Thursday, December 29, 2011

2011 kuvina

Hesarilla on tapana kerätä kooste vuoden tapahtumista kuvina. Tässä minun (ja miehen ja pupun) vuosi kuvina.

Tammikuussa oli kummipojan ristiäiset ja mä täytin 30v. Lisäksi tammikuussa perustettiin ruokaklubi, eli me + kaksi muuta pariskuntaa otettiin tavaksi tehdä hyvää ruokaa hyvällä teemalla ja syöd sitä hyvän juoman kera.


Helmikuussa kävin Kanarialla moikkaamassa mutsia. Voih sitä lämpöä ja aurinkoa. 


Maaliskuussa meillä oli bändin kanssa keikka eläintarha-teemaisissa bileissä. Päätettiin pukeutua kanssa eläimiksi. Pistettiin siis miehen kanssa pupukorvat, -häntä ja rusetit ylle ja sitten lavalle. Mä vaihdoin kanssa työpaikkaa.


Huhtikuussa ruokaklubilla oli itämainen teema ja jälkkäriksi saatiin järkkyhyviä kookoshyydykkeitä. Lisäksi mies täytti 30v.


Toukokuussa mentiin naimisiin! Maistraatin lyhyt, koruton seremonia  sai hymyn huulille, mutta kunnialla siitä selvittiin. Lisäksi istutettiin porkkanoita ikkunalaudalle kasvamaan. Kelit oli heti huhtikuusta lähtien ihan mielettömän lämpimät.


Kesäkuussa seisoin käsilläni tiimin virkistyspäivillä (olin tullut samana aamuna Tallinnasta, jossa olimme olleet kuuntelemassa Jamiroquain keikkaa). Käsiseisonnan jälkeen tein myös kärrynpyörän, joka koitui noiden lempparihousujen kohtaloksi. Onneksi siitä ei ole kuvaa.



Heinäkuussa pidettiin ystäville hääjuhlat, jotka jatkui (lähes tauotta) seuraavana päivänä picnic-brunssilla, joka venyi aina aamukahteen saakka, jolloin käytiin kotona pakkaamassa kamat, nukkumassa tunti ja lähdettiin Azoreille häämatkalle katsomaan delffiinejä. Olivat huikeita.



Elokuussa oli vielä tosi lämmin ja puistossa istuskellessa varpaalle lensi sudenkorento. Puiston lisäksi käytiin miehen tädin saarella sekä meidän ystävien saarella (todistamassa, ettei sielläkään ole AINA kaunis ilma) 


Syyskuussa käytiin Bostonissa tapaamassa miehen veljeä ja samalla piipahdettiin New Yorkissa . Molemmat ihan parhaita paikkoja. Syyskuussa myös vietettiin ikimuistoinen viikonloppu sieniä poimien ruokaklubin kanssa Tammisaaressa.


Lokakuussa mies poimi viimeisen luomulähiporkkanan meidän ikkunalaudalta ja syötti sen pupulle, joka söi sen hyvällä ruokahalulla. Lokakuussa myös kävi ilmi tämä meneillään oleva yhdeksän kuukauden (+ eliniän) projekti.


Marraskuussa vietettiin kummipojan yksivuosisynttäreitä jättimäisen kermakakun äärellä.  Lisäksi jännitettiin ensimmäistä neuvolaa ja mä vietin ennätys paljon aikaa halaillen vessanpönttöä.



Joulukuussa Porissa meri hyrskysi ja myrskysi vaikka aurinko paistoi. Uutiset kehotti pysymään sisällä tai ottamaan nyt ainakin moottorisahan mukaan jos joutuu maanteille menemään. Selvittiin kuitenkin Helsinkiin ilman moottorisahaa.

rv14+3

Luin eilen Hesarista todella hyvän kolumnin. Kaaro saattaa ärsyttää joitakuita pseudo-tieteellisyydellään, mutta mun oma tieteellisyys on usein sen verran heikkoa, että on helppoa katsoa pseudoa läpi sormien ja keskittyä olennaiseen. Kuten tässä.

Kasvatusasiat on ollu paljon mun mielessä - aina teini-ikäisestä asti kun katselin vähän kauhuissani täysin kontrolloimattomia, kapinoivia luokkakavereitani yläasteella. Toki itekin kapinoin, mutta mulla oli hyvin selkeät rajat, joita ei ylitetty. Kysyin joskus mutsilta miten se oli onnistunut sisäistämään muhun niinkin paljon kunnioitusta ja myötätuntoakin vanhempiani kohtaan. Kuulemma kunnioittamalla meitä. Kuulostaa fiksulta.

No mutta, itse kolumniin. Lyhyesti Kaaro kuvailee miten lapsi muuttunut sijoituskohteesta, joka auttaa perhettä ja jonka ensisijainen tehtävä on tuottaa (tuoda rahaa, auttaa kotitöissä jne.) palvottuun, täydelliseen olentoon, jota vanhempien kuuluu viihdyttää.

Tietenkään asiat eivät aina ole näin yksinkertaisia, mutta kyllä se herätti ajatuksia. Jostain näitä 'ihan sama' -lapsia, joita mikään ei jaksa kiinnostaa ja huvittaa ja jotka suhtautuvat ylimielisesti ja väheksyen kaikkeen (jo ennen teini-ikää), syntyy. Varmasti siihen vaikuttaa ympäristö, kaverit, elämäntilanne, mutta uskoisin myös paljolti se, miten paljon vahemmat suostuvat ottamaan lapsilta ylimielisyyttä vastaan.

Ja nyt on tietysti hyvä puhua, kun ei ole omaa lasta ja pelkkiä arvauksi kasvattamisen vaikeudesta.

Muistan kyllä ite, että epäkunnioittavasta käytöksestä tuli lapsena hyvin nopeasti satikutia. Ja kyllä siinä lopulta oppi ymmärtämään, että sillä voi ihan oikeasti loukata ihmisten tunteita.

Kolumnin jälkeen jäi sellainen olo, että lapsi ei kyllä todellakaan tule hukkumaan lahjavuoriin, vaan saa pari tärkeintä haluaamansa juttua jouluna ja joutuu (pääsee) heti pienestä pitäen osallistumaan kotitöihin ja perheen elämään. Rakkautta ja kuria ja kunnioitusta. Lapsi ei ole täydellinen, mutta täydellisen rakastettu.

Ei se hyvä kasvatus varmaan ihan näin yksinkertaista ole ja sääntöjä joutuu keksimään matkan varrella lisää, mutta tulipahan taas mietittyä. Varmaan kannattaisi lukea jotain hyviä kasvatusoppaita. Suosituksia, anyone?

Ja sitten. Ei varmaan pitäisi friikata tässä vaiheessa, kun joulukin on vielä alla, mutta harmillisesti paino on nyt vähän heilahtanut ylös päin. Varmaan nyt kyseessä on vasta noin kilon nousu, mutta silti. Toisaalta, luin juuri jostain neuvola-oppaasta, että tässä vaiheessa raskautta ruoan kulkeminen elimistön läpi kestää tuplasti niin kauan kuin normaalisti. Eli odotettavissa jumitusta ja turvotusta jne.

Ja sitten. Sain mieheltä eilen multimeediaviestin. Oli kävellyt ruokiksella Stokkan urheiluosaston läpi ja bongannut sieltä mulle talvikengät. Uuden kameran kunniaksi tässä kuva.

Naisten talvikenkämuoti tänä vuonna ilahdutti


Ihastuin kenkiin samantien ja pakkohan ne oli käydä sieltä hakemassa. Aivan vallottavat. Varsinkin kun Addun superstarit vetoo muhun muutenkin. Ja toi väri! Mun muuten mustissa talvivaatteissa ihan excellent. (ps. tämä ei todellakaan ollut mikään maksettu mainos, vaan ihan aidosti ilahduttanut ostos)

Ainiin, ahdistuksissani siitä, että nahkatakki ei meinaa enää mahtua kiinni (yhyy! tissit ottaa vastaan! ja vatsa kans!), ostin myös uuden talvitakin. Kokoa jättimäinen. Sinne mahtuu vatsa poikineen.

Ja vielä - mulla ei ole vielä ainuttakaan lastenvaatetta / -lelua tai muuta kamaa ostettuna (vaikka ohikävellessä oonkin niitä hymyillen katsellut). Pitäiskö tälle nyt tehdä jotain...

Monday, December 26, 2011

rv14+0

Tää jatkuva henkinen vuoristorata on kyllä naurettavaa. Sukkuloin kyyneleistä nauruun ja monet asiat, joita en normaalisti varmaan huomaisikaan yhtäkkiä ärsyttää tai  painaa tai harmittaa niin ettei muuta saa ajateltuakaan.

Yksi hyvä esimerkki tästä on miehen tuleva työmatka. Haluavat duunista lähettää hänet kaheksi viikoksi kaukomaille heti uuden vuoden jälkeen. Siis kahdeksi viikoksi? MINUN mieheni??!

Normaalitilassa (lue: ei raskaana tai e-pillereiden vaikutuksen alla) tämä ei olisi todellakaan mikään iso juttu, saattaisin jopa salaa nauttia kahdesta viikosta yksin kotona pupun kanssa, me perheen naiset. Tokihan siinä olisi ikävä tullut, mutta kyllähän kaks viikkoa kestää. Mullahan on siinä vaikka mitä ohjelmaakin.

Tässä raskaustilassa (ja tunnistan näitä oireita ajalta, jolloin käytin pillereitä - thank GOD tajusin lopettaa!) menen ees taas hiljaisen alistumisen ja neutraalin hyväksymisen sekä aivan valtaisan hylätyksitulemisen ja protestoinnin välillä. Pahimmillaan kiukuttelen hiljaa mielessäni, että MENE VAAN, ihan sama mulle! Siitä vaan, hylkää pois, katotaan onko lukot vaihdettu kun palaat, NIIN! En mäkään halua olla sun kanssa!

Heti perään kyynelsilmin ajattelen, että en selviä ilman miestä mitenkään sitä kahta viikkoa ja jos mulle tai mahaotukselle sillä aikaa käy jotain, eikä mies ole paikalla, en anna sitä IKINÄ sille anteeksi.

Tajuan tämän toki aivan naurettavaksi, ja vaikka pari kyyneltä poskelle vierähtikin, en sentään sotke miestä tähän skitsofreeniseen, päänsisäiseen kreikkalaiseen tragediaani.


Eikä tämä toki tähän pääty. Jouduin peittämään glögilasilla liikutuksesta väpättään alahuuleni toimitusjohtajan pitäessä jouluntoivotuspuhetta (jossa siis ei tosi asiassa ollut mitään liikuttavaa) ja radiosta soinut haikea kappale toi yhtäkkiä mieleen eläviä muistoja ikivanhasta parisuhteen loppumisesta. Kaikki tämä kuitenkin unohtui kun mies osti  mulle synttärilahjaksi uuden kameran.

Eli siis joo, hormonaalista, emotionaalista elämää tässä eletään.

Muitakin raskausoireita on. Mulla ei alkuvaiheessa ollut mitenkään tihentynyt virtsaamistarve, mutta nyt tuntuu että pissattaa kokoajan. Lisäksi on tavallista useammin jano - enkä osaa oikein edes spesifioida mitä haluaisin. Jotain raikasta, jääkylmää - mutta mitä. Vettä päädyn yleensä juomaan, joskus joku limsakin saattaa mennä.

Ja tosiaan, vessassa joutuu käymään tavallista useammin myös niin hetkinä kun en oo juonut mitenkään tavallista enempää.

Jostain luin, että tässä vaiheessa kohdun pitäisi olla siirtynyt (tai siirtymässä?) niin, ettei se enää paina virtsarakkoa. Musta tuntuu, että joko se vasta siirtyi siihen virtsarakon päälle tai sitten se on vaan kasvanut sen verran, että ylettyy nyt uusiin ulottuvuuksiin.

Lisäksi. Ummetusta, usein. Vatsa ei toimi ihan normaalisti, vaan haluaisi hirveästi pitää kaiken ruoan sisällään. Ja toki niitä nipistelyjä. Ja mun iho on kuivunut aivan hirveästi. Kuiva se oli jo ennen raskautta, mutta tää raskaus on vain pahentanut sitä.

Talvisin iho-ongelmat vielä pahenee ja nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että mun tulee käytyä vain parin päivän välein suihkussa (toki kriittiset paikat pestään sitten muulla tavoin päivittäin), koska iho kärsii siitä niin paljon. Eikä näin raskaana mitään kauhean vahvoja aineita voi käyttääkään.

Ja musta tuntuu, että haistan tosi vahvasti omat hajuni, alushousut tekee mieli välillä vaihtaa melkein kesken päivän.

Mutta joo, ehkä tämä tästä tältä erää. Huomenna töitä, vaikka pari vapaapäivää olisin tähän todella mielelläni ottanu.

Toivottavasti kaikilla oli ihanat joulut - tai ainakin niin ihanat kuin olosuhteisiin nähden voisi olla. Mulla on onneksi niin superkivat appivanhemmat, että pari-kolme päivää niiden luona meni hujauksessa ja jos ei olis ollut töitä tänään, olis voinut jäädä vaikka pidemmäksi ajaksi.

Friday, December 23, 2011

rv13+6

Hyvää, ihanaa joulua kaikille täältä raskaushormonien sekaisesta maailmasta. Sinappia sain aikaseksi tehdä, saaristolaisleipääkin leivoin. Nyt voi rauhassa rauhottua.

Wednesday, December 21, 2011

rv13+2

Eniten harmittaa kaikki.

Tää on kuin PMS-päivä pahimmasta päästä. Aamulla vatsaa nipisteli pmsäisesti (meni kyllä onneksi ohi) ja sitten vaan valtasi sellainen yleinen ahdistuminen ja turhautuminen ja väsyminen ja kiukustuminen kaikkiin asioihin.

Töissä on periaatteessa pääosin kivaa, mutta mulle tulee tuon tuostakin (tosiaan pms:stä tuttuja) sellasia sisäisiä raivokohtauksia, joissa fantasioin läppärin heittämisestä ikkunan läpi ja itkupotkuraivaroimasta lattialla ja vaikka mitä. Onneksi oon oikeasti varsin rauhallinen ja kontrolloitu tyyppi, ettei työkaverit näistä joudu kärsimään, mutta se on aivan käsittämättömän turhauttavaa kun hommat ei toimi (ihmiset mokailee / työkalut hajoilee / jonkun muun tyypin syystä mun projekti jotenkin kusee).

Lisäksi törmäsin tuossa yhteen kaveriini, joka kertoi olevansa menossa syömään meidän yhteiden kaverin kanssa. Tämän yhteisen kaverin, jonka kanssa meillä oli miehen kanssa tapana hengailla jatkuvasti, tehtiin tosi paljon asioita yhdessä. Nykyään sitä näkee todella harvoin (ja mekin ollaan tosi passiivisia, myönnettäköön), mutta on vaikeaa huomata että läheinen tyyppi on etääntynyt ja sille on tullut muita läheisiä tyyppejä.

Ja sitten sata muuta pientä asiaa. Ja jotenkin ehkä erityisesti se, että joulu on niin lyhyt, eikä siinä oo lainkaan lomaa. Toivoisi, että joulu olis ihana asia, jota odottaa, mutta nyt se on lähinnä ahdistava asia, koska meillä on hirveä härdelli duunissa, myös välipäivät. Ja joulu hujahtaa kuitenkin sekunnissa ohi.

Sigh.

Ehkä tämä tästä vielä iloksi. Valivali ja silleen.

Tuesday, December 20, 2011

rv13+1

Sokerirasitustestin tulokset tulivat. Verensokeri ei heilahtu juurikaan suuntaan tai toiseen - eli tulokset olivat oikein hyvät. Hyvä.

Lisäksi tein periaatepäätöksen olla syömättä mitään, mistä voisin jälkikäteen olla huolissani, että ENTÄ JOS (siis vaikka vatsa esim. menisi sekasin parin päivän päästä tai ilmenisi jotain muita outoja oireita). Oma mielenrauha nyt ennen kaikkea.

Vatsa on voinut noin muuten oikein hyvin ja aloin jo pohtia, että voisiko se johtua mukavista äitiyshousuista, jotka eivät kiristä? 

Ps. Pirkka-niksi: äitiyshousuista saa mukavat kääntövyötärölliset housut (vähän semmoset jooga-housu-tyyppiset), jos oma vatsa ei vielä riitä täyttämään etupussia.

Monday, December 19, 2011

rv13+0

Elämä (ja vatsa) taas rauhottunu ja kaikki on as usual ja kuten pitääkin. Kävin aamulla sokerirasitustestissä ja vastoin odotuksia selvisin laattaamatta. Aika meni oikeastaan tosi nopsaan. Luin pari lehteä, selasin nettiä kännykällä ja nuokuin. Kyynertaipeet tietty hirveillä mustelmilla useiden verikokeiden jälkeen.

Tällä hetkellä väsyttää niin etten saisi pidettyä silmiäni auki. Töissä stressikiireahdistus ja koko joulu tulee olemaan samaa, välipäivät mukaan lukien. Duunin huono puoli on tää, tehdään projekteja, joissa on  mukana jengiä ympäri maailmaa ja niin, ei ne Kiinassa vietä joulua - ja projetkin on vaan jatkuttava.

Tykkään kyllä työstäni, mutta tykkään kyllä kanssa lomasta (jota ei tänä jouluna ole)...

Ps. osaisko joku nyt vielä selittää, että jos mun vikat menkat  on alkanu tiistaina, niin sillon tiistai on +1 päivä (näin ne laski ultrassa, joka oli perjantaina ja +4 päivä). Onko maanantai siis +0 vai +7? En tajua. Luulin ultraan asti, että tiistai on +0, keskiviikko +1 jne.

Saturday, December 17, 2011

rv12+6

Olin aloittamassa entryn kysymyksellä: 'koska saa alkaa ostaa/käyttää äitiysvaatteita?' mutta vaateostoksilla oltuani kysymys muuttui: 'koska KANNATTAA alkaa käyttää äitiysvaatteita?'.


Lähdin sitten siis vaateostoksille, kun alkoi tuntua, että kaikki työhousut kiristää vähän vatsasta. Oon normisti sen mallinen, että reidet alkaa kiristää ensimmäisenä ja vyötärö vasta sitten. Nyt kuitenkin on nimenomaan toi vatsa, joka kiristää. Voi olla toki myös siksi, että vatsa oli muutenkin viime viikolla kipeä, mutta huomasin useampana aamuna saman: ei tehnyt mieli laittaa mitään housuja jalkaan, kun ajatuskin kiristi.

Ajattelin siis että voisin mennä vähän vilkuilemaan äitiysvaatteita. Noh. H&M:n valikoima oli jotenkin todella heikko ja heh, eihän mun vatsa niitä äitiysvaatteiden pusseja todellakaan täyttänyt (mikä on varmasti hyvä merkki tässä kolmannellatoista viikolla). Ostin kuitenkin yhdet siistit housut noin niinkuin tulevaisuutta ajatellen ja päätin että käyn nyt vain etsimässä ensin 'normaaleja', mutta isompia vaatteita.

Kotiin tullessa lueskelin netistä, että moni on tuntunut alkavan käyttää äitiysvaatteita joskus viikon 20 ympärillä. Voin hyvin kuvitella, että siinä vaiheessa vatsaakin alkaa olla jo sen verran. Sitten löytyi se, joka kertoi laittaneensa viikolla 7 ensimmäiset raskausfarkut. Ja toki myös niitä, joiden ruuminrakenne antoi myötä, ettei tarvinnut kertaakaan äitiyshousuja, vaan käytti vaan matalavyötäröisiä.

Nyt pitäis vielä jaksaa käydä katsomassa niitä isompia housuja jossain vaiheessa. Vihaan vaan tota tungosta ja jouluvilinää kaupungilla.

In other news, maanantaina on sokerirasitustesti. Jipii.

Friday, December 16, 2011

aurinkoa risukasaan jne.

Nyt alkaa olla pikkuhiljaa sellainen olo, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Vatsa onkin nyt ollut aamun jälkeen ihan hiljaa ja tulin alkuiltapäivästä kotiin makoilemaan miehen kainaloon sängylle ja torkkumaan vähän.

Koti on siisti siivoojan jäljiltä ja vähän vielä töitä ja sitten voikin jo siirtyä viikonlopun viettiin.

Lisäksi: kävin vaa'alla, ensimmäistä kertaa sitten 8. viikon neuvolan (viis viikkoa sitten). Näyttää siltä etten ole juurikaan (jos ollenkaan) lihonut ensimmäisen neuvolan jälkeen. Tai ainakaan paino noussut. Toki eilen tosiaan oli vatsa vähän kuralla ja tänään söin vähän kevyemmän lounaan, mutta en usko että yhdessä päivässä heilahtelu nyt NIIN suurta on.

Tämä hyvä siksi, että olo on hyvin lihonut, odotin paljon enemmän, monet housut kiristää vatsan kohdalta ja syytin vain itseäni lihomisesta. Nyt voinen kuitenkin hyvillä mielin ostaa housuja jotka ei kiristä. Painon ei tässä kuulukaan mitenkään huikeasti nousta ja eletään toivossa että kokonaisnousu pysyy mahd. pienenä.

Ystävältä sain hienon linkin. Suosittelen lämpimästi.

Thursday, December 15, 2011

rv12+4

Just nyt on sellainen olo, että en yksinkertaisesti tuu selviämään tästä päivästä.

Vatsa on edelleen vähän sekasin ja nipistelee ja mua huolestuttaa, vaikka ei mulla onneksi kuumetta olekaan (edelleenkään).

Mies olis eilisillan duunin pikkujouluissa. Sinänsä mua ei yksin kotona oleminen haittaa, ja eilenkin menin puoli kymmenen aikaan nukkumaan aivan loputtoman väsyneenä. En tosin nukahtanut ennen kymmentä ja heräsin varttia yli yks miehen tekstariin, että käyvät vielä vähän baarissa.

Mukavaa että tekstasi, mutta olisinpa ollut riittävän fiksu ja laittanut puhelimen äänettömälle nukkumaan mennessä. Nukuin sitten sellasta puoliunta (joka kyllä tuntui kokoajan hereilläololta) siihen kolmeen asti kun mies tuli kotiin.

No, siinä kun valveilla olin, niin en sitten meinannut nukahtaa uudestaan kunnolla ollenkaan. Valvoin/nukuin sellasta puoli unta johonkin viiteen asti, kunnes nukahdin kunnolla.

Juteltiin vähän miehen kanssa aamusta ja kerroin sille huolistani ja edellisestä illasta ja mies vastasi että mun olis pitänyt kutsua se kotiin henkiseksi tueksi - tai siis olisi tullut jos olisi tiennyt. Mä taas en haluaisi olla se (nalkuttava vaimo), joka käskee miehen kotiin omien tarpeittensa takia.

Jouduttiin siitä molemmat kuitenkin lähtemään aika nopeasti töihin, kun meille tuli meidän joka-tois-viikkoinen siivooja.

Nyt kuitenkin on sellanen olo, että haluaisin vaan mennä kotiin ja tulla jotenkin - miten vaan - lohdutetuksia ja vakuutetuksi siitä että kaikki on hyvin (mulla ja pikkusella), eikä tässä hätää. Sen sijaan istun töissä keskellä hirveää määrää sekalaisia surullisia tunteita huolesta ja riittämättömyydestä ja epävarmuudesta lähtien.

Eikä mua normaalisti ole miehen (harvinaiset) baarikäynnit haitannu, mutta jotenkin juuri tän kaiken keskellä alkoholilta haisevaa, vähän krapulaista miestä oli kauhean vaikea vastaanottaa, vaikka se kuinka oli hellä ja koitti lohduttaa. Kai sitä jotenkin syyttää sitä mielessään, ettei ollut eilen kotona lohduttamassa, vaikka mistäs se oli tiennyt, kun en mitään sille maininnut.

Jos jotain positiivista, onneks tänään on perjantai. Meillä on illalla bändin pikkujoulut (aargh lisää stressaavia ruokatilanteita!), jotka on varmaan kuitenkin oikein mukavat.

rv12+3

Ikävää, kun tuntuu että kokoajan on jotain vähän vinossa ja se saa helposti huolestuneeksi. Tällä kertaa mulla on ollut vatsa jotenkin yllättäen sekasin tänään. Ei mitään hirveitä vatsakipuja (hiukan), mutta vessassa käydessä huomaa.

Niin, ja heti sitten tietenkin sitä alkaa miettiä että mitä kaikkea tässä on viime aikoina tullut syötyä. No, söin halloumia tiistaina, mutta se oli paistettu pannulla ja nähdäkseni ihan kuumaksi.

Ja kai sitä kannattaa alkaa olla huolissaan vasta siinä vaiheessa, jos alkaa nousta kuume. Ainakaan vielä ei ole mitenkään varsinaisesti kuumeinen olo. Ja kaiketi se on suhteellisen normaalia, että vatsa on välillä löysällä ja välillä ummetusta.

Huomaatteko miten koitan rauhotella itteäni?

Silti hetkittäin on sellanen olo, että olispa olemassa joku kotikutonen systeemi, jolla voisi helposti sulkea pois kaikki ikävimmät jutut (kuten ne hyvin hyvin epätodennäköiset listeriat ja salmonellat sun muut).

Väsyttää ja tekis mieli mennä vaan kotiin nukkumaan. Jos vatsa on tälleen löysällä, taitaa jäädä ensimmäinen joogakerta sitten ensi vuoteen.

Wednesday, December 14, 2011

rv12+2

Kuukausien uhkailu otti tänään pienen askeleen. Katsottuani jakson Sinkkuelämää sohvalla (miehen lähdettyä sählyyn), nousin vihdoin ylös, laitoin musiikkia ja tein pienimuotoisen kuntopiiritreenin (hyyyyyyvin kevyttä) ja venyttelin.

Voi itku miten huonoon yleiskuntoon sitä on äkkiä päätynytkään! Oon kyllä tietty ollut tässä kipeenäkin pariin otteeseen (seliseli), mutta ihan oikeasti urheilu on vaan jäänyt nyt ihan taka-alalle. Pelkkä matolle laskeutuminen hengästytti melkein. Ja venyttely! En muista koska olisi ollut viimeksi noin ikävää venytellä (ikävää, as in venytykset tuntuivat. Joka puolella. Ikävästi).

No, venytyksen päätteeksi suljin musan ja jäin makaamaan selälleni vielä lattialle. Luin jostain neuvolasta saadusta kirjasta, että Kiinassa raskaanaolevat äidit (siis hetkinen .. olenko mä raskaanaoleva äiti??) pitää päivittäin pienen meditaatiohetken, jossa ne keskittyy miettimään tulevaa lastaan. Päätin tehdä samanlaisen hetken siinä matolla maatessani ja ajatukset väkisinkin harhaili takaisin ultraan. Minkähänlainen tyyppi sieltä on tulossa?

Ajattelin siinä samalla, että hienoa, sain vähän tehtyä ihan pientä liikuntaa, oon syönytkin tänään ihan terveellisesti, eihän tämä nyt niin vaikeaa ole.

Sitten  mies tuli kotiin, oli ostanut uuden lättypannun. Menin hetkeksi ihan alakuloseksi, kun tuli sellanen olo että musta varmasti tulee huono äiti, kun en osaa edes lonkalta veivata lättytaikinaa. Mies onneksi lohdutti kuitenkin, että nykyajan äideillä on siksi internet.

Tehtiin lättytaikina ja lättyjä ja siinä ihan autuaasti unohdin kaikki terveelliset asiat.

Positiivisena asiana voinen sanoa kuitenkin että tässä entryn kirjottamisen aikana lähetin sähköpostia hyvältä kuulostavaan jooga-paikkaan, joka tarjoaa raskausajan joogaa. Ehkä tämä tästä vielä terveelliseksi elämäksi muuttuu! Lisäksi otin kunnianhimoiseksi tavoitteeksi mennä perjantaiaamuna työpaikan tarjoamalle venyttelytunnille. 7:50 aamulla! Juuri se päivän vetrein aika...

ps. HAHAA, onko nämä nyt oireita virkeästä keskiraskaudesta?!

Monday, December 12, 2011

rv12+1

Noniin, 13. viikon tällä puolen. Eli ensimmäinen kolmannes kunnialla ohi!

Heräsin tosin viime yönä kurkkukipuun ja tuli vaan sellanen olo, että en OIKEASTI voi olla TAAS tulossa kipeäksi! Joka paikassa on uutisoitu, että viruksia on liikkeellä jos jonkinmoisia, eli periaatteessa ihan hyvin voin olla taas kipeenä, mutta ei ei ei en hyväksy!

Kuumaa juomaa ja kurkkupastilleja. Siinä keskellä yötä valvoessa surffasin vähän nettiä ja luin jostain mistälie vauva-foorumeilta, kuinka joku hehkutti, että suorastaan TUNSI kuinka bakteerikerros kuoriutui kurkusta pois Mynthoneilla. Ei niin että olisin mainoksen uhri, mutta ostin nyt askillisen itellenikin näin töihin tullessa. Ja tadah - liekö plaseboa vai jotain Mynthoneissa olevaa puudutusainetta, mutta kurkku ei tunnu enää (tällä hetkellä) kipeältä.

Se on vaan kamalaa, kun yöllä herää näihin ajatuksiin ja sitä väkisinkin päätyy aina jonnekin huonolle polulle näiden väsyneiden huolestuneiden ajatusten kanssa. Entä jos sitä ja entä jos tätä. Toivotaan nyt vaan, että tää menee parissa päivässä ohi.

Ja koitan olla stressaamatta siitä, etten saisi stressata.

rv11+7

Kuulemma mun pitäisi alkaa lähestyä seesteistä, virkeää ja energistä raskauden keskivaihetta. Ainakin mun tapausessa se virkeys kyllä näkyy ainostaan iltakukkumisena. Oon ollut silmät ihan ristissä koko päivän tänään töissä, eikä mikään ihme - viiden-kuuden tunnin yöunet ei riitä pitämään mua toimintakykysenä koko päivää.

Noin muutoin olo on periaatteessa ihan ok, mutta aina välillä on vähän äklö ja turvonnut ja hankala olo. Lisäksi olen huomannut pienen, mutta hälyyttävän työmotivaation muutoksen. Voi olla että johtuu joulun lähestymisestä (toinen jalka jo joulussa!), mutta on ollut sellainen olo, että voisin nyt lopettaa työt ja vaan keskittyä pitämään itsestäni (ja tosta otuksesta) hyvää huolta.

No, onneks se joulu on pian, vaikka ohihan seki vilahtaa ihan hetkessä.

Neuvola osa 2 varattua, vielä pitäis varata aika sokerirasitustestiin. Sain myöskin jo takasin tuloksia labrasta ja pääosin kaikki oli ihan ok. Valkosoluarvot vähän korkealla, mutta kuulemma suurimmalla osalla raskausaikana on näin. Lisäksi kuulemma flunssa kohottaa näitä arvoja.

Eli näillä mennään!

Sunday, December 11, 2011

rv11+6

On se niin, että meidän otuksen konkretisoitua jonkunlaista muutosta tapahtui niin mussa kuin miehessäkin. Viikonloppu on mennyt muistellessa niitä ultran pysäyttäviä tunteita, sitä kuvaa ruudulla ja sitä kummallista rakkautta, että tuolla toi meidän tyyppi nyt on. Sen lisäksi oon alkanut katsella jotenkin vähän uusin, ihastunein silmin muiden vauvakuvia ja alkanut ymmärtää niiden elämää vähän uusin aivoin.

Mieskin on alkanut silitellä mun vatsaa useammin ja tuon tuostakin huudella ystävällisesti 'haloo?' mun navan suuntaan :)

Ennen kaikkea tietenkin suurin onni tässä on vaan se, että lapsella oli kaikki kohdallaan ja voin ainakin jonkinlaisen helpotuksen huokauksen päästää. Vaarallisin vaihe on ohi. Tietenkin mitä tahansa voi edelleen käydä - mutta mitä tahansa voi olla myös käymättä.

Mutta mä oon kyllä vähän päättänyt, että tää menee hyvin.

ps. Alle 200 päivää laskettuun aikaan!

Friday, December 9, 2011

rv11+4

Ohhh, ultra meni upeasti, kaikki oli pikkuisella hyvin. Eikä sitä voinut kun maata siinä kyyneleiden vieriessä pitkin poskia, kun se siellä venytteli ja potkiskeli ja kurotteli ja jäi nukkumaan pienet kädet suun lähelle. Voi että! <3

Miehellekin se oli sitten kuin olikin myös koskettava tilaisuus. Ei sitä vaan tiedä mitä odottaa ja miten se iskee, kun näkee ihan oikean pienen otuksen siellä. Ja oikein hätkähdin, kun aluksi se oli melko paikoillaan ja sitten yhtäkkiä vähän potkas itseään liikkeelle. Huh!

Sitä on nähnyt muiden ultrakuvia, mutta sitä ei tajua miten paljon selkämmin sen kuvan näkee siinä ruudulla itse toimenpiteen aikana. Ne otetut 'valokuvat' on kuitenkin melko suttuisia. Mutta ihania muistoja!

Ehkä se kertoo jotain, että jokainen kappale tässä postauksessa loppuu huutomerkkiin :)

Ja onhan se niinkin, että kun näkee sikiön noin konkreettisesti, sitä alkaa tuntea ihan käsittämättömiä rakkauden tunteita. Siellä se meidän pikkuinen.

Eli kaikki meni ihan loistavasti, hyvissä mitoissa oltiin, laskettu päivä ei muuttunut, niskaturvotus todella pientä, kaikki raajat löytyi ja pää oli hyvänmuotoinen.

Kävi myös ilmi että oon laskenut raskauspäivät väärin. Eli jos menkat on alunperin alkanut tiistaina, niin se on päivä 1 (eli tyyliin 0+1). Ja tänään on siis 11+4, eikä 11+3. Onneksi vain pieni laskuvirhe, mutta näin pitkälle päästiin ennenkuin tämäkin kävi ilmi :)

Voi tätä onnea!

rv11+3

Tänään on ultra. Täytyy sanoa, että vaikka jännittää kyllä, niin melko vähällä jännittämisellä tässä ollaan päästy. Vatsanpohjaa nipistelee, mutta se saattaa olla kanssa sitä ihan perusnipistelyä (jota mulla on päivittäin ainakin vähän).

Kaikki on sanonut mulle, että se on hurjan koskettava ja liikuttava tilaisuus. Yksi mikä mua ehkä taitaa jännittää onkin se, että entä jos se ei tunnukaan niin koskettavalta, kuin kaikki on sanonut? Ja erityisesti koska mies (vaikkakin tottakai tulee mukaan) on ollut vähän epäileväinen että saako siitä ultrakuvasta nyt edes mitään selvää. Vaikka onhan ne sydänäänet kiva kuulla.

Ehkä parempi vaan unohtaa kaikki odotukset ja katsoa mitä käy.

Wednesday, December 7, 2011

rv11+1

12. viikko alkaa turvonneella ololla, vielä jonkunmoisella väsymyksellä (sitä energistä keskivaihetta odotellessa....) ja kiusaantuneella nyyhkytyksellä (töissä), koska jouduin työn puolesta katsomaan liikuttavan Coka Cola-mainoksen.

Ylihuominen ultra vähän jännittää.

Lisäksi näin taas unta, että yritin ottaa eroa ex-miehestäni. Ja päällä tietysti kauhea syyllisyys. En ollut kyllä arvannut tän raskauden tuovan tämmösiä tunteita pintaan.

Monday, December 5, 2011

rv10+6

Näin viime yönä unta, että olin pullauttanut lapsen (pienen pojan) ulos. Mulla on jotenkin muutenkin ollut kokoajan vaan enemmän semmonen olo, että sieltä tulee poika. Jotenkin se lapsi sitten kasvoi alle päivässä vastasyntyneestä (imetys onnistui yllättävän hyvin, maistoin maidon maun suorastaan omassakin suussani - ja näin jälkikäteen ajatellen vähän yäk) semmoseksi vaeltelevaksi pikkuseksi, joka halusi käyttää mun kännykkää tekstiviestin kirjottamiseen.

Lapset ja nykyteknologia...

In other news - mietin pitkään uskallanko edes tästä kirjottaa - katsottiin miehen kanssa neuvolasta saatu Helistimen vauva-opetusvideo.

Sellainen disclaimer tähän, että meidänkään parisuhde ei varmasti ole täydellinen, ja jonkun mielestä varmaan jopa kaikessa seesteisyydessään hiukan tylsä. Miksi kuitenkin tän videon fiktiivinen pariskunta oli (ainakin näin mun näkökulmasta) niin äkäinen jatkuvasti toisiaan kohtaan? Onhan se niin että raskausaika ei ole varmastikaan helpointa aikaa pariskunnille, mutta sen sijaan että näytetään riitelevää pariskuntaa olisko ollut mitään mieltä näyttää esim. rakentavia ehdotuksia miten tällaiset ristiriidat voidaan ratkaista?

Räikein esimerkki oli se, kun naista alkoi ällöttää miehen aamupalaksi paistetut kananmunat. Ehti hän valittaa sitä kaverilleen, mutta ainakaan ei näytetty, että olisi missään vaiheessa pyytänyt miestään syömään jotain muuta aamupalaksi.

Sen sijaan eräänä aamuna kesken kananmunan paiston nainen kävelee keittiöön, ottaa paistinpannun ja vetää kananmunat vessasta alas. Jep, erinomaista kommunikaatiota. Ja sen päätteeksi heittää miestään raa'alla kananmunalla niskaan.

Myöhemmin päivällä sentään omatunto vähän kolkuttelee ja hän pohtii kaverilleen pitäiskö pyytää anteeksi. Kaveri tyrmistyneenä mesoaa, että 'no et tosiaan! SINÄ olet raskaana ja SINUN oikein on kyllä.. ja EI tarvi pyytää anteeksi!'

Hei haloo! Jos heittää toista kananmunalla ja vetää sen aamupalat vessasta alas, niin kyllä siinä todellaki pitäisi olla jo anteeksipyytämisen aihetta! Ei raskaushormoonit ole mikään poikkeukseton oikeutus käyttäytyä kuin ääliö.

Ja jos nainen ei saa syödä auraa, se ei tarkota, etteikö mies saisi niitä kaupasta ostaa. Tai jos nainen haluaa urheilla, se ei tarkota sitä, että miehen pitäisi lopettaa sipsien syönti sohvalla. Tai jos mies kysäsee, että ethän tee liikaa vatsalihasliikkeitä, niin niitä on nätimpiäkin tapoja vastata toisen viattomaan huolenpitoon, kuin että 'no emmä mikään urpo ole!!'.

No, ehkä tämä riitti tätä vauhkoamista, mutta jotenkin mua jäi todella ärsyttämään se käsikirjotus siinä. Ja pakko pohtia - kirjottiko sen mies vai nainen. Lopputeksteistähän sen olis nähnyt, en tullu tarkistaneeksi.

Ja pahoittelen jos tämä jotakuta loukkasi ja jollain on videon pariskunnan kaltainen kommunikaatiokulttuuri ja parisuhde on kuitenkin täysin tasapainoinen ja onnellinen. Itse tulen erilaisesta kulttuurista ja siksi tämä kummastuminen ja suorastaan ärsyyntyminen.

Sunday, December 4, 2011

rv10+5

Raskaushormoonien ensimmäinen itkuhyökkäys. Hajosin ihan palasiksi liikutuksesta katsottuani tämän videon. Ja pakko se oli vielä näyttää miehelle ja katsoa itsekin toiseen kertaan.

Ja kun sanon, että hajosin ihan palasiksi, en tarkoita sellaista sisäistä hajoamista ja paria kyyneltä poskella, vaan makkariin juoksemista ja tyynyyn itkemistä ja hampaiden puremista.

Oon muutenkin melko helposti liikuttuva, että kai tää oli odotettavissakin..

Friday, December 2, 2011

rv10+3

Joku ehkä muistaa kun sanoin tossa viikko (pari?) sitten, että nyt (tai ihan tässä lähitulevaisuudessa) on aika tarttua niskasta kiinni (itseäni) ja aktivoitua ja elää taas?

Noh.

Sehän jatkui siis sillä, että flunssa iski, ja lopulta kun tän viikon maanantaina menin lekuriin, lekuri määräsi viikoksi kotiin sairastamaan.

Eli tähän on tultu. Oon siis viikon verran maannut kotona, pelannut yhtä mun lemppari tietokonepeliä, katsonut katsonut Will&Gracea, itkenyt W&G:n vikalle jaksolle, syönyt pakastepizzaa ja nukkunut. Nukkunut ihan siis ihan sikana. Varmaan jotain 12h yöunia melkein joka yö. Tänään raotin silmiäni varttia vaille 11 ja ajattelin, että makaan tässä sängyssä vielä ihan hetken. Heräsin puoli yhdeltä.

Voikohan väsymys ja laiskuus olla kanssa itseään ruokkivia noidankehiä kuitenkin? Mitä enemmän nukkuu, sen enemmän unta tarvii?

Viikon suurin saavutus oli jenkkipannarit, joita paistoin toissapäivänä.

Tän kaiken kruunaa toki se, että tunnen pientä ylpeyttä siitä, että mies saa tulla tänään täysin siivottuun kotiin. Naurettavasti tämän tekee se, että itsehän otin tyynyn ja peiton aamulla kainaloon ja painelin naapuriin ystävän sohvalle nukkumaan sillä aikaa, kun (palkattu) siivooja täällä kävi siivoamassa.

Tästä voinee ponnistaa vaan ylöspäin.