Moi vaan, sikäli kun tätä blogiparkaa nyt kukaan enää käy lukemassa. Mäkin tulin tekemään tilinpäätöksen, and it's not going to be pretty. 2016 oli aika paska vuosi. Eikä vain poliittisesti (Brexit, Trump, Aleppo jne. Niin ja Suomessa .. no Suomi), vaan siis ihan tälleen omaa napaa katsellen.
Vuoden 2016 alussa oltiin asuttu parisen kuukautta täällä Kaliforniassa. Ihmettelin mitä mä oikein ostan kaupasta, mitä ihmettä näissä leivissä on, ONKO MEIDÄN JUOMAVEDESSÄ LYIJYÄ (ei ollut) ja mitä kaikkea muuta mä en tiedä mutta mun pitäisi tietää?? Sain sydämentykytyksiä millon mistäkin asiasta ja kahlasin vähillä yöunilla (jotka thank god alkoi siinä kevään mittaan kyllä parantua) ja minimaalisella omalla ajalla (koska pienempi ei nukkunut iltasinkaan yhtäjaksosia pätkiä) aivan tuntemattomassa aallokossa ja näin turvallisuuskaipuisena ihimsenä ahdisti.
Näin jälkikäteen kuvio näyttää aika selvältä. Meidän kevyen tasaisen iloinen perhe-elämä muuttui jonkin sortin stressihelvetiksi jo kolmisen vuotta sitten kun viimesiään hengittävä maamo muutti meille. Kodin, sairaalan ja duunin väliä suhatessa ja lastenhoitokuvioita selvitellessä (hoitajan ollessa taas kahden viikon saikulla) koitin hengitellä ja puhuin itelleni, että this too shall pass. Että tää kevät on nyt tämmönen. Vuoden kuluttua tilanne on aivan toinen. Tää menee ohi. Asiat palautuu ja normalisoituu.
Sitten maamo lähti ja niin lähti yksi kulmakivi mun elämästä. Talo alkoi huojua, mutta ajattelin, että kyllä tämä tästä. Aika parantaa. Pienempi syntyi ja minä vielä ihan hormoonihuuruisena muutettiin Lontooseen. Ei nyt liian kauas Suomesta, mutta kuitenkin pois turvaverkkojen ääreltä vieraaseen kaupunkiin vieraiden ihmisten keskelle. Hengittelin. Rakensin arjen, purin arjen, muutettiin taas, tällä kertaa Kaliforniaan. Muutosta. Stressiä.
Jotenkin tässä matkan varrella stressi on kerryttänyt huolia ja huolet on syöny pois onnellisuutta. Tajusin tässä viime keväänä, että mä en oikein ole enää täysin oma itseni. Mä olin joskus pohjimmiltani onnellinen ja elämä kantoi. Vastoinkäymiset ja huolet oli ohimeneviä ja niistä aina palauduttiin defaulttiin, perusonnelliseen tilaan jossa kaikki oli hyvin. Jotenkin tässä matkan varrella tilanne on kääntynyt päälaelleen. Mä en oikeastaan enää edes kunnolla muista millasta oli olla perusonnellinen kaikki on hyvin. Defaultti on nykyään vähän harmaa paikka, josta mielellään pakenee kattomaan telkkaria. Havahduin joskus keväällä miettimästä, että kuinka kauan ihmisen pitää olla onneton, että se tarkottaa masennusta.
Huolia, huolia ja pelkoa. Irrationaalista pelkoa, että mulle tai lapsille käy jotain. Joko sen takia, että teen jotain väärin (koska täällä vieraassa paikassa en vaan tiennyt tai muuten vaan mokasin) tai sen takia, että tapahtuu jotain mihin en pysty vaikuttamaan itse (sairastuminen). Hölmöä, jäytävää pelkoa, joka nakertaa takaraivossa, saa sydämen tykyttämään ja herättää aamulla paniikkikohtaukseen.
Erityisen hyvin sen huomaa nyt, kun vuosi kalifornioitumista on kulunut ja ollaan asettauduttu. Lohduttaa tietää, että ei tarvitse heti taas muuttaa. Asiat alkaa olla tuttuja. Ei ole enää turistiolo. Mutta nyt sitten ne oman pään demonit. This too hasn't yet passed. Onneksi täällä on helppoa saada apua, koska selkeästi mä kierrän spiraalia, jonka suuntaa en itse saa käännettyä hyvään.
Mutta joo, siksi blogihiljaisuutta, tuntuu että jos saan vapaasti puhua osaan vain valittaa. Enkä osaa teennäisesti kirjottaa onnellisesti jos en ole onnellinen.
Vuoden 2017 teema tulee olemaan mielenrauhan palautus.
Mulla on kyllä myös paljon (jäytävästä huolesta huolimatta) asioita, joista oon kiitollinen. Tärkeimpiä näistä (miehen ja lasten lisäksi tietty) on ollu vuoden aikana syntyneet ystävyydet (tuntuu, että alkaa olla ohuen ohut turvaverkko!). Mahtava babysitteri. Skype-puhelut siskon kanssa. Meidän joululomareissu Bostoniin (lunta ja lumiukko! Luistelua! Laskettelua! Mummupappa!). Se, että ollaan oikeasti oltu aika terveitä.
Mä uskon, että vuoden 2017 tilinpäätös tulee olemaan paljon positiivisempi.
 |
| Siinä me ollaan! Sukset ja kaikki! |
Ps. Tää oli aika pelottava teksti kirjottaa ja julkaista.
