kuukausi 11, päivä 30

Muistelin eilen hymyillen, miten olin joskus vuosia, vuosia sitten ihmetellyt, miten siskoni jaksoi järjestää vuosi toisensa perään toinen toistaan upeammat kattaukset ja synttärijuhlat lapsilleen. Sisko totesi, ettei kyse ole jaksamisesta, vaan että HALUAA leipoa ja laittaa ja valmistaa. En voinut tajuta.

Olo eilen oli kuin perjantai-aamuna duuniruokalassa. Olin käynyt hakemassa lautasellisen puuroa aamupalaksi ajatellen, että nyt olen aikuinen, varmaan mun puuroangstiajat on ohi ja puuro maistuu hyvältä. Ja arvatkaa mitä! Ei ollut eikä maistunut. Myöskään leipominen ei ollut varsinaisesti niin antoisaa puuhaa, kuin olin toivonut sen tässä elämänvaiheessa olevan, mutta joku sisäinen ääni käski. 

Harkitsin kyllä kakun ostamista valmiina jostain, mutta pikagoogletus ei nostanut mitään riittävän houkuttelevaa esille. Ja tässä oli jotain alkukantaista näyttämisen tarvetta. Kyllä minä itse leivon tarjoiltavat lapsen synttäreille! Kyllä leivon, oottakaa vaan! Katsokaa siskot ja anopit sun muut, joilla on aina täydellinen synttäripöytä, kyllä minäkin saan pöydän täyteen ruokaa! Ei ehkä yhtä herkullista, yhtä koristeellista ja kaunista ja onnistunutta ja voi olla, että lapsikin sylkee synttärikakkumaistiaisen suustaan, mutta leivon silti! Joka suuntaan ja täysiä!

(Ja kaiken varalta pyysin siskoa ja anoppia tuomaan myös vähän jotain purtavaa kesteille. You know, just in case I pulled a Monica.)

Juhlien jälkeen vajosin sohvalle kaikkeni antaneena. Väsytti. Olo oli tyhjentyneen alakuloinen. You know, ei alakuloinen mistään syystä, ihan vaan post-overwhelmed. Muistelin aikaa tasan vuosi sitten. Juuri nyt, tätä blogia kirjottaessa, tasan vuosi sitten taisin olla juuri saanut epiduraalin. Vajaa 2,5h siihen, että laps syntyisi. Ensimmäinen vuosi on ohi.

Kuvia. Luulin ottaneeni hyviä ja onnistuneita kuvia, mutta ne olikin tämmösiä. Anyway. Food, anyone?

Tästä puuttuu vielä kakku ja juustosarvet ja
jätski ja kermavaahto ja ja ja....

Fetapinaattipiirakka - siskon tuominen (tätä kehuttiin btw!)

Lohipannari

Banaanilätyt

Sitruunapiirakkaa, karjalanpiirakoita, vesimeloonia jne.

Vesimelonia ja jotain valkosta melonia, jonka nimeä en muista.

Laps + (mango-juusto-, jossa
valkosuklaakoristeet - ITE TEIN!) kakku.
Isin kanssa puhalsivat.

Leikkasin lapselle siivun kakkua (kakkupalan
koko nauratti). Maistoi, sylki pois. Ensi vuonna uusi yritys.

kuukausi 11, päivä 28

Kävin paniikkiostoksilla (kauppa menee kiinni, ei ole vielä kaikkea tarvittavaa, kylmä hiki virtaa, kädet tärisee, miksei ostoskärryt liiku kovempaa!) hakemassa ensimmäisen setin tarvikkeita sunnuntaisille synttäreille. Kassajonossa oli isä, joka päätyi komentamaan kahta 5-8v. tyttöään varsin tiukalla sävyllä ja heti mietin arvostelevasti, miten ton olis voinut hoitaa paljon paremminkin. Oliko nyt pakko tiuskia. Voi kyllä, sellanen musta on tullut.

Kotimatkalla ajatus palasi juhannukseen. Oltiin lähdössä kaveriperheen luota samaan aikaan, kuin perheen lasten seurassa leikkinyttä about 5v naapurinpoikaa oltiin tultu hakemaan. Poika roikkui isänsä kainalossa kyyneleet silmissä (tuun varmasti joskus paatumaan kyynelille, mutta vielä ne aiheuttaa reaktion) ja aneli, että palaisivat  (yhdessä) etsimään unohtuneen lelun. Isä harmistuneen 'no en mä nyt sun kanssa sinne mene! Nyt lähdetään kotiin!'.

Kysyin ystävällisesti pojalta (isän suureksi harmiksi, I can imagine), että oliko siltä unohtunut jotain. Isä pysähtyi, poika katsoi maahan ja nyökkäsi. Kysyin haluisko se, että mä tulisin sen kanssa etsimään lelua. Uusi nyökkäys. Huokaisten isä laski poikansa maahan ja me mentiin yhdessä etsimään lelua. Sisälle päästyämme mua ei enää tarvittu, poika oli taas turvallisilla vesillä ja lähti hakemaan unohtunutta.

Mies odotti autolla harmissaan. Harmistusta aiheutta ainakin se, että oli joutunut small-talkkaamaan vieraan tyypin kanssa. Myöskin kaiketi nolotti, että vaimo oli näin puuttunut muiden kasvatukseen ja alkanut opettaa.

Voi kyllä, juuri sellanen musta on tullut.

Niin, kukapa mä olen puuttumaan muiden kasvatusmetodeihin? En kukaan. Miksi sitten puutuin? Nopea analyysi sanoo, että koska poika ei ollut missään vaiheessa ollut lähdön suhteen hankala, vaan täysin yhteistyöhaluinen (lelun hakeminen ei siis tuntunut manipuloinnilta ja vitkuttelulta, vaan aidolta). Ja koska luonne (on vaikea olla puuttumatta, jos joku on (vaikka näinkin pienessä) hädässä ja voisin jeesata) ja koska Äiti mussa (kyllä, ÄITI MINUSSA, tähän ollaan tultu) hukutti alleen kaiken häveliäisyyden vieraiden asioihin puuttumisessa ja pelot siitä mitä joku nyt saattaisi ajatella musta.

Niin. Jos kassajonomies olis läppässyt tyttöään, olisin puuttunut. Aikasemmin samalla kauppareissulla kävin auttamassa pienelle pojalle automaattiset ovet auki, koska äiti oli jo mennyt ja poika selkeästi vähän hädissään, ettei häntä odoteta (ja tässä  kohti mietin vähän harmissani, että olis se äiti voinut osottaa pojalleen, ettei tarvi pelätä kyydistä jäämistä). Jos jossain on lapsi - isompikin - yksin ja kyyneleet silmissä, tottakai käyn kysymässä onko kaikki ok. Yleensä ei ole.

Nykyään sitä tuntee lapsen (pienenkin) hädän sydänjuuriaan myöten ja se tunne peittää kaiken muun alleen. Ja sitten sitä välillä tulee puututtua sillon(kin), kun ei ehkä pitäisi. Keskimäärin onneksi saan pidettyä itseni kurissa.

Anyway, on kauhean helppoa langeta turhautumaan ja ajattelemaan, että laps on tahallaan hankala toimiessaan vastoin vanhempien odotuksia. Kun ruoka ei enää maistu, vaikka sitä olisi jäljellä. Tai kun uni ei tule / pysy sillon, kun on ennaltasäädetty nukkumaanmenoaika. Kun lelu on unohtunut, vaikka pitäisi lähteä.

Tavallaan se on ymmärrettävää, koska vanhemmat säätelee niin paljon lapsen asioita (vielä pitkään) ja päättää mikä on lapselle parasta. Joskus saattaa kuitenkin olla hankala muistaa, että lapsella on kokoajan enemmän ja enemmän omaa tahtoa, jota tulee myös kunnioittaa ja tiettyjä asioita vanhemmat ei VOI päättää. Tilanne elää, lapsen tahto myös.

Ja toisaalta, teen monia asioita nyt juuri päinvastoin, kuin mitä lapselle opettaisin. Iltapalaksi jotain muuta kuin jätskiä (hah). Aamupalaksi jotain muuta kuin jätksiä (hah). Pitää mennä ajoissa nukkumaan (hah). Ei saa kiivetä vaarallisiin paikkoihin (hah).

Lisäksi todellakin sinkoilisin kipinöitä, jos joku estäisi mua hakemasta kylään unohtuneen tavaran lähdön hetkellä. Tai änkisi ruokaa suuhuni, kun EI NYT MAISTU KIITOS. Tai sulkisi oven nenän edestä, kun olin JUST menossa sinne. Kieltäisi tekemästä jotain hauskaa (kuten puomeilla keikkuminen) ilman mitään näkyvää (mun ymmärrettävissä olevaa) syytä. Ei antaisi näprätä vastikään ostettua juttua, jota oon pitkään (ainakin viis minsaa) himoinnut.

Rajoja tarvitaan, tietenkin. Mutta myös empatiaa, empatiaa, empatiaa. Monesti lapsen kiukustumisaiheet ei oikeasti oo niin hämmästyttäviä, jos laittaisi itsensä tilanteeseen.

Ja tämän asiantuntevan pohdiskelun sinulle tarjosi alan expertti: äiti, jolla ei ole koskaan ollut pienempiä sisaruksia, joka ei ole paljoakaan viettänyt aikaa lasten kanssa, ja jolla on melko yhteistyöhaluinen 1-vuotias pieni (eli ei mitään kokemusta esim. uhmaiästä). Joka on jo kertaalleen kääntänyt takkinsa lastenkasvatuksen suhteen ja varmasti tulee oppimaan vielä monen monta tärkeää oppituntia.

kuukausi 11, päivä 26

Oon ollut kolmen päivän aikana myöhässä varmasti yli viidestä palaverista, koska oon jumittanut jossain työkaverin kanssa kahvilla. Lisäksi oon kysellyt tyhmiä, välittänyt vaillinaista tietoa ja kerännyt 'äh, en ole tätäkään ehtinyt' -listaa. Toisaalta oon myös kopsutellut korkkareilla, ollut vaatteissa, joissa ei ole ruokatahroja (niissä vaatteissa vietetään maksimissaan pari minuuttia kotona) ja juonut lattea.

Niin, ja katsonut ainakin kymmenen kertaa (töissä, salaa) miehen lähettämän videopätkän, jossa laps syö itse lusikalla ruokaansa (ainoa mielestään hyväksyttävä syömismuoto just nyt). Ja siis ruokaa menee ihan suuhun ja mahaan asti (lattian, katon, syöttötuolin, alakerran ja miehen vaatteiden lisäksi)! Ihan huikeeta! Jouduin ihan tietoisesti pidättäytymään, etten esitellyt videota ylpeänä KAIKILLE.

Laps oppii kaikkea kokoajan. Tänään otti hiusharjan ja harjasi omat hiuksena ja sitten mun hiukset. Kulki vaikean kynnyksen yli kaatumatta. Kertoo tuomalla millä leluilla haluaa leikkiä.

Imetän nyt sitten pari kertaa päivässä. Aamulla kerran ja illalla kerran-pari. Ravintomielessä imetyksiä on ehkä kaksi, mutta oon huomannut lapsen haluavan iltasin tankata läheisyyttä ja vaan notkua maitobaarilla siitä ilosta. Ja toki saa notkua, maitobaarilla näyttää olevan todella hauskaa. Oon ollut yllättynyt siitä, etten päivisin kuitenkaan tunne oloani mitenkään tukalaksi, vaikka kyllä päivän päätteeksi huomaa, että nyt olis kyllä annettavaa.

Laps vaikuttaa viihtyvän miehen kanssa - kuten odotettuakin - varsin hyvin. Ei jää itkemään perään, kun aamusin lähden ja iltasin on lähinnä riehakkaan kikattava ja hyväntuulinen, kun tuun kotiin. 

Ja hei, pyöräilin töihin! Nyt valivali, mutta että mulla meinaa napsahtaa pinna pyöräilystä. Ongelma on varmaan se, että sääntöjä on aivan liikaa ja ne on monimutkaisia ja epäselviä. Mutta hyvä ihme, eikö voisi silti nyt käyttää järkeä ja saada jotain rotia tähän anarkiaan! En tiedä missä maailmassa oon elänyt, mutta jotenkin pidän päivänselvänä, että...

.. ei lähdetä kapealla ohittamaan, jos vastaantulevalla 'kaistalla' on pyörä (ja vauhti on kova).

.. ei lähdetä ohittamaan jotakuta, joka jo ohittaa jotakuta.

.. jos valoissa odottaa jono pyöräilijöitä, niin EI ole ok kiilata koko jonon eteen. Pyöräily ei ole kilpailu, jossa jokainen lähtö täytyy voittaa ja kanssapyöräilijät täytyy kaikki ohittaa tavalla tai toisella. Lisäksi et kiilaisi muiden eteen kaupassa. Etkä autolla. Miksi pyörällä se olisi ok?

.. liikennesäännöt on luotu suojelemaan ihmisiä. Lisäksi, jos et itse noudata liikennesääntöjä (edes niitä päivänselviä punasia valoja), niin turha tulla valittamaan muista sääntöjen rikkojista.

.. on ihan ok, jopa suotavaa, noudattaa tilannenopeuksia myös pyörällä. Kaikissa tilanteissa ei kannata mennä TÄYSIÄ, vaikka nopeusrajotusta ei olekaan.

Kukkakypärätäti vaikenee. Ja aion kyllä vastaisuudessakin mennä pyörällä töihin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: mukavaa liikuntaa ja itsehillinnän harjoittamista.

kuukausi 11, päivä 24

Duunissa. Tein eilen illalla listan asioista, jotka pitäisi muistaa aamulla. Listassa oli mm. farkut. Paita. Duuni-bagde (!!). Vaihtokengät siltä varalta, että korkkarit teurastaa jalat tunnissa kävelykelvottomiksi. Sitten menin lapsen viereen nukkumaan rohkaistuneena edellisestä yöstä, jollon laps hätkähti kerran nukahtaakseen mun käden alle ja sitten aamulla heräsi syömään. Eihän tässä mitään, miksi tämä yö olisi sen erilaisempi.

Kolmen aikaan, kahden tunnin yökukkumisen jälkeen laps viimein oli takasin upponukuksissa (mies myös...) ja mä hiivin alakertaan viettämään loput yöstä. Tänään illalla huomasin lapsella uuden poskihampaan puhjenneen alhaalle, vasemmalle.

Aamulla laitoin leivän paahtimeen ja aloin säntäillä ympäri kämppää etsien duuni-SIMmiä. En löytänyt vartissa, joten aloin säntäillä kohti duunia. Haikea siirsin emergency-huulirasvan hoitolaukusta läppärilaukkuun. It the end of an era.

Duunissa moni asia toisin, moni samoin. Korkkareista lähti business-uskottava kopina (se olikin ainoa business-uskottava asia mulla), olo oli toiveikas, motivoitunut ja positiivinen. Duunimatkan aikana kurkkuun noussut pala oli sulanut pois ja deletoin riehakkaasti meilejä oikealle ja vasemmalle  uudella läppärillä. Puhuin työasioista, joista vielä(kin) ymmärsin jotain (!!), kävelin kahvimuki kädessä, kävin vessassa kun halusin ja söin lounasta aikuisessa seurassa rentoutuneesti. Ja pyysin miestä lähettämään kuvia lapsesta helpottamaan ikävää.

Sain kuvan, jossa laps toi pihalta poimimansa voikukan isille (niisk) ja myöhemmin toisen kuvan, jossa laps esitteli paitaa nostaen napaansa (navasta on tullut suuri hitti viime aikoina). Selvisin päivästä. Kotona oli odottamassa vallaton, kikattava laps, joka oli ollut kuulemma koko päivän oma, iloinen itsensä (vaikka ruoka oli maistunut vähän huonosti - veikkaan hampaita).

Touhuttiin, kikatettiin ja kutitettiin lapsen kanssa. Juteltiin maamon kanssa. Laitoin lapsen nukkumaan. Söin lohivoileivän ja kävin tunnin lenkillä. Ehkä tämä arki tästä.

kuukausi 11, päivä 21

Lapsen eka juhannus, tyyppihän syntyi vuosi sitten just juhannuksen jälkeen. Kliseenkin uhalla (jälleen) on hämmästeltävä miten nopeasti aika menee. Kohta on ensimmäinen vuosi lapsen (ja vanhempien) elämää takana.

Maanantaina alkaa työt. Etsin internetistä tietoa miten töihin kuuluukaan pukeutua ja päivin työvaatevarastoni. Tuntuu kuin olisin alottamassa kokonaan uuden duunin. Hämmentää, jännittää (enemmän positiivisesti). Ja tietty syyllistää, minkälainen äiti hylkää lapsensa jo näin vuoden ikäisenä? Huom! Kysymys on retorinen ja heijastaa vain kirjoittajan omaa haikeutta ja ristiriitaisia tunteita töihinpaluusta, eikä ota oikeasti kantaa äitiyden laatuun korrelaatiossa töihinpaluun ajankohtaan.

Mutta ei tässä mitään. Kotona pitäisi siivota, mutta ajatukset on muualla. Laps nukkui eilen lähes kolmen tunnin (!!) päiväunet, joista viimenen puoltoista tuntia kului mun sylissä. Tunsin oloni voittajaksi: keinolla millä hyvänsä lapset päikkärit on saatava pidemmiksi ja eilen taidettiin jo tehdä enkkoja. Istuin siis pimeässä makkarissa sängyllä, laps sylissä ja pelasin Dragon Boxia puhelimella. Mutta se nukkui!

Käytiin yhteisen lomaviikon kunniaksi  miehen kanssa pyöräilemässä Espoon idyllissä. Onhan se mukavaa, että julkisilla matka stadiin kestää n. 20 minuuttia ja silti lähiympäristö näyttää tältä:

Kuvan mies liittyy vahvasti tapaukseen, mutta ei
halua nimeään julkisuuteen.

Anyway, hyvää juhannusta kaikille! Olkoon juhannuksenne onnellinen kuin pieni orava, joka on tosi onnellinen!

kuukausi 11, päivä 16

Oho. Varmaan pisin tauko ikinä tässä blogissa.

Tuntuu kuin Kroatiasta olisi tullut kotiin ihan eri laps. Tämä kotiintullut versio osaa laskeutua portaat (melkolailla turvallisesti) alas, tykkää syödä pastaa (??), sanoo mielellään 'äiti', rakentelee kahden palikan torneja ja on löytänyt tanssin ilon. Tästä viimeisestä kohdasta kyllä sanottava, että vähän korviin särähti lapsen musiikkimaku; tanssijalka alkoi tömistää ja peppu keinua jonkun kauhean romanialaisen teknopoppiränkytyksen tahdissa. Vieläkö ehtii musiikkimakuun vaikuttaa vai onko se jo menetetty tapaus?

Majotuksen nurkilta

Toisinaan uusi kiinnostaa ihan itsearvoisesti, toisinaan palkinnolla on iso merkitys. Laps tiesi: portaat pitää kiivetä alas, jotta pääsee pihalle, josta pääsee uima-altaaseen. 

Ja btw, eikö lapset tunne veden kylmyyttä ollenkaan? Uima-altaan vesi ei ollut varmasti lämmitettyä ja haukoin joka kerta henkeä yrittäessäni uskaltautua uimaan. Laps sen sijaan kipitti altaan reunalle, kävi makaamaan, testasi vähän kädellä (tämäkin joka kerta toistunut suunnitelmallisuus ja tekemisen johdonmukaisuus yllätti) ja kääntyi sitten jalat edelle peruuttaakseen altaaseen. Tässä vaiheessa tietenkin isot kädet kaappasi ja polskuttelua tapahtui vain tiukan kontrollin alla. Siis mikäli jompikumpi - mies tai minä - ylipäätään uskaltauduttiin kylmään veteen. Porukan neljä vanhempaa lasta (9-12 -vuotiaat) hyppivät altaaseen silmää räpäyttämättä.

Dokumentaation kannalta kerrottakoon vielä, että näimme kerran lapsen potkivan tarkoituksellisesti tyhjää pulloa, jopa muutamia kertoja peräkkäin. Kuulemma harvinaista näin pienillä.

Majotuksen nurkilta toiseen suuntaan

Viikkossa muuttui moni muukin asia: yöimetykset ovat nyt tosiaan historiaa. Mä nukuin eri huoneessa kuin laps ja mies ja niillä meni hyvin. Ei parkumista tai protestointia, osa öistä meni jopa vain yhdellä-kahdella lyhyellä herätyksellä. Maitoa ei enää ennen aamuviittä-kuutta ole tarjolla, syliä/siliä vain. Ja mä sain nukkua, siis monta tuntia putkeen! Ensimmäistä kertaa yli yhteentoista kuukauteen!

Mies on alkanut (yrittänyt ainakin) ottaa enemmän lapsivastuuta munkin ollessa paikalla. Sitä vaikeuttaa lapsella alkanut joku myöhäiseroahdistus tai sitten se tajuaa (mun käytöksestä?), että äidin läsnäolo alkaa vähentyä. Joka tapauksessa miehen syli tuntuu kelpaavan vain hyvin harhautettuna ja mun ollessa näköpiirissä pienet kädet ojentelee mua kohti ja ilme on surkea. Uskon, toivon ja luotan vanhaan sanontaan: poissa silmistä, poissa mielestä. Niin se on tähänkin asti toiminut.

Aurinkokin osasi laskea hienosti.

Bonuksena bongasin Lauri Järvilehdon blogista Dragon Box -pelin. Pelin ideana on opettaa lapsille algebran alkeita pelin muodossa. Ja ohhoh, pelihän on oikeasti toimii! Se on addiktoiva, palkitseva ja siihen on tehty viihdyttävät grafiikat. Pelasin ite, enkä malttanut lopettaa. Näytin miehen siskolle, joka pelasi pelin myös läpi ja antoi pelattavaksi omille lapsilleen, 9- ja 12-vuotiaille. Upposi kuin kivi pohjaan. Ja niin ne laskivat matikkaa ja harjottelivat yhtälöitä, eivätkä edes tajunneet. Vanhemmat koittivat näön vuoksi hillitä pelaamista, etteivät lapset alkaisi epäillä. Toivottavasti tällasia pelejä tulee lisää.

kuukausi 11, päivä 8

Niin, sanoinko, lähdettiin Kroatiaan oikein porukalla: meidän lisäksi miehen vanhemmat ja sisko miehineen ja lapsineen (yhteensä viis kpl. Neljä vähän koululaista ja yks meidän lasta vähän nuorempi). Lennot oli rennot, majapaikkaan autoilukin iisiä ja perillä odotti mitä toivottiinkin. Upea, tilava talo upealla näkymällä ja pihalla uima-allas.

Asetuttiin taloksi ja uitiin (laps tiputteli altaaseen uimaleluja ja kikatteli ihan hulluna päästessään loiskimaan jaloilla vettä. Vähän käytiin lopulta uimassakin). Käytiin kanssa katsastamassa rantaa ja rannan ravintoloita, pizzatkin syötiin. Laps nukahti hetkeksi rattaisiin menomatkalla, eikä vanhat merkit pettäneet. Vaikka nukutus alotettiin tunti normaalia myöhemmin, meni tunti ennen kuin laps oli unessa. 

Ei protestointia, mutta kääntyili, jutteli, heittelehti, eikä vaan yksinkertaisesti saanut unta. Makasin sängyllä vieressä leikkien kuollutta ja mietin vertauskuvia miten turhauttavia nää nukutushommat (luultavasti meille molemmille) on. Kuin nypläisi pitsiä hiuksilla. Rakentaisi yksityiskohtaisen tarkkaa hiekkalinnaa Saharassa. Kalastaisi  muikkuja paljain kätösin. Mitä näitä nyt on.

Laps on oppinut puhumaan. Ihan selkeästi 'äiti', nyt ollaan jo kaikki ihan vakuuttuneita. Myös miehen nimeä hän tapailee. Ja tietty päpu, joka meni reissun ajaksi hoitoon kaveripariskunnalle. Mutta äiti! Ihan oikea, selkeä sana, täysin kirkkaasti lausuttu, ei mikään sinnepäin. Voi laps!

Lisäksi nykyään osaapi hän melko luotettavasti peruuttaa pois sohvalta, sängyltä, sohvapöydältä ja myös uima-altaalta veteen. Vaunuihin oppi kiipeämään, samoin syöttötuoliin, ihan ylös asti.  Kiipeäminen on kyllä kiinnostavaa.

Niin luksusta kuin täällä olo onkin, niin paljon on mietittävää pienen lapsen kanssa: ihan sikakuuma, mutta varjo pitäisi löytää ja jollain ilveellä saada pidettyä laps siellä (voisiko sen selkään teipata aurinkovarjon?). Talo on tietty ihan lapsi-epäystävällinen: ei portteja portaissa jne. ja pihallakin yks death-trap pudotus (ja se uima-allas - voisiko lapseen teipata myös kellukkeet?). 

Entä sopiva vaatetus (suojaa auringolta, mutta ei liian kuuma), aurinkorasvaa riittävästi ja hyvin, mutta ei suuhun. Polskiminen (ulko)uima-altaassa (tietty aikuisen kannattelemana) ihan jees, mutta altaan vettä ei pitäisi kauheasti nieleskellä. Hattu pitäisi saada pysymään päässä ilman jesaria. Ei kyllä paljoa pääse lepäilemään, ellei mennä vuoroissa.

Ainiin, piti vielä kertoa. Oltiin toissapäivänä pyöräilemässä. Yritin löytää rannalle, mutta iPhonen maps ohjasi (vaikka valitsin liikkumismetodiksi kävelyn) tiheästi liikennöidylle autotielle (jossa kapea piennar, ei jalkakäytävää) ja lopulta hajosi, kun yritin pyytää parempaa reittiä. Siispä jatkoin pyörällä rauhallisempia teitä ja päädyin Mäkkäriin. Mulle sundae, lapselle käsilaukun hihnaa ja sitten matka jatkui kohti kotia. 

Ja mitä tekee lastenistuimeen sidottu utelias, aktiivinen laps? No, kun jotain on keksittävä, kurkki (eli katseli sormillaan) hän mun shortsin (ja alushousujen!!) kauluksesta sisään 'hmm, mitähän TÄÄLTÄ löytyy..?'. Onneksi pyöränsatulassa istuessa shortseja ei saa kuitenkaan kiskottua ihan kauhean alas..... Nauratti koko kotimatka anyway.

Syöttötuoliin, ilman apua!

Talon pihalta, tätä kelpaa katsella.

kuukausi 11, päivä 6

Tänäänkin ollaan tärkeiden asioiden äärellä: illalla on kampaaja. Pitäiskö leikata taas ihanan huoleton, kesäinen polkka vai tasata vaan latvoja ja antaa hiusten kasvaa?

Ja ainiin, muut uutiset: rokotetutkimuskäynti meni hyvin! Verta saivat, laps ei huomannut koko verikoetta. Go puudutuslaastarit (jotka tosin aikasemmin jostain syystä ei tuntunu toimivan niin hyvin).

Lisäksi löysin lapselta molemmilta puolilta MYÖS alhaalta puhkeamaisillaan (osittain jo näkyvissä) olevat poskihampaat. Ei ihme, että viime yönä vähän valvottiin..

kuukausi 11, päivä 5

Lisää äitiyspohdintaa.

Oon sen ihan ääneenkin sanonut: oon aika erilainen äiti kuin olisin kuvitellut. Luulin, että olisin iloisen huoleton, suurpiirteinen, rennon rento ja letkeä (en huolestu korvatulehduksesta, kyllä laps saa kiivetä sinne korkealle. Toki voin raskausaikana nauttia lasin viiniä). Ja sitten taas toisaalta superauktoritäärinen (kysyin mieheltä huolissani raskausaikana, että entä jos mulla ei empatia riitäkään lapselle), tiukka sääntöjen ja kurin suhteen ja kyllä minun lapseni tottelevat, kun karjasen 'ei' riittävän kovaa.

Kuten kaikki tätä blogia lukeneet voivat todeta, etten ole huoleton, rento ja suurpiirteinen (harjoittelen kyllä olemaan stressaamatta). Raskausaikana oma neuroottisuus oikein hävetti. Toisaalta tiesin, että jos jätän huolettomuusvaraa, stressaan. Oli helpompaa stressata siitä, että teki asiat pilkulleen oikein, kun siitä mitä VOISI tapahtua, jos tekeekin asiat vähän sinnepäin. Ja sama pätee lapsen syntymän jälkeen. Tosin nykyään voin jo hengittää, vaikka laps jättäisikin toisella isolla aterialla proteiinit vähän vähemmälle syömiselle.

Yhtäkkiä myös se autoritäärisyyden tarve on karissut. Tiukan kurin ja komentamisen sijasta tavotteeksi onkin tullut kasvattaa lapsesta fiksu tyyppi, joka osaa ITSE kontrolloida itseään, nimetä tunteitaan, hahmottaa tilanteita, ymmärtää syitä ja seurauksia ja haluta tehdä oikein. Tyyppi, jonka ei tarvitse pelätä tunteitaan, ja jolla on työkalut käsitellä niitä. Laps, joka on saanut niin paljon hellyyttä, rakkautta ja turvaa, ettei sen maailmaa voi mikään kaataa. Laps, jonka hellyydenosotuksia / halinkaipuuta ei ole koskaan torjuttu. Laps, jota ei ole koskaan jätetty yksin itkemään, ja joka ei koskaan jätä ketään muuta yksin itkemään (ellei sitä erikseen pyydä).

Haluaisin myös säästää sanan 'ei' niitä oikeasti tärkeitä asioita varten ja mielummin kertoa miten/mitä SAA tehdä. EI saa juosta autotielle. EI saa aiheuttaa vahinkoa toisille. Sen sijaan 'sohvalla istutaan tai maataan' ja 'annetaanpa pupun nukkua rauhassa omassa huoneessaan' ja 'pidetään kädet täällä pöntön ulkopuolella' ja 'pidetään kaapinovi kiinni'.

Don't get me wrong, rajat on mielestäni todella tärkeitä ja iso osa lapsen turvaa. Vanhemman tehtävä on kertoa lapselle miten toimitaan ja missä menee rajat, joita EI ylitetä. Olla sateenvarjona ympärillä antamassa sopivasti liikkumistilaa, mutta huolehtimalla turvallisuudesta ja sen oppimisesta.

Pelkkä kieltäminen tuntuu kuitenkin olevan läsnäolemattomuutta (etenkin jos kyse ei ole siis turvallisuutta varsinaisesti vaarantavasta asiasta). Sen sijaan 'katsotaan sitä koriste-esinettä yhdessä' tai 'Hienosti keksitty! Ota tästä tämä lelu, se lentää varmaan tosi hienosti turvaportin yli portaita alas! Illalla sitten pitää muistaa kerätä lelut alakerrasta pois ennen nukkumaanmenoa.'

Haluaisin kuitenkin huomauttaa vielä, että tietyissä asioissa onneksi se kuviteltu rennonletkeys ilmenee: meillä minä pyöritän ja kieputan lasta huomattavasti miestä enemmän (vauvasirkus <3), kannustan kokeilemaan uusia asioita, yrittämään fyysisesti haastavia juttuja (toki hoveroiden itse alerttina vierellä) ja olemaan rajottamatta kokeilunhalua oman laiskuuteni (en jaksa kokoajan olla valvomassa) takia. Ja näin sen haluan olevankin.

Pitää varmaan pistää mieleen palata lukemaan tää parin vuoden päästä. Minkähänlaisia ajatuksia sitä silloin on..

Mietin myös kerta toisensa jälkeen, kun roudaan lasta kainalossa ja kahta kauppakassia käsissäni, miten sitä äitinä taipuu vaikka mihin. Yhtäkkiä sitä tekee yhdellä kädellä asioita, jotka aikasemmin ei meinannut luonnistua kahdellakaan ilman kovaa keskittymistä. Olosuhteet opettavat, arjen on pakko pyöriä, asioiden täytyy tulla hoidetuksi.

Yllän omassa mielessäni ihmeisiin asioiden hoitamisessa. Toisaalta tiedän äitejä, jotka tekee (yksin) asioita, joita en koskaan. Matkustavat puolivuotiaan kanssa Afrikkaan (mun Kanaria ja Sveitsi on aika laimeita vertailukohtia). Hoitavat tuhat kertaa enemmän asioita ja tuhat kertaa tehokkaammin kuin minä. Ehtivät, jaksavat, taitavat, osaavat. Tekevät gradun, perustavat yrityksen, asioivat Kelan kanssa - ja siinä samalla syöttävät, kylvettävät, leikittävät ja hellittävät lasta. Us-ko-ma-ton-ta.

Töihinpaluu aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Blah blah, kaikki tietää. Menenkö liian aikaisin, vihaako laps sitten mua, tuunko katumaan katkerasti, jääkö multa elämäni ja lapsen elämän parhaat ajat kokematta, pilaanko lapsen lapsuuden? Siinä toisella puolella oon pienesti helpottunut siitä, että päivittäinen lastenhoito siirtyy miehelle. Tiedän niiden pärjäävän mahtavasti keskenään ja tuntuu hyvältä antaa soihtu eteenpäin (vaikkakin varmaan jo ekana päivänä toivoisin voivani viettää päivän rannalla lapsen kanssa). Kohta on miehen vuoro.

ps. Disclaimerinä haluaisin mainita, että kasvatuskysymykset on kauhean herkkiä. En yritä/halua tuomita toisenlaisia kasvatusmalleja, vaikka tuonkin omat pohdiskeluni julki. Joten hyvät, järkevät lukijat, suhtautukaa tekin järkevästi.

Kuukausi 11, päivä 2

Lähdettiin taas saareen. Yksi yö, tuhat kiloa kamaa. Ja silti kotiin unohtui itkari, nokkamuki ja hedelmäsoseet muutamia mainitakseni. Koska pää puuroa. Onneksi säät kuitenkin suosi, oli aivan taivaallista makoilla auringossa, meren henkäillessä ympärillä. Toisaalta, olihan siinä stressinsäkin: laps, joka haluaa mennä joka paikkaan, mutta joka paikassa kiviä ja rotkoja. Laps, joka haluaa maistaa kaikkea, mutta kaikkialla hanhenkakkaa. Laps, joka osaa ottaa hatun pois päästään, and isn't afraid to use it.

Otettiin siis vähän vuoroja lapsen kaitsinnassa, paikalla oli myös miehen sisko perheineen ja miehen vanhemmat. Ehdottomasti plussalle jäätiin, rutkasti. Tosin huomasin: venematkailu pelastusliiveissä ei edelleenkään lapselle kauhean mukavaa. Menomatkalla sain aikaseksi pienen hymynkareen hoilaillessa  'Metrolla mummolaan' lapsen korvanjuuressa. Paluumatkalla laps teki taas saman tempun kuin aiemmin, eli vetäsi itsensä offline-tilaan. Epätoivoisena koitin herätellä maissa, muuten illalla ei uni tuu ollenkaan. Lopulta vein lapsen rantaan, kastoin varpaat meriveteen ja laps aukaisi silmät: PPÄ?

Kotona odotti yhden yön yksin majaillut Robinson Pupue, turkki vähän sekasin odottamassa iltaruokaa. Havahduin siihen, että lapsen 1-vuotissynttäreitä pitäisi oikeasti alkaa kohta vähän miettiä.

Ja ainiin, roikotin lasta pää alaspäin ja laps nauroi suu auki. Huomasin: lapsen oikeassa yläikenessä pilkotti poskihampaan alku, vasemmassa KAKSI. Ohhoh. 

Käytiin kaupassa. En löytäny ostoskärryjä.

Saaristolaiselämää

Mummun kanssa heittelemässä kiviä