Monday, April 28, 2014

1v-9kk-28pv & rv15+0

Päivä suoraan kookkaasta hanurista. Pupu sairastaa. Saatiin jo lääkäristä soitto, että puolen tunnin kuluttua ei välttämättä pupua enää ole. Mies kiiruhti paikalle, ja yllättäen olikin tapahtunut minimaalinen, mutta ihmeellinen käännös parempaan. Pupu jäi vielä hoitoon reiluksi tunniksi, kunnes haettiin yöksi kotiin. Nyt makaa viltillä, on ihan reporanka. Odotamme huomiseen alkaako vointi kohentua. Pienen pieniä positiivisia askeleita on otettu, mutta ei ne vielä lupaa mitään. Yhdellä tassullakin koittanut reppana vähän naamaansa pestä.

Maamoa en saanut kiinni, lopulta ilmoitti olevansa sairaalassa. Ei voi puhua, ei ole kenttää. "Puhutaan kun pääsen kotiin" - viikkojen päästäkö?? Pääsikin illaksi kotiin ja yhytettiin toisemme.

Flunssa on ottanu kakkoskierroksen, koko meidän perheellä. Naama ihan tukossa, pelkään vähän poskiontelotulehdusta. Kurkku kipeä jo jotain viidettä päivää ja olo vähän poikki. Mulla tietenkin vastustuskyky matalampi, mutta että mieskin sairastaa. Sympatiasairastamista?

Tuntuu ikävältä alkaa menettää luottamusta siihen, että asiat menee kyllä ihan hyvin. Kaiken pitäisi jo tasaantua, mutta jatkuvasti jostain nurkan takaa tulee uusia haasteita. Eniten huolestuttaa kaikki. Menin lukemaan päivällä vähän lisää punkkien aiheuttamista taudeista ja ahdistus alkoi kiertää kurkussa. Huomenna käydään hakemassa punkkirokote. Borrelioosia vastaan ei auta, mutta sentään puutiaisaivokuumetta.

Ja niin, punkit unohtui, kun lähdin viemään pupua lääkäriin. Hoitotypyn sairasloma aiheuttaa oman hauskan arkikatastrofinsa päivään kuin päivään. Sanoinko, kaikki huolestuttaa. Erityisesti se, että tällä hetkellä hyvinvoivatkin asiat alkavat voida jotenkin huonosti.

Thursday, April 24, 2014

1v-9kk-24pv & rv14+3

Hoitotypy jatkaa sairiksella (vaikka itseä harmittaa, sympatiat on typyn puolella - ei oo kivaa olla ykskätinen), joten mummu ja pappa pelasti taas. Laps lähti niiden mukana aamulla saareen, vilkutti vaan heiheit ilosesti ja jatkoi pelastusliivit päällä tepastelua mummun kanssa käsikädessä kohti laituria. Ja vieläpä yöksi. Nyyhk.

Mulla on tavallaan vähän syyllinen olo siitä, että oon TAAS erossa lapsessa yötä. Johan viime kuussa viimeksi..? Toisaalta tiedän lapsen viihtyvän isovanhempiensa kanssa valtavan hyvin ja luotan, että ne ilmottaa, jos laps alkaa ikävöidä äitiä (viimeksi ei puolikasta tavua ollu maininnut). Mutta on hassua saada tämmösiä vapauksia. Mieskin iltaa treeneissään.

Toisin kuin voisi kuvitella, en heti parkkeerannu videopelien äärelle, vaan aloin VIHDOIN laittaa meidän pihaa kuntoon. Oon katsellut kateellisena naapureiden pihoja (jotka niin kivasti näkyy heti meidän keittiön ikkunasta), joissa on jo vaikka mitä pöytää ja tuolia ja kivannäköstä - niiden itse naapureiden lisäksi, jotka istuu suurimman osan ajasta kylpytakki päällä röökillä (välillä sellainen olo, kuin asuisin alkoholistiparantolan vieressä). Ja sitten surkeana meidän tyhmää tyhjää pihaa.

Nyt lopulta tänään ihan itse, pikkuvaimo siunatussa tilassa, nostelin pöydän ja tuolit ja kamppeet ulos, sijottelin nätisti, avasin aurinkovarjon, laitoin narsissit pöydälle ja tadah. Pihalla taas vähän kelpaa olla. Ja kaikessa tässä innostuksessa meinasin jo singota Plantageniin, mutta järki (väsy) voitti onneksi ja päätin odottaa vielä vähän lämpimämpiä kelejä. Pääasia, että nyt on ainakin selkeä mielikuva ja suunnitelma. Se on paljon enemmän kuin viime vuonna.

Toisena puhteena ennen palkitsemista sillä videopelillä olin ajatellut käydä läpi noi meidän neljä-viis jättimäistä pahvilaatikollista lastenvaatteita ja vähän lajitella. Sitten tulin senkin suhteen järkiini. Sukupuoli (lapsen) ei ole vielä tiedossa (no, ei se OIKEASTI ole tiedossa ennen lapsen syntymää, mutta anyway) ja vaatteissa on tosi paljon mekkoa sun muuta, jota en (vaikka sukupuolineutraalia pukeutumista kannatankin) pukisi pojan päälle. Jätetään tämäkin hautumaan ja tehdään joku pre-lajittelu, kun (jos) ollaan saatu ensimmäinen veikkaus.

Sen sijaan siis jumitin sohvalle katsomaan internetistä artikkelia lyhyistä Hollywood-tähdistä. Time well spent.


Wednesday, April 23, 2014

1v-9kk-23pv & rv14+1

Kukkahattutäti täällä taas moi.

Kävin tuossa taannoin (no, eilen) H&M:ssä etsimässä vähän väljempiä vaatteita (kun tää maha (ihan ilman vertailukuviakin) tuntuu olevan jo NYT samankokonen kun viime raskaudessa viikoilla 20+. Halp.). Menin sinne siinä vaiheessa, kun mies jäi nukuttamaan lasta, eli paikan päällä kasin jälkeen. 

Ei mua ihmetyttänyt, että siellä oli sillon vielä ihan väkeä. Mutta että vanhempia pikkulastensa kanssa? Ja vielä _useita_ vanhempia. Ja siis sellasten alle parivuotiaitten. Mistäs minä tiedän minkäkin perheen unirytmin, mutta jotenkin tää meidän rytmi on niin iskostunut, että tuntuu todella kummalliselta nähdä tuon ikäinen liikkeellä vielä tohon aikaan (ehkä ne sitten herää tosi myöhään?). Ja siis siellähän ne itki ja parkui (väsymystäänkö tylsistymisen lisäksi?). Paitsi se yksi, joka alkoi itkeä, koska sitä moitittiin siitä, ettei se osannut (yrityksestään huolimatta) suunnistaa vaaterekkien välistä kohti ulko-ovea. Sen äiti (komennettuaan turhautuneesti) tarjosi sille sitten lohdutukseksi purkkaa.

Ah, arkea ja perheitä.

No, anyway. Mä sain ostokseni hoidettua ja tulin kotiin, jossa laps nukkui sikeesti.

Kukkahattutäti over and out.


Sunday, April 20, 2014

1v-9kk-20pv & rv13+6

Päivä vielä jäljellä pääsiäistä. On pakko sanoa, että nyt on kyllä ollu hienoin pääsiäinen nais(äiti)muistiin. Just sellanen, josta yleensä haaveilee: keväisen lämmin keli, rennon letkeetä puuhailua perheen ja sukulaisten kesken, juttelua, chillailua, aurinkoa ja ulkoilua. Ja (sopivasti) pääsiäisperinteitä. Ja siis eihän tällaset romanttiset haaveet toteudu melkein koskaan.

No, perinteistä ensinnäkin. Mun lapsuudessa pääsiäiseen kuului aina suklaamunien metsästys runomitassa kirjotettujen (voi kyllä) vihjeiden perusteella isoäidin kodissa. Tähän osallistui niin aikuiset kuin lapset ja vihjeiden vaikeus kulki tietty jokaisen omalla tasolla. Kaikki rakasti tätä. Tietty.

En oo tuonut kauheasti mun lapsuuden perinteitä meidän perheeseen, mutta joku viimehetken vimma iski, ja päätin tehdä lapselle oman aarteenmetsästyksen. Ei se varmaan siitä mitään saa irti, ajattelin, mutta otetaan tää vaikka harjotuskierroksena. Otin neljästä hyvin tutusta esineestä kuvan, piilotin kuvavihjeet ja loppuun pienen aarteen (sokerinatsina laitoin vain yhden pikkuisen suklaamunan ja sitten vappupillin (sellanen rullautuva tötterö) ja pari ilmapalloa). Aamupalan jälkeen alkoi etsintä.

Olin ollu tosiaan varma, että lasta saa houkutella ja viedä kädestä ja vaikka mitä, mutta ihan yllättäen se osasikin juosta aina seuraavan vihjeen luokse ja lopulta löytyi aarre. Söi puolikkaan siitä pienestä suklaamunasta ja antoi loput isille (sokerinatsiuden hyvä puoli: laps ei tunnu olevan kauheasti makean perään).

Anyway, iskin leiman päälle: success. Ensi vuonna uudestaan.

Sitten lähdettiin saareen. Villahousut mukaan, ajattelin. Ja mitähän muuta lämmintä. Optimistisena otin kuitenkin paksun pipon lisäksi yhden kevyemmän trikoopipon.

Ja oho. Saaressa olikin tyyntä, aurinkoa ja lämmin. Tosi lämmin. Ja laps nautti ja niin nautittiin kyllä mekin! Vietettiin about kaikki ruokailujen ja nukkumisen ulkpuolinen aika ulkona heittelemässä kiviä mereen (tästä tuli lapselle oikeasti obsessio), tekemässä hiekkakakkuja omalla private beachillä, ihastelemassa laiturilla merta (kokonaan vettä. Kaikki vettä. Paaaaljon vettä.) ja vähän myös kutittelemassa vettä (kuti-kuti-kuti! pienet sormet heiluu vedenrajassa). 

Uimaan päästettiin, laps kasteli varpaat rannalla veteen ja peruutti heti pois. Olisi  kuitenkin seuraavana päivänä halunnut uudestaan. Pääsi kottikärryn kyytiin, ihmetteli nuotiota ja metsää, kikatti kun isi hyppäsi ikkunaan ja hämmästeli kun puu kaatui (pappa sahasee - mutta turvallisen välimatkan päässä). Harjotteli tasapainoilemaan vaikeassa maastossa, kulkemaan epätasasia kiviportaita ja oli jotenkin oppinut olemaan ryntäämättä suoraan mereen, vaan touhuili hiekkarannalla omia puuhiaan vaikka kuin. Olisi halunnut ajaa venettä (laivaa) ja aina tuon tuostakin piti käydä istumassa vähän veneen ratin takana. Kaikki niin kivaa, ettei olisi ollenkaan halunnut nukahtaa päivä- tai yöunille. 

Kotiintullessaan sanoi ensimmäisen 7-sanaisen virkkeensä (bonuksena mukana myös sivulause): Äidiltä tulee ensin pissa, sitten mennään suihkuun.

Ja kyllä mekin touhuttiin. Aika lyhyessä ajassa ehti hoitaa metsää, laittaa ruokaa, tiskata, jutella kaikkea, löhötä auringossa miettien ihan muita juttuja, haravoida, paistaa makkaraa, pistää pöllejä haloiksi (halkasukoneella) ja ihan vaan rentoutua. Katsoa ohilipuvia (ja no, vähän tappelevia) joutsenia. Sulkea silmät auringossa. Kuunnella aaltoja. 

Mutta mikään paratiisi ei ole täydellinen. Lähdön hetkellä laps kävi vielä pissalla ja bongasin siinä samalla sisäreidestä punkin. YH. Mulla oli tarpeet mukana (koska tottakai näin kävisi) ja saatiin punkki samantien pois. En usko, että se oli ehtinyt siinä kauaa olla, eikä näyttänyt että olis ehtinyt yhtään imeä verta, mutta silti. YH. Ja kummallista tässä tietty se, että lapsellahan oli kokoajan ulkona ulkovaatteet päällä. Siis sisävaatteiden päällä. Pari kerrosta vaatetta ja silti pääsi punkki iholle. Ja alle 3-vuotiaille ei edes ole mitään punkkikarkotteita. 

No, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, enkä oo mitenkään kauhean huolissani, mutta harmillistahan se on aina. Onneksi saatiin se kuitenkin siististi irti, eikä se irrottaminen(kaan) ole kivuliasta.

Huomenna vielä yksi päivä pääsiäistä ja sitten taas tuleekin arki päälle. Vähän tossa silmät kyllä levisi tajutessani, että kohta toukokuu. Sitten kesäkuu. Sitten varmaan onkin jo lomat (joita mulla on plakkarissa aikas paljon). Ja lomien jälkeen on varmaan enää kuukaus - puoltoista ennen äitiyslomaa. Huh.

En enää koskaan tuu ottaneeksi kuvia muuten kuin kännykällä. No mutta, tässä todistusaineistoa pääsiäisestä.









Wednesday, April 16, 2014

1v-9kk-16pv & rv13+2

Ah, se aika raskaudesta, kun vatsa kasvaa. Kun ei vielä näytä raskausmahalta, ainoastaan keskivartalolihavalta. Ihastuttavaa. Niissä vimmoissa poljin tänään hakemaan lapsen hoidosta polkupyörällä. Matkaa reilu 6km suuntaansa ja ylämäkiä ja alamäkiä. Tuntui kyllä että enemmän ylämäkiä. Molempiin suuntiin. Ja pyöräilykunto ihan hukassa ja jalkaparat itki. Perille kuitenkin päästiin ja tuntui siltä kuin olis saavuttanut jotain.

Laps on alkanut nostaa ruokalappunsa korvalleen ja kysellä keskittyneesti 'haloo? Onko <laps> kotona?'. Ja hetken päästä todeta, että ei vastannut. En oo ihan varma mistä on oppinut ton 'onko kotona' -kysymisen, koska siis ei ainakaan oikeasta elämästä. Ehkä mummun kanssa leikeistä. Ja onko se hyvä vai huono asia, että kun soittaa ruokalapulla itselleen, kukaan ei vastaa?

Ja sitten. Päivähoitotuskaa. Nyt kun suuri kohuvau uudesta tulokkaasta on julkistettu, pääsenkin tänne taas hakemaan vertaistukea. Miten ihmiset on järkänny elämän isomman ja vauvamman lapsen kanssa? Niinkuin heti syntymän jälkeen? Selviääkö molempien kanssa kotona? Onko ollut hyvä viedä toinen vähän hoitoon sillon tällön? Apua?

Mä ajattelin, että kaikille olis hyvä, jos laps pääsisi esim. kolmena päivänä viikossa iltapäiviksi johonkin, missä pääsee ulkoilemaan. Päiväkoti tuntuu .. no, jonkinlaiselta vaihtoehdolta. Mutta periaatteessa saattaisi jopa riittää, että joku vaan tulee kolmesti viikossa viemään lapsen ulos, että mä säästyn siltä (oikeammin veikkaan jo nyt etukäteen, että marraskuun iskiessä mun motivaatio lähteä ulos laskee kuin ulkolämpötila). Mutta niin, olishan se muu lapsiseura kanssa ihan kiva, tosin ei ehkä niiiiin tärkeää tollaselle reilu parivuotiaalle. 

Laps nyt kuitenkin sai paikan yhdestä englanninkielisestä päiväkodista, johon hain ja paikka otettiin vastaan, mutta mulla on vielä vähän epävarma fiilis. Päiväkoti kyllä vaikutti monin osin tosi kivalta, mutta toisin osin taas jäi vähän mietityttämään. No, anyway. 

Mitä muut on tehny? Monilla on tietty varmaan jo tarhapaikka etukäteen valmiina - meillähän oli tää hoitotypykuvio (joka loppuu kesän lopulla).

Tuesday, April 15, 2014

1v-9kk-15pv & rv13+1

Viime aikoina on ollut vähän kohua, tai ainakin keskustelua (tai ainakin radion mukaan) uudesta opetussuunnitelman suunnitelmasta. Siinä pohditaan tyttöjen ja poikien liikuntatuntien yhdistämistä. Heti ekana ajattelin, että joo! Sukupuolien erottaminen on ihan tyhmää ja kyllä kaikkien pitäisi päästä pelailemaan ja urheilemaan kaikenlaista ja yhdessä ja kyllä se kasvattaa hyvään suuntaan.

Mutta sitten toisaalta. Kuinka moni tyttö haluaa vetää hokkarit jalkaan jäällä kaunareiden sijasta? Kuinka moni niistä, jotka HALUAA, oikeasti kehtaa/uskaltaa muiden tyttöjen edessä? Luultavasti ryhmät ainakin tässä lajissa pistettäisiin puoliksi anyway. Ja sitten alkoi palautua mieleen miten paljon vihasin liikuntatunteja koulussa. Mua on näin aikuisiällä kuvattu jopa urheilulliseksi, mutta kouluaikana? Hardly. 

Oli tosi vähän lajeja, joista tykkäsin. Oli tosi vähän opettajia, joista tykkäsin. Oli tosi vähän lajeja, joissa olin mitenkään hyvä ja ainoa lohtu siinä oli se, että jouduin nolaamaan itseni VAIN luokan tyttöjen edessä (jotka nekin kyllä saattoi hyvin olla halutessaan ilkeitä). Jos paikalla olis ollut poikia, olisin luultavasti lintsannut joka ikisen liikkatunnin heti siitä lähtien kun opin lintsaamaan. 

Ei varmaan oo monia epämukavampia paikkoja (no ehkä synnytys), kuin olla epäliikunnallinen tyttö (niin, tai poika), joka tulee valituksi vikaksi ja sillonkin pakon edessä. Ja sitten ne pojat, jotka muutenkin nälvii, karjuu kurkku suorana, kun juoksee hitaasti, ei saa kiinni ja mokaa (toki tytötkin tekee tätä, mutta vähän harvemmin, vähän hiljasemmin yleensä - ainakin mun kokemuksen mukaan). Todella mieltä ylentävä mielikuva.

Luultavasti oppilaana olisin kyllä tiukasti sitä mieltä, että tytöt ja pojat omille liikkatunneilleen. Siis mitkä ne hyödyt siinä yhdistämisessä olikaan?

Mielipiteitä anyone?

Monday, April 14, 2014

1v-9kk-14pv & rv13+0

Kaikki alkoi Nelliinasta, joka kirjotti ihanasti kanssabloggaajistaan. Ajattelin, että tekisin saman, mutta päädyin penseilemään ja Valeäiti ehtikin mua ennen - vähänkö sitten harmitti. No, better late than never! 

Maailmassa ei koskaan ole riittävästi positiivisuutta - josta vähän pakko sanoa sivulausessa, kun täälläkin oon kehumista pohtinut. Mun mielestä on tärkeää opettaa lapsi ottamaan vastaan kehuja luontevasti (taito, jonka harva aikuinenkaan osaa) ja myöskin kehumaan muita ihmisiä heidän onnistumisistaan. Ja mitenkäs muuten siihen voisi vaikuttaa kuin omalla esimerkillä. Mutta samaan aikaan olla kehumatta väärissä tilanteissa ja 'väärin'.

No anyway, nyt niitä oikeanlaisia kehuja. Ihan ensinnäkin, en oo tavannut ihan kauheasti mammabloggareita. Olis kiva tavata enemmän. Toisekseen, Valeäiti tietty listas 97% niistä mammabloggareista, jotka OON tavannut ja allekirjotan jokaisen niistä kirjotetun sanan. Joten kirjotan nyt parista bloggarista, joita Valeäiti ei sattunut mainitsemaan.

No heti ekana tietty Valeäiti. Tavattiin Mutsien kympin kautta ja olin ihan heti ihan myyty. Maailmassa on liian vähän hauskoja naisia, mutta onneksi on Valeäiti. Poskilihakset kipeinä minuutissa ja pulssi varmaan kakssataa, kun yritin pysyä kikattaen juoksuvauhdissa. Sanavalmis, nopea, tietää mitä haluaa ja ehdottoman luotettavasti sydämellinen tyyppi. Blogi on saanut repeemään ääneen useemmin kuin kerran ja olisi vaikea kuvitella ketään, joka ei viihtyis tämän seurassa!

Sitten Vähänpä tiesin Anu. Taidettiin tavata Anun kanssa ekan kerran kun oltiin tyyliin kuustoista (tms?) ja oltiin samalla taideleirillä. Näytin heti parhaat puoleni ja menin lähes tuntemattomana tivaamaan Anulta parisuhdestatustaan (en tosiaan edes muista miksi). Sittemmin tiet kohtasi erilaisten yhteyksien kautta monta kertaa ja ehdittiinpä perustaa yksi tanssiryhmä ja treenata useammat treenitkin. Anu on ihan mahtava tyyppi. Hauska, ystävällinen, syvällinen, loputtoman kiltti ja empaattinen. Joku saattaisi pelätä tutustumista, koska tyyppi on kanssa intimidatingly (mitä se nyt on suomeksi?) nätti ja toisaalta sen verran ujo, ettei välttämättä ole itse heti käsi ojossa esittäytymässä. Mutta ei kannata missata, jos tilaisuus tulee.

Karhuäiti / Unae (RIP blogille, nyyhk!). Näitä ihmisiä, jotka tapasi (siis waaaat?) ihan vaan blogin kautta, kommentteja puolin ja toisin ja sitten sokkotreffit avoimeen päiväkotiin. Blogi laskettiin asianmukaisin ilmotuksin hautaan, kun asia loppui. Ymmärrettävää sinällään, mutta näin lukijanpuolelta harmi. Unae itse on aivan mahtavan pulppuileva ja aito. Yrittää löytää asioista kaikki puolet ja suhtautuu itseensäkin ihailtavalla havainnollisuudella. Sanoinko pulppuileva? Aika ei käy tylsäksi, loistavaa lenkkiseuraa, osaa keskustella aiheesta kun aiheesta - ja toisaalta kuunnella ja jakaa empatiaa, kun sitä tarvitaan. Hyvä löytö.

Ja sitten pari blogia, joita toimitus erityisesti suosittelee lukemaan. Mahtavia blogeja kukin tavallaan, näiden uudet entryt aina vähän ekstrailahduttaa. P.S Hyviä blogeja on paljon - ja heti tämänkin tekstin julkasun jälkeen tuli mieleen ai hitsi olisi pitänyt lisätä vielä toikin. Ja toi. Ja toi. Mennään nyt tällä ja tehdään seuraava lista ihanista blogeista ens kerralla.

Hemppa - Vauvavajausta
Daeph - Uuden tulokkaan päiväkirja
Viivaa tikkuun - Viivaa tikkuun, kiitos!
T - Kirpun matka maailman ääriin
Saara - Ehdoton ehkä

Noniin, nyt kaikki  kehuja saaneet, sanotaan yhteen ääneen 'Kiitos! Tosi kivasti sanottu!' ja ollaan ilosia kehuista (ilman mitään nolostumista) :) Ja kannustan lämpimästi muitakin jakamaan hyvää mieltä eteenpäin - puolisoille, lapsille, naapurille, työkaverille. Tai vaikka toisille bloggareille!

Sunday, April 13, 2014

1v-9kk-13pv & rv12+6

Lauantaina piti olla aurinko ja grilli. Olikin sade, kattolamppu ja uuni. Meille tuli vieraita brunssille ja heti siinä aamupalan jälkeen aloin pohtia mitähän sitä tarjota. Paniikkikäynti kaupassa, kiivasta kokkailua joka suuntaan ja lopulta päästiin syömään. Vieraat kiitteli ja ihmetteli itsetehtyä ruokaa. Falafeleja (no, kikhernepihvejä). Hummusta. Tzatzikia. Couscousta kera kasvisten ja halloumin. Silleen periaatteessa aika perus (no, ainakin suhteellisen helppoja valmistaa).

Tuli puheeksi sitten, että toden totta. Kyllähän sitä nykyään tulee kokkailtua aika paljon. Ei, ei se oikeastaan enää ahdista ja kurista kuten aiemmin. Kaikkeen sopeutuu hassusti ja nyt tuntuu aika tavalliselta maintenancelta olla tietonen pakkasen lapsiruokasisällöstä ja sen tarpeista. Ja on ihan itsestäänselvää, että toisinaan sunnuntai-iltapäivä kuluu hellan äärellä. Ja että jääkaapissa on aina riittävästi raaka-aineita. 

Tänään tehtiin nakki-vihannes-quinoattoa (meillä käytetään (silloin harvoin kun) Vatajan nitriitittömiä, elän toivossa, että ne on vähän parempia), lohi-kuha-kampela-peruna-sipuli-laatikkoa, lihapullia, pasta-nakki-mozzarella-kesäkurpitsa-paistosta ja kuhapullakeittoa. Nyt on taas ruokaa vähäksi aikaa.

Mutta eiliseen. Vieraat oli, vieraat lähti, koti oli vieraiden jälkeen tavanomaisessa kyläilykaaoksessa. Mies ehdotti saareen lähtöä, mutta mulla oli parempi ehdotus. Mies ja laps saareen mummun ja papan luokse, minä yksin kotiin. Ehdotus meni läpi. 

Oven sulkeuduttua kuljin laput silmillä ignoraten jokaisen likasen astian pöydällä ja keittiön tasoilla, jokaisen lelun lattialla, portaissa, pyykkikorissa, sängyssä, sohvalla ja sohvan alla ja porhalsin suoraan jätski kädessä tietokoneen äärelle. Puoli yhdentoista aikaan potkin suurimman osan leluista paikoilleen ja kaaduin sänkyyn nukkumaan keskeyttämättömiä unia aina puol ysiin asti. Ah.

Se on jännä miten yhtäaikaa sitä on ihanaa olla yksin kotona, mutta tavallaan toivoisi perheen olevan paikalla myös. Ja sitten taas lapsen ollessa siinä, sitä toivoisi, että voisi vähän hengähtää. 

Mies pisti kuvia ja viestejä saaresta. Laps oli kuulemma ihmetellyt 'kaikki vettä?' ja oli iltapalalla todennyt tyytyväisenä kananmunasta, että 'munakana!'. Lisäksi oli ollut (kuten veikkasinkin) työn ja tuskan takana saada laps pidettyä kuivalla maalla. Vesi niin kiehtovaa, olisi halunnut laskeutua laiturilta ja kävellä suoraan rannasta, ja steering groupilla (mies, mummu, pappa) oli täys työ manageeraamisessa.

Sunnuntaina tuli vettä, enkä ollut ollenkaan pahoillani päätöksestä jäädä kotiin. Mä voin lähteä saareen sitten vähän kesäsemmillä keleillä.

Ja ainiin, vielä yks uutinen: viis pientä ankkaa unilauluna on saanut tässä väistyä jo aikaa sitten ja laps on pyytänyt mm. muttakittalaalaalaa (B-I-N-G-O, iso musta kissa istui ikkunalaudalla) ja nänis ihtuu (jänis istui maassa) ja kakkoli (Ammuu-orkesterin Traktori jyrää -biisi) ja mitä kaikkea. Yhtäkkiä ihan puskista tuli sitten pyyntö laulaa 'iltalaulu. Toinen iltalaulu'. Kävi ilmi, että laps halusi kuulla sen kehtolaulunsa, joka kuukausia sitten dumpattiin ankkojen tieltä. 

Hämmästyttää miten se voi edes muistaa sen olemassa olon, mutta sen se halusi. Ja lauloi jopa mukana, kun sitä sille laulettiin. Tulpa-hämmästys. Ja tripla-hämmästys vielä päälle, kun biisi on toiminut erityisen hyvin tähän nukutukseen: rauhottaa lapsen ripeästi ja sänkyyn jätetty laps nukahtaa nopeasti. Ohhoh. Ehkei ollut ihan turhaa kuitenkaan.

Wednesday, April 9, 2014

1v-9kk-9pv & rv12+2

Sellainen vaihe, kun blogi on tylsä ja tyhmä ja hölmöt anonyymit (no, yksi) postailee typeryyksiään (no, yhden). Arkikaaosta on ollut, mutta elämä lienee tasottumaan päin. Flunssa alkaa olla ohi, jäljellä yskä, joka pitää välillä öisinkin hereilä. Hedari on päivittäistä, who knows mistä sekin on tullut. Lääkäri antoi sairaslomaa. Ajattelin, että hyvä. 

Maamo pakkasi kamansa ja lähti tänään takaisin Kanarialle. Tuntuu ihan uskomattomalta, että kyynelsilmin joskus ennen vuodenvaihdetta juteltiin urheina, että 'ota se niin, että tulet tänne saamaan hoitoa ja sitten voit palata takaisin jatkamaan elämää Kanarialle', vaikka alla oli vastikään 3-5kk ennustettua elinaikaa. Hoidot puri, ainakin vähän. Kukaan ei tietenkään nää miten pitkälle tulevaisuus kantaa. Mutta se kantoi tähän asti - ja siihen asti, että haave paluusta toteutui. Ajattelin, että haikeaa, todella haikeaa. Joku saattaa kummastella ratkasua, mutta näin lähipiiriläisenä voin paljastaa, että perustelut olivat järkevät. 

Maamo kertoi lapselle eilen illalla lähtevänsä matkalle lentokoneella, joita ovat lapsen kanssa yhdessä katselleet ikkunasta. Aamulla herätessään laps meni ensimmäisenä ikkunan luokse ja mutisi jotain lentokoneista. Myöhemmin päivällä, kun näki koneen, hoitaja kertoi lapsen todenneen, että maamo matkalla.

Tuttu hoitotypy on siis palannut kuvoihin ja korjaa nyt sairiksensa satoa: kumpikin hoitolaps on tottunut taas erilaiseen päiväuninukutukseen kotonaan ja nyt päiväunille nukahtamiseen on kuulemma saatu menemään tunti tai puoltoistakin. Ajattelin, että vähän kyllä säälittää.

Kalaa on edelleen pakkasessa jäljellä, vaikka meinasi käydä huonosti. Tuossa yksi aamu herättiin ilman sähköjä. Muutama tunti ja saatiin sähköt takasin, mutta vähän alkoi hikikarpalot kohota otsalle. 

Ja sitten se tärkein: käytiin tänään vilkasemassa yhtä pikkusta, joka on kasvamassa lapsen pikkusisarukseksi. Nukkui, kun yhteys avattiin, mutta pienellä tönäsyllä heräsi ja pistin päälle kovan shown. Raajoja joka suuntaan (mutta onneksi yhteensä vain neljä kappaletta), double-action-potkuja, venyttelyjä ja kierähdyksiä. Mitat saatiin ja kaikki oli ok. Jännää! ETA pikkuselle olis 20.10.2014. Odotellessa.


Siellä!

Thursday, April 3, 2014

1 vuotta, 9 kuukautta, 3 päivää

Näin me lisättiin lastenhoitajakatastrofiin vielä pari sairasta vanhempaa ja voilá (kala)soppa on valmis. Superenerginen laps, joka ei juuri pääse ulkoilemaan ulkoiluttajan puutteessa, veltot, väsyneet, kipeät vanhemmat, mutta onneksi kalasoppaa. Ja sitäkin vain sattuman kummallisesta oikusta ja mun tavasta tarttua järjettömiin haasteisiin ilman mitään selkeyttä miten niistä selvitään. 

Meidän ovikelloa siis soitti mies, joka tuli kala-autosta, puhui Manchesterin englantia ja myi kalaa. No tottakai me ostetaan, muutenkin syödään liian vähän kalaa, nyt sitä olis pakko tehdä! Ai mitä, vain kahden ja puolen kilon pakkauksissa? Loistavaa, tästähän riittää muutamaan harjottelueräänkin! Ja niin meidän täpötäydessä pakkasessa oli yhtäkkiä lohta, kuhaa ja kampelaa, kaikkea 2.5kg. Tonnikalasta lopulta kieltäydyin. Ja aloin väsätä kalasoppaa - oikein lohisellaista ja ekaa kertaa elämässäni. Ja lasta quotaten: osasin!

Vielä on, tuota, vähän kalaa jäljellä. Pitäis keksiä mitä seuraavaksi. Eli hei pistäkääpä parhaat kalareseptit kehiin!

Mutta joo, sairastamista. Onneksi mies on sen verran kunnossa jo, että sai lähdettyä lapsen kanssa ulos. Onneksi kohta on viikonloppu. Sormet ristissä, että hoitotypy on ens viikolla taas kuvioissa.

Ja niin joo, jotain hienoa täällä sisälläolossakin: laps oppi hyppäämään sohvalta lattialla tasajalkaa!