Saturday, November 28, 2015

3v-4kk-28pv & 1v-1kk-2pv

No nyt kuulkaa!

Isommalle löytyi preschool! Se on pieni ja levollinen ja kodikas. Siellä on kerrallaan - koko päiväkodissa that is - 20-24 lasta (kaikki yli kolmevuotiaita ja tyttöjä ja poikia yhtä monta) ja neljä (sympaattista) opettajaa. Siellä ei pidetä kenkiä jalassa [Kuulemma regulaatiot ei sittenkään määrää kenkiä jalkoihin sisätiloissa, vaikka näin mulle väitettiin.]. Siellä ulkoillaan pihalla kivassa ulkotilassa, askarrellaan sisällä pienissä ryhmissä ja leikitään paljon. Siellä isompi tulee viettämään kaksi puolikasta päivää viikossa. Nyt on kuulkaa pieni tuuletus paikallaan!

Ja sitten! Oon löytänyt lapsille babysitterin! Pari muodollisuutta vielä ja pääsee alottamaan. Yhtäkkiä on taas tosi paljon enemmän tilaa hengittää. Toinen tuuletus!

Ja sekin vielä, että oli ihan oikea jenkki-Thanksgiving! Kätevänä emäntänä tilasin ruoat Whole Foodsista, viskasin kalkkunan uuniin (ja pistin miehen hoitamaan loppujen ruokien lämmittämiset) ja nautin päivällisellä siitä tunteesta, kuinka olin loihtinut pöytään mahtavan kiitospäiväpäivällisen kalkkunoineen, perunamuusseineen, karpalososeineen, stuffingseineen ja kastikkeineen. Ja jälkkäriksi tietty pumpkin pie (en tosin tiennyt kuuluiko se nauttia kylmänä vai lämpimänä, joten pistettiin se nyt varuiksi uuniin ja syötiin kuumana).

Oli tosi hyvää. Paitsi pumpkin pie. Se maistui (aivan yllättäen) kurpitsalta. Joka mun mielestä maistuu sosekeitolta. Onneks pakkasessa oli jädeä.

Käytiin kanssa katsomassa punapuita! Vähän meinasi mailien ja mailien (no, tunnin) pitusella kiemuratiellä loppua usko kesken kun navikin näytti pelkkää harmaata. Ihan yllättäen lopulta kuitenkin päädyttiin Big Basin State Parkin parkkikselle, joka oli - tadaa - täynnä. Onneksi kauempaa löytyi sattumalta meidän auton kokonen läntti ja päästiin taas ihmettelemään isoja puita (voit ottaa suomalaisen pois metsästä, mutta se palaa sinne silti aina takasin).

Suurin ero edelliseen vierailuun oli isompi, jolle joku oli ilmeisesti ujuttanut shotin kräkkiä isomman veteen. Väsynyt, melkein matkalle nukahtanut isompi yhtäkkiä ponnahti perillä pystyyn, alkoi käkättää koko metsän täydeltä ja lähti juoksemaan! Siis kyllä! Käveltiin yhteensä tunti-puoltoista, josta isompi juoksi (!) ja nauroi (!) lähes kokoajan! Lopuksi alkoi vähän ilmotella nälkää, mutta ei olis kuitenkaan halunnut pois metsästä. Mahtavaa! En tajua yhtään mistä tuuli, mutta who cares! Mahtavaa!

Oon myöskin nyt päässyt TODO-listalla riittävän pitkälle, että alkoi olla aika panostaa sosialisoimiseen. Sain siis vihdoin aikaseksi alkaa ottaa yhteyttä ihmisiin ja sopia playdeittejä (tai siis aikuista puistoseuraa mulle). Ja tää on just tätä kun avaa vähän silmiä. Törmäsin pariin suomalaiseen äitiin puistossa (joka sitten tunsikin näitä muita suomalaisia tuttuja täällä) ja törmäsin meidän kanssa samassa taloyhtiössä asuvana äitiin, jolla samanikäiset lapset. Ja sitten törmäsin puistossa tosi mukavaan sveitsiläiseen, jolla myös (melkein) samanikäiset lapset. PAM. Kalenteri täynnä - varsinkin kun tähän lisää tarhat ja babysitterit.

Ja hei uutisia ja ekoja kertojahan tässä riittää! Vein ärsyttävästi tinnittävät korvani lääkäriin. Vastaanottoon kuului ennen lääkärille pääsyä tapaaminen hoitajan kanssa (en tiedä kuuluuko tämä jokaiseen kertaan vai oliko tämmönen erityis treat ekakertalaiselle), joka pyöritti mua kuin discopalloa. Mitattiin verenpaine, happisaturaatio, lämpö, onko suvussa sitä tai tätä? Entä tota? Ja astu tähän vaa'alle vielä. Eää, kengät jalassako..? Just join puoli litraa vettä.. Entä pituus? Ja kaikkeen tähän kulutettiin noin puoltoista minuuttia.

Lääkäri katsoi korviin ja totesi, että ihan terveeltä näyttää. K, thnx bye.

Sain kuitenkin myöhemmin soiton, että kuulon mielellään testaisivat (ihan turhaan, ajattelin) ja nenäkorvalääkäri voisi vielä vilkasta. 

Keskiviikkona tulin sitten kuulokokeeseen - mutta väärälle lääkäriasemalle. Auton tankkivalo vilkutteli hädissään, kun polkasin uuteen vauhtiin ja mietin, että ehkä se kuulo on sittenkin hyvä tarkastaa. 

Vartin myöhässä, mutta kuulo todettiin oikein hyväksi (I can hear, but I can't think). Nenäkorvalääkäri putsasi korvat vielä ja totesi, että ihan hyvältä näyttää. Näillä oireilla ei syytä jatkotutkimuksiin.

Eletään kiitospäiväviikonlopun lauantaita. Syötiin kolmatta päivää peräkkäin kalkkunaa, laitettiin pienempi päikkäreille ja käytiin isomman kanssa raikkaassa syysilmassa uimassa kuumassa ulkoporealtaassa. Pakkasin läppärin laukkuun, laittoin hipsterinutturan päähän, vedin farkut jalkaan (tajusin, että nyt tässä ilmastossa sellanen kevyt toppaliivi olisi hyödyllinen) ja ajelin Mountain Viewn keskustaan istumaan kahvilaan olemaan olematta äiti. 

Kahvilan seinustaa pitkin menee sohva, jolla on kymmenen pöytää vierekkäin. Jokaisen pöydän ääressä istuu vähintään yksi henkilö läppäreineen (mäkkeineen). Toisella seinustalla kolme hipsteripoikaa sommittelee hilpeinä tauluja kahvilan seinälle pipot ja lätsät heiluen ja ottaa kuvia hipsterikameroillaan. 

Mmh. Ollaan pisteessä, jolla alkushokki on ohi. That too did pass. Elämä on oikeestaan aika hyvää ja valosaa. Koti tuntuu kodilta, siellä on meidän tavaroita: sohva, okranpunainen nojatuoli ja pari sisustustyynyä. Seinällä on meidän kuvia, vaatekaapissa on meidän vaatteita. Pahvilaatikot hävitetty. Hyllyt on kiinnitetty seinään (ja telkkari kanssa) maanjäristysten varalle. Joskus vuosien päästä mietitään miehen kanssa sitä ohikiitänyttä Lontoo-vuotta, että asuttiinko me tosiaan joskus Lontoossakin?

Haikkaamassa. Pienempi vielä hetken hereillä.

Harmaalla alueella. Menomatka ei vaikuttanut kauhean lupaavalta..





Kalkkuna! Ite laitoin uuniin!

Wednesday, November 18, 2015

3v-4kk-18pv & 1v-0kk-24pv

Ruoanlaitto, ah tuskaa. Oon aika huono kombinaatio periaatteita ja kokkausahdistusta (eiihuohhh, mitähän me TÄLLÄ viikolla syötäis..). Lämpimän ruoan loihtiminen pöytään kahdesti päivässä on aargh. Varsinkin jos ei pysty taipumaan siihen, että ostaa eineksiä, vaan joku hitsin keppi ahterissa pakottaa marttyyrimaiseen [insert väräjävä ääni] kyyylllä minä lapsille kokkaan, kun kerran kotona ollaan, ei se ole mikään vaiva. Näin säästytään KEMIKAALEILTA ja LISÄAINEILTA.

Noniin. No, tässä kiroillessa kokkaillessa on tullut muutamia hyödyllisiä oivalluksia, jotka ajattelin jakaa teillekin. Oon nimittäin päässyt pisteeseen, jossa oon aika tyytyväinen lasten (erityisesti epäluuloisen valikoivan isomman) vihannes-in-take määrään ja huolimatta satunnaisista inspiraation totaalisista kuivumisista, ruokahuolto alkaa jotakuinkin taas hiljalleen rullailla. Ja myös: jämäruoat pääsee (usein) käyttöön! Tässäpä siis kootut vinkit ja oivallukset.

1) Tee siitä leipä / lätty / pyörykkä / pihvi / pizzapohja. Melkein mikä tahansa ylijäämäruoka taipuu tähän. Muussaat ainekset ja sekotat joukkoon kaurahiutaleita ja täysjyväjauhoja (täällä on self-raising -jauhoja, jotka ei oo täysjyvää, mutta tekee tosi hyvän koostumuksen). Sitten hauskasta, makurikkaasta taikinasta pyöräytät kurpitsa-peruna-couscous-sämpylät tai parsakaali-herne-pizzapohjan. Voila!

2) Tee siitä munakas. Again, melkein mikä tahansa taipuu tähän. Jäikö kana-ohrattoa yli? Ei hätää! Sekaan kananmunaa ja pannulle!

3) Tee siitä soppa. Tää on erityisesti isomman kohdalla aivan kultanen homma. Vihanneksia inhoava (ei koskisi juuri mihinkään vihannekseen pitkällä tikullakaan) isompi vetelee sosesoppia monta lautasellista kerrallaan. Plakkarissa on tällä hetkellä kolme bravuuria: viherkeitto (parsakaali, herne, kaali, kukkakaali, pinaatti + mahdollinen peruna / parsnip antamaan koostumusta), oranssikeitto (joku sekotus näitä bataatti, peruna, porkkana, talvikurpitsa) ja porkkanakeitto (porkkanaa + kookosmaitoa + inkivääriä ja jeeraa). Tarjoillaan raejuuston kera. Varaa monta lautasellista.

4) Tee siitä pastakastike / sekota couscoukseen. Toisinaan oon sekottanut couscoukseen esim. jotain noista sopista. Oon myös tehnyt oman pastakastikkseen, eli kaikki talon tomaatit (tai mahdollinen tomaattimurska kuivakaapista) ja sekaan mitä nyt keitettyjä vihanneksia valmiina löytyykään. Toimii myös pizzan tomaattikastikkeena. Soseutin kanssa kasan valkopapuja (ihan vaan kokeillakseni mitä lapset sanoo. Ite en oo mikään erityinen papujen ystävä huolimatta niiden terveyshyödyistä) ja sekotin pastaan. Päälle heitin vähän parmesaania. 

Ja mitä sanoi isompi? Voi kuulkaa, meinasin pudota tuolilta kun pöydän toiselta puolelta kuuluu yhtäkkiä KIITOS äiti, että teet näin hyvää ruokaa! Miten tämä onkin näin hyvää! Maista sinäkin! (en ollu ehtinyt vielä ottaa omalle lautaselle). Kokeilin välittömästi isomman otsaa, mutta ei sillä ollut kuumetta. 

Pienempi komppasi, että äh äh äh ja söi kanssa reilun annoksen.

Noniin, olkaa hyvä, eiköhän tässä ollut taas inspiraatiota vähäksi aikaa! Pitäisköhän hei alottaa oma kokkishow...

Tässä vielä kuva tästä jämäruoasta - pohja taisi olla quinoaa
ja päällä hapankermaa, kurpitsaa, punasipulia ja parsakaalia.

Tuesday, November 10, 2015

3v-4kk-10pv & 1v-0kk-14pv

Tuuli on ihan selkeesti  kääntynyt. Täällä alkoi talvi (vai sanoinko mä tän jo?). Aurinkoisetkin päivät saattaa olla vilposia, ilma on kirkas, raikas ja rapea. Varjot on pitkiä, illat lyhyitä. Eilen ukkosti. Ja satoi! Siis vettä! Siis ihan maahan asti ja paljon! Sattumoisin eilen oli kanssa meidän muuttokuorman kotiutumispäivä. Ei paljoo kamaa, ajateltiin, vähän sitä ja tätä vaan Lontoosta. 

Yhteen 60 (!!) itemiä - olkoonkin suhteellisen väljästi pakattua matskua, mutta silti. Hengittelen taas epätoivoa ulos ja optimismia sisään. Päätin myös, etten tosiaan rakenna lapsille mitään joulukalenteria, jossa on hauskoja pieniä yllätyksiä - krääsää on jo nyt ihan liikaa. Kyllä nää tästä vielä puretaan ja jokaiselle tavaralla löytyy paikka. Tulee aika, kun olkkarissa ei ole pahvin pahvia, eikä tarvi pidättää hengitystä, kun ympärillä huojuu täysiä ja tyhjiä laatikkopinoja huokaillen omaa hiillijalanjälkeään.

Ajelin eilen pimeessä sateessa kauppaan. Oli täkäläisittäin aika sateisen hyistä. Ja pimee. Ilman takkia tuli vilunväristyksiä ja yhtäkkiä olikin aika jouluinen olo. Ihan kuin marraskuu. Kylmä ja pimeä. Kuuntelin autossa musiikkia kaheksan vuoden takaa ja mietin miten kaukana oon. Silti jotkut olot osaa oikean musiikin kanssa edelleen palata.

Speaking of which. Isompi katsoi Frozenin (englanniksi, suomentelin siellä täällä lumivoimia) ja siitä lähtien se on pyydellyt päivittäin saada kuunnella prinsessamusiikkia. Se tarkottaa mm. sitä, että mun vähäistä aivokapasiteettia kuluu tällä hetkellä Frozen jukeboksin pyörittämiseen päässä. Great. Toisaalta, onhan ne aika hyviä biisejä ja onhan se ihan hienoa, että isompi istuu paikoillaan kuuntelemassa ison orkesterin musiikkia, jossa ei ole välttämättä edes laulua.

Meillä on nukkumajärjestelyt vähän muuttuneet. Isomman sänky tuli ja isompi pääsi omaan sänkyynsä nukkumaan (meidän sängyn vierelle). Pienemmän kanssa sovittiin (no okei, mä sovin), että lopetan yöimetykset - juttu, joka on ollut pinnalla jo jonkin aikaa tässä, mutta mulla ei ole ollut oikein voimavaroja tai kapasiteettia alottaa. Koko projekti on tuntunut suoraan sanottuna ihan epätoivoselta. Kun protestiahan siitä kuitenkin tulee ja kun pienempi protestoi, siihen herää koko naapurusto ja se tarkottaa, että jonkin aikaa koko perhe nukkuu huonosti.

Väsymyksen ja hallusinaatioiden rajamailla päätin kuitenkin yrittää ja mahdollisimman lempeesti. Ekana yönä imetin edelleen, mutta en antanut nukahtaa siihen, vaan pidin sylissä kunnes nukahti. Ja arvatkaa! Siis protestoihan se, mutta protestiksi riitti pari minuuttia kiukkua, jonka päätteeksi nukahdus! Pari minuuttia! Tokana yönä ei sitäkään vähää, vaan pelkkä syli kelpasi!

Eli yöimetykset on (suurinpiirtein) historiaa, mutta yöheräilyt ei. Viime yönä valvoin yli tunnin virkeä lapsi sylissäni jumppapallolla Let It Go:n pyöriessä päässä. Asiaan liittynee (myös) nuha, joka riivaa tällä hetkellä koko nuorisoa. Parempia öitä odotellessa... Oon päässyt taas pisteeseen, jossa aamu ei ala ilman kahvia.

Niin joo. Kävin Preschool fairessa. Yksi pieni halli tai iso huone, miten sitä nyt haluaakaan katsoa ja pari-kolkyt bootthia / pöytää, jokaisella oma preschool esittelyssään. Lähdin sieltä pää pyörällä ja kassi täynnä esitteitä. Illalla koitin saada jotain tolkkua niistä, mutta puolessa välissä alkoi tuntua siltä, että oon lukemassa tenttiin vikana iltana ilman Redbullia. Lannistuin.

Ollaan käyty nyt vissiin neljässä - viidessä? - vierailulla ja täydellistä matchiä ei oo vielä löytynyt (sikäli kun sellasta on olemassakaan). Päätin käydä tän viikon vielä ja sitten vaan täytyy alkaa tehdä päätöksiä. Ja siinähän mä olen erityisen hyvä. Päätöksissä.

Eli siis preschool-metsästyksen, tavaroiden purkamisen, kaupassa käymisen, huonekalujen etsimisen, päättämisen, ostamisen ja kasaamisen yms. välillä omaa aikaa vuorokaudessa on tasan suihkun verran, ja toisinaan jos lapset on hereillä, niin ne saattaa sniikkaa mukaan tähän 'omaan' aikaan. Again, nytkin pitäisi purkaa laatikoita. Opiskella preschooleja. Siivota keittiö. Laittaa ees pari tavaraa paikoilleen. Anyway, kertonee miksi blogin puolella on jopa tavallista hiljasempaa.

Niin joo, iltoja kanssa siivittää tää pienempi, joka ei tähän ikään mennessä ole vielä kovinkaan monena iltana nukahtanut illalla unille, jotka kestäisi sykliä, kahta pidempään heräämättä. Eli mitä ikinä yrittää tehdä, keskeytyksiä tulee viimeistään puolen tunnin välein ja välillä meno kiihtyy pariin minuuttiin unta kerrallaan. Tämä blogientry on tehty pienempi sylissä nukkuen. Suihku taitaa jäädä tältä illalta välistä. Jääkööt. Reppana tuhisija. Ei oo kivaa sairastaa.

Syys

Tuesday, November 3, 2015

Blogihaaste

Melkein ihan pyöreä luku: tämä on blogin 690 (julkaistu) postaus. Se on aika monta postausta. 

Mä sain 7-vuotislahjaksi isosiskolta päiväkirjan. Sen täyty olla aika merkittävää, koska mä edelleen muistan sen. Itseasiassa se on ainoa synttärilahja, jonka osaisin nimetä, jos nyt yhtäkkiä pitäisi muistella vuosien saatossa saamiani synttärilahjoja. 

Ja olihan se merkittävää! Sinne tallentui tärkeitä muistiinpanoja kuten <SISKO> ON TYHMÄ (jokainen sana kirjotettuna 7-vuotiaan kiukulla omalle sivulleen keltasella yliviivaustussilla) ja merkintä siitä, että äiti on kuumeessa. Viereen olin liimannut vaaleanpunaisen sydäntarran, jossa luki: hot mama.

Lukuisien päiväkirjojen jälkeen alotin blogin joskus - apua - 15 ja yli vuotta sitten. Kirjottelin ihan ekaan blogiini syvällisiä ajatuksia elämästä, ihmisistä ja sävyjä ja vivahteita, joita kumpusi mun taiteellisista syvyyksistäni. Luin tässä muutaman postauksen internetin arkistoista ja ne olikin (aivan yllättäen!) sekavaa dadaa ilman päätä ja häntää. Luojan kiitos niitä ei ole enää missään muualla tallella.

Bloggaaminen jatkui suhteellisen säännöllisenä, vaikka toisinaan vaihtui alusta (oma serveri / palveluntarjoaja), toisinaan kieli (suomi / englanti). Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että jutellessani miehen kanssa ekoja kertoja (hiukan huppelissa, kaverin häissä, siis ennen mitään seurusteluja), se meni paljastamaan stalkanneensa mua ja löytäneensä mun blogin. Ja seuranneensa sitä.

Sitten tulin raskaaksi. Oli pakko alottaa uusi blogi, koska en halunnut paljastaa raskautta maailmalle, mutta bloggaamisen tarve oli valtava (syytän arkistoija-dokumentoija-sukuani tästä). Anonyymi blogi siis aiheesta raskaana-apua-mitä-nyt (olkoonkin, että raskaus oli kuinka suunniteltu). En tosin miettinyt blogin otsikkoa ihan loppuun saakka. Pakko myöntää, että en kyllä ehkä enää jaksais olla gravid-raskaana, mutta nimenvaihtaminen niin haaankalaaaahh.

Eka postaus sisälsi kuvan positiivisesta raskaustestistä ja ihan hukassa olevan tyypin pohdintoja aiheesta mitä saan syödä mitä en saa tehdä mitä nyt mitä nyt. Sitten tein listan hankittavista asioista, jotka pitää olla kun vauva syntyy. Listasta löytyi mm. ensilusikka ja -haarukka. Todella ajankohtasta. Sitten dokumentoin jokaisen neuvolakäynnin, mittausten muutokset, painon heittelyn jne. kunnes lopulta syntyi laps. Sitten dokumentoin taas jokaisen neuvolakäynnin, mittausten muutokset, painon heittelyn.

Lopulta elämään tuli vähän muutakin, kuten töitä ja parkouria. Kunnes sitten tulin taas raskaaksi. Yritin muistaa välillä kirjottaa jostain neuvolakäynneistäkin, mutta oikeesti elämä oli räjähtämispisteessä täynnä kaikkea muuta.

.. ja siinä pisteessä taidetaan olla edelleen. Elämä räjähtämispisteessä kaikkea.

Miksi mä bloggaan. Miksi miksi.

Blogia (tätä) alotellessa mietin, että haluan dokumentoida. Haluan muistaa tän kaiken. Sitten mietin, että vitsi että olis kiva saada vertaistukea ja etsin jotain viiskyt äitiysblogia, joita aloin seurata. Sitten yhtäkkiä joku tuli kommentoimaan blogiin. Ja sitten joku toinen. Ja sitten joku urpo anonyymi, mutta unohdetaan nyt se.

Yhtäkkiä tuli vertaistukea! Niin paljon, että oon ihan oikeasti saanut pari ystävääkin ja jopa kaveriporukan blogin kautta!

Jengi pyörittää silmiä, jos joku sanoo 'bloggaavansa itselleen'. Mutta siis eikö tää nyt oo aikalailla just sitä? Bloggaan koska haluun dokumentoida koska haluun muistaa (ja siis tää blogi ei edes yksistään riitä sammuttamaan dokumentaation paloa! Mulla on meneillään myös Mom's 5 year one line diary. Tosin mä en pysty ylläpitämään kuin yhtä, toisin kuin Periaatteen Nainen (äh, en nyt löydä linkkiä joka todistaisi tämän oikeaksi), joka pistelee jokaiselle poikaselleen omaansa. Huh. Kudos!) 

Bloggaan, koska toivon että sieltä löytyy vertaistukea ja 'niin just, meillä kans!' -tyyppejä. Bloggaan, koska ... no emmä keksinytkään enää enempää.  Vai sanoinko jo, että itseilmaisua. Ajatusten jäsentelyä. Muistamista. Jos mä jollekin muulle tätä kirjotan kun ittelleni, niin se on noille parille tyypille, isommalle ja pienemmälle, jotka saa tän kaiken joskus luettavaksi.

Tää toisaalta myös kertoo aika paljon tän blogin sisällöstä ja luonteesta. Kyy-hyllähän tänne välillä joku satunnaispohdiskelu puoliraakana eksyy, mutta aikalailla tässä jauhetaan arkea, käydään läpi tapahtumia ja raportoidaan. Jos tästä blogista pitäis jotain tunnusmerkkejä antaa, niin sanoisin, että jokainen entry on noin 50% liian pitkä. Tämäkin. 

No mutta, eihän se ole toki mikään syy lopettaa. Raportoinpa nyt seuraavaksi, että ajattelin viime yönä lopettaa yöimetyksen. Pienemmän soidessa mun sylissä puolilta öin ajattelin, että älä nyt hullu nainen maanantai-yönä mitään imetyksiä lopeta. Viikonloppuna sitten kun saat nukkua päivät kun valvot yöt. Annoin siis mennä, mutta jäätiin pienemmän kanssa nukkumaan lastenhuoneen kokolattiamatolle. Heräsin seuraavan kerran (muistaakseni) puoli seiskalta aamulla. God bless.

Niin joo, siis tämä oli haaste, jonka sain mainiolta Onni-Annilta. Haasteen säännöt:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia. 
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan. 
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

Mä en silleen periaatteessa tykkää haastaa, mutta sanotaanko nyt vaikka että olisi kiinnostavaa kuulla näiden blogien tarinat:

1. PeNa


Aurinko, sadepilvi, sateenkaari, nurmikkoa.