Monday, September 29, 2014

2v-2kk-29pv & rv37+0

Tilanne on nyt siis se, että laps on nukkunut kahtena peräkkäisenä päivänä alle puolen tunnin päikkärit ja mä olen alkanut pohtia onko aika alkaa jättää päikkäreitä pois. Sen lisäksi se nukahtaa pitkän (1-1.5h) kieriskelyn jälkeen illalla puoli kymmenen - kymmenen aikaan. Mulla on herätyskello soimassa aamulla kymmentä vaille kasi, mutta esim. tänäaamuna se ei jostain syystä soinut (??) ja laps heräsi luonnostaan 8:20.

Tilanne on myös se, että ehkä naiivin toiveikkaasti musta tuntuu, ettei tää mahalaps jaksa olla enää kolmea viikkoa laskettuun aikaan täällä mahassa (auttaisko se, että mä en enää ehkä jaksais pitää sitä kolmea viikkoa masussa, kun se kuitenkin olis jo tässä hiljalleen täysaikanen?). Varsinkin iltasin alkaa olla jo todella tukalat oltavat. No, päivisin myös. 

To tell you the truth, oikeastaan kaikki liikkuminen, tekeminen, nostaminen, kantaminen, ylipäätään oleminen on vähän vaivalloista. Ja lapsenhoidossa noita kaikki joutuu tekemään aika paljon. Alan olla hiljalleen aika finaalissa. Suoristusraudalla molemmin puolin polttomerkkaamaani sormeakin vähän vielä kolottaa. Öitä miehen paluuseen: 5

Omahyväisesti oon kyllä mielessäni kiillottanut sankarikruunuani ja miettinyt, että I've paid my dues. Tämän jälkeen ansaitsen KAIKEN ja MITÄ VAAN. Selvisin 3+5 viikon yksinhuoltajuudesta jatkuvasti kasvavan mahan kanssa. Selvisin kaksin lennoista Friscoon. Selvisin minimaalisesta omasta ajasta, minimaalisesta levosta aktiviteetteja kaipaavan kaksvuotiaan kanssa, selvisin. Ja vieläpä mielestäni ihan kiitettävin suoritusmerkinnöin. 

Tilanne noin niinkuin aikataulullisestihan on se, että mies palaa lauantaina. Sitten se odottelee täällä mahalapsen tuloa, jonka lähtölaukasusta alkaa neljän viikon isyysloma. Sen päätteeksi (tai loppupäässä) koitetaan päästä kaikki yhdessä Lontooseen - sikäli kun lapsella on siihen mennessä passi, lähtöpaino saavutettu ja muutenkin asiat kunnossa. 

Voi olla, että mies joutuu kyllä käymään Lontoon kivikautisessa byrokratiassa tässä välissä vähän hoitamassa asioita. Voi myös olla, että koska avaimet asuntoon saadaan vasta huomenna ja lauantaina oli jo lähtö, mies lähtee vähän aiemmin Lontooseen hankkimaan meille esim. sängyn sinne  kotiin ja me tullaan esim. mummun kanssa sitten vähän myöhemmin perässä. 

Tilanne on se, että mun pitäis mennä harjaamaan hampaat, pesemään kasvot ja nukkumaan. Päivän oma aika alkaa olla käytetty. Ding ding ding.


Sunday, September 28, 2014

2v-2kk-28pv & rv36+6

Joku saattaisi epäillä, että täällä puoliintumisprosessi on alkanut blogin (nelipäiväisen!) hiljasuuden myötä. No.. ei. Lähinnä oman ajan puutostila tässä vaivaa. Öitä miehen paluuseen: 6

Ja onhan tässä vaikka mitä. Kuten neuvolalääkäri. Totesi, että raskauden kannalta kaikki ok. Joutui kyllä mittaamaan verenpaineen pariin kertaan ennen kuin oli tyytyväinen tulokseen (eli alapaine oli alle 80) ja mittasi sf-mitan taivaisiin, mutta totesi että tämä ei nyt ole ihan niin eksaktia, sentti sinne tai tänne. Ei päänsärkyjä, ei pahoinvointeja, ei huimausta, ei kutinaa. Sikiön syke lähellä 150 ja pää lähtökuopissa. Ei nyt kuitenkaan vaikuttanut olevan syntymäisillään just nyt. Kai. Suositteli lapselle hoitoa ja mulle lepoa kuitenkin.

[Tajusin siinä samalla miten vaikeeta mun on pyytää lapselle hoitoa siksi, että saisin lepoa. Eihän se ole OIKEA syy! Hirveenä laiskurina ja sluibaajanahan mua pidettäis, jos tollasen takia antaisin lapsen hoitoon.]

Ja sitten: lähdettiin eilen isän, isän vaimon ja isoäidin kanssa ajelemaan Nauvoon serkun häihin. Lapsen jätin mummulle ja papalle. Lähtiessä mummu huikkasi, että koita nyt pysyä yhdessä kasassa, ettei tuu turkkulaista lapsenlasta.

...

Arvatkaa vaan menikö suurin osa päivästä siihen, että stressasin ENTÄ JOS SE ALKAA SYNTYÄ NYT. Turkuunkin oli kuitenkin lauttamatka ja Espooseen ainakin kolme tuntia (sis. lauttamatka) ja neuvolakorttikin kotona (koska luultavasti sairaala kieltää synnyttämästä, jos ei ole neuvolakorttia, right?). 

Lisäksi muistin tarinan työkaverista, jonka vaimo oli raskaana ja jotka olivat meinanneet lähteä Nauvoon kesällä joitain viikkoja ennen laskettua aikaa ja sitten ihan out of the blue niiden lapsi olikin päättänyt syntyä ja huh, että olivatkin kotona. Eli juuri näin minullekin tietty kävisi, paitsi että mä en olis kotona, vaan siellä Nauvossa. Sanoinko, lauttamatka.

No, ei se syntynyt, upea hääpari sai toisensa ja juhlapaikalla riehuvia lapsia katsoessani olin tosi tyytyväinen siihen, että oma oli kotona muovailemassa muomailulahalla.

Tultiin siis myöhään yöllä kotiin, aamulla tietty taas herätys kasilta. Väsytti, vaan ei auttanut. Lapsen kanssa aamupäivällä jumppaan, sitten kotiin, ruhtinaalliset 20min päiväunet (lapsella. sigh.) ja pyöräilemään ja puistoon ja kylpyyn jne. Again, TJ 6. Alan olla aika valmista kauraa.


Wednesday, September 24, 2014

2v-2kk-24pv & rv36+2

Tasapuolisuuden nimissä näitäkin päiviä. Ja niin, ihan omaa syytähän se.

Laps oli aamulla siellä hoitotädillä hoidossa, jonka aikana mä hoidin ruokaostokset, postin ja apteekin ja palasin jo valmiiksi vähän uupuneena hakemaan lasta. Hoitotäti raportoi: laps olisi halunnut vain sisälle sisälle sisälle, eikä yhtään ulkoilla. Olivat kuitenkin kuulemma vajaan tunnin olleet ulkona. Sisällä laps oli ihan riemuissaan, eikä olisi halunnut lähteä pois.

Kotimatkalla laps raportoi: laps itki kun haluti mennä titälle. Ulkona ei ollutkaan kivaa. Liisa [nimi muutettu] tanoi, että nyt ollaan ulkona. Että laps, nyt ollaan ulkona, ei mennä titälle.

Tarinat mätsäävät. Harmillisesti en saanut puristettua ulos miksi laps olisi halunnut olla sisällä mielummin kuin ulkona - yleensähän näin ei koskaan ole.

Sotkuinen ruokailu (Kulta, käyttäisitkö sormien sijasta lusikkaa? Ja oota, mä pyyhin sun sormet paperiin, oota ihan vähän .. nojoo never mind. Ruokaa syödään, sillä ei leikitä, eikä sitä heitellä pöydälle tai pudoteta lattialla. Ruoka kuuluu suuhun. Varpaat kuuluu pöydän alle. Pöydästä noustaan vasta sitten, kun ollaan valmiita lopettamaan ruokailu. Jii-än-ee.), jonka päätteeksi jäin vähän harmistuneena syömään vielä mandariinia pöydän ääreelle. Huomasin lapsen lukevan Veeran keittiöpuuhat -kirjaa ja kyselin mitä laps tekee. Kävi ilmi, että oli mennyt kertaamaan kirjasta hyviä pöytätapoja tästä Veera-kirjasta. No, olihan se ihan liikuttavaa, vaikkakin päivällisaikaan kaikki kerratut hyvät tavat oli jo unohtunu.


Tänään melkein jokainen näistä joutui vähän koetukselle.

Päikkäreiden jälkeen iloinen laps leikki duploillaan, jonka aikana mä ehdin siivoilla ja tehdä asioita ihan kaikessa rauhassa ja tehtiin yhdessä vielä monta lääkärintarkastusta pupuille (ja annettiin rokotteita), että ovat varmasti kunnossa. Ja jätettiin ne syömään vatikilliä - whatever that is. Aiemminkin monta kertaa kuultu sana, josta en edelleenkään tiedä mitä se on.

Olis pitäny mennä ulos. Kyllä mä sitä suunnittelinkin. Mutta kun sillä oli niin hyvät leikit, en raaskinu keskeyttää. Ja mulla oli niin mukavaa touhuta myös omassa rauhassa. Laiskotti, vaikka ulkona paistoi aurinko. Väsytti ja iso maha. Vaikka mopo odotti oven vieressä.

Lopulta tuli vaari. Eikä me sillonkaan menty ulos, vaikka olin sellasta vähän kaavaillut. Laulettiin synttärilauluja, juteltiin ja piirrettiin lapsen kanssa. Vaarin mentyä ripeä iltasiivous (tää sujuu oikeasti nykyään jo tosi hyvin), mutta todella riehakas lapsi, joka oli vaarinkin täällä ollessa ehtinyt moneen kertaan kokeilla rajoja mitä saa ja mitä ei saa tehdä ja noin muutenkin mennä pitkin seiniä.

Riehakas nukutus (tietty), joka ei meinannu päättyä ollenkaan. Nukahti kuitenkin lopulta kainaloon pitkällisten protestien jälkeen. Eikä sillä ole vaippaa päällä, kutittaa kuulemma. On tää vähän sellasta venäläistä vaipparulettia, onhan se jo tosi monta yötä putkeen ollu kuiva koko yön..

Mutta siis: olis pitänyt ulkoilla. Menkööt tämä viesti huomisen ja ylihuomisen ja tulevaisuuden minälle.

In mahalaps news: vähän turvottaa, vaikka oon juonut todella hyvin. Aamuisin oikea käsi on välillä puutunu. Maha tuntuu jättimäiseltä ja olo hetkittäin aika tukalalta, mutta uusia huimauksia ei oo tullu. Onneksi edelleenkään ei juuri koskaan supistele kipeesti ja periaatteessa voin oikein hyvin. Tuntuu tosin, etten ehkä ihan saa riittävästi lepoa just nyt. Ja hassua sinällään: en osaa pyytää lapsenvahtia sen takia, että saisin levättyä. Pyydän lapsenvahtia aina vain sen takia, että saisin hoidettua jotain.

Oh well. Perjantaina neuvolalääkäri. Alkaisin olla jo kyllä aika kypsä ottamaan tän uuden tulokkaan vastaan, vaikka sairaalakassikaan ei ole pakattuna odottamassa (muistilista tehty kuitenkin!) ja valmistautuminen on ollut kaikkea muuta kuin perinpohjanen. Toisaalta, mulla on kantoliina, voidetta rintoihin ja imetysvaatteita. Myös 1-koon vaippoja ostin tänään ja 50-56 koon vaatteet on nostettu esille (pitäisi vielä jotenkin saada siististi kaappiin asti). Eikö tällä nyt pärjää jo melko pitkälle?

Sitten kun tää syntyy, vannon, että lojun sohvannurkassa vauva iholla seuraavat pari-kolme viikkoa liikahtamatta mihinkään. Joku muu saa hoitaa kaiken muun, including mulle kaksi lämmintä ateriaan päivässä nenän eteen sinne sohvannurkkaan. Ja hyviä kirjoja.

Ainii, ps! Mentiin eilen lapsen kanssa (ilman rattaita!) bussilla ostoskeskukseen, jossa käytiin apteekissa, H&M:ssä ja kirjastossa. Ja tultiin bussilla kotiin. Ja kaikki meni loistavasti! Paitsi että kävi ilmi, että lapsen vaaleanpunainen kausi on alkanut. Annoin sille mahiksen valita muutaman paidan (ja takin) välillä ja valitsi konsistentisti kaikista vaihtoehdoista pinkin. Ja kertoi sen olevan paras väri. Oh goodie.

Siinä missä oon ollut - ja oon edelleenkin - sitä mieltä, että pinkkivaihe on tärkeä kehitysvaihe lapsen (yleensä kai nyt tytön?) elämässä ja sitä tulee tukea ja arvostaa ja antaa lapselle kaikki tila toteuttaa itseään, sen lyödessä päälle silti tuntuu vähän tuskalliselta. Mutta vain sisäänpäin. Saa olla pinkki, ihan just niin paljon kuin haluaa ja ostin sille ne parin euron pinkit baletti-sisätossutkin, joita ehdottomasti halusi. En kyllä ihan vielä osannut odottaa, kun kotona tää ei oo (vielä) ilmennyt mitenkään.

Tuesday, September 23, 2014

2v-2kk-23pv & rv36+1

Todellisuus tulee toki iskemään vielä kylmällä, maidonhajuisella puklurätillä naamaan, mutta ainakin vielä ollaan ihan hyvällä asenteella.

Kertoilin (eli varoittelin) tuossa lapselle, että sitten kun pikkusisko syntyy, se tulee haluamaan olla tosi tosi paljon mun sylissä. Juoda maitoa rinnoista ja nukkuakin mun sylissä. Ja että se ei osaa aluksi tehdä mitään muuta kuin syödä ja nukkua ja itkeä. Ei osaa liikkua, ei leikkiä, ei kävellä, ei puhua. Mutta että ajan kanssa se kasvaa ja oppii sitten uusia taitoja ja sitten joskus myöhemmin siitä tulee kiva leikkikaveri lapselle. Aluksi se vaan hengailee mun sylissä. Ja sitten jos laps haluaa mun syliin, niin sitten ne on molemmat mun sylissä.

Laps kuunteli tarkkaavaisesti ja totesi lopulta: laps haluu pikkutitkon. Nyt pikkutitko tyntyy? Selitin, että vielä pitää odottaa (sigh) jonkun aikaa, mutta nyt aletaan olla jo aika lähellä. Laps melkein jopa vähän harmistui laps HALUU pikkutitkon!

Vähän myöhemmin laps kiersi kätensä mun mahan ympärille (tätä on alkanut tapahtua enemmän viime aikoina) ja sanoi tulleensa halimaan pikkusiskoa. Haluun pikkutitkon luo. Kerroin, ettei pikkusisko ihan vielä synny, pikkusisko tulee sun luo vähän myöhemmin. Laps osotti mahaa haluun pikkutitkon luo matuun. Yritä nyt siinä sitten selittää, että se on (lasten suhteen) exit only ja physically impossible.

No, onneksi meillä virtahepo, jota voidaan hypistellä ja puhua, että se annetaan pikkusiskolle kunhan syntyy. Kyllähän tää ihana isosisko-to-be saa vähän palan kurkkuun, niisk.


Päivän mahakuva

Monday, September 22, 2014

2v-2kk-22pv & rv36+0

Päivän kohokohta: ahvalttipipin lupi lähti ilti. Eli asvaltilla kaatumisen takia saatu aika kurja, alunperin useamman neliösentin kokonen, mutta nyt pariin neliösenttiin kutistunut rupi lähti irti. Ja sieltä alta paljastui ihan hyvää iho ja ihan pienenpieni verta tihkuva kohta. Meillä btw kaikilla pipeillä on nimensä (on ollut liukumäkipipiä ja mopopipiä ja you get the point). 

Käytiin taas 'jumpassa', tällä kertaa englanninkielisessä, hyvin vapaamuotosessa leikkihuoneessa, jossa oli myös pieni muskarituokio. Tehtiin banaanikeksejä. Kyläiltiin naapureiden kanssa (ovikellon soidella innostin lasta menemään katsomaan kuka siellä on ja laps heti ehdotti iti?). Syötiin vuohenjuustopastaa päivälliseksi. Puettiin uudet kuravaatteet päälle ja mentiin vähän vielä pihalle pyöräilemään.

Kotona järjestettiin (no, mä järjestin) lapsen kirjat hyllyyn (normaalisti ne vaan tungetaan sinne minne nyt mahtuukaan). Vastaan tuli eräs soiva kirja, joka ei ollut lapsen lemppari.

Okei, understatement. Ensikosketus kirjaan sai lapsen kiipeemään mun syliin ja itkemään lohduttomasti yli varttitunnin. Enkä usko itkun johtuneen kirjan hirveästä äänenlaadusta (joka oli oikeasti hirveä). 

Kirjassa on pieniä suloisia eläinpoikasia, jotka käy nukkumaan, ja joille yksitellen voi soittaa pienen kehtolaulun (Tuiki tuiki, Levon hetki nyt lyö jne.). Laps kuunteli näistä ehkä puoltoista, kunnes riitti.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun laps alkaa itkeä musiikista. On tiettyjä biisejä, jotka saa lapsen herkistymään itkuun joka kerta (mutta myös biisejä, joihin on jo karaistunut). Yleensä biisit on jonkin sortin unilauluja, kuten tossa kirjassakin. On ollut myös kertoja, kun laps on erityisesti toivonut, että näitä biisejä lauletaan (vaikka ne sitten itkettääkin). Jättää äidin avuttomaksi, ei sitä varsinaisesti haluaisi kuitenkaan itkettää lasta. 

Silittelin lasta sylissäni ja kerroin, että musiikki saa joskus itkemään (myös minut). Että se on ihan ok ja saa itkeä jos itkettää.

Tänään järjestellessä laps löysi kirjan ja kertoi, ettei tykkää siitä. Että haluaa sen pois. Lupasin viedä sen varastoon. Ja tietenkin siinä samalla vahingossa painoin yhtä napeista ja se alkoi soida. Lapsen ilme meni heti vähän kurttuun ja äkkiä painoin käteni kirjan kajaria vasten ja puhuin reippaasti muista asioista. Heiluttiin siinä rajoilla mennäänkö itkun puolelle, kunnes biisi vihdoin loppui ja lupasin kiikuttaa kirjan pois ulottuvilta lapsen varmistellessa, että se varmasti oikeasti taatusti häipyy, eikä palaa. 

Musiikilla on ihmeellinen kosketus.

ps. Ehdin eilen diagnosoida itselleni raskausmyrkytyksen ja diabeteksen sen huimauksen (jota on nyt kahtena päivänä kestänyt about 30-60min) takia, joten kävin pöllimässä neuvolasta pissatikun. Ei ollut (aivan yllättäen!) kumpaakaan.


Kirottu kirja


Shelfie

Sunday, September 21, 2014

2v-2kk-21pv & rv35+6

Fine. Asumusero alkaa hiljalleen tuntua. 3+3 viikkoa takana ja 2 viikkoa edessä. Vähän tuli sellanen 'argh eikö tää koskaan lopu?!' -fiilis kun vilkutin miehelle heiheit. Viikonloppu oli aika elävä muistutus siitä miten mukavaa perhe-elämä on. Kun on aikaa jutella asioista, suunnitella ja miettiä ja tehdä juttuja yhdessä.

Tänäiltana saa olla vähän alakulonen.

Lauantaiaamuna laps heräsi kiehnäytyneenä kiinni mieheen. Nousi istumaan sängyssä ja tuijotti miestä varmaan minuutin. Ihan vaan tuijotti. Kosketti miehen kättä ja kääntyi lopulta katsomaan mua silmät kysymysmerkkeinä 'mikä tää on..?' Ei heti uskaltanut mennä halaamaan, vaan kiersi sängyn, meni miehen naaman eteen 'mennään rakentamaan junarata?'. Menivät. 

Lauantaista riemua lisäsi myös mummun ja papan tuoma fillari. Jonkun toisen lapsenlapsen muutaman kerran käyttämä pyörä ullakolta pölyyntymästä ja täällä oli yksi todella onnellinen pieni tyttö. Ei enää naapurin pyörää, vaan ihan oma, jota sai polkea ja harjotella. Ja harjotella. Ja uudestaan. Ja lisää. Ja niinhän se jo sujuu aika sutjakkaasti. Vielä tosin vähän mietityttää, että olisko sellanen potkupyörä parempi tasapainon kannalta. Ehkä pitää ensin saada suurin poljininnostus kuitenkin poljettua.

Käytiin tänään Taitoliikuntakeskuksen lasten happy hourilla kokeilemassa. Oli hyvä sekin: valmis temppurata, jota sai omaan tahtiin kiertää, monipuolisesti erilaisia välineitä ja pisteitä ja ohjaajia siellä täällä jeesimässä. Isompi ja monipuolisempi sali kuin Gymillä, mutta toisaalta myös paljon enemmän lapsia. Käydään huomenna vielä kokeilemassa yhtä paikkaa. Laps varmaan kyllä viihtyisi ihan hyvä hyvin missä tahansa näistä paikoista, mutta tässä täytyy vähän miettiä miten mä itse selviän mahani kanssa...

Täytyy sanoa että on kyllä tosi hienoa, että lapsille tarjotaan tämmösiä paikkoja ja mahdollisuuksia ja että vanhemmat ottaa onkeensa. Erityisesti näissä viehättää se vapaamuotosuus: vanhemmat tietenkin pitää huolta ettei lapset tee mitään ihan päätöntä, mutta pääasiassa tämä on tila, jossa lapset pääsee kokeilemaan voimiaan, taitojaan, tasapainoaan ja mielikuvitustaan liikkumisen suhteen turvallisissa olosuhteissa ilman aikuisen päämäärätietoista ohjaamista tai harjottamista.

Nyt illalla kerroin lapselle, että isi ei tänään voi lukea iltasatua, isi on matkalla takasin Lontooseen. Lapskin olisi halunnut mennä Lontooseen. Kun ei voinut, kyseli toiveikkaana olisko isi läppärissä. Ei ollut. 

In other news, mahalaps. Mulla on parina päivänä ollut kummallista heikotusta ja huimausta, joka on kyllä mennyt itsestään ohi. Mutta mitämitä? Kuuluu varmaan asiaan ja tuskin mitään erikoista tai vakavaa, mutta kummallista. Ei kyllä ekassa raskaudessa tämmösiä outoja huimauksia ollu. Sen sijaan taisin ekassa raskaudessa olla ainakin sormista paljon turvonneempi tässä vaiheessa, nyt vielä menee ihan hyvin sormeen puoli kokoa suurempi sormus. Harmillisia huimaukset kuitenkin.

Kyllä, alkaa olla vähän tukala olo. Kyllä, odotan kropan palautumista normitilaansa. Kyllä, kuukausi vielä laskettuun aikaan tuntuu vähän pitkältä ajalta.

Tosta isommasta vielä sen verran, että (menee kategoriaan lapsen suusta) täällä nykyään verbaalivitsaillaan aikalailla (ainakin oletan olevan vitsejä). Pyysin lasta laittamaan legot laatikkoon. Laps laittoi legon laatikon reunalle ja totesi, että siinä on laita. Heh, sanoin ja korjasin: pistäisitkö legot sinne laatikkoon, johon laps vastasi, että ampiaiset pistää. Duh.

Pyysi laps tänään, että olisin vaihtanut junaveturiin patterin, johon totesin, että siihen ei laiteta pattereita, vaan johto. Laps toi mulle lennonjohtotornitarran (josta on monta kertaa kysynyt mikä se on) ja ehdotti virnistäen, että tämä laitetaan siihen. Naurattaa - ainakin vielä.

Friday, September 19, 2014

2v-2kk-19pv & rv35+4

Maha möyrii ja ollaan lapsen kanssa katseltu sormiamme. Enää yksi kerta nukkumaan (tai no, nyt tässä vaiheessa ei enää yhtään) ja sitten isi onkin jo täällä. Vain viikonlopuks, mutta kuitenkin.

Päivä meinas olla jahkailun täyteinen ja just sellanen ärsyttävän suunnittelematon, jossa ei päädytä lopulta tekemään mitään, vaikka pitäis. Onneksi kuitenkin sain tartuttua aamua sarvista kiinni ja rohkeesti lähdettiin kaverin luokse. Ehdittiin vähän ulkoilla ja keinua myyrän kanssa, lapselle lounas ja vaunuihin nukkumaan. Sillä välin aikuisille epäterveellinen pastry-ateria ja lapsiaiheisia keskusteluja.

Iltapäivällä kotiin ja jo autoa parkkeeratessa laps alkoi suunnitella, että haluaa mennä pyytämään naapuria mopoilemaan kanssaan. Tai siis, että naapurintyttö saa ajaa lapsen mopolla ja laps pääsee harjottelemaan polkimilla polkemista.

Naapurintyttöparka. Pidän sitä tosi hyvänä piirteenä, että uuden taidon oppineena laps haluaisi harjotella, harjotella, harjotella ja harjotella. Harmillisesti meillä ei kuitenkaan ole (vielä ainakaan) polkimellista fillaria, joten laps pistää kaikki taitonsa peliin, että saisi naapurintytön tekemään vaihtalit. Voi kyllä, nyt on niin tosi kyseessä, että sieltä tulee taitinko ja ihan pienen hetken ja haluaisin. Ja naapurintyttö tajuaa, että jos haluaa fillaroida lapsen kanssa, sen kohtalo on ajaa mopolla (jota kyllä vaikuttaa ainakin hetkittäin ajavan ihan tyytyväisenä). Muussa tapauksessa laps seisoo kypärä päässä lähtöruudussa odottamassa, että naapurintyttö on valmis niihin vaihtareihin.

Josta päästäänkin siihen, että pitäiskö tolle nyt sitten hankkia polkimellinen pyörä, vaikka mun mielestä sellanen potkupyörä olis paljon hyödyllisempi? Toisaalta, laps on myös ihan intona potkulautoihin. Äh, taas kerran valinta.

Sen sijaan mentiin iltapäivällä kanssa 'jumppaan'. Naapurintyttö käy viikottain äitinsä (ja pikkuveljensä) kanssa jumpassa ja koitin pari päivää sitten selittää lapselle mitä se tarkottaa. No, laps tästä heti halusi myös lähteä jumppaan - vaan harmillisesti naapurintytön ryhmä oli jo täynnä. 

Mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi: etsin toisen paikan jumpata. Ei nyt ole ihan samanlainen, kuin missä naapurintyttö käy, mutta luultavasti lapselle sopivampi. Käytiin siis tutustumassa Gymin taaperotuntiin - eli alkulämmittelyt (suurimmaksi osaksi juoksua) ja temppurata, jota lapset kulki omaa tahtiaan vanhempiensa kanssa.

No tokihan laps nautti. Oli pieni liukumäki, oli tramppa ja tunneli. Oli roikkumisköysi, tasapainoilua, rekki ja kuperkeikka. Ja oli muitakin lapsia (tämä tuntui olevan lapselle iso juttu, että meni siellä muiden lasten seassa). Mun maha sen sijaan nnggghhh. 

Ollaan menossa sunnuntaina kokeilemaan yhtä toista paikkaa ja katsotaan sitten mikä valitaan. Näin yhden kerran perusteella sanoisin kuitenkin, että tommonen harrastus olis lapselle ihan huippujuttu. Ja hei, onhan se melkein parkouria, pakkohan siitä on tykätä!

Illalla kysyin lapselta kuka sen paras ystävä on (koska Veera, Tatu ja Patu on parhaita ystäviä) ja odotin tietenkin kuulevani, että naapurintyttö. Laps pääsi yllättämään ja vastaskin, notta äiti. Lapsen lakas äiti. Lakas pieni.

Niiiisk! <3


Isojen keinussa seisaalteen. Vaan myyrälle
kävi huonosti.

Wednesday, September 17, 2014

2v-2kk-19pv & rv35+2

Laps oppi tänään polkemaan polkupyörän (jossa apupyörät) polkimia. Kirjoitti myöskin ensimmäisen kirjaimensa (E - Te on lapsen kiiljain (niin on)). Käytiin poimimassa auringonkukkia. Nähtiin tosi paljon lintuja. Ne kaikki lensi pohjoseen. Illalla, matkalla kotiin miehen siskon luota laps lauleskeli takapenkillä laulun:

Isi on matkalla
Isi on tekemässä töitä
Isi on matkalla

Isi on matkalla
Isi tekee hommia
Isi on matkalla
Isi on tuolla Lontoossa

Laskeskeli myös varpaitaan ja pohdiskeli syntyjä syviä, kuten mihin lampaan pissa menee? Onneksi osasi itse vastata kysymykseensä (koska mä en): Tuonne ja tuonne ja tuonne ja tuonne!

Mulla oli neuvola. Maha kasvaa keskikäyrällä, verenpaine ok, lapsen syke 138 tietämillä. Pissa ok, paino"nousee sopivasti" ja mahalapsella pää alaspäin. Meinasin vähän pyörtyä tiskille (selällään on nykyään todella epämukava olla), mutta onneksi vain vähäsen. 


Mitä sä piirsit? "Te on lapsen kiljain!"

Auringonkukkia ja taivasta 

Hanhiauroja ja taivasta.


Tuesday, September 16, 2014

2v-2kk-16pv & rv35+1

Hypoteesi piti paikkansa: mulla jotain suunnitelmaa päivälle, laps tyytyväinen. Ollaan siis palattu heinäkuun kuplaan, jossa jaksoin joka päivä hämmästellä voiko tää tosiaan olla näin iisiä. On se. Ei harmistuksia, ei kiukustuksia, todella harvoin näitä en HALUA -hetkiä .. me vaan touhutaan ja meillä on kivaa.

Niin, ja niistä aktiviteeteista. Ei mitään kummallista - lähinnä pihaleikkejä naapurien tai muiden ystävien (joilla lapsia) kanssa, uusi puisto sillon tällön (no fine, perjantaina kaveri kiipeili lapsen kanssa pitkin HopLoppia). Jonain päivänä tässä voisi lähteä käymään Jossain. Niinkuin vaikka metsässä tai vastaavassa. Lapselle lapsiseuraa ja mulle aikuisseuraa. Kaikki voittaa.

Päivähoidosta
Parikin ihmistä on kysellyt multa, että mitä mä nyt lopulta siis päätin sen päivähoidon suhteen. Siis mitä, jätinkö tosiaan viimeisimmän päätöksen tänne päivittämättä?

Ilmotin lopulta tarhaan, että jättäydytään pois. Löysin hyvän hoitotädin, jota voi käyttää tarpeen vaatiessa (ollaan koitettu kyllä säännöllistä "kerran viikossa pari tuntia" hoitorytmiä). Oon aivan mielettömän tyytyväinen tähän ratkasuun.

Meillä on, kuten sanottua, oikeasti tosi kivaa lapsen kanssa. Tuntuisi oudolta delegoida eteenpäin lapsenhoitoa (ilman erityistä syytä), joka on kuitenkin mun duuni ja mun mielestä vieläpä kiva sellainen. Enkä mä oikeasti mitään järkevää sillon hoitoajalla tekisi. Facebookkaisin kotona. Sitäpaitsi koska me nähtäisiin niitä kaikkia kivoja ihmisiä ja leikittäisiin naapureiden kanssa ja touhuttaisiin meidän juttuja, jos niin monta iltapäivää menis hoidossa?

Tilanne olis varmaan eri, jos raskaus sujuisi jotenkin hankalammin. Onhan mulla raskas olo ja kumartelu välillä tukalaa jne. mutta yhteistyöhaluisen ja ilosen lapsen kanssa hommat hoituu helposti ja henkinen tyytyväisyys kompensoi fyysistä kömpelyyttä. Kyllähän se oma aika jää aika vähille, mutta senkin kanssa selviää. Ja vieläpä ihan hyvin.

Iltasiivoustuskasta
Muutaman kerran maininnut jotain iltasiivoustuskaan liittyen. Ja siihen, että jotkut lapset rakastaa ennallaan pysyviä rutiineja. Ja kuinka meidän laps ei ole sellanen.

Oon pitänyt kynsin hampain kiinni viimeset yli puoltoista vuotta siitä, että iltarutiineihin kuuluu lelujen siivous ja laps on otettu siihen kykynsä huomioiden mukaan. Haasteena tässä on ollu saada se laps osallistumaan. Ja kun on keksiny tavan saada laps ilosesti osallistumaan, seuraava haaste on ollut keksiä uusi tapa, koska vanha kuluu wanhaksi about parissa viikossa. Tässä kyllä todella oma luovuus joutuu koetukselle.

Tällä hetkellä toimii: pistän Youtubesta soimaan "siivousbiisin" (Andre Rieun kapellimestaroima Ravelin Bolero) ja jos ehditään siivota lelut ennen kuin tämä 7min biisi on soinut loppuun, voidaan mennä katsomaan jäljellä oleva pätkä videoo. 

Tätä ennen oli aika, jolloin laps sai heitellä kevyimmät lelut sohvalta lelulaatikkoon ja sihdata osuuko. Sitä ennen patalappukäärme heräsi ja tuli syömään lapsen lelut (eli vei lelulaatikkoon), ellei laps ollut nopeampi (tästä evolvoitui peli, jossa myös lapsella oli patalappukäärme ja kisattiin kumpi ehtii ensin). Sitä ennen taidettiin vain laittaa leluja nukkumaan (huonolla menestyksellä). Ja varmaan oli tuhat muutakin hauskaa peliä, jotka toimi viikon, kunnes piti keksiä taas uusi. Voiskohan näitä rotatoida..

Iltanukahdustuskasta
Oon tässä jo muutamia kertoja arponut, että pitäiskö sitä alkaa harkita lapsen päiväunien jättämistä pois. Kuitenkin musta tuntuu, että laps edelleen tarvii ne päikkärit (nukahtaa niille yleensä tosi nopeasti ja järkevään aikaan (ennen yhtä) ja nukkuu sen tunnin). Ja jos pitäisi veikata, sanoisin että nukahtaminen kestää siksi, että lapselle on todella hankalaa rauhottua ja jaksaa maata paikoillaan odottamassa unta - tänäänkin huuteli pitkään sängystään en taanut mitään [lunta enkä unta]! En taanut mitään! Ja sitten joka aamu herää yhtä yllättyneenä: uni tuli tittenkin?!

Toki tässä on kanssa tää isi-ikävä. Laps on ollut vähän tavallista herkemmällä tuulella välillä ja tulee maininneeksi aina välillä, että haluasi mennä Lontooseen isin luo. Ja mikä taas tekee sen, että illalla, kun laps protestoi ettei halua mennä yksin nukkumaan, menen sen luo olemaan (normitilanteessa varmaan vaan tsemppaisin, että hyvin se menee ja pian nukahdat jne.). Ja sitten heti puolentoista tunnin kuluttua, kun laps nukahtaa, ilta olikin mennyt siinä.

Tämäkin kulkee sykleissä. On hyviä syklejä ja sitten niitä syklejä, joissa mietin pääni puhki, että mitähän mä NYT keksisin helpottamaan tätä. Vähän niinkuin iltasiivouksen kanssa.



Friday, September 12, 2014

2v-2kk-12pv & rv34+4

Anteeksipyytämisen vaikeudesta. 

Muutama päivä sitten raapasin vahingossa vessakäynnin yhteydessä lasta. Pyysin heti anteeksi, ja laps halasi mua ja sanoi: ei haitannut mitään! Hienoa, ajattelin. Protokolla hallussa.

Eilen laps huitaisi mua ei-satuttamis-tarkoituksessa silmäkulmaan ikävästi. Laps sylissäni kerroin sille, että näissä tilanteissa kun vahingossa satuttaa toista, kuuluu (ja on oikein) pyytää anteeksi. Ja sitten voin halata näääiiin ja antaa pusun näääiin ja sanoa, että saat anteeksi ei haittaa mitään. 

Olin ihan aidosti tosi yllättynyt, kun lapsen reaktio oli 'eieieieiei en HALUA pyytää anteekki, en HALUA en HALUA.' Ei siis muuten, mutta meillä ei ole ollut kuin kerran tai kaksi aihetta harjotella tätä ja en uskonut lapsen edes varsinaisesti ymmärtävän mitä 'anteeksi' tarkottaa. Että sen voisi opettaa vähän samaan tapaan, kuin että kuuluu sanoa 'kiitos', jos joku sanoo 'ole hyvä'. 

Silittelin yllättyneenä lasta ja kerroin, että joskus voi olla vaikeeta pyytää anteeksi, mutta sen oppii, kun harjottelee. Ja että anteeksi pyydetään siksi, että mulle tuli pipi (vaikka oli vahinko) ja vähän paha mieli ja että tulee parempi mieli, kun pyydät anteeksi. Eieiei, en HALUA. 

Ok. Laps meni menojaan, mutta palasi hetken päästä pyytämään, että tulisin leikkimään. Otin lapsen taas syliin ja kerroin sille, että mua harmittaa nyt kovasti, enkä haluaisi leikkiä. Laps katsoi hetken, oli ihan että aha-ok ja lähti huoneeseensa leikkimään itsekseen. Tunniksi (!??!). Kunnes tuli pyytämään iloisena katsomaan kun oli tehnyt mihmikin (piknikin) pehmoilleen.

Menin huoneeseen ja halasin lasta ja sanoin, että vaikka laps ei ollut pyytänyt anteeksi, aion nyt kuitenkin sanoa, että saat anteeksi ja ei se mitään. Päivä jatkui normaaleissa merkeissä. 

Illalla iltasiivoustuska sai harmistumisen (mulle) uudelleen päälle. Makoiltiin nukkumaanmennessä sängyssä kyljikkäin ja laps (tyypilliseen tapaansa projisoiden) totes molemmilla paha mieli. Kuka voi auttaa? Vastasin, että mä voin auttaa sitä ja se voi auttaa mua. Laps kääntyi katsomaan mua ja sanoi: Anteekki. Anteekki anteekki. Laps pyyti tängyttä anteekki, ei pyytänyt ookkalitta.

Halasin ja pussasin lasta, eikä kummallakaan ollut enää paha mieli.

Tuesday, September 9, 2014

2v-2kk-9pv & rv34+1

Meen tosi helposti kotona ollessa sellaseen 'ollaan ja soljutaan ja harhaudutaan' -olotilaan, jossa luultavasti samaan aikaan yritän tehdä jotain omaa hommaa ja samaan aikaan oon puoliksi lapsen leikissä mukana. Siinä missä normiarki ja tylsyys kuuluu elämään, oon alkanut ymmärtää miksi miehen poissaolon ekat kolme viikkoa oli niin honeymoonia: mulla oli skeduloituna meille joka päivä jotain aktiviteettia. Mitä vähemmän kotona, sen vähemmän harmistuksia.

No, tokihan sitä kotona pitää myös olla. Tokihan pitää olla täysin suunnitelematonta ja ohjelmatonta aikaa ja rutkasti. Oikeastaan tää päivä oli aika hyvä esimerkki sellasesta suunnittelemattomasti päivästä, jossa kuitenkin oli sitä aktiviteettia.

Tai no, olinhan mä suunnitellut - että mentäisiin Kampin isoihin puistoihin iltapäivällä. Mutta sillon satoi. Laiskuus iski. Kuravaatteet ja bussi. Ei kiitos. 

Laps halusi mennä pihalle katsomaan sadetta (joka siinä vaiheessa oli enää melkein vain tihkua), joten avasin oven. Kastukoot. Puhalleltiin samppuakuppia [saippuakuplia] ja laps halusi ottaa (aivan yllättäen) kastuneet sukat pois. No ottakoot ja menkööt paljain jaloin. On varmaan viimeset ajat, kun on riittävän lämmintä juosta sateessa paljain jaloin.

One thing led to another. Nappasin kiireessä eteisestä kuravaatteet laukkuun, itelleni sadetakin, pistin lapselle saappaat jalkaan ja vauhdissa vielä kypärän päähän ja lähdettiin mopoilemaan sillalle. Koska laps ehdotti (ja kertoi itse hetken päästä vielä erikseen, että laps ehtotti!). Satakoot. Ollaan märkiä. Ei tää elämä nyt niin vakavaa. Ihan hyvät vaatteet sillä on valmiiksi päällä. 

Sillalla kiviä puroon, ihan kuten eilenkin (tehtiin sankariteko, kaksi aikuista ja kolme lasta, joista yksi vaunuissa ja kaksi omien pyörien päällä ja ajeltiin sillalle). Siitä takasinpäin ja edelleen mopoillen se vajaan puolen kilsan matka asukaspuistoon. Ja vieläpä mopoillen takasin. Kaikki ihan extempore ja ilman huolellista valmistautumista. 

Joo, riittävästi ulos kotoo on hyvä. Eikä se oo aina niin vakavaa.

Ps. Ihan kuin mun maha olis yhtäkkiä kasvanu ihan sikana. Pitäis varmaan ottaa mahakuva.



Sunday, September 7, 2014

2v-2kk-7pv & rv33+6

Edellinen yksinhuoltajajakso oli honeymoon, arki on koittanut. Muistelen kaiholla päiviä, jollon meni helposti monta päivää ilman yhtä ainutta harmistusta tai kiukustusta. Jossain vaiheessa tännekin sitten hiipi se hyvin vahva en HALUA ja ailahtelevaisuus. Yhdessä sekunnissa yhtä ja toisessa toista. Voi olla, että heinäkuisen mahan kanssa jaksoin myös ottaa enemmän huumorilla.

Maha kasvaa, pinna ei. Mental note, vaikka laps pyytäisi kuin, niin pieniä källyjä kaupassa kokeillaan seuraavan kerran taas vuoden kuluttua.

Lapsen verbaalinen osaaminen tuo hyvät ja huonot puolensa. Harmittaa enemmän, kun puhe menee kuuroille korville - toisaalta taas laps osaa joskus häkellyttävästi ilmaista ja analysoida itseään. Ihan muutama esimerkki tältä illalta:

Siivottiin (tai yritettiin siivota) legoja pois, mutta molempia harmitti - mua lähinnä se, ettei laps siivonnut ja lasta se, että piti siivota. Homma ei oikein edistynyt ja molempien hermot alkoi mennä. Laps totesi lopulta sylissäni, että legojen siivoaminen on lapselle vaikeeta. Vielä kun päästäisiin siihen pisteeseen, että voitaisiin yhdessä keksiä miten se olisi kivaa.

Nukkumaanmennessä laps myös muisteli miten oli nukahtanut toti huvin eilen! Ihan ittekkeen. Ja niin olikin. Kysyin osaisko nukahtaa yhtä hyvin tänään, johon nyökkäili optimistisena. Ehdin jo vähän iloita mielessäni, mutta niinhän siinä kävi, ettei se nukahtaminen enää niin helppoa ollut. En otannutkaan tänään, totesi lapskin vähän pettyneenä pyydettyään mut useampaan kertaan makkariin, että pääsee syliin rauhottumaan, kun lapselle ei tullutkaan lunta [unta]. 

Voi olla, että tässä ihan vain asiaankuuluvien tahto-juttujen lisäksi mielialoihin vaikuttaa tää uudelleen alkanut asumusero, isiä on ikävä. Ja oikeastaan paljon enemmän kuin kukaan meistä olis arvannut. Laps kyselee päivittäin missä isi on, pyytää laulamaan isi-laulua (don't ask) ja katselee sormiaan kuinka monta yötä olis vielä siihen, että isi tulee takasin kotiin. Ollaan nyt kahtena iltana skypetelty miehen kanssa lapsen nukkumaanmenoaikaan niin, että mies on lukenut lapselle iltasadun ja ollaan oltu vähän aikaa siinä kaikki yhdessä. 

Tänä ilta laps ei olis halunnut ollenkaan lopettaa puhelua, vaan olisi halunnut pussailla läppärin näyttöä, laittaa kättä miehen poskelle ja tuon tuostakin moi iti! Jokaiseen lopettamisyritykseen hätisteli pois haluun vielä jutella itin kantta. Vielä olis kaks pitkää viikkoa odotusta isin paluuseen.


Pusuja isille

Friday, September 5, 2014

2v-2kk-5pv & rv33+4

Kotimatkalla, sinne jäi Lontoo.

Vaikka Lontoo osottautuikin paljon viihtysämmäksi paikaksi kuin etukäteen pelkäsin (sielläkin oli isot he-vi-osastot kaupoissa!), niin on siellä totuttavaa. Meinasin jäädä vaikka kuinka monta kertaa auton alle (no en silleen OIKEESTI, mutta vähän säikähdin). Vaikka kuinka koitin muistaa varmuudeksi katsoa JOKA suuntaan. Ja vaikka kuinka suojatien edessä luki 'Look left' ja 'Look right'. Toisaalta, kuultiin vasta vähän myöhemmin, että osassa merkatuista kadunylityspaikoista autoilijan ei tarvi väistää, vaan kävelijän. Öm, selvä.

Ja en ole vieläkään varma väistääkö ihmiset toisiaan kadulla mielummin oikealta vai vasemmalta, mutta ainakin rullaportaissa kuuluu seistä oikealla ja kävellä vasemmalla.

Niinjoo, erehdyin kanssa ajattelemaan, että voisinpa leikkiä paikallista ja käydä kaupassa kahvilan sijaan. Virhe. Jouduin automaattikassalle, jossa ensin pyysin nolona apua miten rekisteröin irtoleipäsen. Ja sitten että mihin suuntaan pitää vesipulloa heiluttaa, että koodilukija ottaa sen. Pyytelin nolona anteeksi 'I'm not local...'.

Takana kuitenkin mainiot pari päivää. Kävin tosiaan vähän ulkoilemassa eilen, eli kävin siellä kaupassa, kävelin yhtä katua tohon suuntaan ja sitten toista tohon toiseen. Ja sitten kävelin takasin hotellille. Päätin, että ehdin Lontoon katuja tallata myöhemminkin, mutta milloin mulla seuraavan kerran tulisi aikaa lööbata yksin ilman mitään velvotetta (siis oikeasti ilman MITÄÄN velvotetta) huoneessa, jossa on sänky, ilmastointi, tietokone ja netti (eikä juuri muuta paitsi vessa). Ei varmaan vuosiin. Lisäksi tää mahalaps ottaa nykyään aikamoisen osan mun keuhkokapasiteetista ja kävelyvauhdista.

Siis lööbasin, katsoin turhanpäiväsiä youtube-videoita ja pelasin pelejä ja tukahdutin aivoäänen, joka yritti komentaa olemaan jotenkin tuottava. Illalla laitoin päälle mekon ja lähdettiin miehen kanssa teatteriin. Niin! Kahdestaan, katsomaan musikaalia, teatteria! Lontoossa!

Meillä oli liput The Book of Mormoniin ja huh se oli upea. Siis fenomenaalisen huikea. Poskilihakset sattuivat ja olisin ehkä itkenyt sen upeudesta, ellei se olis ollut niin hauska. Lopussa katsomo seisoi taputtamassa (kuten luultavasti joka ilta) ja täysin oikeutetusti. Meillä oli paikat nelosrivin keskellä ja siis nähdä ne näyttelijät siinä ihan muutamien metrien päässä, kuulla miten ne ihan oikeasti lauloi ja ja ja .. turha nyt jatkaa ylistämistä sanoilla, kun se vaan latistaa. Mutta siis jos joskus joku miettii, että mikäs musikaali olis hyvä, niin toi. Mene katsomaan jos pääset.

(Sen tajuaminen, että kohta me sijaitaan täällä samassa paikassa, ihan vartin metromatkan päässä näistä musikaaleista lisäsi kyllä kanssa Lontoon viihtyvyyttä huomattavasti. Olkoonkin, että eihän meillä realistisesti tule olemaan aikaa käydä mitään musikaaleja kattomassa. Mutta kuitenkin, teoriassa!)

Mahalaps möyrii ja pyörii ja puskee. Tosiaan nykyään alkaa hetkittäin kohtuullisen tukala olla (lapsen laskeutumista odotellessa) ja kävelyvauhti on pääosin aika rauhallinen. Liitoskipuja onneksi nyt vähemmän, eikä oikeastaan muutakaan oireilua (päänsisäistä ei lasketa). Tuntuu, että kaikki menee aikalailla raiteillaan kuten pitääkin ja just nyt ei ole mitään huolta. Vähän oli rankkoja nämä asuntokatselupäivät, mutta niistäkin selvittiin ja tuntuu helpottavalta päästä kotiin.

Niin, siis asuntokatstelu! Me nyt sitten kaiken tämän päätteeksi vuokrattiin asunto! OHO!

Thursday, September 4, 2014

2v-2kk-4pv & rv33+3

Asuntotuskaa Lontoossa. Käytiin eilen kattomassa melkein kymmentä kämppää, yksi sieltä nousi selkeästi ylitse muiden - paitsi sijainniltaan, joka taas saattaa olla deal showstopper. Äh. Ei ole helppoa tämä.

Tässä Lontoota katsellessa ja näillä alueilla pyöriessä täytyy sanoa, että moni ennakkoluulo on rapissut. Täällä (näillä alueilla, joilta asuntoja ollaan katseltu) on kaunista, idyllistä, vehreetä, kivaa. Fine, leikkipuistoja näkyy todella harvassa jos missään, mutta ihan oikeassa olivat. Täällä näkyy tosi paljon äitejä työntelemässä kärryjä iloisesti pitkin katuja. Putiikkeja, kahviloita ja viktoriaanisia taloja.

Laps on voinut hyvin. Heräsin eilen aamulla ennen kuutta lähteekseni kentälle ja elin toivossa, että laps vaan nukkuisi, kunnes heräisi aamulla mummun kainalosta mun sijasta (tästä reissusta toki kyllä monta kertaa lapsen kanssa puhuttu). Turha toivo, heräsihän se. Rutisti mua monta kertaa ja oli unenpöpperöisen harmissaan, mutta jäi lopulta ihan tyytyväisenä halimaan mummua ja lukemaan kirjaa kun sitten lähdin. Päivällä olivat käyneet Haltialassa ja nähneet kakkaavan possun (tästä laps kertoi iloisena illalla Skypessä) ja kaikki oli hyvin (eikä Skypeilykään aiheuttanut mitään ikävää). 

Sain vielä aamulla viestin, että missään vaiheessa ei ole mitään itkuja tullu. Kävi nukkumaan ihan hyvin, yöllä heräsi kerran pyytääkseen vettä ja aamulla säntäsi ilosesti Lego-leikkeihin. Meillä on aika reipas laps, mikä kyllä helpottaa mun oloa täällä suuresti. 

Ja oon sanonut tän ennenkin ja sanon uudestaan: mä olen aivan mielettömän etuoikeutettu, kun mun lapsella on tuollaiset super-isovanhemmat, joiden kanssa se viihtyy aivan älyttömän hyvin ja joiden luokse voin lapsen jättää täydellisellä luottamuksella ja huolettomuudella.

Tästä päivästä tuli mulle lööbailupäivä. Mies töissä, meillä ei olekaan asuntonäyttöjä tänään (ellei jotain yllättävää..) ja illalle on liput musikaaliin (WOHOO!). Voisi varmaan lähteä ulos vähän haukkaamaan raitista ilmaa.

Tuesday, September 2, 2014

2v-2kk-2pv & rv33+1

Mulla on käsissäni boarding pass huomiselle lennolle Lontooseen. Olis kivaa jos kurkku olis vähän vähemmän kipee.

Mutta, asia josta piti puhua: viime aikoina on netissä pyörinyt Lukiolaisten liiton #kutsumua -kampanja koulukiusaamista vastaan.

Joo, mäkin olen saanut oman osani kiusatuksi tulemisesta, mutta ei mitään verrattuna joihinkin kauhutarinoihin. Ja oikeastaan tuntuu hölmöltä edes muistella sitä aikaa. Joo, olin muutamien tyyppien silmätikku, en saanut kutsua kotibileisiin, eikä kukaan aikuinen osannut mua oikein mitenkään auttaa. Siitä huolimatta olin todella onnekas ja mulla oli myös aina vähintäänkin muutama kaveri ja jotenkin mun itsetunto otti aika vähän kolausta lopulta.

Eli never mind that. Sen sijaan Hannamari Rahkosen blogikirjoituksen lopussa ollut 'koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi' -kommentti kirvotti ajatuksia.

Mulla oli tuossa yli kymmenen vuotta sitten kohtalaisen myrskyisä parisuhde, myrskyt luultavasti suurimmaksi osaksi johtuen mun omasta epäkypsyydestä. Valitettavasti kuitenkaan parisuhteen toinen osapuoli ei ollut ainoa kärsijä tässä, vaan ehkä vielä enemmän tämän sisko. Sisko, jolla oli pieni vauva (joka siinä kasvoi taaperoksi), joka oli syntynyt ilman haimaa. Joka taisteli elämästään päivittäin. Jonka perhe todella tarvitsi läheistensä tukea ja apua.

Ja sitten olin minä - epäkypsän itsekäs täysin väärässä paikassa. Nyt tässä vaiheessa (varsinkin kun mulla on maailmassa oma lapsi - voi kyllä, äitiys on muuttanut mun näkemyksiä) hävettää oma silloinen tilannetajuton, epäempaattinen (ja nyt kaunistelen) käytökseni siihen malliin, etten meinaa ihan löytää sanoja tässä kirjottaessa. Kaiken inhimillisyyden nimissä mun olisi pitänyt tukea, auttaa, antaa. Sen sijaan otin, kiukuttelin, enkä halunnut ymmärtää. Käytöstä, jota todetaan yleensä n. 2-3 vuotiailla tahtoikäsillä.

Anyway. Noin vuosi takaperin (eli melkein kymmenen vuotta suhteen päätyttyä) kyllästyin vihdoin muistelemaan omaa ääliömäisyyttäni ja otin yhteyttä tähän siskoon (ja muutamiin muihinkin, joille koin olevani anteeksipyynnön velkaa, kelle mistäkin asiasta). Pyysin anteeksi. Sain anteeksi. 

Tehtyä ei voi muuttaa, mutta olo keveni huomattavasti. Ihan niin paljon, että voin suositella lämpimästi. Luulen, että se anteeksipyyntö saattoi sitä siskoakin ilahduttaa. Onneksi ihminen kasvaa ja muuttuu.

Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi.

Monday, September 1, 2014

2v-2kk-1pv & rv33+0

Kas näin alkoi seuraava yh-jakso. Ja hyvin alkoikin:


Sitä voisi kysyä lapselta, että miksi sillä on päässä juna, mutten sitten viitsinyt. Pysäytin junan, avasin letin ja erotin toisiinsa kuulumattomat, ilman saksia ja itkua (vähän sisäisesti minä vain). Lapsella on edelleen tukka ja veturi toimii.

Tehtiin me muutakin. Kokkasin ainakin ja piirrettiin piha täyteen kuvia liiduilla. Piti olla aurinkoista, sanoivat, mutta melko harmaan syksyistä ulkona suurimmaksi osaksi. Vähän harmaa oli olotilakin, vaikka tämä asumusero ei ole varsinaisesti sen kummallisempi kuin edellinenkään. Lähden ylihuomenna sinne Lontooseen ja oikeastaan tää viikko meneekin siinä. Sitten on jäljellä enää  neljä viikkoa, joiden keskellä mies tulee anyway viikonlopuksi tänne. 

Lapselle on tietenkin harmillisempaa, että nyt on vähemmän leikkiseuraa, kun kotona oon vaan mä. Koitin selittää sille, että päivän aikana tulee hetkiä, jollon leikitään yhdessä ja hetkiä, jollon laps leikkii yksin. Laps totesi tähän vähän murheellisena haluun leikkiä jonkun ihmiten kantta. Äiti on huvä ihminen.

Onneksi on kuitenkin myös naapurit. Näitä on tullut jo muutama pieni pilkahdus, mutta ensimmäisiä kertoja näin tänään ton MEIDÄN lapsen käynnistävän interaktiivisen leikin tarkoilla ohjeilla naapurin kolmevuotiaan kanssa. Tulepat tänne kauppaan lapsen kantta. Ota ämpäli, laita tinne hiekkaa ja lapio. Ja tule kauppaan.

Kolmevuotias työtä käskettyä.  Harmittaa jo valmiiksi lapsen puolesta muuton tuoma ero.

Ainiin. Vähän on vielä pakko avautua. Ei ikinä kannattaisi koittaa turvata selustaa olemalla ennakoivasti rehellinen Kelalle. Menin kirjottamaan hakemukseen, että meillä on mahdollisesti tulossa muutto Lontooseen syksyllä (ihan vaan etten nyt sitten saa jotain päätöstä, joka ei sitten pädekään ja sitten joudun maksamaan jotain ja blah blah).

NOH. Tämän (mutkaisena) seurauksena:
a) Mies oli saanut Kelalta kirjeen, että 'puolisonne ilmoituksen perusteella asutte ulkomailla'. Soittelin perään, että EN OO SANONU ja lopputulemana vaadittiin, että mies soittaa Kelaan tullessaan Friscosta (työmatkalta...) Suomeen. Kertoakseen, että työmatka on loppunut ja on palannut.

b) Mun vanhempainrahahakemukset jne. on kaikki menny jonnekin ulkomaa-mikälie-osastolle, jossa on todella pitkät käsittelyajat. Siis mun (hakemukseen kirjoitettu MAHDOLLINEN) Lontooseen muutto ei vaikuta tukiin, mutta sen vain käsittelee eri osasto, joka on aivan järkyttävän hidas. Äitiysloma alkoi viikko sitten, hakemus lähetettiin kaksi kuukautta sitten, siellä ne edelleen käsittelee.

Jos en olis maininnut asiasta, hakemukset olis käsitelty normaalisti ja Lontooseen muutto olis tapahtunut ilmoituksella niille. Morro.


Katutaidetta