Friday, August 28, 2015

3v-1kk-28pv & 10kk-2pv

Perjantai-ilta. Mies jätti minut ja lapset. No oikeastaan se teki sen jo aamulla half past too early. Lisäksi se kuulemma kyllä palaa sunnuntaina lasten nukutuksen aikoihin. Jotkut polttarit Suomessa vissiin. Vaikka olis lapsia hoidettavana ja vaimolle vapaa-aikaa annettavana! En tajuu!

No, siispä tietenkin pienemmälle nousi (jo keskiviikkona) kuume (please let it be vauvarokko ja huomenna ohi!). Hampaita sille on kanssa tulossa, mutta tuntuis oudolta, että ne nostais näin korkean kuumeen. Alkoi myös tuottaa tänään ripulisia tuotoksia (tietenkin). Vaikea sanoa johtuuko kuumeesta vai kuume siitä vai onko ihan toisistaan irrallisia.

Tuuletin anyway illalla molempien  lasten nukahdettua nopeasti ja helposti (ja mun ehdittyä juosta jopa suihkussa), koska nää nukutushommathan niitä vaikeimpia (edelleen) on. Pienempi menis myöhempään nukkumaan, mutta isompi kaipaisi näköyhteyttä unta hakiessaan. No siis on siitä ennenkin selvitty, mutta vaatii astetta enemmän luovuutta.

Niin, ja ollaan tosiaan aika keskellä vauvavuoden vikaa neljännestä - tunnetaan myös aikana, jollon ei nukuta. Tulee hampaita ja kävelyä ja ties mitä kaikkea ja unet on ihan rikki. Kuten myös minä. Tällä hetkellä pienempi nukkuu mun sylissä, koska muuten heräilee vartin välein (kyllä, annoi käteni panttivangiksi, ettei tarttisi hyppiä sohvalta vartin välein vähintään  vartiksi nukuttamaan. #thelesserevil). Yöt mennään fifti-fifti sängyssä ja jumppapallolla (haaveillen ajasta, jollon yöt on taas ehjiä).

Kävi mielessä, että tulee aika, jollon noi nukkuu yönsä ihan ite omassa huoneessaan. Herää kun herää, pukee mitä haluaa ja syö mitä syö. Tuntuu kaukaiselta, mutta vuodet vaikuttaa kiihdyttävän vauhtia siihen malliin, että se aika tulee nopeemmin kuin luuliskaan. 

Naapuri kävi tuomassa leipää (tajuttoman hyvää sellasta!), kattoi mua hetken ja totesi: you look shuttered (= rättipoikki, uusi sana, jonka opin täällä). Jep, eka päivä vasta meneillään ja olo on aika kiskakii.

No anyway, tilanne on nyt tämä. Istun sohvalla vauva toisessa kädessä ja kirjotan blogia toisella (ja vähän nillitän facebook-chätissä). Toivoisin että toisessa kädessä olis lasillinen punaviiniä, mutta sen hakeminen keittiöstä olis aivan liian iso prosessi. Kirjottavan puolen hartia alkaa olla aivan käyttökelvoton kohta (en saa enää päätä kääntymään vasemmalle. Voi haitata lastenhoitoa), eli alanpa valmistautua viettämään yötä taas hyppien puoliunessa jumppapallolla.

Koska perjantai-illoista tuli näin villejä?!

Btw. Tänään opittua: unlike isompi, pienemmän kynsiä ei saa leikattua näyttämällä sille Shaun the Sheep - Life's a Treat -biisiä. Se haluaa käyttää käsiään taputtamiseen ja sohvan rummuttamiseen!

Juomatauko.

Pipo päässä elokuussa. Ei olis tarvinnu, mutta itte
halus!

Monday, August 24, 2015

3v-1kk-24pv & 9kk-28pv

Päivän polttavimmat (tässä postauksessa on paljon capsejä):

- eilen illalla meinasin tukehtua omaan henkeeni, kun kesken rauhaisan iltaläppäröinnin meidän keittiöön juoksi hiiri. HIIRI! Meidän kodissa! SISÄLLÄ!!

Tää ei nyt varmaan tunnu ihan kauhealta katastrofilta kaikille, mutta tämmönen kaupunkilainen, jolla ei ole koskaan ennen ollut HIIRTÄ SISÄTILOISSA, sai kyllä pieniä hengenahdistuksia tästä. Tai siis suuria. Tai siis aloin etsiä lähintä hotelliamajotusta siksi ajaksi, että saan buukattua aikasimmat lentoliput Suomeen. Siinä saa taas pienempi mukavia mikrobeja kun nuohoo ja nuolee kaikki lattiat hiirenjätöksineen (jos on hiiri, niin TAATUSTI jossain on jätöksiä).

Joo, siis kyllähän Espoossakin aina välillä näki hiiren livahtavan jossain - ULKONA. Täällä Lontoossa ihmisten kanssa puhuessa kävi ilmi, että jokaisella oli joku hiiri-sisätiloissa-tarina, oma tai kaverin. Ja jälleen kerran pudistelin päätäni. Siis nää ihmiset ihanko totta maksaa näistä asunnoista näitä hintoja.. Siis siitä ilosta, että saa asua täällä?

Lähetin paniikkimeilin pest exterminatorille, mies tukki näkyvimmät holet polyretaanilla ja viritettiin rotanloukku. And now we wait. Näin vuorokausi kohtaamisen jälkeen pystyn vähän vinosti hymyilemaan tälle, mutta eilen ei juuri naurattanu.

- Leivoin sämpylöitä. Tai siis yritin. Nää meidän illat on välillä tätä, että mun olemassaolon perimmäinen tarkotus on toimia hierovana sänkynä / pomputtimena / riippukeinuna / tuttina / silittelijänä meidän jälkikasvulle. Kymmenen minuutin välein (this too shall pass ja mulla olisi vaan kurjempi olo, jos en olisi siinä lasten luona). Siinä on vaikea saada sämpylätaikinaa aikaseksi. Onneksi miehen suosiollisella avustuksella taikina saatiin aikaseksi ja sämpylöistä tuli hyviä. Mutta siis palatakseni nyt tähän vielä, siis leivoin sämpylöitä! Siis minä! Sämpylöitä!

- Törmäsin Amazonissa tämmöseen kirjaan (The Rabbit Who Wants to Fall Asleep). Jonkun psykiatrin kirjottama pupu-iltasatu, joka nukuttaa JOKAISEN LAPSEN. Nauratti. Onhan tollasta nyt pakko kokeilla, right?

Tilasin kirjan. Aloin lukea illalla (lennosta suomentaen) sängyssä makoilevalle isommalle pienemmän kolistellen vieressä. Meni 10min ja isompi oli unessa vaikka satu oli vielä kesken. Peräännyin hämmentyneenä ja suorastaan pelokkaana. Hypnotisoinkohan mä lapseni just??

Mun suureksi helpotukseksi seuraavana iltana satu (joka on muuten TODELLA pitkäveteinen ja pitkä - mutta niin kai on tarkotuskin) luettiin puoltoista kertaa ilman mainittavaa tulosta. Aattelin jo haudata kirjan kaapin perälle.

Mutta niin vaan eilen ja tänään isompi erikseen pyysi, että se satu luetaan ja vaikkakaan ei nukahtanut kesken sadun, niin pian sen jälkeen kuitenkin. En oo varma huomasiko se itse sadun auttavan rentoutumaan vai onko siitä vaan kiva kuunnella mun lukemista vai mitä, mutta piti nyt kuitenkin ihan raportoida.

- Harhauduin sunnuntaina käymään funky aerobics -tunnilla. Kuvauksen perusteella oli odotettavissa hiphop-henkistä aerobista treeniä ja vaikka inhoan aerobiciä, aattelin, että kun kerran kuvaus sanoo 'no ordinary aerobic class', niin ehkä tää nyt menettelee.

Turns out, että tunti ei ollut funky, ihan vain aerobics, jossa koko tunnin taustalla soi nn-tsh-nn-tsh-nn-tsh. Ggnnhh. Nimen perusteella odotin vetäjän olevan tummaihonen mies, mutta sitten paikalle ilmestyi minikokoinen viiskymppinen nainen (menis kyllä täydestä kolmekymppisenä ex-narkkarina myös) järjettömän isolla, sotkusella tukalla.

Virtaa siinä kyllä riitti, mitään en kuullu mitä se sanoi, mutta koko tunti hypittiin. Sellasta aerobic-hyppelyä. Vetäjä vilkuili usein kelloa, kuten myös minä. Tästä oppineena en mee enää koskaan mihinkään missä lukee aerobic, vaikka se kuinka väittää olevansa 'no ordinary'.

Ja viimesenä vielä: mä en edelleenkään meinaa tottua siihen, että pienempi tulee nurkan takaa kävellen vastaan. Lisäksi oon aika varma, että se on alkanut sanoa 'äithi'. 

Jätettiin yöksi jauhoja lattialle keräämään todistusaineistoa
mahdollisista yövierailuista. Aika raskauttavaa, väittäisin.

Wednesday, August 19, 2015

3v-1kk-19pv & 9kk-23pv

Elämä ei oikein anna taukoa. Isoäitini nukkui pois eilen kunnioitettavassa 90 vuoden iässä. Ajattelin: täytyy soittaa mutsille ja kertoa. Huoh.

[tuoreemmille lukijoille: äitini kuoli reilu vuosi sitten]

Tämmösinä päivinä toivoisi, että voisi ottaa päivän lomaa. Harmillisesti tässä ammatissa sellasta ei kuitenkaan tunneta - varsinkaan jos asuu eri maassa lasten isovanhempien (niiden elossaolevien ja niiden, jotka ei sure äitinsä menetystä) kanssa. Lapset pakottaa arkeen, hyvässä ja huonossa. Eilinen meni alakuloisissa tunnelmissa, tänäänkin vähän hitaammalla. Toisaalta lasten kanssa on ollut nää päivät jotenkin aivan erityisen helppoa, kaikki sujuu hyvässä yhteishengessä.

Muutenkin jotenkin meidän arki on taas palautunut sellaseksi, noh, pääosin tosi helpoksi. Varmaan tähän vaikuttaa se, että mies antaa mun armeliaasti nukkua vielä tunnin-pari aamulla lasten herättyä. Ja se babysitteri, joka täällä aamupäivisin pari kertaa viikossa käy, sekin helpottaa. Niin, ja sekin varmaan antaisi mun nukkua, mutta pitkistä aamu-unista johtuen mä olen jo sen tullessa ihan täysin meno päällä. Tänäänkin pääsin juoksemaan, käymään rauhassa (no, melkein) suihkussa, laittamaan rauhassa (no, melkein) ruokaa ja mun työvuoro oikeastaan alkoi vasta lounaalla. Huomenna olis sama homma.

Varmaan näihin oloihin ja tiloihin vaikuttaa siis ihan se, että oon päässyt urheilemaan. Sillä on aivan käsittämätön vaikutus. Koko maailma tuntuu valosammalta lenkkeilyn jälkeen, kroppa tuntuu hyvältä, asiat huolestuttaa tosi paljon vähemmän ja on kevyt hymyillä.

Saattaa myös vaikuttaa sokeriton elämä, jota on jatkunu nyt - let me check - 23 päivää (tosin huomasin, että riisikakuissa, joita välillä syön, on 0.2g sokeria per riisikakku. Päätin anarkistisesti olla että hälläväliä). Oon välillä tunnustellut onko tapahtunut jotain henkeäsalpaavaa mussa, mutta en oo oikeastaan keksinyt.  Fine, olo on selkeästi paljon parempi, mutta aika paljon oon laittanut liikunnan pikkiin. Mieli on joo rennompi, mutta oon senkin laittanut liikunnan piikkiin. Ja kummallista kyllä: so far ei ole kertaakaan tehnyt mieli sokeria. Se on musta kaikkein kummallista. En tosiaankaan ollut ajatellu tän menevän näinkin pitkälle näin iisisti.

Sen sijaan saanko nyt vielä kerran äimistellä Lontoon säätä? Tässä on jo useampana päivänä käynyt niin, että aamu on ihan superhelteinen, sellanen lääääh en jaksa kulkea löntystelyä nopeampaa, koska saatan sulaa. Ja sitten iltapäiväksi, kun ollaan menossa puistoon, nouseekin navakka who-knows-minkä-ilmansuunnan tuuli, eikä ulkona tarkene ilman hupparia. En tajuu. Ja lienee turha mainita, että oon sitten tietenkin taas väärissä vaatteissa. No, Kaliforniassa ei tarvi arpoa sen kanssa. Siellä on kaheksan kuukautta vuodesta 25-30 astetta ja keskimääräinen sademäärä 0.0.

Ainiin joo. Piti kanssa kertoa viikonlopun lontooserkun häistä. Siviilivihkiminen, joka oli huomattavasti juhlallisempi tilaisuus kuin Suomessa. Seremonian aikana yleisölle annettiin mahdollisuus kommentoida NYT jos on jotain tätä avioliittoa vastaan tai sitten vaieta iäksi. Draamatajuinen pienempi tietenkin avasi juuri sillon suunsa ja päästi kovan älämölön. Hiukan hämmentynyt vihkijä vaikeni toviksi, mutta totesi sitten 'that doesn't count' ja jatkoi seremoniaa.

Pienemmällä olisi paljon sanottavaa seremoniaan. Äiti on
ehkä vähän kireenä... 

PS. Onneks pienempi on kohta 10kk, se on tässä jo päässyt vähän maitotuotteita maistelemaan nappaamalla mm. tänään palan mozzarellaa lattialta suuhunsa...


Monday, August 17, 2015

3v-1kk-17pv & 9kk-21pv

Mulla on risteillyt montakin juttua mielessä tässä viime aikoina, mutta eihän ne melkein koskaan tänne blogiin asti pääse.

No ainakin mä olen viime aikoina palannut taas yhteen ja samaan ajatukseen, joka pyörii mulla mielessä aina tuon tuostakin. Siis miten paljon jonkun yhden ihmisen sanoma asia voi vaikuttaa elämään. Miten vaikkapa se, että jollekin on lapsena sanottu, että sulla on kamala nauru ja miten se seuraa sitä lasta aikuisuuteen ja koko elämänkin (Facebookista luettu anekdootti). Mutta toisaalta miten joskus joku sanoo jotain sellasta hyvää, joka alkaa myös toteuttaa itseään.

Mutsi kertoi tän yhden ja saman tarinan monta kertaa. Kuinka huippu sen autokoulun ope, Make, oli. Ja kuinka se oli viimesen tunnin päätteeksi katsonut mutsia ja todennut, että susta tulee hyvä kuski. Niin mutsista tuli.

Mulla on vähän samanlainen tarina. Yhden musikaalikoulun päätteeksi meidän opettaja sanoi mulle (mun ollessa kuitenkin jo päälle parikymppinen), että Lydas.. No Lydas on sellanen, joka tavalla tai toisella löytää aina tavan saada elämässään sen, minkä haluaa. Sanat syöpyi mieleen ja jo heti tuona hetkenä mietin hymyillen, että niin muuten saankin!

Se on uskomatonta miten noi sanat pyörii mielessä edelleenkin. Ja miten se tuntuu edelleenkin ihan paikkansa pitävältä. Se on hyvä lähtökohta elämälle. Lähdetään siitä oletuksesta. Myös siitä, että mitä ikinä käykään, niin this too shall pass.

Ja motoista puheenollen mies löysi kanssa itselleen moton:


Mua kiinnostaisi hirveästi kuulla onko muilla vastaavia kokemuksia. Olis hienoa voida joskus antaa jollekin elämänlahjaksi vastaava.

Wednesday, August 12, 2015

3v-1kk-12pv & 9kk-16pv

Se aika elämästä, kun pitäisi olla silmät selässäkin ja käsissä sellanen go-go-gadget HANDS -feature. 

Pienempi menee ja konttaa ja kävelee joka paikkaan ja on ihan hirveän utelias (tietenkin!) ja pistää kaiken suuhunsa järjettömällä vauhdilla. Sillä on todella näppärät pienet sormet, joilla se poimii pienimmätkin atomin kokoset roskat lattialta ja jos sormet ei onnistu, niin se on keksinyt kumartua suoraan sourcelle ja NUOLLA, siis kielellään (!), suuhunsa sen mitä ikinä maassa onkaan.

Tossa yks päivä isompi leikki toisen lapsen kanssa ja ne kulki ulos ja sisään, pihalle ja takas. Kävin siinä nappaamassa pienemmän kainalooni pihaoven suulta ja samalla rutiininomaisesti tyhjensin sen kädet. Ja mitä sieltä löytyikään? Limanen pala jotain niljakasta, jossa oli mukana jotain kovia kohtia. Tuijotin hetken, nielasin oksennuksen takasin mahaan ja heitin - paras veikkaukseni - palan etanaa (ja kotiloa) takasin pihalle. Kylmät väreet kulkee vieläkin pitkin mun selkää. 

Niin, ja mainitsin, että pienempi on kanssa tajunnut, että sohvasta saa vetämällä esille lisäportaan, jolla pääsee sohvalle. Siis koska vaan. Ihan oman tahdon mukaan. Ihan sama onko aikuisia lähellä. Hän pääsee sohvalla aina kun vaan halajaa. Mikään ei ole turvassa - mukaan lukien pienempi ite. Syöksähtelen kuin pesispelaaja koppaamaan reunalla istuvan pienemmän, joka on iso, kujeileva hymy naamalla juuri kellahtamassa selkä edellä parketille.

Ja siis vessa. Voi hyvänen aika. Tottakai se on kaikista paikoista kiinnostavin, koska sinne ei SAISI mennä ja ovea pidetään kiinni niin usein kuin pystytään. Mutta sitten on toi kolmevee, joka ei aina (koskaan) muista sulkea sitä ovea ja taas sen sekunnin kun muualle katson, niin pienempi on ihmettelemässä vessan ihmeellisyyttä. Ja vessaharjan. Ja vessanpöntön. Ja suupielestä roikkuu pala vessapaperia. Gnnhhh.

Plus että! Kirjat! Pahvi! Maailman parasta herkkua, ilmeisesti! Nykyään en enää monista kirjoista tiedä onko niiden kannet syöny edesmennyt pupu vai tää meidän toinen pahvinsyöjä. Siis miten voikin olla niin innoissaan pahvista!

Mutta sitten toisaalta. Ne halit. Ne hymyt. Ne kellahdukset. Ne naurut. Ne pään painamiset mua vasten.

Nykyään imetyksen jälkeen tulee melkein aina sellanen hetki, kun pienemmän kanssa katsellaan toisiamme hymyillen ja maiskautellaan kielellä vuorotellen. Melkein kuin juteltaisiin. Ja sitten hymyillään vähän lisää. Ehkä maailman ihanimpia hetkiä. 

Pienempi on kuin pieni aurinko. Kuin elävä anti-depressant lääke. Ihana vauva.  Tekis mieli vaan rutistella ja silitellä. 

Majahommia

Sunday, August 9, 2015

3v-1kk-9pv & 9kk-13pv

Viime aikoina on ollu aika paljon aurinkoa Lontoossa. Toki edelleen myös katkonaisia öitä, mutta myös aurinkoa. Tietty päivät ja hetket ja tunnit juoksee niin, että ulos ehditään vaan käymäseltään, mutta kuitenkin, aurinkoa! 

On hymyilyttänyt isompi, joka pohdiskelee suomen kieltä ja emmantia (englantia toim.huom.) ja miettii, entä miten pyydetään maitoa poriksi. Samaisen isomman kanssa ollaan maattu melkein tunti sylikkäin sellasessa pyöreessä, kuppimaisessa keinussa (makaakeinu)  ja oon kertonut isommalle tarinoita äänekkäästä pupusta, hiljasesta pupusta, punasesta herätyskellosta, valkosesta herätyskellosta, pikkupandasta ja puusta (isomman keksimiä hahmoja).

Välillä multa meinasi kyllä loppua ideat kesken ja koitin vähän kysellä isommalta mitäs sitten tapahtui, johon isompi vastasi: Kello tinä, niin sitten minä tielän.

On hymyilyttänyt myös vaihe, jota oon jo tässä vähän odotellut: isi on vihdoin isomman silmissä ihan yhtä hyvä (ellei välistä jopa parempi) kuin äiti! Voi että mitä musiikkia korville, kun lastenhuoneesta kantautuu vaihteeksi iiiiitiiiii!! Ja kun iltapalalla haluun itin syliin. Mies vielä varmisti: siis äidin vai isin? Itin.

Ja se kun kerran näin isomman vaan vilahtavan ohi vauhdilla. Minuutteja myöhemmin menin vilkasemaan makkariin. Siellä se pomppi istualtaan jumppapallolla, jalat sängynlaidalla aivan kuten mulla ja nukutti myyrää sylissään. Soitti kitaraa ja lauloi vielä unilaulun perään (mä en kyllä kitaraa soita). Sinne jäi myyrä nukkumaan.

Hymyilyttää myös tää meidän pienempi. Jo pelkstään, siis koska vauva! Ja myö se, että on keksinyt, että jos meidän vuodesohvasta vetää oikeesta kohdasta, tulee esille just kätevä porras sohvalle kipeemiseen. Tätä mahdollisuuttahan käytetään hyväksi aina kun sohvalla on jotain jännää! Lisäksi on myös alkanut harjotella sohvalta laskeutumista jalat edellä. 

Vähän aiheuttaa välillä harmaita hiuksia ehtimällä joka paikkaan ja laittamalla KAIKEN salamannopeudella suuhun. Joskus tekee hauskan kombon: kiipeää jonnekin vaaralliseen paikkaan laittaakseen suuhunsa jotain mitä ei sinne kuulu.

Sitten välillä harmittaa. Kun isompi piirtää lattialistoihin tussilla, eikä sitä saa putsattua. Kun pienempi herättää viidennen kerran, eikä rauhotu rinnalle vaan joudun kömpimään peiton alta ulos. Kun sitä hitsin ruokaa pitää laittaa. Jo-ka päi-vä. Kaksi lämmintä ateriaa. Kahdelle lapselle. Luulisi, että tässä on jo joku hyvä rutiini, vaan ei. Edelleen tulee niitä viikkoja, kun huokailen että aargh, mitähän sitä taas ens viikolla syötäisiin. Pakkasesta on ruoat loppu. Mitähän sinne seuraavaksi tekisi. Aargh.

Onneks kohta ton pienemmän kanssa voi jo alottaa maitotuotteetkin.

Pienempi, joka myös tahtoi mopoilla.

Junarata, johon beibisitteri tahtoi saada kaikki palat mukaan.

Tuesday, August 4, 2015

3v-1kk-4pv & 9kk-8pv

Nyt on kyllä pakko tulla kertomaan. Melkein viikko takana tunnin pätkissä nukuttuja öitä, ja jumppapallolla hytkyttelyä 'tämä on vaihe, tämä menee ohi' -mantraa hokien (samalla myös päässä pyöriviä biisejä kiroten. Mm. soihdut sammuu). 

Sitten yhtäkkiä, out of nowhere, tulee se yö, kun en puolen yön jälkeen muista heränneeni kertaakaan ennen kuin 7:20 aamulla, jollon tiirailin kelloa useampaan otteeseen miettien voiko pitää paikkaansa. Okei toki, imetin samalla pienempää ja varmasti olin tehnyt niin monta kertaa yön aikana, mutten kertaakaan heräten siihen. Ja even more: en kertaakaan ryömien peiton alta pois!

Makoilin hereillä ja kuuntelin isomman tuhinaa ja katselin havahtuilevaa pienempää. Imetys piti sitä vielä puoliunessa, mutta oikeasti se oli ihan matkalla heräämiseen. Mies makoili paikoillaan - kertoi myöhemmin olleensa jo puolisen tuntia hereillä, mutta ollut uskaltanut liikahtaakaan. Ja sitten lopulta mies nousi ylös ja kaappasi ääntelehtivän pienemmän mukaansa. Isompi raotteli silmiään ja meidän katseet kohtasi parin kymmenen sentin päässä toisistaan. Ei mennyt kuin sekunti ja molemmilla iso hymy.

Tää päivä on ollut ihan käsittämätön. Ollaan oltu kolmesti (!!) ruokailujen välissä ulkona. Oon saanut laittaa ruokaa rauhassa, siivota keittiön ja ehtinyt vielä vähän leikkiäkin lasten kanssa! Isompi on kahdesti sulkeutunut huoneeseensa tekemään omia juttujaan, palatakseen hetken päästä hakemaan 'tuu kattomaan mitä mä leikin!' eikä kummallakaan kerralla kyseessä ole ollut seinille piirtämistä, rään syömistä, tussilla itsensä sotkemista tms.

Ollaan juteltu, naureskeltu, keinuttu ja ehditty pyöräyttää mansikkabanaanikakkukin. Ihan tosta noin vaan. Eikä missään vaiheessa oo hermot meinannu mennä, ei kiukuttelua, ei mitään. Kahdesti talutin isomman pesemään kädet ulkoa tullessa (en tiiä miksi tää on nykyään aina niin vaikea homma), mutta sekin ihan hyvässä hengessä. Koti ei missään vaiheessa räjähtänyt käsiin. Jopa iltasiivous sujui mallikkaassa yhteistyössä!

Iltapalaksi syötiin itsetehtyä kakkua ja luettiin pari satua. Sitten lapset nukahti sänkyyn. Helposti ja nopeasti.

Tuntuu kuin olisin herännyt ihan eri elämään. Hyvin nukkunut perhe on ihan eri asia kuin huonosti nukkunut perhe.

Mansikkabanaani-iltapalakakut. Tinavuoat SAATTOI olla
VÄHÄN liian pieniä sittenkin..

Kakkuohje:

2 banaania
3 munaa
jauhoja desi-puoltoista
(leivinjauhetta - mä käytin self-rising flour)
sulaa voita pari rkl
ehkä maitoa
tuoreita mansikoita paloina

* avaa kahden banaanin kuoret vähän raolleen ja pyydä lasta kuorimaan banaanit ja palottelemaan ne sormin pieniksi paloiksi kulhoon
* riko lapsen kanssa veitsellä kolme kananmunaa sekaan
* anna lapselle tinavuoka, jossa voita ja pyydä levittämään voi rasian sisälle joka puolelle. Käy ainakin viisi kertaa katsomassa pyynnöstä, että onko sitä joka puolella ja saako jo nuolla sormet.
* tällä välin muussaa banaania vielä pienemmäksi ja sekota sekaan jauhoja (tyyliin desi-puoltoista), sulaa voita (muutama rkl) ja loraus maitoa, kun tulikin liian paksua.
* anna lapsen nuolla sormensa
* sekotelkaa taikina yhdessä 
* taikina kulhoihin
* painelkaa tuoreita mansikoita paloina sekaan
* uuniin 175 astetta ja about 20-30 min

Ei tällä nyt mitään kulinarismin palkintoja voiteta, mutta upposi lapselle iltapalaksi.


Saturday, August 1, 2015

3v-1kk-1pv & 9kk-5pv

Ensinnäkin. Mä olen monesti  kuullut, että 365:n päivän sijasta vauvavuosi lasketaan siihen pisteeseen, että vauva kävelee - eli ei ole enää vauva. Keskimäärin se tapahtuu noin vuoden iässä. Paitsi meillä. Meillä vauvavuosi (se semanttinen) katsotaan loppuneen tänään, kun pienempi otti ja tepasteli kymmenen askelta helistimellä ilosesti huitoen. Ikää yhdeksän kuukautta ja viisi päivää. Isomman vauvavuosi kesti sentään kuukauden pidempään.

Sen kunniaksi se lopetti myös nukkumisen, jo pari yötä sitten. Se on varmaan tää käveleminen, mutta meillä on taas vaihe, kun minä kuljen zombina tipat linssissä (koska se on se, mitä unettomuus mulle tekee) ja öisin pompin ilosesti jokelteleva vauvataapero sylissä jumppapallolla kahden tunnin välein. Ei tää varmaan viikkoa pidempään kestä, right?

Toisekseen. Hesarissa oli artikkeli suolistobakteereista ja liiallisesta hygieniasta. And I quote:

Jos kaikki menisi niin kuin luonto on suunnitellut, vauva kylpisi syntyessään äidin bakteereissa ja saisi niitä lisää äidinmaidosta. Pian lapsi alkaisi panna suuhunsa kaiken, mitä vanhemmat eivät ehdi kieltää, ja niin myös maaperän ja eläinten bakteerit päätyisivät lapsen elimistöön.

Aloin siinä miettiä, että oonko ollut vähän liian neuroottinen täällä Lontoossa, kun täällä tekisi mieli estää lapsia koskemasta mihinkään ja silti jatkuvasti desinfioida käsiä (vertailun vuoksi: Suomessa koitetaan muistaa pestä kädet ennen ruokailua ja mahdollisesti myös tullessa ulkoa sisään). 

Mentiin sitten pienemmän kanssa tohon meidän pihalle ja annoin sen kiskoa nurtsia (vaikkakin kalastelin ripeesti kaikki suuhun asti päätyneet pois). Muutaman minuutin päästä huomasin siinä puolen metrin päässä itestäni linnunpoikasen luurangon ja roudasin pienemmän takasin sisälle. Joo, eiköhän siinä ollut taas riittävästi mikrobeja tälle päivälle. 

Mun mielestä 'kaiken, mitä vanhemmat eivät ehdi kieltää' on vähän epämääräinen rajaus.

Kolmannekseen #husband. En ekaks aatellu osallistua tähän, mutta halusin silti kuulla mitä mies vastaisi. No, mua nauratti niin paljon, että pistän tän nyt tänne blogiinkin. Eli miehen suunvuoro, olkaa hyvät.

1. Jos vaimosi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?
Peppa Pig.

(Hajosin tähän. Mä niin näen itseni tuijottamassa zombina Peppa Pigiä isomman vierellä. Tätä tapahtuu tosi tosi harvoin, mutta toisaalta, meillä on telkkari auki tosi tosi harvoin.)


2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

Jotain mustaa mönjää .. balsamico?

3. Mikä on hänen inhokkiruoka?
Einekset.

(KYLLÄ!)

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?
Valkoviiniä? Eikun Irish carbomb! Ja ruoaksi ei mitään, koska hän ei osaa päättää mitä tilaa ja lopulta vaan juodaan.

(Heh, Irish carbomb: shotti baileysiä pudotetaan tuopilliseen Guinessiä ja sitten juodaan koko systeemi alas tosinopeasti (10-15sek). Voi niitä nuoruusvuosia...)

5. Mikä on hänen kengänkoko?
39?

(Close enough)

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?
Linssejä, siemeniä, papuja ja palkokasveja. Näitä on ainakin vaikuttava kokoelma kaapissa.

(Jep! Vielä kun keksisi miten niitä käytetään..)

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?
Jätskiä

(So true.)

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?
Smooth jazzia ja muuta viime vuosituhannen musiikkia.

(Mulla ei ole hajuakaan tuoreesta populäärimusiikista. Jotain One Directionia tai Justin Bieberiä ne kaikki kai on?)

9.  Minkälaisista elokuvista hän pitää?
Onnellisista, hauskoista.

(Huom. Pursuit of Happiness ei ole sellainen.)

10. Minkä väriset silmät hänellä on?
Sini-vihreä-harmaa .. ainakin nämä. Ei kovinkaan paljoa ruskeat.

(Joskus aikoinaan oli vaan siniharmaat. Silmienväri kai sitten muuttuu iän mukana.)

11. Kuka on hänen paras ystävä?
E-en mä tiedä.. ne kaikki jäi tonnekin. Eikun minä tietenkin!

(Tietenkin <3 )

12. Missä hän on syntynyt?
Helsingissä.

13. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?
Mutakakku ja jätskiä.

(Tämä mies tuntee mut.)

14. Minkä parissa hän viettää mielellään monia tunteja?
Lasten nukutus .. taitaa olla suorastaan intohimo.

(Heh. Heh heh.)

15. Mitä hän osaa erityisen hyvin?
Nukuttaa lapset..?

(...)

16. Mikä on oudointa ruokaa, mistä hän pitää?
Majoneesti ja ketsuppi. On siellä välillä jotain allakin .. kai.

(Hmph. Lapsuudesta mukaan jäänyt kauhea tapa: makaroonilaatikon (tai spagetin, pasta kuin pasta) päälle majoneesia ja ketsuppia)

17. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?
Lapsi1, lapsi2, vaippoja.

(Argh :D )

18. Mikä saa hänet ärsyyntymään?
Lapsi1, lapsi2, vaipat.

No ei, lapsi 2 ei varmaankaan kovinkaan paljoa vielä. Jos tulikin mieleen, kun olit tänään poissa, molemmille lapsille tuli yhtäaikaa kakkahätä. Isompaa piti välillä houkutella pois pöntöltä, kun pienempi ähk ähk ja isompi ‘mutta minulla on vielä kakka kesken, kova kakkahätä’!

(Ehkä ne oli odottanut koko päivän, että mä lähden käymään lenkillä. Ja sitten JES, SUOLENTYHJENNYSAIKA!)

19. Entäs piristymään?
Lapsi1, lapsi2. Ei vaipat.

20. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?
Ylvis1, Ylvis2.

(Jos ei ole tuttu, niin TSEK. Oikeesti.)

21.  Millainen hän on vaimona?
Paras!

( <3 )

22. Milloin hän tapasi vanhempasi?
2008

(Joo, muistan ton, marraskuun 8. päivä. Samana päivänä miehen veljelle oli syntynyt niiden toka lapsi.)

23. Mikä on hänen uusin villityksensä?
Sokerittomuus.

(Joo! Tästä lisää myöhemmin. Nyt jo kuulkaa viisi päivää ilman sokeria! Tätä ei ole tapahtunut, tuota, vuosiin?)

24. Millainen on hänen kotilook?
Lökärit ja yläosa.

(Jep! Parasta!)

Mulla on paras mies.

Ja bonuksena vielä hämäränsuttuinen kuva minusta istumassa sohvalla kirjottamassa tätä entryä.