Monday, December 29, 2014

2v-5kk-29pv & 2kk-3pv

No onhan tässä nyt ollut korvatulehdus, laryngiitti, bronkiitti, masupipiitti sekä mulla vähän stressiitti. Ei nyt ehkä paras joulu, mutta onneksi kaikki tämä aikana, jolloin mieskin on saanut olla kotona kantamassa puklurättinsä kekoon. Joo, niitä hetkiä, kun isompi oksentaa mahan täydeltä lattialle ja matolle ja itkee syliin ja pienempi itkee jo valmiiksi sylissä. No, hauskempaa kaksin!

Onneks isompi on ollut vomit-free since Saturday-ee ja pienempi taas hengittelee, no vähän räkäsesti, mutta ilman vinkunaa. Mulla pientä euforiaa ilmassa - selvittiin hengissä tästäkin! Kaikki on taas riittävän hyvin, että käytiin (miehen palattua tänään töihin) lasten kanssa upeassa aurinkosäässä vähän ulkoilemassakin. 

Ja sananen tästä. Täällä oli tänään taas aivan järjettömän upea seittemän astetta ja aurinkoa, ja siis enhän mä lasta osaa pukea ollenkaan! Sen lisäksi, että se on puistoissa aina se paikallisen nelivuotiaan pituinen skandi-jätti, joka on puettu erikoisesti jännäkuosiseen haalariin / soft-shelleihin / muihin kunnon ulkoilukamppeisiin + pipoon ja hanskoihin, sillä on aina liian kylmä tai kuuma. Kuten myös mulla.

Jälleen kerran: on ihan huuhaata, että 'suomalaiset on karaistunu kylmään'. Pah. Suomalaiset heittää taljat päälle ja ei palele (niin paljoa). Ja laittaa koteihin kolminkertaset ikkunat. Täkäläiset lapset taas vetelee hepenissä ilman rotsia, hanskoja ja pipoa! Sillävälin tää mun (verrattaen lämminverinen) skandiamatsoni on just sopivasti siellä haalarin ja useamman kerroksen + fleecevuorellisen pipon ja toppahanskojen kaa. No okei, vähän jäätyy näpit (huonot hanskat).

Anyway. Ajattelin, että tässä vaiheessa, pienemmän ollessa nyt pikkasen 2kk, on hyvä tehdä pieni välivaihekatsaus.

Aloitetaan visuaalisesta puolesta. Pienempi on kokenut selkeän vauvoitumisen tässä viimesten viikkojen aikana. On jämäkkä, topakka, jäntevä ja joka suuntaan kasvanut. Iho on saanut rasvakerrosta ja silennyt vauvaisen täydelliseksi. Osa tukasta putosi pois joskus syntymän jälkeen ja osa jäi. Nyt pudonneen tukan tilalle on alkanut hyvää vauhtia kasvaa uutta, tummahkoa kerrosta. Takaraivolle on tullut tuttu kalju läiskä pään pyörittelystä. Silmät suuret, kauniit, viisaat. Suu leveä ja usein hymyilevä (ainakin ollessaan terve). Nenä söpösti vähän vino. 

Kääntyilee kyljelleen ja nelirajaahuitoo reippaasti. On tarkkaavainen ja seuraa katsellaan tiukasti. Kertoo tarinat pitkän kaavan kautta ja itkee kyyneleitä kun harmittaa tai kipristää. Preferoi tasasta alustaa selällään hengaamiselle sylin sijasta. Jaksaa hengailla tasasella pitkiäkin aikoja jumppaamassa tyytyväisenä.

Yöt meillä menee aika mainiosti. Nukkuu sivuvaunussa ja nukkuu hyvin. Tai jos ei nuku, höpöttelee itselleen, kunnes nukahtaa. Ja tää on nyt kuulkaa aika ihmeellinen juttu. Ensinnäkin yöt saattaa mennä ihan yhdellä-kahdella syötöllä. Toisekseen, tää ei välttämättä nukahda siihen syöttöön, vaan jää hereille. Silitän, pussaan otsalle ja käännän kylkeä. Nukahdan. Ja saatan jossain vaiheessa havahtua huomaamaan, että pienempikin on nukahtanut. Ihan omia aikojaan. Ihan omiin höpötyksiinsä. Ihan ilman mitään ulkopuolista apua. Tätä ei kyllä isompi tehny koskaan. Eikä vieläkään. On ne lapset erilaisia.

---
EDIT: Tää on ihan uncanny. Ei niin, ettenkö olis oppinut, en vain suostu uskomaan, että blogiin kirjoitetuilla jutuilla voisi olla oikeasti vaikutusta lapsen yöuniin. Yet here I am, hyssyttelemässä pienempää jumppapallolla puoli kahdelta. Puolikaskin myönteinen sana lapsen unista ja näin siinä käy. Joka kerta. Uskomatonta.

Onneksi toimii kahteen suuntaan.
---


Se on kyllä näissä samaa, että tämäkin on yhtä ilonen, tyytyväinen, vähäitkuinen, aurinkoinen ja helppo vauva. Ollaan onnekkaita!

Pari kuvaa.

Isompi halusi ottaa kuvan äidistä.
Kännykkäkamerat vähän vaikeita pienille kätösille.

Tapanin Pipsa Possu -maratoni on going.

Oho. Mitähän EU sanoisi..

Joulukuusemme. Ihan ite (isomman kanssa) tein!
Another sunny day in London. Kuulemma Suomessa pakkasta.

Lastenhuone. Perus.




Friday, December 26, 2014

2v-5kk-26pv & 2kk-0pv

Että näin meillä joulua! Tää blogi on kyllä muuttunu sitten synkeäksi paikaksi. Joka päivä uusi murhe, eikä niistä jaksa enää oikein repiä huumoriakaan. 

Ehdin jo tehdä tässä vuositilinpäätöstä, mutta liian aikasin. Isompi alkoi oksentaa viime yönä. Pienemmän kanssa käytiin jo vinkuvan, raskaan hengityksen (ja pahan yskän jne.) takia lekurissa (IHME puhelinhärdelli täällä!) ja siellä todettiin pikkusella bronchitis. Sain kolme erilaista lääkettä - yksi nieltävä, kaksi hengitettävää - joista se nieltävä on ainakin 'Ei alle 12-kuisille!'. Kahden muun annostus on epäselvää ja sekavaa ja odottelen tässä farmaseutin soittoa, jos joku osaisi nyt kertoa mulle ihan oikeasti mitä ja miten on käytettävä. 

Isompi näytti jo voivan paremmin öisen oksentelun jälkeen ja jaksoi syödä pikkasen banaania ja maissinaksuja, katsoi Pipsa Possu -maratonin ja kävi kylvyssä. Sitten oksensi pitkin poikin ja nukahti sohvalle.

Tätä sydänkipua, kun pienet sairastaa.

----

Ihan vain päivitys: täällä näkyy pilkahdus valoa tunnelin (ja keuhkoputken) päässä.

Isompi heräsi nälkäisenä ja ei ollut enää masu pipi. Söi ja joi ja suunta oikea. Pienemmälle annettiin varovaisesti lääkettä ja hengitys vinkui vähän vähemmän. Pääsin myös puhumaan tyypin kanssa, joka osasi kertoa mitä varten mikäkin lääke on ja miten niitä kuuluu käyttää. Alkaapi omakin hengitys taas kulkea vähän vapaammin.

Täytyy sanoa, että sekavuudesta huolimatta, tämä näiden julkinen systeemi tuntuu kuitenkin toimivan aika hyvin. On numero, johon soittaa ei-hätä-tilanteessa. Siellä ne kyselee onko Ebola ja päättelee hoidon kiireellisyyden tarpeen. Tässä meidän tapauksessa totesivat, että ok, lääkäri soittaa pian. Ja soittikin. Saatiin aika parin tunnin päähän. Tosin sitten soittivat vähän ajan päästä, että täällä on tilaa, tulkaa jo nyt. Hyppäsin pienemmän kanssa taksiin ja menin.

Hoidon (joka ei btw maksanut mitään) jälkeen sain käteeni lapun, johon oli listattu tälleen Tapaninpäivänä auki olevat apteekit. Ajelin small talkia harjottavan taksikuskin kanssa (apua!) takasin kotiin ja lähetin miehen hakemaan lääkettä. Kyllä tämä tästä!

Ainiin! Meidän takapihalla oli KETTU! Täähän on kuin avara luonto! Keskellä Lontoota bongattu enemmän faunaa kuin Espoon rämeisillä virkistysalueilla.

Tuesday, December 23, 2014

2v-5kk-23pv & 8vko-2pv

Selvittiin Lontooseen, mutta vannoin kyllä taas, etten enää koskaan lennä. Ensin oli minor technical difficulty, sitten huono sää. Yli tunti odotusta paikoillaan seisovassa koneessa ja todella heiluva ja tärisevä laskeutuminen Lontooseen. Ah, Heathrow. It's always like that, coming from you direction. Better get used to it, heilautti kättään mies yläkerran naapurista.  Varmaan tietää mistä puhuu, BA:n pilotti kuitenkin.

Huomenna olis jouluaatto. Me ollaan valmistauduttu jouluun henkäisemällä aina välillä sellanen paniikinsekainen 'meillä ei oo vieläkään lahjoja kellekään' -loitsu ja toivottu että lahjat vain mystisesti ilmestyy tyhjästä. Ja ilmestyihän ne! Tosin ne olikin kaikki meille, eikä ykskään meiltä. Damn. 

Oon myös kattellut silleen myötäonnellisena ihmisten piparkakkutalo-instakuvia (ja hajonnut totaalisesti Sadun taloon), kustomoituja joulukortteja, kodin joulukoristuskuvia (mistä ihmisillä on aikaa?! Ja mä en edes ole töissä!) ja salaa ravistellut harteiltani syyllisyyttä todellisuuden ja toivekuva-minän välisestä kuilusta (kirotun korrektit britit eivät yhtään helpota: meidän naapuriperhe oli hommannut tytöille joululahjat. Siis naapuri! MORRO. I don't stand a chance täällä...).

Toivoisin siis tietty olevani se äiti, jolla on lahjat mietittynä, hankittuna ja paketoituna jo kauan ennen joulua. Kotona tyylikäs, kaunis joulukoristelu valoineen, virheetön kuusi ja jatkuva piparin ja glögin tuoksu. Joulukortit on tehty tietty ammattikuvaajan kanssa ja kortteihin kirjotettu nokkela, mutta lämminhenkinen kuvaus meidän kuluneesta vuodesta. Elämä täynnä ihania joulusia hetkiä, kun askarrellaan lasten kanssa, syödään joulutorttuja (tietty alusta alkaen tehty itse) ja kuunnellaan rauhaisaa (tai ilosaa, riippuen hetkestä) joulumusaa lasten kanssa kynttilänvalossa. Ja näitä hetkiä sitten dokumentoidaan muiden inspiraatioksi Instaan. Ja aattona tietty lapset sulosissa tonttupuvuissa, upea joulukattaus ja iloa, riemua ja jännitystä aamusta iltaan.

Todellisuudessa mä olen edelleenkin pikkutyttö, joka haluaisi tulla valmiiseen pöytään, kääriytyä (iso)vanhempien valmistamaan jouluun. Ja kaipaan järjettömästi sitä lapsuuden jännitystä joulun alla. Miten kihelmöi, kun joulukalenterin luukut väheni ja aatto alkoi olla käsillä. Ja se aattoaamu, vitsi mikä tunne sillon joskus oli! Ja sehän se, tota mun toivekuvaa meidän aatot sillon aikoinaan oli. Edellinen (ja sitä edellinen) sukupolvi osasi tän homman.

Ja tietty haluisin antaa lapsille sitä samaa tunnetta ja ehkä just siksi tää oma saamattomuus tuntuu niin tylsältä. Onneks isompikin on vielä pieni ja ehkä ei muista tätä(kään) joulua ja jos vaikka ens vuonna saatais tehtyä parempi joulu. Tai jos ens vuonna oltaisiin taas vaikka miehen vanhempien luona ja lapset saisi Oikean Joulun. Ehkä jonain jouluna mä vielä valmistan ihanan joulun omille lapsenlapsilleni.

Näin joulun alla on kanssa hyvä muiden tapaan muistella mennyttä vuotta. Tää on ollut hands down mun elämäni raskain vuosi.

Tammikuussa vietin synttäreitäni mahataudissa. Maamo muutti meille asumaan. Siskolta leikattiin korvahermokasvain.
Helmikuussa kerroin sairaalassa olevalle maamolle olevani raskaana ja toivoin, että se antaisi voimia taisteluun.
Maaliskuussa lastenhoitotypyltä meni olkapää ja tuli pitkä sairis. Se tunne, kun pitäisi aamulla lähteä duuniin, mutta lapsella ei ole hoitajaa. Ja kuumeinen mutsikin pitäisi ehtiä viedä sairaalaan.
Huhtikuussa maamo muutti takasin Kanarialle. Me jatkettiin painiskelua lastenhoito-ongelmien kanssa.
Toukokuussa vappupäivä itkettiin poisnukkunutta pupua ja haudattiin kylmä nyytti saaren kiviseen maahan. Kaks viikkoa myöhemmin katsoin Skypen kautta kuvaa nukkuvasta mutsista, vain joitain tunteja ennen menehtymistä. Vajaan parin viikon päästä olin Kanarialla tyhjentämässä mutsin kämppää.
Kesäkuussa tuli vahvistus, että edessä olisi muutto Lontooseen. Alettiin järjestellä asioita. Säädin perunkirjotuksen kanssa. Yritin saada työasioita järjestykseen tulevaa lomaa ajatellen.
Heinäkuussa mies lähti Kaliforniaan ja mä jäin kolmeksi viikoksi yksin isomman kanssa. Kunnes pakattiin kamppeet ja lennettiin 11h meren ja maan yli. 
Elokuussa palattiin Suomeen. Säädin perunkirjotuksen kanssa. Vietettiin pari lyhyttä viikkoa yhteistä aikaa.
Syyskuussa mies lähti heti alkajaisiksi Lontooseen. Minä perässä muutamaksi päiväksi. Löydettiin kämppä. Mä palasin Suomeen. Alkoi viiden viikon yksinhuoltajuus.
Lokakuussa syntyi pienempi. Näin jälkikäteen mietittynä suorastaan holahti maailmaan, niin nopeasti se synnytys sujui. 
Marraskuussa pakattiin kamppeet ja muutettiin loppuperhekin Lontooseen.
Joulukuussa ollaan tässä. Tehtiin paperista meille joulukuusi. Isompi sairasti ensimmäsen kurkunpään- ja korvatulehduksensa. 

Ehkä vuodesta 2015 tulee vähän kevyempi.

Ja tässä se paperikuusi. Ihan ite isomman avustuksella tehtiin.


Sunday, December 21, 2014

2v-5kk-21pv & 7vko-6pv

Tossa on näppy. Keskustelu vessassa. Isompi osottaa mun kulmakarvan yläpuolella olevaa pientä luomea.
Se on luomi, rakas. Hymyilen ystävällisesti.
Haaluaisin kokeilla näppyä. Silmät tuikkivat ilkikurisesti ja sormi ojentuu.
Se on luomi. Tartun sormeen kiinni.
Näppy! Haaluaisin kokeilla näppyä. Virnistys on leveä korvasta korvaan.
Luomi! Nauran ääneen.
NÄPPY! Saisinko kokeilla näppyä! 
Saat kokeilla, jos sanot sitä luomeksi.
Saisinko kokeilla näppyä? Kikatusta.
Kun sanot sitä luomeksi.
...
...
Saisinko kokeilla luomea? Erävoitto ja vieläkin naurattaa.

Ensinnäkin, en olis arvannut käyväni tämmöstä keskustelua 2-vuotiaani kanssa. Toisekseen, huumorin jakaminen oman lapsen kanssa - priceless. 

Mutta joo, voiton puolella ollaan. Isompi voi jo selkeästi paremmin.

Mies tuli pe-la-yönä kotiin ja seuraavana päivänä mä menin jätskille. Ihan yksin. Tai siis pienemmän kanssa, mutta nukkuvan vauvan roudaaminen turvakaukalossa on kuntoilua, ei seuraa. Lisäksi perjantaina yksi superystävällinen sielu toi meille kotiin ruokatarvikkeita ja jätskiä ja jäi vielä seuraksi. 

Joo-o, kyllä miestä ehdin tässä taas eilen kaivata jahdatessani isompaa pitkin kämppää antibiootit vaatteillani pienemmän karjuessa kannustusta yleisöstä. Normisti isompi nielee lääkkeensä ihan urheasti, mutta sitten välillä joutuu vähän suostuttelemaan. Ja harmillista tässä sekin, että ei ole munkaan mielestä kivaa tunkea lapsen suuhun jotain mitä se ei haluaisi niellä ja tämä on sinun parhaaksesi tuntuu aika köyhältä. 

Joskus ennen tokan lapsen syntymää olisin ehkä jaksanut nähdä pidempään vaivaa sen eteen, että tämäkin olis sujunu itkuitta (kiertänyt ja kaartanut (no, ainakin jonkun aikaa) kunnes olisi löytynyt se itkuton reitti). Valitettavasti pienemmän syntymä on kyllä tuonut sellasen muutoksen, että on vähemmän aikaa ja energiaa neuvotella ja etsiä sitä parasta lähestymistä. Useammin joudutaan menemään sillä, että perustelun täytyy vain riittää. Harmillista kyllä, en haluaisi sen olevan näin. Tässäpä on taas hyvä aihe tsempata jatkossa.

Anyway. Huomiselle on liput paluumatkalle, jos vaikka tällä kertaa päästäisiin lähtemään.

Friday, December 19, 2014

2v-5kk-19pv & 7vko-5pv

Isommalle nousi eilen ihan järkkykuume. Kuumemittari tietenkin Lontoossa, mutta noin niinkuin käsifiiliksellä ja poskien punotusta katsellen. Sen verran kotoa käytiin ulkona, että haettiin apteekista kuumemittari ja kaupasta ranskiksia. Kotona tunnustelin, että kyllä se kuume on selkeästi laskenu aamusta ja sitten mittasin (ihanalla mittarilla, joka antaa tuloksen kymmenessä sekunnissa). 39,4. Että morro.

Olin sentään päivällä onnistunut saamaan sekä lapset, että itteni päiväunille. Ensin pienemmälle sylihyssytys ja sänkyyn. Sitten isomman jahtaaminen kiinni, sylihyssytys ('ei tarvi nukkua jos ei nukuta, mutta mä vähän laulan ja sylittelen sua hetken..' Puoltoista kertaa aakkoslaulu, ja tyyppi raottaa vielä toista silmäänsä kaks milliä sanoakseen 'en jakka nukkua, minua ei vätytä') ja sänkyyn. Ja tässä vaiheessa voi itsekin kaatua sänkyyn. Paitsi jos pienempi herää samalla hetkellä ja se pitää hyssyttää vielä toiseen kertaan.

Anyway. Mä vähän lepään tässä, totesi isompi illalla kesken palapelin rakentamisen. Jep, näitä sanoja ei kuule terveenä. Toimitin molemmat lapset pikaisesti sänkyyn (tällä kertaa se meni kuten sen aina toivoisi menevän: hiljaisesti, helposti ja nopeasti) ja sovittiin miehen kanssa, että lähtee seuraavana päivänä tänne.

Varasin ajan lekuriin aamuksi. Valvoin puoltoista tuntia hymyillen pienemmän kanssa. Silittelin ja hyssyttelin isomman uneen, josta se reppana säpsähti hereille lihasnytkäykseen pari kertaa putkeen ja alkoi pelätä nukahtamista. Nukahti kuitenkin ja näki unipälätyksensä perusteella unia palapeleistä (mihin TÄMÄ laitetaan? Mihin tämä menee? Entä mihin tämä menee?) Ja lopulta armollisesti nukahdin itsekin.

Aamulla hyvien yöunien jälkeen ei kuumetta ja mietin jo, että ostiko mies sittenkin turhaan ne liput. Mentiin kuitenkin sinne lääkäriin, joka kuunteli, katsoi ja testasi. Saatiin uusi diagnoosi: korvatulehdus vasemmassa ja alkava oikeassa. Hengitys oli kuitenkin jo parempi. Ei asiaa lentokoneeseen ennen maanantaita. Antibiootti. Särkylääkettä. Nenäsuihketta. Närästyslääkettä (koska antibiootti). Ja kyllä se kuume näin illasta taas kohosi yli kolmeysin.

No, näin pitkälle selvittiin ennen ensimmäistä korvatulehdusta (ja kurkunpääntulehdusta). Enää silmätulehdus ja tässä voiskin huutaa jo bingo!

Onneksi mies tulee. Pakko myöntää, että vähän on ollu väsyneitä ja raskaita nää päivät. Välillä on vaikeeta olla empaattinen ja muistaa, että toinen on kipeenä. Kun kuitenkin vaikuttaa energiatasoltaan normaalilta, mutta kiukuttelee, vaatii ja valittaa normaalia enemmän. Kaipaan mun ihanaa aurinkoa, jonka versio itkupotkuraivareista on lattialla äksänä kikattaminen! No, se sieltä taas tulee kun on sen aika.

Sitten mun piti vielä sanoa tästä pienemmästä. Hauskasti Lähis juuri kirjoitteli miten paljon helpompaa on olla erossa tokasta kuin ekasta vauva-aikana. Mulla on taas hyvin eri kokemus. Pisin mitä oon ollut pienemmästä so far erossa on se tunti, kun käytiin keskiviikkona isomman kanssa lekurissa. Pienempi nukkui koko sen ajan, mä olin tietty varma, että se huutaa ja itkee siellä pää punasena (tottakai, koska mä oon poissa!). Isompi oli ollut viisviikkosena jo koko illan hoidossa, kun meillä oli bändin keikka. Nyt ei tulis mieleenkään.

Merkittävin syy tähän on tietty täysimetys ja mun pumppauslaiskuus. Isompi sai vauva-aikana alusta asti korviketta (ja myöhemmin pumpattua maitoa) rintamaidon ohella ja oli ihan tottunut sekakäyttäjä ja välineistökin tuttua. Tämä pienempi ei oo vielä koskaan saanut tuttipulloa ja en oo vielä kauhean luottavainen syöttöväleihin. Joskus nälkä yllättää yllättävässä hetkessä.

Oon kuitenkin (laiskuuskynnys viimein ylitetty!) alottanut irtautumisprosessin ja ensimmäinen desi maitoa on Lontoon pakkasessa. Koska haluan lenkille. Ja joogaan. Ja salille. Ja Ihan Vain Ulos Yksin. Sitten kun desejä on useampi ja pumppaus on taas iloinen osa arkea, niin päästään tutustuttamaan pienempi tuttipulloon. That should be fun.


Thursday, December 18, 2014

2v-5kk-18pv & 7vko-4pv

Varoituksen sanana: mulla ei ole juuri nyt mitään positiivista sanottavaa. Eli seuraa valitusta. Paljon.

Instan seuraajat jo tietää: ei siis missään Lontoossa olla. Viime postauksen jälkeen isompi alkoi köhiä siihen malliin, että päätin varata lekurin kuitenkin vielä lähtöaamuksi. Just in case, you know. No, lekuri oli sitä mieltä, että parempi jättää lennot lentämättä for now. Ettei lentokoneessa tule jotain hengenahdistusta tms. kun siellä sille ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Katsotaan tilanne uudestaan vaikka perjantaina. 

Kiirehdin kotiin, että ehdin sanoa heipat miehen vanhemmille, jotka lähti jouluksi Jenkkeihin. Oven sulkeuduttua ja mun jäätyä kolmistaan kipeiden (no, toisella vain rota-rokotteen jälkimaininkeja, mutta kuitenkin) lasten kanssa tuli vähän orpo olo. Macklemorea siteeratakseni: This is f*cking awesome!

Ei nyt sinällään niin kamalaa, ajattelin. Kai mä nyt kahden lapsen kanssa kuitenkin pari päivää selviän. Miehen vanhempien auto jäi mun käyttöön ja isompi on vaan jonkun verran kipeä, ei mitenkään hirveän pahasti. Ja siis selvittiinhän me - kunnes tuli ilta ja tunnin-puolentoista pätkä yhtäjaksoista huutoa.

Pienempi kitisi rokotteen jälkimaininkeja olalla (parkui tosi pahastuneena, jos laski sylistä). Isompi itki - ei, huutoitki - sylissä, sängyllä, matolla, fyysistä ja henkistä tuskaansa. Koska oli paha ja kipeä olla. Koska syli oli varattu (just nyt ei riittänyt ratkasu, että molemmat yhtä aikaa sylissä), eikä saanut äidin molempia käsivarsia ympärilleen. Koska piti jakaa tilanteessa, jossa tuntui että just nyt olisi saatava se 100%.

Ja mulla pää räjähtämispisteessä. Sitä tekisi mitä vain lieventääkseen lapsensa tuskaa - paitsi aiheuttaa tuskaa toiselle lapselleen (varsinkin kun kyseessä on vauva). Mä pystyn helposti ymmärtämään isomman tuntemuksia ja sehän siinä sattuukin. Mä NIIN en olisi ikinä halunnut aiheuttaa sille tämmöstä. Tavallaan pahemmaksi sen vielä tekee sen itku, joka ei ole raivoamista, vaan aivan pohjalta nousevaa lohdutonta luopumista. Kun äidin syli ei ole enää yksinomaan oma.

Samaan aikaan otsaan kyllä kasvoi elin jos toinenkin. Tajuan toki, ettei miehellä ollut osaa tai arpaa illan tapahtumiin, mutta joku kuppi päässä meni nurin. Näin mielessäni, kuinka se täysien yöunien ja mukavan työpäivän päätteeksi mietiskelee duunikavereiden kanssa pitäiskö käydä vielä bissellä ennen kuin menee kotiin kattomaan matsia (ihan sama mitä, mutta you know). Kuluttaa kolme sekuntia kannustavan hyvänyöntoivotuksen kirjottamiseen samalla kun potkasee kengät jalasta ja istahtaa kiinnostavan lehden kanssa sohvalle. 

Ja samaan aikaan mä teen kaikkeni pitääkseni itteni kasassa, etten yhdy lasten itkukuoroon turhautumistani, myötätuntoani, ahdistustani, väsymystäni. Silitän, hyssytän, yritän ja tuskastun. Päivän saldona alle puoli tuntia omaa aikaa. Yksinhuoltajaviikot on ohi, ei tämän tätä enää pitänyt olla!

Ei mene tasan nämä palikat, ei.

Uskomattominta, että kaiken tän päätteeksi isompi heräsi aamulla kuuden jälkeen. Siis KUUDEN JÄLKEEN! Muina aamuina unta sentään riittänyt johonkin ysiin-kymppiin asti (täällä Suomessa). Toisaalta, sillä oli aivan järkkykorkea kuume (käsi-fiiliksellä, mittaria ei sattunut mukaan). Tällä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta energiatasoon. Jotenkin onnistuin pari tuntia sinnittelemään sängyssä (kertomalla puoliunessa, välillä nukahdellen, täysin inkoherentteja tarinoita mm. jostain puusta, jossa kasvoi kirjoja) ja saamaan isommankin pysymään siellä aina välillä, mutta ei se nukahtanut, ei.

Päivä ja harmaa valo tuli lopulta. Oho, siellä on aamu, sanoi isompi kymmenen aikaan. Oho.

Tuesday, December 16, 2014

2v-5kk-16pv & 7vko-2pv

Suomessa ja hengissä! Ja huomenna jo lähdössä taas takas!

Matkat meni, no, ihan hyvin. Mies saatteli kentälle, josta sukkuloitiin ja jonoteltiin turvatarkastuksen läpi toiselle puolelle. Käytiin syömässä sushia (okei, mä söin sushia, isompi veteli pussisosetta, pienempi unia), käytiin vilkasemassa family lounge, vessassa ja siirryttiin portin kautta koneeseen. So far so good.

Tässä vaiheessa kerrottakoon, että lähtö kotoa oli ollut kaikista valmisteluista huolimatta vähän kiireinen, minkä tuloksena olin unohtanut pistää isommalle just-in-case-vaipan, eikä mulla mitään vaihtovaatteitakaan. Kekseliäimmät arvaavat mihin tämä on menossa.

Jossain vaiheessa matkaa isompi alkoi valittaa, ettei jaksa katsoa enää videoita, haluaisi kotiin ja ei jaksa enää odottaa. Pienempi nukkui. Yritin lohduttaa isompaa, että ollaan menossa Espoo-kotiin, mummu ja pappa vastassa ja kaikkee, mutta ei tulosta. Hetken kuluttua taas kuului: haaluaisin kotiin, en jakka odottaa. Yritin uudelleen selittää, mutta laps sinnikkäästi ‘haaluaisin kotiin. Pissa. Haaluaisin kotiin.’

Bongattuani piilotetun viestin tuli kiire. Pyytelin anteeksi ja yritin sanoa viereiselle miehelle, että nyt pitäisi kiireesti mennä. Samaan aikaan laps kuiskaa, että ‘laitan jalat  uhteen’. Game over. 

Mentiin silti vessaan ja kiusaantuneena kerroin stuertille tilanteesta ja arvailin mielessäni kuinka paljon yksi lentokoneen penkki maksaa. Stuertti hymyili ja heilautti kättään ‘ei ole eka eikä vika kerta, kerron siivoojille että vaihtavat päällisen perillä ja laitan siihen suojan, ettei tarvi märällä penkillä istua’.

Sitten vessaan. Isompi parkuu, että haluaa vaihtovaatteet, joita ei siis ollut. Pienempi nukkuu liinassa. Ei auttanut kuin improvisoida. Isommalta siis märät farkut pois. Samoin märät sukkikset ja pikkarit. Päälle yksi pienemmän vaippa pikkareiden sisään (etteivät olis ihoa vasten) ja paperia reisien ympärille sukkisten alle. Keltasesta puklurätistä lannehame. Ei tällä mitään muotipalkintoja saada, mutta oli vähän köyhät lähtökohdat.

Lopulta Suomessa, turvakaukalo jossain hukassa. Onneksi lopulta kuitenkin saatiin mutkan kautta kaukalokin mukaan ja päästiin kotiin, jossa isommalle kylpyä. Pienempi makasi virkeänä ja hymyilevänä matolla tapittaen isovanhempiaan. Katselin meidän Espoo-kotia ja tuntui hyvältä olla täällä taas.

Nyt on kamppeet taas pakattu ja huomenaamulla lähtö takasin Lontoo-kotiin. Isompi ehti jo sanoa, ettei haluaisi lähteä, jäisi mielummin tänne. Niin, Lontoossa on kaikki edelleen aika uutta ja vähän stressaavaa sen takia. Täällä on mummu ja pappa ja kaikki tuttua.

Pienempi kävi täällä neuvolassa ja lekurissa. Sai rota-rokotteen. Tuli hyvä joulutodistus (kasvaa hyvin rintamaidolla, hieno, terve tyttö). Vedellyt sikeitä koko loppupäivän (rokote varmaan vetää mehut veks). Mä kävin jälkitarkastuksessa. Saa alkaa urheilla, kaikki hyvin. Isompi olisi halunnut pulkkamäkeen ja luistelemaan, mutta joutui tyytymään pulkkailemaan meidän jäisellä terassilla. Sai kurkunpääntulehduksen. Pienempi muuten vaan kröhänen ja yöt on menny vähän yskäsesti.

Nyt koitan kerätä itteni taas kasaan, että selviän seuraavista lennoista ja uskottelen itselleni, että tän jälkeen ei kyllä lähdetä enää koskaan lentokoneella mihinkään.

Saturday, December 13, 2014

2v-5kk-13pv & 6vko-6pv

Night of horror takana. Tai no, onhan niitä tietenkin kamalampiakin ollut, mutta ollaan nyt dramaattisia. 

Sain pienemmän unille puolilta öin. Puoli kaksi heräsi isompi parkumaan ja siinä samalla pienempi. Isomman syytä en tiedä, luultavasti näki pahaa unta (sille on alkanut tulla tavaksi puhua unissaan). Pienempi nyt muuten vaan elää ihan omissa rytmeissään. Puoli kahdesta johonkin puoli seiskaan lapset parkui ja heräili vuorotellen, enemmän nyt toi pienempi (heräili, ei niinkään parkunut), jonka virkeimmät hereilläoloajat sijottui tällä kertaa keskelle yötä. Nukuin jossain vajaan vartin pätkissä, valvoen aina välillä sen puolisen tuntia tms. Sinne aamuun asti.

Ja näin mä uniakin: mies oli laskenut pienemmän käsistään liukumäen ylätasanteelle. Lähdin kauhuissani hakemaan pikkusta, kun se kierähti alas (tietenkin) juuri ennen kuin sain kiinni (tietenkin, tämä alkaa olla jo toistuva teema) niska edellä maahan. Tästä siirryttiin meidän Espoo-kotiin, jossa vietettiin meidän läksiäisiä ja talo oli täynnä ihmisiä, joista tunnettiin vain puolet. 

Jossain vaiheessa havahduin siihen, etten tiennyt missä isompi on ja oli jo myöhä ilta. Huutokysyin mieheltä paniikissa missä isompi missä isompi, johon mies vastasi rauhalliseen tapaansa, että kaukana, tuolla bussi 27:n reitin varrella. Entistä kauhistuneempana yritin, että onko sulla edes itkari - ja olihan sillä. Ja siitä oli just akku loppumassa ja sieltä kuului itkua. Juokse juokse, itkin miehelle, nyt äkkiä hakemaan isompi tänne.

Puoli seiskan aikaan alkoi isompi taas parkua. Todella kovaa. Todella pitkään. Yritettiin lohduttaa, saada selville mikä itkettää, mitä voitaisiin tehdä, siliteltiin, halittiin ja yritettiin saada unille - turhaan. Nikottelun seasta kuului pätkiä en jakka enää nukkua ja haaluan vain leikkiä. Lopulta myös sivuhuomautuksena se oikea syy: oli nälkä. Just.

Parin pussisoseen ja banaanin jälkeen iloinen isompi makoili hetken vielä sängyllä ja nousi ylös. Tulepat äiti leikkimään minun kanttani! Tehlään myylille jätkikikka! Onneksi mies pelasti väsyneen äidin.

Ens yöksi varaan buffetin sängyn viereen ja lapsen avatessa suunsa (kun kuitenkin) tökkään sinne ensimmäiseksi aamiaissämpylän paistetulla kananmunalla ja juustolla ja annan kupin kahvia käteen. Jos vaikka selvittäisiin vähän hiljasemmalla aamukonsertilla. 

Toivottavasti tää yö sujuu hyvin. Huomenna olis ilonen koitos, lähdetään Suomeen pariksi päiväksi. Minä ja tytöt. Apua. Periaatteessa tässä on käynyt vähän kuten toivoinkin: oon ehtinyt sen verran liikkua (dösissäkin) yksin lasten kanssa, että toiveikkaasti ajattelen selviäväni jotenkin (kun kerran se miehen veljenvaimokin KOLMEN pienen lapsen kanssa). Toisaalta muistelen reissua tänne ja niitä hetkiä kun ajattelin, etten IKINÄ selviäisi kenttähommista yksin lasten kanssa. Uh.

Tässä tulee kyllä venyttyä suuntaan jos toiseenkin tässä elämässä. Wish me luck.

Thursday, December 11, 2014

2v-5kk-11pv & 6vko-4pv

Alkuviikon yö-oksennusta ei onneksi seurannut enempää oksennuksia, mutta kuumeen nosti lapselle ja yleisen pahan mielen. Sinänsä ei nyt mikään ihme, ei kukaan ole iloisimmillaan kun on paha olo ja ruoka ei oikein maistu. Tässä ehti jo tulla jopa muutamaan kertaan, että täällä lontootta on kuljaa, haaluan takatin eppooteen. Haaluan eppooteen leikkimään mummun ja papan luo. 

Jotenkin oudosti tämä päivä kuitenkin oli harmistuksien kulminoituma, vaikka uskaltaisin väittää tänään isomman olevan lopulta terve (pienemmällä kröhää vähän).

Alkusoittona kuultiin biisi 'En halua syödä aamupalaa, enkä halua että sinäkään syöt'.  Tätä seurasi Oodi uloslähtemisen vaikeudesta ja iltapäivän myrskyisä välisoitto kyynelin säestettynä 'HALUAN KEKSEJÄ EVÄÄKSI RATTAISIIN'. Illan kruunasi riehakkaan polskan Onko sulla iltavilli? ON! jälkeen adagio grave 'en haaalua nukkumaan'.

No, oli mullakin pieniä teknisiä ongelmia tänään. 

Kävin nytsit ostamassa uudet rattaat. Päädyttiin Bugaboo Bee:hin, koska siinä täyttyy mun kaikki kriteerit: a) istuin voi olla naama sekä selkä menosuuntaan; b) rattaat saa taitettua kasaan ilman istuimen irrotusta; c) rattaat saa kasaan naama tai selkä menosuuntaan; d) löytyy adapterit maxi-cosille; e) ehkä yksi tärkein: rattaissa voi matkustaa isompi tai pienempi ja vaihto tapahtuu (melkein) lennosta.

Näitä uusia hienoja rattaita taittelin sitten kasaan hien valuessa pitkin selkää. Kun ovat vielä vähän uututtaan jäykät ja vieraat. Ja pitihän niitä lähteä heti testaamaan ja erityisesti halusin kokeilla miten menisi pienempi vaunuissa, isompi laudalla (ruksi seinään, tänään oli ensimmäinen kerta, kun toi meidän pienempi oli vaunuissa evö).

Lähdettiin siis reippain mielin askeltamaan vajaan parin kilsan matkaa sinne hoplop-kirkkoon. Isompi protestoi jouduttuaan laudalle ja olisi heti alkumatkasta halunnut vaihtaa. Sain kuitenkin ylipuhuttua, että kokeillaan nyt vielä vähän aikaa ja sitten voidaan vaihtaa (mulla kantoliina valmiiksi tätä tilannetta varten päällä).

Päästiin viimeselle kolmannekselle matkaa, kun isompi pyysi silleen tosissaan ja rauhallisesti, ettei jaksaisi enää seistä ja haluaisi istumaan. Fine, pysäytin porhalluksen ja ähelsin istuimen toiseen suuntaan, nostin pystyyn ja irrotin laudankin sitte. Pienempi liinaan, isompi tyytyväisesti istumaan.

Perillä aloin kaivaa lompakkoani kassista, joka ei enää ollutkaan mun käsissä. Lamppu syttyi pikakelauksella: kassi oli jääny sinne vaunuähellyspaikalle. Kadun varteen. Ja siellä oli mun lompakon lisäksi vielä jotain tärkeämpää: isomman myyrät (joita en melkein koskaan suostu ottamaan mukaan mihinkään, etteivät häviäisi, mutta tänään olin tehnyt poikkeuksen).

Uukkari ja takas vielä rivakammin askelin. Kassi löytyi sijoiltaan, katu oli onneksi hiljainen ja kassi aika varjossa. Eikä kassista kurkkivat myyrät varmaan erityisesti vetäny puoleensa.

Palasin takasin tajutakseni, ettei mulla ollut käteistä - ainoaa maksuvälinettä, joka avaisi leikkialueen portit. Brittikortilla olis saanut kahvilan kassalta käteistä, mutta mulla vain suomikortteja, eikä ATMää  missään. Lopulta empaattinen leikkipaikkamies laittoi käden mun olalle ja avasi portit siksi vikaksi puoleksi tunniksi ennen sulkemista.

Nauroin ääneen kun isompi sitten hihkaisi iltapalapöydässä, notta olipas MAHTAVA päivä! Mistähän päivästä lie puhunut.

Pienempi kasvaa joka suuntaan. Tukka kasvaa (näyttää tällä hetkellä tummahkolta). Maha kasvaa. Pituus kasvaa. Pienimmät vaatteet on jo siirretty pois. Iho on silonen. Pientä hymyilyttää usein valveilla ja pari kertaa ollaan miehen kanssa ihmetelty, että ihan kuin nauraisi unissaan .. vaan eikai noin pieni vielä? Kannattelee hienosti päätään ja onnistui tänään (more or less vahingossa kai) tarraamaan pari kertaa jumppamattoleluun kiinni. Pistää iloisesti nukkuen liinassa.

Ainiin. En saa aikaan postailla kuvia blogiin, mutta mä olen aktivoitunut Instagramissa. Tervetuloa seuraamaan tämän jännittävän seikkailun vauhdikkaita käänteitä! Löytyy nimellä lydas.

Sunday, December 7, 2014

2v-5kk-7pv & 6vko

Dynamiikka on selkeästi muuttunut. Isompi haluaisi olla kiinni mussa Ihan. Koko. Ajan. Nyt niitä riittämättömyyden tunteita alkaa kuplia. 

Yritän, yritän ihan tosissani järkätä meille paljon syliaikaa kun pienempi nukkuu. Istua alas ilman kiirettä leikkimään myyrien jätskikiskaleikkejä. Sulkea silmät tiskeiltä, pahvilaatikkovuorilta ja ympäriinsä lojuvilta tavaroilta lukeakseni myyräkirjaa tai kootakseni palapeliä isomman kanssa. Jätän pois joitain aktiviteetteja, jotta meillä olisi ihan oikeeta, rauhaisaa one to one aikaa kotona isomman kanssa.

Mutta se ei riitä. Yhdessäolon (eli yhdessä leikkimisen) katkeaminen ruoanlaitonkin ajaksi on vaikeaa (vaikka isompi osallistuisi jotenkin). Pienempi kaipaa tietenkin myös syliä. Enkä ole varma kumpi on parempi, yrittää täyttää sitä pohjattomalta tuntuvaa kuppia koti-yhdessäololla vai järjestää vähän enemmän harhauttavaa aktiviteettia.

Kaikki on vaihetta, I know. Tämäkin. Vietän mielelläni aikaa isomman kanssa, mutta ei haittaisi vaikka päiväsaikaan saisin vähän siivottua ja laitettua sitä ruokaa. Varsinkin, kun täällä ihan oikeasti on kaikki ihan levällään edelleen ja epäjärjestys turhauttaa.

---
EDIT: Ja siis pienempikin tietenkin tarvitsee, ansaitsee ja saa syliaikaa, tässä vaiheessa erityisen paljon. Ja aktiivista seurustelua hereillä ollessaan. Ajan jakaminen vaikeaa.

Ja kuten isomman luonteen tuntien arvelinkin, pikkusiskon tuoma huomiontarve ei esiinny lisääntyneenä kiukkuna, vaan eniten kaipauksena. Äiti, kerro se tarina, jossa on äitipanda ja pikkupanda, mutta pikkusiskopanda ei ole äidin sylissä. Välillä kysyn haluaisitko isompi syliin (kun katselee vähän kaipaavasti) ja aika usein tulee hiljainen nyökkäys. Ja sitä seuraa kysymys: mihin pikkusisko sitten menee? 

Kerran tuli pissavahinko, joka ei ollut vahinko, vaan sitä seurasi sanallinen ilmoitus, että huomiota tarvitaan. Nyt. Yöllä nukkuessa isompi usein unissaankin pitää toista kättään miehessä kiinni, toista mussa.

Isommalla ei ole koskaan ollut isi-vaihetta (jollon siis vain isi kelpaa, äiti ei). Sen sijaan se on aina ollut tosi kiinni mussa ja osaan samaistua siihen hirveän hyvin. Mä olin todella kiinni omassa äidissäni, eikä mullakaan varmaan koskaan ollut isi-vaihetta. Ja sitä paremmin tiedän miltä se sen kaipaus tuntuu (vaikkakin mähän olen siis kuopus, en esikoinen).

Kun vaan osaisin olla just oikein sille nyt. Ja ihan yhtälailla pienemmällekin.
---

No anyway.  Käytiin perjantaina laulamassa vähän Christmas carrolseja kirkossa. Suomalaisia usein moititaan liiasta hiljaisuudesta, mutta on siinä puolensakin. Täällä aikuisetkaan ihmiset ei osaa olla hiljaa. Edes kirkossa.

Konsertti oli suunnattu lapsille. Lapsista lähtee ääniä, se on ihan ok. Mutta vähän ihmetytti ne äidit, jotka olivat paikalla parikuisten vauvojen kanssa (joista osa vielä nukkui koko konsertin läpi) lähinnä juoruamaan kavereittensa kanssa. Pitikö tulla nyt kirkkoon konsertin päälle puhumaan, eikö joku kahvila olisi ajanut asian paremmin? Varsinkin, kun esiintyjät erikseen pyysivät, etteivät aikuiset puhuisi musiikin päälle. Kismitti tällasella suomalaisella kukkahattu-penseydellä ja erityisesti esiintyjien puolesta. 

Tätä samaa todistin yhdessä muskarissa. Äidit / nannyt tuuppasivat lapsensa lattialle juoksentelemaan ja ryhmittyivät itse reunoilla jauhamaan. Needless to say, kukaan ei (pyynnöistä huolimatta) keskittynyt kuuntelemaan muskarivetäjää, joka sitten soitteli itsekseen ilman minkäänlaista kontaktia paikalla oleviin. Äh.

Muita uutisia: ollaan saatu yläkerran naapurista kavereita. Siellä asuu kolmihenkinen perhe, jossa isompaa hiukan vanhempi poikanen. Käytiin siellä leikkideitillä ja mukavia olivat. Upea asunto ja paljon leluja. Pienempi nukkui ja isompi tyhjensi lelulaatikot ja lastenkirjat lattialle. Osasi sanoa helou, kun mentiin ja baibai kun lähdettiin. 

Tänään on ollut vähän hiljasempi, täysin rytmitön päivä. Isompi oksensi viime yönä sängyn täydeltä ja on ollut vähän veto veks tänään (onneksi kuitenkin syönyt jotenkuten eikä kehittänyt kuumetta). Pienempi heräsi sängyn siivoamiseen ja jatkoi uniaan vartin pätkissä aina jonnekin viiteen asti. Aamulla väsytti joo, mutta toisaalta olin yöllä saanut pienemmältä maailman leveimpiä hymyjä. Priceless <3

Käytiin bussilla puolen tunnin päässä ostarissa katsomassa rattaita. Isompi intoili, että jee bussiin, otan siellä nokoset. Ja otti. Päikkärit on jääny pois, mutta näemmä bussissa on mukava nukkua. Näin puolikuntoisena se sallittakoon. Varsinkin kun oli mies mukana nostamassa nukahtaneen viistoistakilosen ulos.

ps. Päikkäreiden pois jättäminen on muuttanut radikaalisti iltanukutusta. Nykyään nukutus on nopea ja melko kivuton tapahtuma, joka tapahtuu kahdeksan ja (puoli) yhdeksän välillä ja jonka jälkeen vanhemmille jää keskinäistä aikaa (kuusviikkosen kanssa) useampi tunti! Näin asiat välillä ratkee.

Thursday, December 4, 2014

2v-5kk-4pv & 5vko-4pv

Laatikkotuskaa! Koti edelleen laatikoiden vallassa ja aargh. Mitään ei ehdi tehdä, kun päivisin kaksi lasta ja iltaisin mies vapautuu töistä samoihin aikoihin, kun isompi menisi nukkumaan (ps. ollaan jätetty päikkärit pois, aikastettu nukkumaanmenoa ja johan alkaa olla taas helpompaa!). Silmät kiinni uskon siihen, että näiden pahvien alta kuoriutuu vielä ihan kiva koti. Onneksi huomenna perjantai.

In other news oon tässä suoritellut äitiyden sankaritekoja. Ehkä yksi vaikuttavimmista (omasta mielestäni) oli isommalle housujen vaihto ulkona puistossa, sateessa (farkut pois, ulkoiluhousut tilalle), ilman mitään penkkiä apuna, mutta niin ettei sen sukkahousuilla verhotut jalat käyny maassa. Ja pienempi luonnollisesti koko tämän prosessin ajan kantoliinassa. 

Oon myös raahannut nukkuvan isomman sylissäni kerran ihan vaan ulos bussista ja toisen kerran myös portaat alas (täällä dösissä kaks kerrosta), pienempi samaan aikaan kantoliinassa. Dösissä on muutenkin ollut actioniä: oon mm. imettänyt vaivihkaa. Ja rauhoitellut itkevän pienemmän rauhalliseksi ruuhkassa isomman istuessa myös mun sylissä (ja huutaen kovaan ääneen tööt tööt! joka kerta kun bussi tööttäsi. Tätä tapahtui tiheään). 

[Ja siis todellisuudessahan nämä eivät ole mitenkään merkittäviä urotöitä, vaan perusäidin arkea, mutta mun rima urotöille ei ole kauhean korkealla mitä äitiyteen tulee.]

Ollaan kaikenkaikkiaan liikuttu aika paljon busseilla ja kiitos nykykännyköiden se ei ole ollut edes yhtään pelottavaa (niin ikään eksymisaspektia miettien).

On jännä miten normaaliksi elämä on tavallaan muuttunu. Puistot on jo tuttuja ja joka päivälle olis ohjelmaa (yksi äiti vinkkasi mulle ihan mahtavasta sivustosta, jossa on listattuna lähialueen kaikki lapsiystävälliset aktiviteetit päivittäin). 

Toissapäivänä avoimessa päiväkodissa, jonne mentiin tuulessa, mudassa ja tihkussa (rohkeasti ilman vaunuja - virhe). Ehdittiin olla vartti paikan päällä, kun alkoivat sulkea mestaa, mutta tulipahan käytyä.

Eilen paikallisessa "hoplopissa" kadun toisella puolen. Isompi hyppi ilosesti korkeelle ponnistaen about 130cm korkeelta korokkeelta pallomereen. Liukastui myös ja sai huuleensa hampaanjäljet (omansa). Ennen kuin ehdin hakea (eli ryömiä pienempi kantoliinassa) itkevän lapsen pois, joku poika oli mennyt pussaamaan sitä poskelle lohdutukseksi. Ele kaunis, isompi ei ehkä vastaanottavaisimmillaan. 

Verta siis joka puolella, mutta onneksi kun nirhauma (melko pieni kuitenkin lopulta) oltiin siistitty laps haluskin jo takasin leikkimään. Leikkien jälkeen kahvilasta meille välipala-smoothiet (täällä on hei tarjolla muutakin kuin Hese-ruokaa!) ja banaani ja lähdettiin yhdelle suomiäitikaverille kylään.

Tänään mentiin iltapäivällä puistoon, jonka viereisessä kirjastossa oli meidän perjantai-muskari-täti muskaroimassa. Puiston jälkeen siis muskariin (kyllä vain, näin helppoa se on!), koska huomisaamulle oon suunnitellut lapsille suunnattua klassista konserttia, joka menee muskarin kaa päällekäin. 

Pienempi vetelee sikeitä liinassa todella hyvin ja se tekee kyllä kulkemisen aika helpoksi. Täällä on paljon ystävällisiä äitejä, jotka tarjoavat yhteystietojaan, mikä sekin saa aikaan aika tervetulleen olon. Tuntuu, että seuraa ei ole vaikea löytää, aktiviteeteista puhumattakaan. Tavattiin tossa yläkerran naapurikin, siellä isompaa hiukan vanhempi poika. Ja heti sieltä tuli we should do a play-date! Toki ystävällisyys on täällä varmaan paljon enemmän vaan kohteliaisuutta, mutta kuitenkin.

Kerrottakoon vielä, että pienempi kasvaa ja on hereillä ollessaan aika aktiivinen raajoiltaan. Hymyilee ihanasti, jaksaa kannatella päätään ihan hienosti ja on alkanut öisin mystisesti liikkua. Hivuttautuu lähemmäksi ja oon pari kertaa herätessäni löytäny sen 90 astetta eri suunnasta kuin mihin se oli nukkumaan mennessä jäänyt. 

Kaikki ihan hyvin siis, varsinkin nyt kun Fazerin sinistäkin löytyy (vielä vähän aikaa) kaapista!

Monday, December 1, 2014

2v-5kk-1pv & 5vk-1pv

Meidän suomikamat tuli! Niitä oli, herttinen, jotain 60 laatikollista, vaikka juuri mitään ei meidän pitänyt ottaa mukaan. Aloin ymmärtää asiaa kyllä vähän paremmin siinä kun jännityksestä kädet väristen avasin ensimmäisen laatikon ja käärin monta kerrosta paperia auki vain löytääkseni sisältä - tan tan taa - neljä loppuunpoltettua tuikkua. Jep, muuttomiehet ei kysele. Muuttomiehet pakkaa.

Onneksi mukaan oli tarttunut kyllä vähän hyödyllistäkin, kuten ilmeisesti yli 90% meidän keittiökamoista, jotka nyt sitten ängin 50% pienempään keittiöön. Mies katseli ylintä vetolaatikkoa, johon olin heittänyt kaikki lusikat, muumilusikat, pikkulusikat haarukat, pikkuhaarukat, muumihaarukat, veitset ja pikkuveitset isoon sekasotkuun, notta ihanan orgaanista. Alempi laatikko on vielä parempi: siellä on kaikki paistilastat, puuhaarukat, VEITSET jne. ja niitä on yli 20cm paksu epämääräinen kasa siellä laatikossa. Try sticking your hand in there.

Ja kaiken tämän päälle matkaan oli tarttunut myös yksi kirjaston kirja. Hienoa. No, joulukuun puolessa välissä on lennot Suomeen, kunhan vielä kirjakin lähtee mukaan. Ja voi kyllä, lähden Suomeen ainoana aikuisena kahden lapsen kanssa. Pitäähän sitä ottaa vähän lisähaastetta, kun noi lentokenttähommat on jo onnistuneesti tän isomman kanssa yksin hoidettu (voi miten simppeliltä se nyt tuntuu ajatuksena).

Meillä arki noin muuten rullailee. Pienempi on tässö pari kertaa kääntynyt mahalta selälleen ja selältä kyljelleen ja epäilen ettei ainakaan jää paljoa jälkeen isomman (joka kääntyi selältä mahalleen pari päivää vajaa 3kk) aikataulusta. Isompi kysyi ensimmäisen miksi-kysymyksensä. Sen kirvoitti mun kielto syödä siivouspesuaineita.

Käytiin myöskin ensimmäistä kertaa sinä lupasit -keskustelu. Olin sanonut (muistaakseni....), että Kaapo-videoia varmaan katsotaan tänään myöhemminkin (en edelleenkään äänestä videoiden puolesta, mutta koti täynnä purettavia laatikoita ajaa kaivamaan viloat esille) ja eihän siinä auttanut kuin lunastaa lupaus. En kyllä arvannut isomman alkavan muistaa ja yhdistellä tämmösiä jo tässä vaiheessa.

Joulu on tulossa. Muut blogiäidit on kaikki tehny ihania joulukalentereita lapsilleen ihan ite. Meillä on partiolaisten kalenteri, myyrä-kalenteri ja yksi lahjaksi saatu brittikalenteri. Asianmukaisesti koen tästä syyllisyyttä ja huonoa äitiyttä, olisihan tässä pitänyt ehtiä joulukalenteri väsätä hauskoine pikku yllätyksineen. Muut äidit kyllä olisi. Jos olisin ollut fiksu, olisin pantannut rahdin mukana tulleita lapsen leluja ja kirjoja ja antanu ne sille yks kerrallaan pitkin joulukuuta. Äh kun hyvät ideat tulee aina liian myöhään!

Anyway, koti on kyllä alkanu heti tuntua paljon enemmän kodilta.