Friday, August 31, 2012

kuukausi 1, päivä 31

Täällä multitaskataan. On meneillä tutti- ja pinnasänkysulkeiset.

On ollut hauska huomata, miten sitä tulee hetkiä, jollon itse toteaa olevansa valmis ottamaan uusia askeleita tässä pienen ihmiselämän rakentamisessa. Tuli hetki, jollon olin valmis lähtemään ensimmäistä kertaa vaunulenkille. Ulos! Lapsen kanssa! Tästä seurasi vaihtelevalla tahdilla tuhat muuta ensimmäistä. Ensimmäinen kerta kaupungilla, kahvilassa, lavuaarin äärellä pissaamassa ja jopa dösässä.

Nyt tuntui hyvältä ajalta alkaa säännöllistää meidän päivärytmejä ja hienosäätää nukkumista. Muutama pieni ihme (no, mun näkökulmasta) tässä onkin tapahtunut. Kuten eilen raportoin, laps nukahti ITSE pinnikseen (makoilin itse sängyllä pinniksen vieressä .. mutta silti!). Tänään päätin nyt kokeilla olisiko tutista mitään apua nukahtamisessa, vaikka laps ei ole tähän mennessä juurikaan osottanut kiinnostusta muovitulppaa imeskellä (yrityksistä huolimatta).

Tietty ennen sulkeisia tein asianmukaisen googletuksen ja kokosin järkevimmän kuuloiset ohjeet yhteen. Niitä oli yksi: keinuttele lasta sylissäsi kun tarjoat tuttia (sen sijaan, että tutti ängetään pinniksessä makaavan lapsen suuhun). Kokeilin tätä ilman suurempaa onnistumista, joten silmiäni pyöritellen kokeilin sitten toista muistamaani, ei niin järkevänkuuloista neuvoa: naputtelin tuttia, kun se oli lapsen suussa.

Jotain kummallista tässä oli, mutta naputtelu + heijaus aiheutti lopulta nukahduksen, josta ei edes herätty, kun laskin lapsen pinnasänkyyn. Itsekseen se ei sinne vielä nukahtanut (sen sijaan protestoi kovaan ääneen, jos laskin sen puoli unessa sinne), mutta ollaan tässä matkalla.

Oon kuitenkin vielä vähän kahden vaiheilla ton tutin käytön suhteen. Veikkaisin sen auttavan nukahtamisessa, mutta onko se sitten taas kauhea kärsimysnäytelmä vierottaa siitä. Voiko tutinkäytön rajata vain nukutuskäyttöön, vai tuleeko siihen pahemman luokan riippuvuus? Ollaanko porttiteorian äärellä, seuraavaksi on kokeiltava jotain kovempaa kamaa? Tuttia suoraan suoneen?

Jahas, oh well. Laps näemmä heräsi pinniksestään, sylkäsi tutin kaaressa pois, eikä hyväksynyt sitä enää takasin. Ilmeisesti mitään peruuttamatonta ei ole vielä tapahtunut.

Yksi onnistunut nukkumishetki.

Thursday, August 30, 2012

kuukausi 1, päivä 30

Nyt on virallisesti sitten (no, puolen tunnin päästä) kaks kuukautta lapsen elämää täynnä ja kolmas kuukausi alkaa.

Käytiin sen kunniaksi sitten neuvolassakin. Ja statsit:

Paino: 4910g (3945g)
Pituus: 56cm (52,7cm) --> tähän suhtaudun varauksella, toi pituuden mittaaminen tuntuu olevan suhteellisen error prone. Oliko se lapsen pää nyt siellä ihan kiinni asti ja oliko jalka suorana jne....
Pää: 39,5cm (38cm)

Nollakäyrillä mennään, eli hyvähyvä. Rota-rokotusta ei saatu, ollaan menossa maanantaina hakemaan ne rokotetutkimuksen rokotteet - tapahtuma jota odotan kauhulla. Kiskovat verta tosta pikkuotuksesta ja piikit saa molempiin reisiin, reppana. Onneks mies on mukana, meinaan alkaa vuodattaa kyyneleitä jo nyt pelkästä ajatuksesta.

Oon ollut muutenkin jotenkin vähän turhan emotionaalinen viime aikoina. Oon huomannut, etten pysty enää oikein käsittelemään ikäviä asioita kuten ennen, vaan ne jäävät mieleen kummittelemaan. Ja asioilla tarkotan nyt esim. jotain uutisia (totesin etten pystynyt lukemaan ensimmäistä riviä enempää liittyen tähän tapettuun 8-vuotiaaseen tyttöön) tai muiden kertomia ikäviä juttuja. Näiden juttujen kanssa tulee ihan totaaliavuttomuus ja sairas olo maailman pahuuden edessä.

Lisäksi aamulla iski jonkinlainen surkeus siitä miten vähän ollaan ehditty viettää aikaa miehen kanssa kahdestaan (edes siis hetkiä jollon laps nukkuu). Tää varmaan vähän helpottuu, kun lapsella on selkeämpi rytmi ja sen saa nukahtamaan kunnolla jo vaikka kahdeksan aikaan. Nyt ollaan kuitenkin menty sillä, että usein mä nukahdan samoihin aikoihin lapsen kanssa tai jopa ennen.

Tähän liittyen päätettiin nyt kokeilla alkaa luoda iltarytmiä lapselle ja alkaa nukuttaa häntä aikasemmin. Tänään siis kahdeksalta oli kylpy odottamassa ja laps pestiin, puunattiin, puettiin pyjamaan ja ruokittiin. Puoli yhdeksältä se oli pinnasängyssä autuaallisessa unessa.

Ehdin jo miettiä, notta DUH, näinkö helppoa tämä oli?! Kunnes viiden minuutin päästä itkun kuuluessa otin lapsen rinnalle ja käytiin sängylle makoilemaan. Syömistä jatkui, ja jatkui, ja jatkui. Syömistä, nukahtamista, irrottamista, uudelleen haukkaamista. Ja tutti ei kelpaa, ei sitten millään. Ja itku tulee jos ei pääse jatkamaan imemistä.

Lopulta imutarve tuli riittävän täyteen, että sain siirrettyä lapsen pinnikseen jokeltelemaan ja potkimaan itteään viisarin lailla ympäri. Varmaan lähemmäks puoli tuntia se siellä jutteli itsekseen, kunnes taas tuli ruokinta-aika ja taas takas pinnikseen jokeltelemaan. Muutama veivaus tätä, kunnes lopulta aivan yhtäkkiä pinnis hiljeni! Olkoonkin, että tässä vaiheessa mies oli jo unessa, mutta laps nukahti! Itsekseen! Siihen meni pari tuntia, mutta nukahti!

Askeleita ollaan otettu, hurraa!

Aside from nää ikävät mielessä kummittelevat jutut ja aamun murheellisuus tää on oikeastaan sittenkin ollut aika kiva päivä. Käytiin kaverin kanssa Hietsussa kävelemässä ja syömässä lounasta. Tultiin kotiin lapsen kanssa käymään ja jatkettiin takasin ulos toisen kaverin kanssa lähipuistoon nauttimaan ihanasta kelistä. Iltaa vietettiin vielä kolmannen kaverin kanssa, syötiin sushia ja fro-yo:ta.

Onneks laps syntyi kesällä. Ja hei, puoli tuntia on kulunut - eli kaks kuukautta täynnä än yy tee nyt.

Hietsun ranta oli kaunis ja tyhjä.

Tuesday, August 28, 2012

kuukausi 1, päivä 28

Iltakiukuilta säästyttiin, sen sijaan paikansin uuden ongelman. Miten monella tapaa imetyksessä voikaan feilata?

Varotuksen sanana: sisältää syväluotaavaa pohdintaa rinnoista (omistani) ja who knows miten kiusallista tällasta on lukea, jos tuntee mut.

Anyway. Suihkutissi. Ei ole hyvä. Ei ole hyvä erityisesti jos lapsi on väsynyt ja nälkäinen. Asiaan vihkiintymättömille tiedoksi, että rinnasta suihkuaa (kyllä, luit oikein: suihkuaa.) maitoa, mahdollisesti jopa suoraan lapsen nieluun, mikä luonnollisestikaan ei tunnu kauhean mukavalta. Sitten lapsparka haukkoo ja yrittää ottaa otetta vain saadakseen uuden suihkun kurkkuunsa. Ei ihme, että itkettää.

Mulla on tämä ongelma molemmissa rinnoissa, erityisesti oikeassa. Oon muutenkin tullut tässä tulokseen, että mun oikea rinta on imetyksen kannalta aika susi. Siinä oli sillon heti pian synnytyksen jälkeen rintatulehdus. Siitä ei juurikaan heru pumpulle (it's not the pumppu, it's me). Tuntuu, ettei sillä ole muutenkaan tarjota maitoa yhtä hyvin kuin vasemmalla. Siitä vaikuttaa olevan vähän hankala saada otetta. Ja kun sen otteen siitä lopulta saa, se ruiskauttaa paniikissa ikävän maitosuihkun pahaa-aavistamattoman lapsen pieneen kurkkuun.

Tosiaan eilinen kuitenkin selvittiin kunnialla, enkä odota tästä illasta yhtään vähempää. Päivä on muutenkin jotenkin ihan erityisen kiva. Nyt on lapsen julkisen liikenteen neitsyys mennyt, uskaltauduin dösällä keskustasta Tapiolaan asti ja takas. Menomatka sujui lapsen nukkuessa, paluumatkalla puklattiin, tehtiin kakat ja impressattiin lähitädit nalleasulla. Vähän kanssa kokeiltiin äänihuulia (pitää ilmottaa jos kakkaa), mutta onneks vaan vähän.

Lisäksi näin kaveria ja lastaan pitkästä aikaa ja päästiin juoruamaan lounaan äärelle ja oli tosi  kivaa.

Lapskin on vaan hymyillyt koko päivän. On kyllä ihmeteltävä mistä toi lapsi on saanut sen geenin, joka tekee aamuisin iloseksi. Ei ainakaan vanhemmiltaan, liekö hypännyt jostain isovanhemmilta tms.

Ja niin, täällä laps kovasti harjoittelee mahalleen kääntymistä. Ei ihan onnistu vielä, mutta tahto olis kova. Lisäksi jokainen raaja viuhuu holtittomasti joka suuntaan. Kyllä se holtti varmasti vielä hoituu, vaikka vauvattamiseen (neuvolasta opittu termi, tarkoittaa vauvan käsivarsien jumppaamista eri suuntiin) ei laps jaksaisikaan keskittyä.


Miten päivä voi olla huono, jos se alkaa näin hyvin?

Monday, August 27, 2012

kuukausi 1, päivä 27,5

Tänään on outo päivä. Laps nukkui päivällä todella pitkät unet, oli pari tuntia hereillä ja nukahti uudestaan iltalenkillä (käytiin kaverin ja vaunujen kanssa kävelyllä). Ja nukkuu edelleen. Kohta alla kaks tuntia unta. Weird. Toivottavasti se ei herää tosta ihan raivona ja alota hirmuista iltashowta.

Kun tässä on nyt kerran aikaa oikein TOISEEN entryyn saman päivän aikana, niin ajattelin tulla vielä kertomaan, että tykkään kyllä kovasti meidän karvalapsesta. Mutta nää on näitä päiviä kun mun tekisi mieli tehdä tosta karvahanurista rukkaset.

No, omapa vika, että jätin lempifarkkuni lattialle .. mutta olis nyt säälinyt edes vähän! Erityisesti kun sillä ei normaalisti ole ollut tapana.......


Adios, lempifarkut.

kuukausi 1, päivä 27

Mitä mitä iltakiukkua?

Ajattelin eilen, että alotan lapsen nukuttamisen joskus siinä kymmenen aikaan, niin sitten saattaapi jäädä itellekin vielä hetki omaa aikaa ennen nukkumaanmenoa. Ei mennyt ihan niin.

Laps alkoi muuttua yhtäkkiä imetyksen aikana ihan superlevottomaksi, mikä johti kiukustumiseen ja lopulta naama punaisena raivoamiseen. Laps haukkaili, päästi heti irti, haukkasi taas, itki, päästi irti, sätki, potki ja ennen kaikkea katsoi mua ihan superloukkaantuneena. Ajattelin, että koska kuitenkin selkeästi hamusi ja otti otetta, se olisi HALUNNUT syödä, mutta eeeeeiiiii.

Siispä olalle, syliin, käsivarsille, selälleen, mahalleen, kyljeellen, heijausta joka suuntaan, juttelua, rauhoittavaa katsekontaktia, what not. Kaikenkaikkiaan tätä nukuttamista kesti kaks tuntia, jonka aikana ehdin jo käyttää ässän hihasta: ulos kantoliinassa viereiseen puistoon keinumaan ja kävelemään. Vaan ei nukahdusta. Sen sijaan laps kurkki maailmaa silmät selällään kantoliinasta, kaula pitkänä uteliaasti. Koko ulkoilun. Ei merkkiäkään nukahtamisesta.

Palattiin sisälle ja pelokkaasti tarjosin rintaa lapselle, valmistautuneena tuomiopäivän itkuun. Mutta kuulkaa! Varmasti koko kerrostalon hämmästykseksi laps alkoi imeä rauhassa ja nukahti. Puolessa minuutissa! Siis what what in the butt?!

Käytiin tänään tuttuun tapaan neuvolassa punnituksella ja lapsen paino oli noussut viime viikosta vain 140g! Edelleen kaiketi normaalin rajoissa, mutta aloin pohtia onko itkusuus oikeasti johtunut nälästä, joka on johtunut siitä, että tällä viikolla on ollut tarjolla useampaan kertaan vain korviketta, eikä se ole oikein maistunut.

Olin ajatellut mennä vähän asioille lapsen kanssa tänään, mutta punnituksen jälkeen tultiin suoraan kotiin ja totesin, että tänään ei tehdä mitään erikoista. Tänään ollaan kotona ja syödään niin paljon kun on vaan tarvetta. Ja iltatankkaus alotetaan riittävän aikasin, ettei ainakaan tule sellasta ihan hallitsematonta nälkää (jos se nyt sitä eilen oli). Ja mietin jopa pitäisikö lapsen nukuttaminen alottaa kunnolla ajoissa (viimeistään ysin aikaan?), jollon laps saattaisi nukkua tämän iltakiukkunsa ohi.

Käytiin nyt kuitenkin vaunuilemassa tässä lähistöllä reilu tunti ja laps jäikin sitten vielä vaunuihin nukkumaan päikkäreitä. Eiköhän tää taas tästä normalisoidu.

Kävelyllä nähtiin laiva.

Sunday, August 26, 2012

kuukausi 1, päivä 26

Maanantait ei (enää) varsinaisesti harmita mua. Enemmänkin ne tuntuu hyviltä, uusilta alotuksilta. Maanantaina mies on töissä, joten mä voin siivota kodin, alkaa elää terveellisesti, opettaa lapselle jonkun uuden taidon ja kammata pupun. Maanantaina loppuu viikonlopun sikailu ja elämä pistetään taas järjestykseen. Ulkoilemaankin mennään vaikka taivaalta sataisi pikku-ukkoja.

Huolimatta to-pe yön draamasta lähdin kuitenkin lauantai-iltana kaverin synttäreille. Alunperin olin suunnitellut, että voisin nyt ensimmäistä kertaa melkein vuoteen juoda rauhassa ja oltiin miehen kanssa sovittu ihan niin pitkälle, että hän voi sitten hoitaa yösyötöt jne.

Tämä rellestäminen mielessäni ostin kokonaiset kaksi siideriä ja kaksi ykkösolutta illan reintoihin mukaan. Synttäreitä vietettiin siis kaverini vanhempien kodissa, jossa oli saunaa ja pihapaljua ja mitä kaikkea.

Kas kummaa, siinä iltaa viettäessämme oli pakko todeta, että ei se siideri sitten oikein nyt maistunutkaan ja lopulta join yhden siiderin ja yhden ykkösoluen koko illan aikana. Ehkä olisi muuten maistunut paremmin, mutta vähän syyllisenä mietin sitä, että lapselle on pakkojuotettu korviketta jo yhden vuorokauden verran ja oikeastaan olisi aika kiva kuitenkin imettää yöllä, se kuitenkin helpottaa nukahtamista niin paljon. Lisäksi en voisi edes nukkua lapsen vieressä jos veressä on alkoholia.

Eli toisin sanoen ehkä aika ei ollut vielä ihan kypsä railakkaammalle juhlimiselle. Ehkä sitten kun lapsi osaa nukahtaa itse pinnasänkyyn. Ehkä sitten kun lapsi on yökylässä jossain toisaalla. Ehkä sitten kun en enää imetä. Ehkä sitten kun lapsi on muuttanut pois kotoa .....

No, olo oli toisaalta vielä myös vähän jälkimaininkeinen sen mahataudin jäljiltä, ja senkin puolesta oli parempi vaan ottaa iisisti.

Tänään käytiin jossain viidessä asuntonäytössä, mutta yhdestäkään ei tehty tarjousta. Sen sijaan mies totesi, että ollaan nähty nyt riittävästi asuntoja, että nyt voidaan tehdä tarjous, jos sopiva tulee vastaan. Tulispa.

Meillä on vielä vähän keskustelun alla kuinka paljon tässä vaiheessa tulisi tehdä kompromisseja, tasan KUINKA unelmakämppää me nyt etsitäänkään. Mä olisin tietty sitä mieltä, että kaikkitännenytheti, eli parasta olisi löytää hyvältä sijainnilta huonokuntoinen kämppä halvalla ja pistää se sitten ihan kokonaan uusiksi. Harmillisesti sopivia kohteita ei kauheasti ole tässä ollut.

Noin muutoin, raportti vessahätäviestinnästä: niinä päivinä, kun ollaan oikeasti keskitytty, oon saanut noin kaksi arvausosumaa. Näiden kahden osuman lisäksi päivään mahtuu monen monta hutiyritystä, joissa laps katsoo mua huvittuneena kun sanon 'piss piss piss' ja lopputuloksena mulle tulee vessahätä.

Vielä kuva sieltä synttäreiltä. Kakkua koristanut kynttilä näytti hauskasti Apple-logolta nurjalta puoleltaan. Oikealta puolelta siinä oli numero 30.


Friday, August 24, 2012

kuukausi 1, päivä 24

Noniin, että sellainen yö. Nyt tuntuu jo kaikki ihan unelta.

Mulla alkoi joskus yhdeksän aikaan illasta melko yhtäkkiä vääntää vatsaa, eikä aikaakaan (no, about tunnin verran aikaa), kun laattasin ekan kerran. Elimistö päätti sitten seuraavan parin tunnin sisään todella raivokkaasti päästä eroon vatsaa kiusaavasta asiasta ja työnsi ihan kaiken ylös - myös ne hyödylliset nesteet, joita koitin juoda. Ja kun ei ollu enää mitään annettavaa, kouristeltiin silti, ihan vaan kaiken varalta.

Rikoin taatusti henkilökohtaisen oksentamisen ennätykseni (määrä + frekevenssi + kerrat).

Eikä se laattaaminen yksistään riittänyt, vaan vatsaa alkoi sattua aalloissa, aivan järjettömästi. Kuin synnytys all over again, paitsi että kipu oli eri paikassa.

Luonnollinen reaktiohan tähän olisi kääriytyä peittoon silmät kiinni ja vaan toivoa ja odottaa, että tää menee ohi. No, tätäkin yritettiin, mutta ei se mennyt ohi, joten hypättiin koko perhe autoon joskus puolen yön jälkeen ja lähdettiin Mehiläisen päivystykseen.

Lääkäri tunnusteli, katseli ja käski Meilahteen ensiapuun päivystykseen. Teimme työtä käskettyä ja mut otettiinkin sitten samantien sisään, pistettiin tippaan, annettiin pahoinvointilääkettä ja lähetettiin mies ja laps kotiin.

Sairaalasänky oli kapea ja epämukava, siellä oli kylmä, peittona toimi pyyhe, tippa tuntui epämiellyttävältä ja mulla oli tipasta huolimatta hirveä jano. Makasin sängyssä ja toivoin vaan herääväni tästä painajaisesta. Sen sijaan aloinkin lopulta nukahtaa, kun kipu vihdoin loiventui. Onneksi.

Aamulla olin saanut mieheltä viestin, että laps oli keksinyt nyt just alkaa kieltäytyä korvikkeesta. Excellent.

Parin tunnin huudon ja taisteltun jälkeen kuulemma oli laps luovuttanut ja lopulta niellyt tämän myrkyn jota isä koitti syöttää. Meidän laps. Meidän aurinkoinen. Se, joka ei oo elämässään aikasemmin huutanut jotain sekunteja pidempään. Se, jolle on tähän asti korvike uponnut ihan hyvin, viimeksi viikko sitten hiutasi naamaansa desin verran! Miesparka. Lapsparka.

Mun olo kohentui yön aikana huomattavasti ja aloin olla aamulla jopa hiukan nälkäinen ja erityisesti koti-ikäväinen. Yhdeksän aikaan lääkäri kävi tsekkaamassa ja päästikin sitten kotiin. Vaan ensi yöhön asti kestävällä imetyskiellolla (annettujen lääkkeiden takia). Jippii. Lisää korviketta siis.

Oliko se sitten se mun syömä falafel-pita vai itsetehty punajuuri-vuohenjuustokeitto vai sitruunamarenkipiiras, I don't know. Mutta eipä oo koskaan aikasemmin ton verosta ruokamyrkytystä ollut. Onneks. Ja onneksi oli VAIN ruokamyrkytys, eikä joku isompi vatsatauti tai umpisuoli..

Olisi kai pitänyt koputtaa puuta, kun huokasin miehelle aikasemmin päivällä olleessa perhevalmennuksessa, että ollaan me kyllä päästy helpolla ja ongelmitta. No, pientä tää on kyllä edelleen verrattuna niihin siellä kerrottuihin kauhukertomuksiin synnytyksestä.

Niin, ja ehdinhän siinä aikasemmin päivälläkin tehdä asioita. Onnistuin kahdesti lapsen vessattamisessa lavuaariin, joista jälkimmäinen kerta oli jopa oikea Iso Hätä. Ja kun sanon lavuaariin, kakkaa löytyi lavuaarin reunoilta, hoitopöydältä, lattialta, mun paidalta ja taisipa olla vähän tukassakin. Ympyrän sain kuitenkin piirtää kirjanpitooni.

Lisäksi käytiin lapsen kanssa kävelyllä ja huomattiin, että Helsinkiin on oikeasti rantautunut syksy. Ja että rannassa seisoo edelleen huojuvia nostruneita ja taivaalla roikkuu syksyisiä pilviä. Ehdin jopa nappasta pari kuvaa.



Wednesday, August 22, 2012

kuukausi 1, päivä 22

Joku sanoi, että ei ne aivot palaudu enää ennalleen useampaan kuukauteen (tai vuoteen tai koskaan) raskauden jälkeen. Ajattelin mielessäni että pyh, kyllä MUN aivot ainakin..

No, siitä ei ole kauaakaan, kun muistin yhtäkkiä kylässä ollessamme, että olin unohtanut purkaa kauppakassin kotona ja ruoat olivat jääneet lämpimään, pöydälle muhimaan. Siis muistin, että unohdin. En epäröinyt hetkeäkään tai pohtinut miten asian laita oli, vaan TIESIN unohtaneeni.

Onneksi ei nyt tämän takia kuitenkaan kotiinlähtöä kiirehditty, koska tulessamme kotiin - tadah - kamat oli siististi jääkaapissa. Kysyin epäilevästi mieheltä oliko hän pistänyt kamat jotenkin salakavalasti kaappiin sillä aikaa kun mä otin takkia pois, mutta kuulemma ei.

Kirosin tänään unohtaneeni ottaa nuotit mukaan bändikämpältä viime treenien jälkeen. Niitä tarvittaisiin illan stemmatreeneissä. Laulukaveri osasi onneksi kuitenkin sanoa, että kyllä mä ne nuotit sieltä otin. Ja kappas, kansio löytyi olkkarin kirjahyllystä (???) siististi aseteltuna. Wtf?

Sain tänään tekstarin, joka kertoi tilaamani H&M-paketin tulleen lähi-ärrälle. Ok, lähdin vaunulenkille ja siinä samalla hain paketin. Nyt kotiin tullessa ja paketin avatessa huomasin - ja skarpeimmat (johon joukkoon en näemmä itse valitettavasti kuulu) näkeekin jo mihin tämä on menossa - paketissa olevan TISMALLEEN sama pyjamapari ja TISMALLEEN sama haalari, jotka kävin eilen ostamassa shoppailureissulla lapselle. Siis sama väri, sama kaikki. Olin tässä viikossa unohtanut jo tilanneeni ne netistä.

Aivoni ovat konsistentit maun suhteen, mutta lähimuistista ei ole tietoakaan. Ja toisaalta, mukavampi että OLEN tehnyt ne asiat, joka luulen unohtaneeni.

Hankin eilen H&M:stä myös nallehaalarin lapselle. Siis sellaisen karvasen, pörröisen, ruskean, jossa on korvat hupussa, ja joka saa lapsen näyttämään saukonpennulta. Sellasen, joka jakaa ihmisjoukot kahteen: niihin jotka iiiiih, niin söpöööööö, awwww <3 <3  ja niihin, jotka toi on vaan niin väärin ja nöyryyttävää (nöyryytyttävää?) pukea lapselle tollasia vaatteita päälle.

Mietin ulkoillessa söpön haalarin mukavasti lämmittäen lasta alkusyksyn tuulessa, että kumpaan ryhmään itse kuulun. Selkeästi askeleita siihen iih-ryhmään on otettu, koska haalari on ostettu, mutta oli pakko silti tehdä itsetutkiskelu vielä pohjimmaisista tunteista. Pohdiskelun lopputuloksena päädyin lopulta pyörittelemään silmiäni. Hyvänen aika sentään. Vaate kuin vaate, ei elämä oo näin vakavaa.



Tuesday, August 21, 2012

kuukausi 1, päivä 21

Tänään on niitä päiviä, jollon alan haluaisin kyllä ehkä sitten jatkaa asumista keskustassa.

Lähdettiin aamupäivällä lapsen kanssa äitiryhmätapaamiseen - eli nimensä mukaisesti joukko naisia kokoontui kahvilaan istumaan, syömään ja juttelemaan.

OH, jossain laulaa jäätelöauto!!

Niin, siis matka tapaamiseen Musiikkitalolle taittui varsin mukavasti kävellen. Suunnitellessa kotiinlähtöä tuli viime hetkellä päähänpisto käydä sittenkin katsomassa vähän lastenvaatetarjontaa. Kävelin pitkin Kaivokatua, kävelin pitkin Aleksia. Ympärillä oli joka puolella kuhinaa ja oli jotenkin erityisen mukavaa taas päästä ihmisten keskelle.

En ottanut ratikkaa kotiin (julkisissa matkustaminen pelottaa vieläkin, neitsytmatkaa ei olla siis vaunujen kanssa tehty), vaan istuin Kolmen Sepän patsaalle syömään välipalajätskiä (näitä tapoja ei varmaankaan kannata opettaa sitten lapselle...) ja lopulta - yllätysyllätys - kävelin kotiin.

Jos ja kun sinne Espooseen muutetaan, niin tätä tulee ikävä. Ja ainiin. Ostin lapselle ekat farkkunsa.


Kohti kotia.

Monday, August 20, 2012

kuukausi 1, päivä 20

Tänään on sellainen sää, jolla koulut syksyisin alkaa. Aurinkoinen, raikas, kuulas ja piirun verran kirpeä. Vähän niinkuin joku hyvä sitrusdrinkki.

Pakkasin lapsen ja vedin jalkaani mun normifarkut - ekaa kertaa sitten raskauden. Ja sitten me matkattiin jo vanhasta tottumuksesta neuvolaan viikkopunnitukselle. Ei niin, että niitä enää tarttisi edes tehdä, mutta kun siihen nyt kerta tottui, niin on oikeastaan aika mukavaa voida pitää viikkokirjaa lapsen painonkehityksestä.

Tällä menneellä viikolla paino oli noussut 225 grammaa. Nyt ollaan jo reippaasti neljän ja puolen kilon ohi. Pari viikkoa niin ylitetään viis kiloa. Mainio homma, koska neuvolatypy sanoi, että kunhan viis kiloa on ylitetty, niin sitten AINAKAAN ei enää tarvi laittaa herätyskelloa muistuttamaan, että öisin pitäisi välillä syödäkin.

Neuvolasta käytiin Picnikissä hakemassa mulle latte ja salaatti ja lapselle päiväunet. Kaikki maistui hyvälle. Käytiin myös kaupassa, jossa törmästin vanhaan pihatuttuuni ajalta, jollon olin noin 5-vuotias. Hauskinta tässä varmaan se, että hän työnteli vaunuissa 11-viikkoista pikkuista, todella pörrötukkaista lastaan.

Jäätiin hetkeksi jutteleen ja hymähtelin mielessäni. Siinä sitä oltiin, tukkimassa kaupan käytävät, ei yksin, vaan - voi kyllä - kaksin vaunuin. Yksi vanha mies kurotteli leipää meidän ohi ja totesi merkitsevästi, että ulkona paistaa aurinko. Harmillisesti keskustelu pihakaverin kanssa oli niin mielenkiintoinen ja tilanne meni ohi niin nopeasti, etten ehtinyt mitään siihen vastata.

Noin muutoin olen ehtinyt hoitaa tänään noin tuhat asiaa. Tai siltä se ainakin tuntuu, kun niitä on hoitanut huomiotakaipaava, kitisevä laps olalla. Ilmoitin meidät rokotetutkimukseen. Laitoin jälkitarkastustodistuksen kirjekuoreen ja kirjotin kuoreen Kelan osoitteen. Soitin maistraattiin ja kirosin niitä urpoja työntekijöitä, jotka ei osaa hommiaan - kunnes kävi ilmi, että itseasiassa mä olin se urpo (harhaanjohdettu!!) asiakas. Maksoin laskuja. Kiinnitin huomiota siihen, että muskari alkaa ensi viikolla (!!). Keskustelin asuntoasioista miehen kanssa niin skypen, kuin puhelimenkin välityksellä.

Niin, ollaan kovaa vauhtia pistämässä käyntiin projektia asunnon myynti & osto. Jossain järjestyksessä. Tämä vaatii aika paljon vaivannäköä, kuten uuden asunnon löytäminen. Sen lisäksi pitää soitella kaikkialle ja olla urpo, kun luulee, muttei tiedä ja joku sanoi, että .. aijaa? Ai eikö?'. 

Tein kuitenkin yhden tärkeän, projektiinliittyvän täskin: ostin kasan sisustus/design(aiheisia)-lehtiä kaupasta ja levittelin ne meidän ruokapöydälle. Kyllä tää tästä vielä!



Vessahätäviestinnästä: tänään yksi osuma (so far yhteensä neljä yritystä). Laitoin kuivurin kylkeen teipillä lapun, johon merkkaan tukkimiehen kirjanpidolla yritysten määrän ja ympyröin onnistuneet kerrat.

Tänään on varmaan näitä kesän viimesiä lämpimiä päiviä. Järjettömän upea keli, istun puistossa nauttimassa auringosta. Tää on vaan parasta.


Puistossa on kivaa

Kengällä sudenkorento






Saturday, August 18, 2012

kuukausi 1, päivä 18

Selvittiin hengissä saaresta. Kavereiden tyttösen niiskutus oli oikeastaan mennyt jo ohi, kun saavuttiin paikalle, enkä nähnyt tytön kertaakaan aivastavan tai edes niistävän (tai siis olevan tarvetta niistää). Punkkejakaan ei toivottavasti saatu, eikä ykskään juurakko onnistunut (yrityksistä huolimatta) kunnolla kamppaamaan mua.

Kaikenlaisia luonnonkatastrofeja ja faunan hyökkäyksiä jouduttiin kyllä torjumaan (luteita, hämähäkkejä jne.), ja siitä huolimatta osa hyökkäyksistä onnistui (nilkat ja polvet (??) täynnä itikanpuremia). No mutta nyt ollaan stronger than ever.

Ensimmäinen päivä sen sijaan meni lapselta täysin ohi nukkuessa. Jostain syystä jo kotona nukkutti tavallista enemmän ja saaressa ei juuri hereillä oltu. Jopa siis siinä mittakaavassa, että herättelin välillä syömään ja aloin olla hiukan huolissani.

Seuraava päivä oli kuitenkin valveajan suhteen normaali, mutta kuten arvelinkin, syöminen oli taas älytöntä tankkausta edellispäivän vähän vaatimattomamman ravinnonsaannin takia. Laps halus viettää laatuaikaa rinnalla jatkuvasti ja viimein kotiintultua joskus yhdentoista aikaan illalla annoin lapsen miehelle ja pyysin jatkamaan korvikkeella. Mulla alkoi rinnat olla jo aika kipeät siitä imemisestä ja tuntui että en nyt vaan saa lasta tyytyväiseks.

Mies jeesasi ja laps hörppäs varmaan desin korviketta ja sen voimalla nukuttiinkin taas ihan mahtavat yöunet - ainakin laps nukkui. Mä sen sijaan heräsin jossain vaiheessa kuuntelemaan, että no NYT SILLÄ ON NENÄ TÄYNNÄ RÄKÄÄ! Itsesyytösten nipistellessä valvoin vähän aikaa käsi lapsen rinnalla tunnustellen, että se varmasti hengittää. Onneks nukahdin kuitenkin suhteellisen nopeasti ja aamulla voitiin todeta mun kuvitelleen kaikki.

Kuulemma näitä stressihetkiä tulee aina vaan harvemmin ajan myötä. Ja pyöritelkää vaan silmiänne, niin pyörittelen mäkin täällä.

Ja siitä tuli mieleen. Ollaan miehen kanssa mietitty lapsen laittamista kutosrokote-ohjelmaan (varmaan kaikki pääkaupunkiseutulaiset on saanut siitä kirjeen?). Mietin vaan, että onkohan kellään kokemuksia tuosta ja onko se fiksua ja kannattavaa? Mies on sitä mieltä, että joo, mua vähän mietityttää. Jos jollain on jotain kokemuksia kerrottavana, niin kuulen mielelläni.

Kunpa osaisi kontata.


Thursday, August 16, 2012

kuukausi 1, päivä 16

Hetkittäin sitä on sellainen olo, että kyllähän mä tiedän mitä mä teen. Vauvanhoito on jo ihan hanskassa, mä tiedän nää jutut ja I'm The Mom.

Sitten hetkittäin on sellanen olo, että joko mä ehdin pilata tai rikkoa sen? Joko joku tärkeä aika meni ohi, enkä tajunnut tehdä jotain mitä sillon olisi pitänyt tehdä.

Tämän päivän yhtäkkisen epävarmuuden aiheita on ollut muun muuassa onko lapsi ollut riittävästi lattialla heiluttelemassa käsiä vai jotenkin liikaa sylissä? Onko kantoliina-asento, johon olen lapsen käärinyt, ollut liian pysty, all this time? Olenko jutellut ja lauleskellut riittävästi lapselle? Entä jos se, että rakastan koko sydämestäni ja kaikestani ei olekaan tarpeeksi?

Joo, näiden kysymyksien äärellä ei olla järjellä.

Nyt pitäisi päättää lähdetäänkö saareen. Sain soiton saarikavereilta, jotka kertoi, että niiden 1,5v on vähän nuhanen ja aivastellut tänään. Ei kuumetta, eikä em. lisäksi muita sairausoireita (väsymystä yms.). Nyt pitäisi päättää uskalletaanko ottaa riski, pakata laps autoon ja porskuttaa kuitenkin saarelle yhdeksi yöksi.

Puoltavia puolia tässä lapsella oleva mun maidon mukana tullut vastustuskyky. Ja että se kavereiden laps ei ole mitenkään kauhean kipeä, vaan pientä niiskutusta. Ja että nää lapset ei kuitenkaan leiki yhdessä, vaan meidän laps on varmaan kokoajan enemmän tai vähemmän mun / isänsä sylissä. Ja yö nukutaan eri rakennuksissa.

Sitten taas. Jos käy niin onnettomasti, että laps tulee kipeäksi, se ei ole ihan mikään pieni, ohitettava asia. Lapsen röörit vielä niin pienet, eikä reppana osaa niistää ja niin. Äiti syyllisenä ja soikeana huolesta, kukaan ei nuku jne. Ja sitten mietitään että kannattiko ja taas vanhemmat ajatteli vaan omaa etuaan, kun eivät tajunneet sulkeutua kotiinsa pahalta maailmalta, vaan ottivat riskin.

Tee nytsit tässä päättöksiä..

Ja sit. Mulla oli jälkitarkastus tänään. Lääkäri (jälleen sama) oli 20min myöhässä aikataulustaan jo heti aamulla ja koitti kovasti kuroa sitä umpeen (way to go with bedside manners..). Kaikki ok ja sain jopa äitiyskorttiin merkinnän, kun kysyin siltä, että eikö se tarvi sitä mihinkään. Verenpaineenkin se mittasi (114/74) vaikka oli jo heittämässä mua pihalle, mutta kysyin, että sitäkö ei tarvinnut mitata.

No, tärkein kuitenkin hoitui, sörkki ikävästi sisälmyksiä ja totesi terveeksi.

Ainiin, vessahätäviesti meni tänään perille ja onnistuin kerran! Toisen kerran olin varma, että lapsella oli nälkä ja oli jo ottamassa sitä syömään, kun vatsa suorittikin tyhjennyksen (alakautta).




Wednesday, August 15, 2012

kuukausi 1, päivä 15

Laps vaikuttaa nukkuvan (päiväunia) missä tahansa paremmin, kuin kotona. Why oh why? Tällä hetkellä vallitsevan teorian mukaan meillä on kotona liian hiljaista. Puheensorinaan, bänditreeneihin ja känniläisten puistorähinään on helpompi nukahtaa kuin meidän auvoiseen hiljaisuuden kehtoon. Se, tai sitten joku ihan muu syy. Kotona se ei nyt anyway meinaa päivisin oikein nukkua.

Onko kellään siis vinkkiä mitä tehdä, kun lapsi ei oikein (ainakaan kotona) nukahda (öitä lukuunottamatta) kunnolla syvään uneen? Aina viimeistään 20min kohdalla silmät rävähtää säpsähtäen auki.


Kuulumiset

Käytiin lapsen kanssa post-natal joogassa. Oli mukavaa. Muut vauvat siellä oli n. 4-6kk vanhoja. Alan ymmärtää miksi lapsesta huokaillaan aina 'niin pieni!'. Geneerinen vauva on just tommonen puolivuotias köntikäs. Meidän laps on vielä aika pikkuvauva (huolimatta siitä, että jotenkin odotan sen kokoajan lähtevän kävelemään, kun se ponnistelee jaloillaan noin).

Aloin tossa pohtia notta oonkohan ollut vähän liian äkänen näiden harrastusten hommaamisessa. Kai niitä olis ehtinyt myöhemminkin. Ehkä niitä ei olis välttämättä tarvinnut hankkia niin montaa samantein. Karkasikohan hyökkäysvaunut käsistä.

Ollaan lähdössä huomenna yhdeksi yöksi kaverin saareen. Etukäteen pelkään punkkeja, hyttysiä ja vaivalloisia vaipanvaihtoja. Ja aurinkoa. Laitoin huomisen ostoslistalle leveälierisen hatun lapselle (miten meillä ei sellaista jo ole?? Miten kukaan ei ole ostanut meille sellaista vauvalahjaksi??) ja mahdollisesti mustaa vaaleamman sateenvarjon aurinkovarjoksi. Lisäksi hyttysverkko täytyy muistaa ottaa mukaan. Ja voisin kokeilla joko lapsen pää on kasvanut riittävän isoksi aurinkolaseihin.

Kuvan vaunuilijat eivät liity ..
tai no, liittyväthän ne.
Vessahätäviestinnästä: en ole kertaakaan vielä osannut osua oikeeseen. Ainakin kymmenen kertaa eilen yritin. Palataan asiaan ens viikolla kun saan pyhitettyä kokonaisen päivän tälle. Nyt on ollut vähän liikaa ohjelmaa.

Mulla on huomenna jälkitarkastus.


Ajatukset
Tommi K kirjoitti blogissaan ihmisten reaktioista vaunuja työnteleviin vanhempiin. Erityisesti yllätti, että näitä kommentteja tulee vanhemmilta(kin) ihmisiltä, joista suurin osa on varmaan itsekin elänyt tämän ajan.

Oon miettinyt ihan samoja juttuja itsekin vaunuja työnnellessä. Mä en ole saanut minkäänlaista palautetta, mutta luontaisesti harmittaa jos koen olevani tiellä ja vaikeutan muiden ihmisten elämää. Eritoten, kun joskus teininä olin salaa aika ärsyyntynyt juurikin näistä vaunuilijoista (muiden elämääni vaikeuttavien asioiden ohella).

Mä siis koitan olla huomaamaton ja väistellä ihmisiä ja miettiä mielessä perusteluja sille miksi oon oikeutettu tulemaan vaunujen kanssa kauppaan. Mitäs hankin lapsen. Mitäs en järjestänyt sille hoitajaa / muuta olinpaikkaa kauppailun ajaksi. Niin. Mitäs niihin vastata.


Tuesday, August 14, 2012

kuukausi 1, päivä 14

Naiset ja herrat, saanen esitellä uusimman addiktioni:


Hunajamantelit. Tuli ihan nurkan takaa, ikinä ennen en oo tämmösiin sortunut. Nyt on jo toinen pussillinen menossa!

In other news: meillä oli tänään bänditreenit. Meinasin jo viime hetkellä jänistää lapsen ja kuulokkeiden kanssa (se olisi kuitenkin vaan lopulta lapsen ja bändiläisten kiusaamista). 

Mutta kuulkaa arvatkaa mitä! Onnistuttiin ujuttamaan kuulokkeet nukkuvan lapsen päähän ennen soiton alkua ja niinhän siinä kävi, ettei laps varsinaisesti herännyt missään vaiheessa kunnolla (välillä söi vähän) koko treenien aikana! Erityisesti viimeinen tunti (tai ainakin kolme varttia) meni ihan täydessä unessa mun käsivarsilla.

Tästä voidaan siis ilmeisesti päätellä, että:

- kuulokkeet toimivat ja demppaavat äänen hyvin. Ei herännyt laps kovempiinkaan rumpufilleihin (tai mun huutoihin). Treenien päätteeksi otin sitten kuulokkeet pois (oltiin jo pakkailemassa kamoja siis) ja lapsi heräsi säpsähtäen (olettaisin, että ääniin).

- kuulokkeet eivät ole aivan tuskallisen epämukavat, koska laps onnistui nukahtamaan ja nukkumaan ne päässä. Toki korvien ympärillä oli aikamoiset jäljet kyllä jälkikäteen.

- mun vasen hauis kestää Hulkin tavoin, kun kyse on lapsen nukkumisesta ja bänditreenien sujumisesta (pelkäsin lapsen heräävän, jos alan venkslata sitä pois siitä).

- lapsen voinee joskus toistekin ottaa mukaan treeneihin.

Todisteaineistoa: siinä se on ja nukkuu!

Monday, August 13, 2012

kuukausi 1, päivä 13

Laps on nyt tosiaan vasta reilu kuusi viikkoa ja jo eilen (katsoin liinasidontaohjevideota, jossa oli vastasyntynyt pikkuinen) tuli ensimmäinen haikean nostalginen hetki (nyyhk! Oli se niin pikkunen sillon joskus!). Tuntuu että vastasyntyneestä on jo vaikka kuinka kauan ja laps oli niiiiiiin pieni sillon ja on jo nyt niiiiiin iso tyttö.

Nyt tuo vaaleenpunainen vaate on jo liian pieni. Sigh.

Joo, on siitä jo puoltoista kiloa ja muutamia senttejä aikaa. Ja riittävän paljon, että pohdin jokohan laps on liian iso siihen kantoliina-asentoon, jota pohdin (tämä tässä, tällainen sammakkomainen), kun työntää vaan käsillään itseään poispäin ja haluaa katsella maailmaa. Sellainen kylkimäinen pystyasentoinen kehto toimii paljon paremmin.

Nyt, kun tuntuu että level 1 (lapsen tarpeita ruoka ja vaipanvaihto) ja level 2 (edellisten lisäksi nukahtamisen auttaminen ja ilmavaivoissa auttaminen) ovat suurinpiirtein hallussa ja level 3 (edellisten lisäksi viihtyminen) meneillään, mulla alkaa olla kapasiteettia ottaa myös uusia haasteita vastaan.

Ajattelin siis (yhden vahingossa onnistuneen hetken innoittamana) kokeilla vessahätäviestinnän opettelua. *gasp* Katsotaan mitä käy, kummalla menee eka hermot, mulla vai lapsella. Pisspisspiss. Viimeisimät kolme yritystä eivät ole tuottaneet tulosta.

Hain sen sijaan postista tilaamani kuulokkeet lapselle. Kysehän oli näistä (Ems 4 Bubs earmuffs). Lueskeltiin ohjeita miten kuulokkeet asennetaan lapsen päähän. Jotain harjoiteltavaa jäi, koska kohdan 'place comfortably on forhead' tulos oli tämä:

'Place comfortably on forhead'
Kuva on epätarkka, koska naurettiin niin vedet silmissä bulldogmaiselle lopputulokselle. Samaan aikaan muistin syyllisenä juuri lukeneeni Vauva-lehdestä miten vauvan itkulle ja hädälle ei saa koskaan nauraa. No, tässä ei onneksi ollut kyse itkusta tai hädästä, vaan epämukavuudesta, joka korjattiin pian ottamalla kuulokkeet pois. Myöhempi yritys onnistui paremmin ja loi toiveita, että näitä voisi joskus jopa käyttää. Huolimatta siitä, että hihna liukuu helposti lapsen silmille (instant sensorinen deprivaatio) on nää kuitenkin sopivammat kuin ne Peltorit.

Tähän on myös kerrottava jälleen mun uusi epäonnistuminen leipurina (on niin monta tapaa feilata!). Joku ehkä muistaa tämän (säälittävä yritys tehdä mokkapaloja) ja myös tämän (minikokoinen juustokakku, josta unohtui sokeri). Ja sitten vielä toinen, viikko sitten tekemäni juustokakku, josta en ees viittinyt kertoa, mutta josta myös unohtui sokeri.

Tällä kertaa ajattelin käyttää jääkaapista marjat ja maitorahkan ja tehdä hyvän marja-rahka-juustokakun uunissa. No, siinä vaiheessa kun (valmis)pohja oli levitetty vuokaan ja tein jo massaa, huomasin että mulla oli jotain Valion *pehmeää* maitorahkaa, jossa lukeekin että Valio suosittelee normia rahkaa leivontaan, eikä tätä.

Vainiin. No, nohevana ajattelin, notta paistan sitten pohjan erillään ja teen täytteestä liivatteella sellaisen uunissakäymättömän juustokakkumaisen. Siispä tuumasta toimeen. Pohja uuniin ja liivatteet täytteeseen.

Siinä vaiheessa, kun olin antanut pohjan jäähtyä jo jonkin aikaa (voi kyllä, tässä järki tosiaan juoksi: 'eihän sitä täytettä voi kuuman pohjan päälle laittaa'), aivoissa vihdoin hytkähti. Sinne kulhoonhan se täyte oli liivatteineen hyytynyt. Huokasin, rikoin rakenteen ja läiskäsin kuuman pohjan päälle. Oh well.

Marja-rahka-juustopiirakkaa anyone?
 

Saturday, August 11, 2012

kuukausi 1, päivä 11

Laps on juuri nyt kuusi viikkoa ja varttitunnin vanha. Ajatella.

Edellisen postauksen jälkeen ei ole tullut uusia (ainakaan merkittäviä) kehitysaskeleita, mutta haluaisin painottaa vielä näitä aikasemmin mainitsemiani. On kivaa herätä hymyilevän lapsen viereltä! Ja on kivaa, että laps vastaa hymyyn (aina välillä)!

Nykyään hän on kuitenkin hereillä paljon enemmän ja kas - hereillä oleva laps ei huudakaan selkä kaarella naama punaisena (kuten ajattelin ennen lapsen hankintaa) vaan on tyytyväinen ja iloinen, jopa välillä vähän jokeltelee.

No, ei tietenkään AINA. Välillä masussa kiertää ja välillä väsyttää, mutta uni ei tule. Kyllä sillon on hetkittäin kiukkua. Mutta kun kiukku rajottuu noin prosenttiin päivästä, se ei kauheasti haittaa.

Lisäksi lapsesta on tullut kiinnostunut. Asiat jänniä ja hereillä ollessa on siistiä katsoa juttuja! Ja siis sitterissä on mukavaa! Voi silleen rauhassa tarkkailla maailmaa ja naureskella itsekseen.

Mutta niin. Sitten on näitä hetkiä, kun kaipaa - enemmän kuin mitään - joko pientä tovia omaa aikaa tai vielä harvinaisempaa herkkua: edes lyhyttä kahdenkeskistä hetkeä miehen kanssa. Ja sitten laps ei halua nukahtaa, vaan haluaa osallistua. Meinasi tulla nyt illalla tippa linssiin kun useamman nukahdusyrityksen jälkeen aina ne silmät vaan rävähti auki ja riehunta (kaikki ketarat ojossa heiluu täysiä joka suuntaan) alkoi.

Pistin lapsen lopulta kantoliinaan ja lähdettiin kolmistaan (mies mukana) ulos kävelylle. Ulkoilma teki tehtävänsä (ja aloin miettiä että viime aikojen lyhyet päikkärit saattaa muutenkin johtua liian vähästä ulkoilusta?) ja laps nukahti. Ja harjoituksen vaikeimmastakin vaiheesta selvisin: kuin pommia olisin purkanut, sain lapsen ulos kantoliinasta herättämättä ja siirrettyä pinnasänkyyn nukkumaan. Eikä tähän auttanut utelias pitkäkorva, joka pyrki syliin ja työnsi turpaansa tielle.

Anyway, viikonloppu ollut hyvä ja kaikenlaisia gourmet-herkkuja tullut kokeiltua. Jännittävin näistä oli varmasti sokerilla kuorrutettu pekoni, joka oli sekotettu sulaan suklaaseen. Muita uutuuksia oli vuohenjuusto-rikkaat-ritarit ja tryffelirisotto. Superhyvää kavereiden tekemää sushiakin tuli syötyä (toivottavasti laps nukkuu tän yön paremmin kuin viimeksi sushin jälkeen..). Nyt onkin sitten ensi viikon ravinnot kerätty näin kätevästi jo etukäteen.


Sushit tiskillä.

Thursday, August 9, 2012

kuukausi 1, päivä 9

Mies sen aamulla sanoi: ulkona on syksyn kirpeys. Se tapahtuu aina jossain vaiheessa tässä elokuuta. Aamulla onkin tosi vilposta, eikä päivälläkään välttämättä lämpö nouse kauhean korkealle, vaikka aurinko paistaisikin.

Istuskeltiin vanhan työkaverin kanssa meidän lähipuistossa (sillä kaksi taaperoa mukana, mulla oma jälkikasvuni) ja mietin vähän haikeana sitä, että ei ole kesää enää paljoa jäljellä, eikä täällä asumistakaan. Ei niin, että meillä olisi uutta asuntoa vielä odottamassa, mutta muutto on väistämätön. Ja se tarkoittaa todennäköisesti muuttoa kauas Espoon rivareihin, keskusta-asumisen aika alkaa olla ohi.

Se tarkoittaa myös sitä, etten tuu rutinoitumaan meidän lähipuistoon, tutustumaan siellä istuskeleviin äiteihin ja puhumaan niiden kanssa kaikista lapsiasioista samalla kun keinutan tota omaa taaperoksi hujahtanuttani keinussa. Vaikka tiesin tän kaiken jo etukäteen, silti oon kummasti itseni sinne kuvitellut ja miettinyt sitten kun laps on vähän isompi, sitten ens keväänä... Ja vähän on haikeaa. Kuten syksy yleensäkin.

No, eikai siinä. Toinen puisto, samat jutut, I guess.

Eilen ja tänään on myös havaittu taas selkeää kasvua. Laps mahtuu  nyt yhtäkkiä tätinsä ameriikkatuliaisvaatteeseen, joka vielä vähän aikaa sitten oli ihan ridiculously iso. Lisäksi yhtäkkiä sitteri kummallisine eläimineen olikin ihan jees, eikä haitannut ollenkaan istuskella siinä. Jumppamatonkin eläimet on yhtäkkiä muuttunu huomattavasti mielenkiintosemmiksi.

Ja äitiä syyllistää käyttää tietokonetta samaan aikaan, kun laps on hereillä. Vaikka niin tyytyväisenä se hengailee sitterissä / jumppamatolla.

Niin ja laps hymyilee! Paljon useammin! Selkeästi tarkotuksella!


Lapsen hymyä

Wednesday, August 8, 2012

kuukausi 1, päivä 8

Joka kerta kun ehdin ajatella, että hei, meillähän on ehkä jonkunlainen päivärytmiä muistuttava, niin päivä onkin aivan tyystin erilainen. Ja niin kai se kuuluukin.

Tänään on sellanen päivä, että nukkuminen on hankalaa. Säpsähdykset herättää ja aina pari minsaa nukahtamisen jälkeen silmät rävähtää apposen auki. Päiväunet on meneillään juuri tällä hetkellä niin, että istun sängynreunalla läppärin kanssa ja vajaan viiden minuutin välein syöksyn (hellästi) pitämään säpsähtänyttä lasta käpälästä, että se ei heräisi kunnolla, vaan jatkaisi uniaan.

Sen sijaan yöunista on edelleen sanottava vaan kiitosta. Laps alkoi eilen nukkumaan mennessä (puolen yön jälkeen) ähistä sellaseen ilmavaivaongelma-tapaan ja huokasin miehelle, että taitaa tulla pitkä yö. Sitten nukahdettiin. Sitten heräsin puoli kuudelta herätyskelloon, jonka olin laittanut soimaan siltä varalta, ettei laps oo pyytänyt ruokaa sitä ennen ja ettei syöttöväli nyt ihan hirveän pitkäksi venähtäis.

Herättelin vähän unista lasta siis ja onnistuin jopa syöttämään sen ilman, että se kunnolla heräs. Sitten muistan hämärästi kun mies lähti töihin joskus yhdeksän aikaan. Kymmenen jälkeen perheet naisväki alkoi vihdoin kömpiä sängystä ylös aamupalalle. Ei paha.

Lapset viihtyy leikkimatolla

Tuesday, August 7, 2012

kuukausi 1, päivä 7

Täällä on elämää.

Ajattelin tänään viisaan tietävästi nyökytellen kahden päivän iltakiukkujen jälkeen, että nyt on kyllä  meneillään joku Vaihe (kokeneet tahot ovat kertoneet, että pienen lapsen elämä on pelkkää vaiheesta toiseen siirtymistä). Sitten luin tämän (lyhyesti: vauvan päivärytmiin kuuluu usein iltakiukku ja kanniskelun  tarve) ja totesin notta jaa. Täähän on vain normaalia vauvalaiffia. Me ollaan vaan päästy aika vähillä kiukuilla aikasemmin.

Ton luettuani oli taas jotenkin helpompi suhtautua iltarähinään. Tää on ihan normipäivä hei! Iltatankkaus rinnalla (ja hetkittäiset rintarähinät) onkin ihan normijuttu hei! Ja sitten tää päivä onkin ollut tosi paljon helpompi ja nyt iltarähinän aikaan ei olekaan (paljoa) rähinää, vaan tämmöstä kanniskelua ja jutustelua ja imetystä (mennään miehen kanssa vuoroissa).

Ja viime yö taas osotti miten iltatankkauksen jälkeen nukutaan sikeästi ja vain yhdellä yösyötöllä melkein kymmenen tunnin yöunet.

Ja sitten. Mua vähän pelottaa, että toi viisiviikkoinen haluaisi jo hirveästi kävellä, kun hauskin asento on seisominen kainaloista tuettuna. Ton ikäistä ei saisi hyppyyttää vielä, joten ihan vanhempien käsilihasten varassa mennään. Mutta hirveän vahvasti toi polkisi ylöspäin. Ja vähän pelkään, että laps ei tajua ettei se tule kävelemään - tai edes konttaamaan - vielä piiiiitkään aikaan (noin lapsen näkövinkkelistä). Ja sitä ennen taitaa tulla monta turhautumista.

Pistetään kyllä toi pikkuapina sirkuskouluun, kunhan jaloilleen pääsee.

Sen sijaan oon suu vähän vinossa hymyssä seuraillut miten tää on niin tätä. Jokainen mun päällä ollut vaate on ennemmin tai myöhemmin puklaantunut. Pulautuksen jälkiä löytyy myös mun hiuksista, sohvasta, lattialta ja luultavasti vähän pupustakin. Puklurättejä löytyy siroteltuna pitkin kämppää, ihan varmistuksena, että sellainen on aina jossain käden ulottuvilla. Huolimatta päivittäisistä suihkuista haisen varmaan jatkuvasti lämpimälle maidolle. Niin, tää on niin tätä.

Sain ystävältä eilen hauskan kukkakimpun - kuulemma näitä tyypillisesti tuoreille äideille annetaan. Siinä on äitikimppu ja vauvakimppu. Ilmeisesti isä- / puoliso- / kumppanikimpun lisääminen joukkoon voisi saada aikaan jotenkin kiusallisia tilanteita?

Vauva- ja äitikimppu


Käväsin myös viemässä miehelle kotiin unohtuneen puhelimen ja kaikessa harmaudessaan Helsinki näytti aika kauniilta.



Noin niinkuin historiallisena merkintönä todettakoon, että laps tapasi tänään ensimmäistä kertaa Sveitsin pikkuserkkunsa samalla kun mä pääsin taas vaihtamaan kuulumisia ja ihmettelemään äitiyden ihmeellisyyttä oman (Sveitsin) serkkuni kanssa. Päivä oli kerrassaan hyvä.

Monday, August 6, 2012

kuukausi 1, päivä 6

Just nyt tuntuu, että tämä ruutuaika koneella on ihan ansaittua. Niin paljon kuin ton pikkusen kanssa tykkään olla, tulee välillä hetkiä, jollon todella haluaisi vaan istua koneella. Enkä aio tuntea syyllisyyttä tästä tunteesta - erityisesti kun tiedän olevani makuuhuoneen ovella parin tunnin kuluttua (jos unet jatkuu niin pitkään) kurkkimassa, notta jokohan laps heräilisi.

Eli lyhyt update. Hääkeikka meni mainiosti ja laps oli kuulemma ollut kuin pieni enkeli koko illan. Ainoa tyytymättömyys tuli ruoan viipyessä, kun ensimmäinen satsi maitoa oli lämmitetty vähän liian lämpimäksi.

Sen vastapainoksi eilen illalla sitten känkkäränkkäiltiin senkin edestä. Näin harmistuneena en oo lasta ennen nähnyt, ja siinä ehdittiin jo kokeilla kaikenlaista, että hän muuttuisi tyytyväiseksi. Lopulta se kaikki ehkä oli vaan nälkää. Vaikka imetin melkein kokoajan! Parin-kolmen tunnin nukuttamisen perästä saatiin vihdoin unen päästä kiinni kun maattiin sängyssä (minä jo ihan reporankana) ja vaan imetin vaihtaen puolta joka kerta, kun laps alkoi rähistä rinnalla.

Ja yö menikin todella iisisti.

Päivällä oltiin saatu kyllä käytyä parit asuntonäytöt ja nyt ollaan käyty lapsen kanssa jo kahdesti ulkona syömässä (jos kahviloita ei lasketa mukaan). Oikein siivosti käyttäytynyt molemmilla kerroilla (mitä nyt vähän puklasi toisen lattialle..). Eilen jopa tein sankari-vaipanvaihdon Chicosin vessassa, jossa ei tietenkään ollut mitään oikeaa lastenhoitotasoa.

Asia, josta on pitänyt mainita: kantoliina on oikeasti kyllä ihmiskunnan lahja äideille. Jättimäinen kiitos kantoliinasta vinkanneille, kuten Liina ja miehen sisko. Oon saanut itseni kättelyn (molemmat kädet vapaina!) lisäksi tehtyä vaikka mitä kaikkea hyödyllistä ja ehkä parasta: lapsen saa varsin usein nukutettua siihen! Ja oon saanut jopa miehen käyttämään sitä!

Sen sijaan pari ensimmäistä ollaan koettu: oon alkanut vuotaa maitoa myös ei-imettävästä rinnasta. Ehdin jo ajatella, että ostin ne nursing padit ihan turhaan, mutta huomasin t-paitaan ilmestyneen kiusallisen, märän läiskän tietenkin julkisella paikalla, keskellä kauppareissua.

Ollaan myös koettu kommunikaation hetkiä lapsen kanssa. Hymyihin ja ilmeisiin on vastattu, ihan suoraan silmiin tapittaen. Ei aikaakaan, kohta se kirjoittaa eeppisiä runoja ja trollaa internetin keskustelupalstoilla! Voih.

Ja vielä viimeseksi: tänään oli neuvolalääkäri. Laps käyttäytyi taas mitä mallikkaammin, ei itkenyt kertaakaan koko tutkimuksen aikana. Ainoa pieni parannettava ensi kertaa ajatellen sattui lääkärin ehdottaessa, että juttelen lapselle, kun lääkäri etsi nivustaipeista pulssia. Kuulemma lapset usein rentoutuu äidin ääneen. No, juttelin ja laps rentoutui. Niin totaalisesti, että pissasi sitten lekurin päälle. Kuulemma tätä sattuu. Ja niin, kaikki oli hyvin ja paino senkun nousee (250g viime viikon aikana).


Uninen pieni peiton alla.

Friday, August 3, 2012

kuukausi 1, päivä 3

Mussa on tapahtunut jonkin sortin luonnonihme - tai sitten vaan maailman tylsin evolutionäärinen kehitys.

Ensinnäkin liittymättä evolutionääriseen askeleeseen päivän huomiot:

- Peltor Kidsien kuulokkeet ovat liian isot vastasyntyneelle ja vielä viisiviikkoisellekin. Äh. Mä kun olin elänyt ihan siinä uskossa, että joojoo, tulee bänditreeneihin mukaan, kuulokkeet vaan korviin. Testailin kotona ja pikkuraasun pää ei meinannut pysyä holtissa sitä normaalia vähääkään näiden jättimäisten, neonvihreiden möhkäleiden painosta.

Lisäksi ohimoiden kohdalta kuulokkeet eivät vaikuttaneet aivan tiiviiltä ja en menisi luottamaan, kun on kuitenkin mahdotonta kyetä mittaamaan paljon ääntä valuu läpi. Ja melko pian kuulokkeet päässä alahuuli alkoi väpättää ja harmistus tulla. Eli se siitä. Surffasin nettiä ja tilasin uudet kuulokkeet (Em's 4 Kids Earmuffs), josko nyt sitten noilla lapskin voisi tulla mukaan treeneihin välillä.

- Käytiin neuvolassa. Lapsen paino +150g viidessä päivässä. Mun täytyy oikeasti hengittää ja uskoa, että laps saa riittävästi maitoa. Oon kuitenkin joka päivä ihan millin verran tästä huolissani (oikeasti tosi vähän, mutta käy kuitenkin mielessä).

- Kapalo on oikeasti tuonikäiselle ihan huippujuttu. Miksen oo tajunnut tätä aikasemmin.

- Otan edelleen sisäisesti pienenä loukkauksena, kun (erityisesti tuntemattomat) ihmiset kommentoi lapsesta, että 'no nyt on tosi pieni!' ja 'onpa todella pikkuruinen'. Tyhmät ihmiset. Laps on aivan oikean ja sopivan ja sopusuhtaisen kokoinen ja sitäpaitsi kasvaa huimaa vauhtia.

Juu ymmärrän edelleen, että 'pieni' ei tarkota tässä tapauksessa erikokoista, kuinka mikä PITÄISI olla. Mutta silti.

Ja sitten se luonnonihme. Liittyen Peltorien sopimattomuuteen lähdin sitten ilman lasta ja miestä bänditreeneihin. Heti ovesta lähettyä tuli vähän alakuloinen olo ja bändikämpälle päästyäni oli pakko vaan nauraa kavereille, että voi näitä hormooneja.

En ole ikinä oikein viihtynyt pikkulasten ja -vauvojen kanssa, mikä sai myös pitkään harkitsemaan koko tätä lapsenhankintaa. En myöskään hetkeäkään pelkää, etteikö mies pärjäisi lapsen kanssa ja laps miehen kanssa, joten järjen mukaanhan tämän illan olisi pitänyt olla vapauttava tuuletushetki symbioottisesta elosta ton pikkuotuksen kanssa.

Mutta ei. Pussieläimen pussi on tyhjä! Kuin olisi unohtanut kotiin vasemman kätensä (melko hyödytön raaja, mutta silti siihen on hyvin kiintynyt). Vartalo kaipasi lasta syliin, ihan silleen fyysisellä tavalla. Koskaan ei ole ollut niin kiire bänditreeneistä kotiin. Älytöntä.

Ja huomenna syli on varmaan vielä pidempään tyhjillään, kun ollaan bändin kanssa keikalla. Voih. (Kehtaanko edes tunnustaa, että meinasin alunperin pyytää hoitajan mukaan keikalle bäkkärille, mutta ei siinä olis ollut oikeasti mitään järkeä....)

Thursday, August 2, 2012

kuukausi 1, päivä 2

Seuraava ahaa-elämys nukkumisesta: lapsen kapalointi vaikuttaa auttavan nukkumiseen.

Heräämisiä aiheuttaa säpsähdykset (kädet ilmaan like you just don't care), joista on vaikea jatkaa kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Kapalo sitoo käpälät kiinni kehoon, eikä lapsen tarvitse säikähtää mystisesti ilmaan singahtavia kummallisia ulokkeita, joihin hällä ei ole mitään kontrollia.

So far so good.