Monday, May 23, 2016

3v-10kk-23pv & 1v-6kk-27pv

Tänään oli aika harvinainen aamu. Heräsin ja olin ihan silleen, että yo bitch, let's get some shit done. Syötiin aamupala. Siivosin keittiön, siivosin valtaisan läjän (mun...) vaatteita makkarin lattialta ja laitoin pyykkiä pyörimään. Laitoin kuivausrummun täydeltä kuivia vaatteita paikoilleen kaappiin ja menin valmistelemaan lounasta. Autoin lapsia askartelemaan ja söin isomman tekemää (puista) hodaria ja hampurilaista. Sitten tuli babysitteri ja ajattelin lähteä lenkille, mutta meninkin canceloimaan kuntosalijäsenyyden ja syömään jätskiä ja kirjottamaan blogia Whole Foodsin terassille.

No okei, tälleen kirjaimille ja sanoille laitettuna ei kuulosta kauhean ihmeelliseltä, mutta tuntuu, että tää on ollut paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Usein yritän tehdä kotona kaikenlaista, mutta tuntuu että aika menee siinä, että kokoajan joku tarvii jotain (on vessakäyntiä (mä alan epäillä että pienempi luulee, että vain vessassa saa lukea kirjoja), on apua askartelussa, on kirjanlukua, on pienempää, joka on kiivennyt ikkunalaudalle ja huutaa siellä kurkku suorana (ikkunasta ulos siis. Thank god nää ei ymmärrä suomea täällä) 'APUU APUU!!', on millon mitäkin).

No mutta anyway. Totta puhuen tässä on viime aikoina ollut vähän ahdistuneisuutta ilmassa. On pakko myöntää, että ilman tukiverkkoja mulla alkaa mennä mielenterveys kotona. Meillä oli toki mun ihana opiskelukaveri kyläilemässä ja se oli aivan valtaisi apu kaikin puolin. Mutta entä ne muut viikot, kun babysitterikin oli poissa? 

Kun tunnelin päässä ei ole valoa. Kun tietää, että täällä meidän elämässä täällä ei ole yhtään ihmistä, joka haluaisi ottaa lapset luokseen ihan sen takia, keitä ne on (toki meidän babysitteri on hyvin kiintyny noihin, mutta silti eri asia). Kun jokainen vapaa sekunti on dollareiden takana ja tilannetta, jossa lapset pääsisi esim. yöksi tai vaikkapa koko viikonlopuksi kyläilemään ei ole eikä tule. Kun siellä Suomessa olisi ne ihanat tukiverkot, joilla on ikävä meitä ja joita meillä on ikävä ja jotka olisi valmiita antamaan enemmän kuin kehdattaisiin pyytää. Ja niin, ite lähdettiin, ite täällä ollaan.

Mä mietin välillä sitä, että missä menee masentuneisuuden raja. Että kuinka paljon kodin siivoomisen, puistossa käymisen ja ruoanlaiton pitää tympiä, että se lasketaan masennukseksi. Tai että onko tälle pikkulapsiarjen väsymykselle jotain omaa diagnoosia. Tai onko sille tukiverkkojen puutteesta johtuvalle turhautumiselle joku oma nimike? Ja kun siihen lisätään vielä tilanne, jossa viimesen parin vuoden aikana mun elämästä on karsittu hirveä määrä turvallisuutta luovia asioita ja se alkaa näkyä jatkuvana huolestumisena millon mistäkin turhanpäiväsestä asiasta?

Onneksi moni asia on palannu raiteilleen. Huolestumisen määrä on vähentynyt, babysitteri on palannut kuvioihin, urheilu on palannut kuvioihin (kyllä! Parkouria! Joogaa! Lenkkeilyä!). On enemmän taas tilaa hengittää ja olla. Lasketaan päiviä Suomi-reissuun (2kk miinus kaks päivää). Pitkästä aikaa tuntuu silleen kokonaisvaltasen valoisalta.

Ps. Huolimatta synkistelystä mä voin ihan hyvin. Lapset voi hyvin. Meidän elely on positiivista ja lämmintä ja rakastavaa. Siltikin, vaikka mua ei yhtään huvittaisi siivota keittiötä ja tekis mieli maata sohvalla kattomassa telkkaria puistoon lähtemisen sijaan.


Leppäkertun pesä.


9 comments:

  1. Me käytiin just eilen vähän keskustelua miehen kanssa asiaa sivuten. Että joo vaikka halusin monta lasta ja tiesin että kolmas ei ainakaan vähennä työmäärää JA aivan omasta tahdosta olen vieläkin kotona enkä oo töihin palaamassa ennenkuin tää on 3v niin kyllä mua SILTI saa ottaa päähän,kyllästyttää ja väsyttää tää JATKUVAHEMMETIN laitaruokaa-siivoa-pyykkää-aloitaalusta-samallakunjokuhuutaajotain. Välillä jaksan paremmin ja välillä huonommin, mies mietti että pitäisikö mun palata töihin jos on niin raskasta mutta ehämmä nyt sitä tarkota. En vaan ole mikään kotiapulainen luonteeltani eikä musta sellasta tule vaikka lapsia halusinkin.

    Onneksi kumpikin meistä muistaa että helpottaa kyllä kun lapset on isompia ja mullakin oli tässä välissä aika kun olin paljon rennompi ja huolettomampi, sitä taas odotellessa :D Ja onhan tää jo siis ihan jäätävä muutos vuodentakaiseen tän nuorimman kanssa,että suuunta on ylöspäin koko ajan :)


    Tsemppiä turvaverkottomuuteen, ootte kyllä sissejä. Itse olisin jossain lataamossa ilman anoppia ihan varmasti..

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, siis mäkin tajuan toisaalta sen, että kun lapset kasvaa niin elelely kaikinpuolin vaan helpottaa entisestään! Mutta on se turvaverkkojen puute harmillista. Ja jep, ihan itse tämä valittiin ja vaikka tiesin ekan perusteella millasta pienten lasten kanssa on, niin silti halusin toisen :D

      Kiitti tsempeistä! Päivä kerrallaan jne. ;)

      Delete
  2. Huoh, se on kyllä ihan hirveän väsyttävää, kun koko ajan joku tarvitsee jotain. Vaikka ne tarvitsijat ovatkin maailman rakkaimpia otuksia <3 Mulla jää täällä kans kaikki tekemiset koko ajan kesken, kun pitää sinkoilla sinne tänne auttamaan ja osallistumaan - oli se sitten lisää maitoa lasiin, vessaan kesken ruokailun ("SAA TULLA PYYHKIMÄÄN!") tai sitten juuri nyt valmiina olevia pinaattilettuja (= puisia lasinalusia) syömään. Että kyllä todellakin tuntuu, että nyt alkaa pahimpien vauva-aikojen jälkeen elämä helpottaa, kun on edes silloin tällöin omaa aikaa. Kauanko olette siellä vai ootteko ihan jäädäksenne? Ihanaa (jos siis tuutte joskus takas) jos teillä on Suomessa tukiverkkoja, meillä on tosi huonosti niitä. Yökylässä meidän lapset on olleet vissiin kerran. Pari kertaa joku on ollut meillä illan/yötä niiden kans (joista toinen oli kun synnytettiin toista ja toinen joku parin tunnin konsertti tms.) Mutta sekin jo helpottaa, että silloin tällöin saa tunniksi-pariksi johonkin hoitoon. Voimia sinne <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, siis se keskeytysten määrä on aivan uskomatonta!

      Me ollaan nyt ainakin pari vuotta ja sitten katsotaan elämää uudestaan. Voi olla, että jäädään, voi olla että lähdetään. Ja jos lähdetään, niin sen näkee sitten minne :D Selvät suunnitelmat!

      Joo, varmasti tää kanssa helpottaa ajan kanssa. Ja siis me ollaan onnekkaita, että meillä on tukiverkkoja edes Suomessa!

      Voimia takas, kyllä tämä tästä :)

      Delete
  3. Meillä on aina tollaista... Tai joo, kahdesti ollaan käyty pitsalla keskenämme miehen kanssa neljän vuoden aikana. :D Oikeesti haluan tsempata, koita jaksella ja ladata akkuja aina kun voit!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Teillä on kyllä vielä jotenkin tiukempi tilanne siellä, huh! Toivottavasti teilläkin alkaa helpottaa ja pääsette vielä kolmannenkin kerran pitsalle tämän elämän aikana ;)

      Delete
  4. Niin ymmärrettävää. Ja juuri noin se menee. Meillä USA-elämää vasta 5 kk takana ja erilaista sikäli, että juuri se kiva ja luonteva kaveri-turvaverkosto plus kummit ja mummit kaaaaukana kauuuuukana. Meidän lapset ikähaarukassa 5-21 -ja kaksi vanhinta jäi Suomeen (nyyh, oma elämä juunou)ja jep, kyllä isot pojat auttaa hetkellisesti pienempien kanssa. Erityislapsi karkailuarvaamattomuudensa takia ajoittain puuh työllistää. Ja oma elämä vaihtui muuton myötä unelma-yrittäjyydestä kotiäidin loputtomiin epämääräiskasoihin pitkin isoa taloa :D. SILTI. Onhan tämä kiva kokemus ja hitsaa perhettä kiinni ja ne isommat sisarukset onneksi käy täällä jajaja... En tiedä. Lähimpiä ystäviä ja mummikummeja ikävä, muuta oikeastaan ei. Paitsi helppoutta. Lasten liikkumisen vapautta. Vaivattomuutta... Kiva blogi sinulla. On mukava lukea ja seurata. Tervetuloa Seattlen alueelle :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tervetuloa Amerikkaan! Ja hei Seattle on ihana kaupunki ja ihanat lähialueet! Ettehän sattumoisin ole Redmondissa? ;) Se on kanssa alueena yksi mahdollinen sijotuspaikka meille tässä lähivuosina. Ja mun on ollut tarkotus tulla sinne Seattleen muutenkin käymään joskus tässä. Hmm.. Voisinki alkaa taas suunnitella reissua! :D

      Delete
    2. Kiitos! Asumme Bothellissa, mies töissä Redmondissa :) Tervetuloa!

      Delete