Saturday, December 23, 2017

Suomieloa

Voi että ekat päivät Suomessa on aina ihan täyttä sähläystä! Vaikka kuinka yritän, niin kaupassa jää joku onneton he-vi punnitsematta. Alotan kassalla 'moi, miten menee' ja nielasen nolona loput kun muistan, kuinka kaveri sihisi viime kesänä (lakkaa kiusaamasta kassoja!) kun kerran yhdelle menin lipsauttamaan. Etsin puhelimesta pankkikorttien pin-koodeja, sählään käteisen kanssa ja muovipussitkin sekavia. 

Ensireagoin kauhistellen sisäänpäin yksin kulkevia lapsia (hei missä sen vanhemmat on, pitäiskö mennä kysymään onko kaikki ok! Kunnes muistan taas olevani Suomessa), nyrpistelen nenääni monille tupakoiville ihmisille (tupakkaa näkee Kaliforniassa todella harvoin) ja mietin näytänköhän yhtä urpolta kuin tuntuu, kun haahuilen vähän eksyksissä ympäriinsä.

Muistan vasta liikenneympyrän lähellä että heijoo, neljäkymppiä saattaa olla sittenkin talvella liian kova vauhti ja hei totta tosiaan, eihän näistä jarruista oo just nyt mitään apua. Kaikkialla on kuvauksellista, huurteiset katot ja tumma taivas. Auringonnousu horisontissa. Jäätä ja lunta. Muistan taas miltä tuntuu jännittää kehon jokainen lihas tasapainoillessa liukkaalla pihalla.

Parissa päivässä kyllä helpottaa kummasti, mutta paluu tänne korostaa niitä pieniä eroja.

Ollaan otettu iisisti. Oon käynyt kiertämässä Iso Omenan, tavannut ystäviä ja ehdittiin tässä viettää jo Porissakin pari päivää. Suomi-experiencestä puuttuu enää perinteinen kampaamokäynti. Mieskin selvisi kunnialla tänne ja nyt syödään ruisleipää ja joulutorttuja ja lusitaan meidän järkyttävää jetlagia pois (jep, tällä hetkellä unia nukutaan ihan randomisti, harvemmin yöllä ja usein parissa 5h pätkässä vuorokauden aikana).

Istuin saunassa kunnes tuli tosi kuuma. Menin pyyhkeessä ulos ja istuin ulkona kunnes tuli tosi kylmä. Menin takasin saunaan istumaan kunnes tuli tosi kuuma. Join omenasiiderin. Kummallisen nautinnollista.

Joulu saapi tulla!

Onko pakko jos ei tahdo?

Sunday, December 17, 2017

5v-5kk-18pv & 3v-2kk-22pv

On keskiviikko ilta. Kuuntelen lasten räkäistä yskimistä sängyssä. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Varaan ajan lääkärille korvien ja keuhkojen tsekkaamista varten. You know, just in case.

On torstaiaamu. Toiseksi viimenen koulupäivä. Isompi valittaa että huono olo ja maha kipee. Katselen epäilevästi, mutta kieltämättä siltä jää aamupuuro vähän vähälle. Toisaalta se saattaa olla vain ilmaa mahassa, joskus näitä tulee ja menee. Muistelen pienemmän mahatautia parin viikon takaa. Päätän  jättää lapsen kotiin koulusta. You know, just in case.

Muutaman tunnin kuluttua isompi on nukahtanut päikkäreille (???). Herää yhdentoista aikaan ja oksentaa saavillisen. Mietin, että luojan kiitos en lähettänyt sitä kouluun. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Shit.

Isompi on koko päivän aivan pihalla. Nukkuu suurimman osan ajasta, sohvalla, sängyllä, matolla. Hereillä ollessaan ei jaksa nousta istumaan, ei jaksa katsoa videoita, ei jaksa jutella, edes kakkavitsit ei naurata. Vietetään hiljaista päivää kotona.

Pienempi meinaa epähuomiossa hörpätä isomman vesilasista vettä. Ehdin väliin eijeiei, ettet säkin vaan tule kipeäksi. Tehdään ruokaa, isompi ei saa mitään alas, melkein ei vettäkään. Leikitään pienemmän kanssa vähän. Siivotaan vähän. Käyn halimassa isompaa ja kyselemässä vointia ja silittelemässä. Mittaan kuumeen.

Pienempää alkaa harmittaa isomman passiivisuus ja varsinkin saatu erityishuomio. Sanotan, halin pienempää, meen laittamaan pyykkejä. Käännyn katsomaan vain nähdäkseni pienemmän kädessä isomman vesilasin menossa kohti suuta. EIJEIJEIJEIJEIIIII huudan, juoksen kohti. Pienempi pistää kädet täristen lisää vauhtia, tiukka katsekontakti minussa ja hörppää isomman vesilasista ison hörpyn. Minäkin haluan olla kipeä.

Olen melko varma, että mun tukassa kipinöi. Mietin, että lauantaina lähtee kone Suomeen. Tulevaisuus näyttää selvältä: pienempi sairastuu juuri lähtöpäivänä kun tauti on saanut itää sen pari päivää ja jos molemmat lapset on kipeinä, meillä jää koko reissu tekemättä. Jos yksi lapsi olisi kipeenä, voitaisiin ehkä vielä tehdä joku lippumuilutus ja jättää kipeä lapsi pariksi päiväksi Kaliforniaan paranemaan ja tulemaan Suomeen miehen kanssa (joka joka tapauksessa olisi lähdössä vasta parin päivän päästä).

Kiroan ja raivoan mielessäni. Yritän selittää pienemmälle, mutta aivoissa kiehuu. Jopa niin paljon, että ohikiitävän hetken se luovempi aivolohko tarjoaa epätoivoisena ehdotuksena kerro sille kiukkusesti, että mä niiiiin tulen kertomaan tämän sun häissä. Toinen aivolohko ehtii kyllä hätiin ja muistuttaa, että pienempi ei tiedä mitä 'häät' on ja vaikka tietäisi, tuskin olisi kovin huolestunut tässä vaiheessa aikuis-pienemmän tunteista.

On perjantaiaamu. Isompi voi paljon paremmin, vaikka on vielä selkeesti kipeä. Syö kuitenkin aamupalaa, jaksaa nauraa ja nousta sängystä. Ollaan kuitenkin kotona, katsotaan videoita. Harmittaa, että viimenen koulupäivä jää välistä. Pidän myös pienemmän kotona preschoolista. You know, just in case. Pakkolepoa molemmille ennen lähtöä.

Mennään iltapäivällä sinne lääkäriin, jonka varasin jo ennen mahatauteja. Lääkäri purskahtaa nauramaan kun kerron pienemmän edesottamuksista. Smart kid! Kerron miten meinasin alkaa itkeä, kun ajattelin ettei ehkä päästäkään Suomeen jouluksi. Viiskymppinen lääkärisnainen ymmärtää heti: you really need the break. Kyyneleet kihoaa silmiin, kun tajuan että se tajuaa. Ei kyse ole ainoastaan palaamisesta motherlandiin, vaan kyse on myös siitä, että Suomi tarkottaa mulle pientä lomaa. Lastenhoitoapuja. Vapautta. Breikkiä.

Keuhkot ja korvat kaikki ok. Lääkäri suosittelee antihistamiinia mukaan jos on kovin räkästä meininkiä ja kirjottaa reseptin lapsille anti-vomit lääkkeestä. You know, just in case.

On lauantaiaamu, lähtöpäivä. Isompi on toipunut normaaliksi. Kukaan ei oksenna. Mies vähän valittaa mahaansa ja nukahtaa sohvalle. Mulla aivot pelaa tennistä pessimismin kanssa ja koittaa huitoa pois yksi toisensa perään tulevia kauhukuvia matkasta. 

Mistä vetoa, että siinä koneen rullatessa nousukiitoon joku alkaa oksentaa. Entä jos se olenkin minä? Miten tuun selviämään kahden lapsen kanssa vaihdosta Köpiksessä ja ylipäätänsä reissusta jos meen samaan tilaan kuin isompi ja kykenen vain nukkumaan ja oksentamaan. Entä jos me molemmat pienemmän kanssa aletaan oksentaa? Entä jos me kaikki kolme aletaan oksentaa! Mutta toisaalta, olisiko siinä mitään järkeä olla lähtemättä koska ehkä? Tai pistää tonneja lipunvaihtoon, koska ehkä?

Suomalainen lääkärikaveri antaa solidia lääketieteellistä neuvoa: ei varmaan auta kuin laittaa lapsen jätesäkkiin matkan ajaksi ja avata säkki perillä.

Pelko hanurissa teen check-innin ja tunnustelen omaa vointia. Onko maha kummallinen. Oksettaako. Vieläkö tekis mieli jädeä. Tarkkailen pienempää. Syökö se. Syökö se kunnolla. Juoko se. Jaksaako se.

Ja kuulkaa.

On sunnuntai-ilta. Against all odds ollaan Suomessa. Kukaan ei ole oksentanut. Kukaan ei ole voinut huonosti. Juuri kukaan ei ole itkenyt koko matkan aikana (lukuunottamatta lyhyttä väsyprotestia kun piti käydä vessassa koska tuli yö ja äiti ei ollut pakannu mukaan yövaippaa). Ei, vaikka jo ennen koneen nousua toinen videotabletti sammui eikä enää herännyt ja lapset joutui jakamaan videokoneen ja katsomaan molemmat samaa ruutua!

Kaikki sujui, kaikki rullasi, kaikki meni putkeen. Kymppimiinus. Oon vieläkin hämmästynyt.

Espoossa makaroonilaatikkoa, leipäjuustoa, ruisleipää, karjalanpiirakkaa ja munavoita. Vähistä yöunista huolimatta (itsehän nukuin ruhtinaalliset pari tuntia koneessa, koska Grönlannin kohdilla oli pitkä, epämukava (pelottava) turbulenssi, joka piti hereillä (minua, lapset eivät olisi voineet vähempää uniltaan välittää) kukaan ei malttanu mennä kovin pian nukkumaan kun tultiin perille. Lapset leikki mummupapan kanssa, mä .. en edes tiedä mitä tein. Jotain tein. En menny nukkumaan.

Jetlag. Mutta Suomessa. Voisin syödä vähän lisää ruisleipää. You know, just in case.

Suomeen Suomeen!

Saturday, December 9, 2017

5v-5kk-9pv & 3v-1kk-13pv

Joulukuu on ollut täällä hirveän lämmin. Oltiin tänään saksalaisilla joulumarkkinoilla ja muistelin kuinka viime vuonna keli oli kuin Suomesta. Sadetta, harmaata, kylmää. Tänään oli aurinkoista ja lämmintä. Ihmisiä teepaidoissa, tosi paljon ihmisiä. Ajeltiin se pakollinen juna-ajelu, tungettiin väentungoksen läpi niin pitkälle kuin päästiin, maalattiin joulukuusenkoristepallot, tungettiin väentungoksessa takaisin kotiin ja tehtiin pipareita. 

Eilenkin oli lämmin. Ja viime viikolla. Ystävä pohjosesta oli täällä käymässä ja ihasteli aurinkoa. Puhuttiin tosi paljon kaikesta, ihmissuhteista ja elämästä ja kuolemasta ja viime vuosien turbulensseista. Selvitettiin ajatuksia, itkettiin, naurettiin, oltiin hiljaa ja käytiin metsissä (ja pääsin muistelemaan mm. tätä metsäkakkaepisodia). Totesin vierailun jälkeen miehelle, että oon nyt vihdoin kräkännyt, että mitä mä _oikeasti_ tarvitsen, että elämä olis joka päivä kivaa. Tarvitsen ton ystävän. Tänne. Asumaan tänne meille. Ihan aamusta iltaan.

Maanantaina pienempi sairastui. Oli ensin yöllä valittanut vatsakipua ja vaikutti aamulla vaisulta. Harkinnan jälkeen päätin nyt jättää tällä kertaa kotiin preschoolista, päättelin että mielummin varman päälle kuin että myöhemmin kaduttaa. Päätös oli oikea; pienempi muuttui kokoajan vaisummaksi, valitti pääkipua ja lopulta iltapäivällä nukahti ennennäkemättömän pitkille päikkäreille. Herätessään annoin miniannoksen paracetamolia ja oli kuin tyyppi olisi kokenut jonkun ihmeparantumisen. Kunnes oksensi yöllä sänkyyn.

Koko viikko on ollut ihan ihme sahaamista. Vein pienemmän tiistaiaamuna lääkäriin, jonka olin sattumoisin varannut jo aikoja sitten vuositarkastusta ajatellen. Kaikki hyvin ja normaalisti ja lääkäri totesi, että mahatauti.

Keskiviikkona kaikki oli edelleen ihan normaalisti ja oltiin lähdössä ystävän ja pienemmän kanssa metsään, kun pienempi aivan yllättäen oksensi autoon. Ennenkuin auto oli edes liikkeellä. Palautettiin pienempi kotiin katsomaan videoita töitä tekevän miehen vierelle sohvalle ja lähdettiin metsään kahdestaan.

Ilta oli erityinen. Vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää, näin 10h Suomea jäljessä, mutta vietettiin silti. Ja vieläpä meidän omalla, melkein kymmenen vuoden takaisella perinteellä: itsarisushit! Sillon joskus ennenkuin muutettiin eri maihin oli tapana kokoontua monena vuonna itsenäisyyspäivänä isolla porukalla tekemään tonnettain sushia yhdessä ja syömällä sitä navat naukuen. Nyt haettiin alakerran mahtavasta sushilasta läjät, jotka nautiskeltiin. Kaikista asioista viimesen parin vuoden aikana tää tämän perinteen herättely oli siellä eniten lämmittävien joukossa.

Torstaina pienempi oli ihan ok. Perjantaina pienempi oli ihan ok, vaikka preschooliin meno harmitti (luojan kiitos kun päästiin paikalle, olikin ihan kiva jäädä). Tänään pienempi joi paljon vettä aamulla, avasi suklaakalenterin ja vetäsi suklaanapin napaansa ekana herättyään. Hetken perästä oksensi sen ulos. Oli vähän aikaa vähän kurjana, piristyi ja on taas ihan fine. I have no idea.

Oon tänään herännyt siihen, että joululahjat pitäisi ostaa ja viikon päästä me lähdetään Suomeen. 

Eli onhan tässä vielä aikaa, right?

On a side note: kello on jo sata eikä lapset vieläkään nuku. Mä en tajua, ihan kuin ne ei ymmärtäisi kun suhisen niille pimeydestä, että NYT NUKKUKAA!!

Meidän piparit näyttää olevan sukua meidän kurpitsoille.