Tuesday, May 30, 2017

4v-10kk-30pv & 2v-7kk-4pv

Maanantailta!

Nyt tässä vaiheessa, Baltimoren kentällä istuessa voin varmaan sanoa, että I DID IT! Olin poissa kolme yötä ja melkein neljä päivää ja selvisin. Ja lapset kanssa. Ja varmaan mieskin.

Vielä reilu viikko ennen lähtöä katselin lippuja ja mietin pitäisikö perua sittenkin koko homma. Lähteminen tuntui aivan järjettömältä kaikissa PMS huuruissa. Mikä ihme hulluuskohtaus oli saanut mut ajattelemaan, että olisi hyvä idea LENTÄÄ (siis jälleen kerran nousta siihen siivelliseen helvetinlaitteeseen, jonka pitäisi minua muka turvallisesti kuljettaa) Ameriikan toiselle puolelle ja olla erossa lapsista kolme kokonaista yötä.

Mä kuulen kyllä itsekin miltä toi kuulosti. Mutta moving on.

Koko edellisen viikon aikana, jollon olen lapsia tätä varten hellästi valmistellut (hei lapset, lähden matkaan, olen kolme yötä poissa, palaan sitten. Kolme. Yksi, kaksi, kolme. Mietitäänkö mitä kaikkea kivaa voitte tehdä isin kanssa sinä aikana? Ai metsään telttailemaan? (me ei ikinä olla oltu metsässä telttailemassa??) Noo, voitte jutella isin kanssa...) kertaakaan ei ole tullut yhtään poikkisanaa, edes pienemmältä. Pakatessani kamoja kumpikaan lapsista ei alkanut pakata kamojaan ja yrittää mukaan. Tai tyhjentää mun pakkauksia. 

Lähtöaamuna sitten varmaan, murehdin mielessäni ja muistutin lapsia vielä illalla, että huomenna aamulla, aamupalan aikoihin lähden matkaan. Tulen takaisin kolmen yön kuluttua. Okei!

Oltiin kaikki ihan hereillä aamusella. Tilasin Uberin. Aloin lähtöhalia lapsia. Varauduin pahimpaan. Avasin ulko-oven, huusin vielä heipat. Odotin itkua. Mutta siis .. ei mitään. Ei itkua, ei pyyntöjä päästä mukaan, ei pyyntöjä etten menisi. Ihan vaan heippa. Nähdään. What?

Okei, Uberissa oli paljon helpompi olla ja hengittää ja olo oli paljon vähemmän kurja. Aloin miettiä, että ehkä tästä selvitään.

Löysin kentältä kaverit, syötiin aamupalaa, lennettiin San Diegoon.  Syötiin lounasta, odotettiin ihan vähän ja lennettiin Baltimoreen. Katsoin iPadista matkalla Moanan. Luin vähän. Väritin mindfullness-värityskirjaa. Juteltiin. Innostuttiin.

Viikonloppu oli ihan mahtava. Parkouria ilman kiirettä. Parkouria sateessa. Hampurilaisia (lounaaksi ja päivälliseksi. Molempina päivinä!). Pirtelöitä! Molempina päivinä! Huikeita tyyppejä ja hienoja hetkiä. Juttelua, hyppelyä, naurua ja sadetta. Iltasin sulkeuduin hotellihuoneeseen ihan yksin pelaamaan läppärillä. Koko illan. Pitkälle yöhön. Aamulla hotelliaamupalalla pannareita. 

Tarkemmin katsottuna tässä taisi olla mun unelmaviikonlopun ainekset: päivisin parkouria mahtavien tyyppien kaa ja pirtelöitä (pirtelöistä on tullut olennainen osa parkourtreenejä). Illalla videopelejä. Jonkun muun tekemää ruokaa. Täysi vapaus olla huolehtimatta kenestäkään muusta. Aikaa ajatella omia ajatuksia.

Olin mä oikeasti vähän pelännyt että tuleeko lapsille kova ikävä. Onko pienemmän vaikea nukahtaa yöllä kun vieressä onkin isi. Ja jos nyt yhden yön pärjää, niin entä ne seuraavat kaksi yötä!

Sovittiin, ettei naamasoitella, ellei lapset sitä erityisesti halua. Että jos muuten onkin mennyt ok, niin sitten ainakin se ikävä iskee.

Sunnuntai-iltapäivällä mies pisti viesti. Isompi haluaisi soitella. Alkoi tulla ikävä. Nimittäin iPadia, jonka olin ottanut mukaan lennolle kertomatta isommalle (meillä on kaksi iPadia, joita pääosin käyttää lapset). 

Soitettiin. Lapset oli iloisia, innoissaan ja hyvillä mielin. Pienempi raportoi pissanneensa lattialle ja halunneensa äidin pyyhkimään pepun (kuulemma ainoa ikäväryppy matkan aikana oli tokana aamuna, kun pienempi heräsi aamulla unesta parkumaan, että haluaan äidin pyyhkimään pepun). Juteltiin, olivat käyneet isin kanssa rannalla ja tehneet ison hiekkalinnan. Kerroin että palaan seuraavana päivänä. Annettiin ruudun yli tuhat pusua ja vilkutettiin heippa. Ei itkuja, ei kyyneleitä, ei raastavaa ikävää (niin äidillä kuin lapsilla).

Olisi kivaa, jos voisi vähän vilkasta välillä tulevaisuuteen ja tietää jo etukäteen, että kaikki menee hyvin. Että viikonloppu on mahtavaa virkistymistä niin lapsille kuin mullekin. Että ei tarvi pelätä kauheaa ikävää. Että kukaan ei sairastu ja kuole mun ollessa poissa. Että kaikki ihan oikeasti menee paremmin kuin hyvin. 

Ehkä ens reissulla sitten sen jo tietää?


Sunday, May 14, 2017

4v- .. en ees tiedä

Tänään on äitienpäivä. Päivänä ihan tavallinen, mutta kuitenkin vähän poikkeava. Tänään tulee täyteen kolme vuotta äitini kuolemasta. Mahtava päivä juhlistaa, right? Tuntuu vähän hassulta vieläkin puhua asiasta, siitähän on JO kolme vuotta! Sitten kuitenkin musta tuntuu siltä, että oon vieläkin keskellä käsittelyä ja oikeastaan tavallaan jopa käsittelyn alkupuolella. Kaikkien muuttojen ja lasten syntymien sun muiden keskellä tähän ei ole ollut ihan riittävästi resursseja. Nyt, kun elämä alkaa olla tasaantunut täällä, alkaa muut prosessit pyöriä.

Ikävän ja murheen keskellä tänään on ollut muuten aivan erityisen hyvä päivä. Nukuin aamulla pitkään ja lähdettiin vähän suunnittelematta äitienpäivä lounaalle lähistölle ravintolaan (on ihan superia asua paikassa, josta pääsee kävellen (jopa lasten kanssa kävellen) lukuisten ravintoloiden äärelle. Lapset piirteli kuvia, syötiin french toastia, brunssimunakkaita ja torttuja ja pancakeseja.

Käveltiin keskuskatua eteenpäin pieneen, viihtyisään kirjakauppaan, josta pari kirjaa meille ja siitä takaisin kotiinpäin viereiseen puistoon puun varjoon lueskelemaan kirjoja, pelaamaan muistipeliä ja laittamaan tarroja. Ja kaikki tämä ilman kaaosta, huutoa, itkua, nahistelua, kiukkuja, turhautumisia. Sen sijaan leppoista, rauhallista, hymyjä, kiireetöntä yhdessäoloa, kikatusta. Sellasta ihorasvamainosten meininkiä. 

Sen sijaan itse aiheeseen. Blogi on ollut päivittymättä nyt melkein kaks kuukautta. Ei ole ollut poissa mielestä, sen sijaan hyvin paljonkin mielessä. Onko blogilla vielä sijaa, onko blogilla vielä tulevaisuutta. Mä en oikein osaa lopettaa blogeja, ne kokee yleensä luonnollisen kuoleman - vaikka tätä blogia alottaessa mietin miksi ja miten ikinä voisin tän lopettaa, ainahan mulla on lapsia ja kun mulla on lapsia, niin ainahan on kirjotettavaa, right?

No tavallaan joo, mutta tällä hetkellä vietän mieluiten vapaa-aikaani iltasin pelaten videopeliä (älkää nyt tuomitko, mä olen aivan järjettömän onnellinen, että mun elämässä on taas pelaamista!) tai parkouraten. Ja tavallaan mielummin kirjottaisin niistä.

Lasten kanssa elämä rullaa. Isomman kanssa keskustellaan tulevasta kindergartenista, pienemmälle koitan etsiä preschool-paikkaa isomman koulun viereltä. Isompi puhuua suomea ja englantia ja harjottelee s-kirjaimen lausumista. Pienempi puhuua suomea ja tarvittaessa englantia. Ei harjottele äänteitä. Lapset on fanittaa tällä hetkellä Paw Patrolia, isompi käy preschool-kavereiden sisäleikkipuistosynttäreillä, pienempi hämmästyttää mua toinen toistaan edistyneemmillä magneettilelurakennelmillaan.

Meidän elämä tällä hetkellä kulkee kodin, preschoolin ja puiston väliä. Välillä turhaudun ja väsyn ruoanlaittoon ja mietin että haluan järjestystä ja listoja ja projekteja ja muuta ajateltavaa, HALUAN TÖIHIN. Ja välillä katson lapsia ja mietin miten onnekas oon kun saan olla kotona. Saan hetken vetää henkeä ja rentoutua, kun lapset leikkii ihan keskenään. Tai kun on rauhallinen hetki, isompi kuuntelee youtubesta Kaislikossa Suhisee -äänikirjaa ja pienempi tekee nukelleen lääkärintarkastusta. Ne on kasvanu niin hirveesti.

Mun tekisi mieli sanoa, että elämä täällä on aika tavallista, mutta mä en enää muista millasta tavallinen elämä oli Suomessa, että onko se nyt niin samanlaista Suomeen verrattuna. Suomessa olisin kyllä ainakin töissä.

Viimesimpiä suuria mullistuksia oli se, että molemmat lapset nukkui miehen vieressä kaksi kokonaista yötä (mä nukuin lastenhuoneessa) ja etukäteisodotuksista poiketen pienempi ei alkanut yöllä karjua mun perään, vaan tyytyi muutaman kysymyksen ja pienen ininän jälkeen siihen, että fine, äiti on saatavilla taas aamulla. Käänsi kylkeä ja nukahti. Tämä sai mun olon huomattavan helpottuneemmaksi, kun lähden nyt toukokuun lopulla kolmeksi yöksi itärannikolla parkour-tapahtumaan.

Mutta niin. Emmä ole valmis pistämään lopullista pistettä blogille ainakaan vielä. Mutta selkeästi tämän sija mun elämässä on aika toisarvoinen. Täällä se nyt kuitenkin.