Tuesday, July 31, 2012

kuukausi 1, päivä 1

Näitä hetkiä, kun oikeastaan tunnen itseni vähän (paljon) tyhmäksi.

Siis ne kaikki kerrat, kun olen nostanut heränneen lapsen viiden tai kymmenen minuutin unien jälkeen pois pinnasängystä ja tuskaillut miksei se nukahda kunnolla? ja alkanut uudestaan syöttö-unenodotus-ruljanssin.

Tajusin tänään - tai oikeastaan juuri äsken - ettei lasta tarvi välttämättä nostaa pois pinnasängystä, vaan on ihan mahdollista nukuttaa se uudestaan sinne! Meillä toimii (näemmä ja ainakin tänään) menetelmä 'tutti suuhun ja käpälästä kiinni'.

Granted, laps on tässä jatkanut parin minuutin välein heräämistä nyt jonkun aikaa, mutta kuitenkin! Nukahtanut aina uudestaan! Ilman syöttöä tai nostamista ulos pinnasängystä! Äh, miten ihmeessä en ollut tätäkään tajunnut aikasemmin?

--> Tässä blogin kirjoittamisen aikana (makoilen tässä sängyssä, kädemitan päässä lapsesta) laps nukahtikin kunnolla. Se toimi! Ainakin tänään!

Ja sitten, outoja huomioita: jos ollaan lapsen kanssa ihan vaan kahdestaan kotona, hän olis hereillä vaikka kuinka. Heti pian jos meille tulee vieraita tai me mennään vierailulle, laps nukkuis vaikka kuinka (no, ainakin 90% ajasta). Mistähän ihmeestä tämä johtuu?

Anyway. Unohdin edellisessä postauksessa vielä kertoa (piiloylpeä vanhempi -alert) neuvolatypyn arvelleen lapsen lähtevän liikkeelle melko varhasessa vaiheessa, koska jo nyt on niin jäntevä ja liikkuvainen. Sovittiin miehen kanssa, että laps pistetään siis sirkuskouluun, kunhan tosta jaloilleen nousee.

Muista harrastuksista - oon vähän kahden vaiheilla vauvauinnin kanssa. Ja syykin tähän melko tylsä: meidän lähivauvauinti olisi sunnuntai-iltaisin ja itseni tuntien (huolimatta äitiyslomasta) sunnuntai-iltaisin on todella vaikea lähteä liikkeelle mihinkään.

Sen sijaan muskariin oon lapsen jo (melkein) ilmottanut ja vauvajumppa olisi kanssa tulossa. Oli jotenkin hienoa istua alas miehen kanssa 'meidän täytyy nyt vähän jutella lapsen harrastuksista'. Ei ole tietenkään tarkoituksenmukasta täyttää viikon jokaista päivää jollain aktiviteetilla, mutta tuntuu ihan oman päänkin kannalta hyvältä ajatukselta hankkia muutamia säännöllisiä harrastuksia.

Ja päivän ihka ensimmäinen: Laps sai Kela-kortin, eli ensimmäisen kirjeensä. Hehkutin tätä kaverille, joka kuuli väärin ja katsoi mua tyrmistyneenä: vaatiiko ne TONKIN ikäsiltä jo verokortin??

Monday, July 30, 2012

kuukausi 0, päivä 30

Whoah. Nukuin juuri yli kahden tunnin päikkärit ja laps jäi vielä jatkamaan sikeiden vetelemistä. No, taisi tulla tarpeeseen (molemmilla); valvottiin aamuyöllä pari tuntia joskus kuuden-seitsemän välillä, ihan vaan kun uni ei meinannu enää tulla. Lapselle siis. Itsehän olisin sammunut kuin aamuyön hiillos - given the chance.

Ja tottakai, kun lopulta nukahdettiin, herätyskello alkoi laulaa muistutusta lähteä neuvolaan. Sigh. Ja neuvolaan siis lähdettiin. Sen verran tokkurassa kuitenkin olin, että neuvolakortit jäi kotiin - ekaa kertaa! Niin hienosti oon tähän asti ne muistanut..

Anyway, lapsella kaikki erinomaisesti. Parhaimpana uutisena viime keskiviikon jälkeen kertynyt paino (eli tässä viidessä päivässä): 215g plussaa. Eli nyt kerätään painoa melkolaista vauhtia. Ja mikä parasta, korvikettahan ei keskiviikon jälkeen olla juurikaan käytetty.

Tämä siis tarkoittaa nyt sitä, että voin oikeasti alkaa luottaa maidon riittävyyteen, lopettaa lapsparan ylitäyttämisen ruoalla ja alkaa tarkkailla ihan vain imetyksen kanssa koska on nälkä ja syöttää sen mukaan.

Tässä statseja noin muuten. Laitan vertailukohdaksi syntymämitat, koska sillon tehtiin edelliset 'viralliset' mittaukset:
Paino: 3945g (3390g --> +555g)
Pituus: 52,7cm (49cm)
Päänympärys: 38cm (34,5cm)

Neuvolatypy pisti myös minut vaa'alle. On tää imetys tosiaan aika kuluttavaa! Vaatteista, aamupalasta ja kolmen viikon tankkauksesta huolimatta paino oli vieläkin (vähän) vähemmän kuin aamupaino ennen raskautta.

Joo-o. Nyt voisi olla hyvä aika vähän virkistyä ja vaikka alottaa päivä oikeasti. Ulkoilu tekis varmaan terää...

Saturday, July 28, 2012

kuukausi 0, päivä 28

Lapsella tänään neljä viikkoa masun ulkopuolista eloa täynnä.

Kasvanut hän on, joka suuntaan. Tärkeitä virstapylväitä on muutamien vaatteiden jääminen liian pieneksi, hetkittäiset leikkikaaren alla koetut ilonhetket ja selältään mahalle asti kääntyminen - luultavasti vahingossa, mutta tämä on siis tapahtunut jo muutaman kerran! Kaikenkaikkiaan ollaan miehen kanssa tultu siihen tulokseen, että hyvä laps tehtiin, hyvin onnistuttiin jo ekalla yrittämällä.

Imetyksen alkutuskakin alkaa olla jo aika unohtunutta (sen sijaan muistan ne hetket, kun en IKINÄ uskonut tämän päivän tulevan..). Enää ei satu eikä ole ikävää. Opetellaan edelleen tunnistamaan koska on oikeasti nälkä, koska vaan imeskelytarvetta ja koska nälkä on tyydytetty, mutta rinnalla on vaan hauska hengata.

Sen sijaan imetyksestä on tullut juteltua kavereiden kanssa (jotenkin näitä ei puhuttu sillon kun NE sai lapsia, vaan vasta nyt kun kokemuksia voidaan vertailla) ja on ollut jotenkin surullista kuulla miten paljon kyyneleitä tämän asian takia on vuodatettu.

Maidon riittämättömyyttä, imetyksen sattumista, mikron piippauksen kammoksumista (taas lapselle korviketta, kun äidinmaito ei riitä...) ja tuntikausien googlettamista (mitä mä teen väärin?? Antakaa joku lista asioita mitä voin tarkistaa ja yrittää korjata!). Asioita, jotka on johtanu surkeuteen, epäonnistumisen tunteisiin, ykkösoluen suurkulutukseen ja jäädyttävään pelkoon miten käy seuraavan lapsen kanssa. Jotenkin sitä oli kuvitellut, että kaikilla muilla tää oli mennyt vain suoraan putkeen ja maitoa on riittänyt heti synnytyksestä asti kuin Las Vegasin suihkulähteissä.

Äitini (jolla imetys ei ollut siis onnistunut kummankaan lapsensa kanssa) kertoi imetyksen olleen omalla äidillään (eli mun isoäidillä) myös mahdotonta. Ja että tähän ei ollut paljoa auttanut kätilö, joka oli tuonut vauvan (äitini) synnytyslaitoksella imetystä varten isoäitini luokse, ja kun imetys ei ollut onnistunut, vienyt vauvan pois sanoin 'meitä on petetty, mennään pois.'

Tukea ja ohjeita löytyy onneksi nykyään netistä. Synnytyslaitoksella hoitajat kyllä kovasti kyselivät, että meneekö kaikki hyvin ja tarvitaanko apua, mutta ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, etten yksinkertaisesti tiennyt meneekö hyvin ja olisiko sitä nyt jotain kysyttävää vai ei. Ne kysymykset ja ongelmat tuli vastaan vasta paljon myöhemmin, jollon ei enää oikeastaan ollut Googlen lisäksi muuta suuntaa johon kääntyä.

No, loppu hyvin kaikki hyvin - ainakin mun kohdalla. Onneksi netistä ja ympäriltä löytyi ihania, kannustavia ihmisiä, jotka jaksoivat kertoa omia kokemuksiaan ja tsempata. Rehellisesti ne oli todella iso osa siinä, etten heittänyt pyyhettä kehään, kun jossain vaiheessa tuntui siltä, ettei tää oikeasti voi muuttua ikinä iloksi.

Vaan näin neljän viikon kohdalla tässä ollaan. Laps imee rinnalla ja mä päivitän blogia :)

Friday, July 27, 2012

kuukausi 0, päivä 27

Tänään oli sitten taas näiden liiankin helppojen päivien (ja öiden) jälkeen sarjassamme haastavampi päivä. Ja kyseessähän on varmasti hyvinkin monelle äidille tuttu demoni: lapsen ilmavaivat.

Yö nukuttiin huonosti, valvoin varmaan yli neljä tuntia hyssytellen ja silitellen ja ruokkien ja mitä ikinä nyt keksinkään, että lapsella olis ollut parempi olla. KuplaStoppia syötin, kuten olin jo päivällä syöttänyt, mutta jotenkin viime yönä kaikki oli vaan huonosti. Tähän ei varmasti myöskään auttanut pitkät unet päivällä, kyllä se virkeä hereilläoloaika jossain vaiheessa vuorokautta tulee anyway.

Voi olla, että harmitti lisäksi wasabilta maistuva äidinmaito (eilisen jäljeltä napa täynnä sushia).

Saatiin jonkun verran nukuttua aamupäivästä ja puolen päivän aikaan lopulta kömmittiin ylös. Lapsen olo ei ollut juuri parempi ja itku pääsi noin sekunnissa, jos sylistäni laskin alas - esimerkiksi pukeakseni.

Lopulta laitoin lapsen vaunuihin ja lähdettiin kävelemään apteekkiin ja kauppaan. Matka meni ihan hyvin, mutta voih! Kaupan lattia niin tasainen, kaupassa kävely hidasta ja onneton minä vielä menin törmäämään tuttuun, jonka kanssa jäätiin juttelemaan.

Ja niin alkoi itku ja kitinä.

Nostin lapsen olalle rauhottumaan, jolloin törmäsin seuraavaan yllätykseen. Siinä kesken kaiken kaverin kanssa jutellessa huomasin yhtäkkiä, että selkäni takana tapahtuu jotain kummallista. Käännähdin katsomaan ja siellä joku tuntematon nainen leperteli lapselle.

Ei kai siinä mitään, mutta se oli taas uusi tilanne, jossa en tiennyt miten toimia. Pitääkö mun kääntyä ja jutella naiselle itse? Vai antaa sen vain leperrellä? Jutella jotenkin itse olkani yli? Ignoroida koko tilanne?

Tilanne laukesi itsekseen ja mä pääsin jatkamaan ostoksiani. Siinä lapsen kitistessä en hirveän montaa asiaa ostanutkaan, varsinkin kun siinä oli ehtinyt muodostua kunnon jonot kassoille. Siispä laps olalle, ostokset vaunuihin ja kiroilemaan, kun edessäni oleva nainen sai kortinlukijan totaalijumiin. Paikalle singahti useampi kassaneito tätä ihmettelemään ja lopulta sieltä tuli 'tässä tulee nyt menemään jonkin aikaa, kannatta mennä jollekin toiselle kassalle'.

Huoh. Siirryin siis viereisen kassan kassajonon häntään odottamaan, että kassalla tapahtuva Veikkaus-kuponkikriisi saatiin selvitettyä. Ja taas takanani oli lapselle lepertelevä nainen. Mitä tehdä mitä tehdä olisinpa jo kotona!

Kotiin päästiin lopulta ja hyvistä yrityksistä huolimatta yhteiset päiväunet jäi haaveeksi ja laps nukahti vasta kun aloin touhuta kantoliina päällä (blessed kantoliina).

Ja nyt kun hänet sais vielä yöunille ja meille molemmille hyvät unet...

Thursday, July 26, 2012

kuukausi 0, päivä 26

Täällä on alkanut tänään aivan uusi elämä! Kantoliinan osto ja harjoittelu on tuottanut tulosta. Tässä mä istun, ihan keskellä päivää, kirjottamassa blogia. Kukapa olisi arvannut?

Olin tästä niin fiiliksissä, että otin ja lähetin miehelle oikein kuvan:


Siinä on laps ja nukkuu. Ja minä oon saanut aamupäivän aikana kylvetettyä lapsen (tämä ei siis kylläkään tapahtunut kantoliinassa), laitettua pyykkiä (pesuun SEKÄ kuivurista kaappiin!), pestyä hampaat, siivottua makkarin (petasin jopa sängyn), siistittyä keittiön ja kohta kirjotettua blogientryn! Taikuutta, sanon minä.

Tässä kaikessa endorfiininsekaisessa touhuvimmassa mittailin meidän lastenvaatehyllyn sisusmittoja ja suunnittelen lähtöä Ikeaan (Prisma / Cittarikin voisi kelvata) ostamaan laatikoita, joilla vaatteet saisi paremmin organisoitua.

Toinen vaihtoehto olisi sammua lapsen kanssa tähän sohvalle, kun kerran heräsin tänään jo ysin aikaan (lapsi jäi kyllä vielä hetkeksi nukkumaan).

Wednesday, July 25, 2012

kuukausi 0, päivä 25

Ajattelin tänään Espaa pitkin kävellessä, että voikun olisi aina kesä.

Käytiin lapsen kanssa ensin aamupunnituksella neuvolassa. Paino vaikuttaa nousevan tasasesti ja hyvin, mutta teki silti mieli käydä ottamassa pieni varaslähtö ennen maanantain virallista neuvolaa. Ja niin, hyvältä näytti edelleen. Ja kaksistaan autoilukin sujui varsin hyvin, mitä nyt menomatkalla punaset valot aiheutti kärttyisyyttä kuskin lisäksi myös kuljetettavassa.

Neuvolan jälkeen otettiin pieni pikaruokailu kotona ja jatkettiin vaunulenkille keskustaan. Siinä kävellessä ja banaani-tyrni-gojimarja-smoothieta juodessa (oon alkanut harkita mukitelineen ostamista vaunuihin..) kyllä tuli sellainen olo, että on tämä oikeastaan aika lomaa. Käväsin Forumissa ja Kluuvissa, Bodyshopissa ja Eat&Joyssa. Ja siinä Bulevardia pitkin kotiin kävellessä ajattelin, etten ehkä koskaan halua muuttaa pois keskustasta.

Toisaalta. Ängettyäni vaunut kotiin huokasin miten mukavaa olisi voida jättää laps raittiiseen ilmaan terassille. Tai edes parvekkeelle.

No, hyisen talven tullessa varmaan se onkin jo sitten mahdollista.

Täytyy sanoa, että tässä lapsen kanssa päivien viettämisessä on vielä vähän opettelua. Tänään piti syödä keittoa lounaaksi, mutta laps vaati ruokaa HETINYT, joten keitot jäi keittämättä. Sen sijaan leipää oon syönyt aamupalaksi, välipalaksi, lounaaksi, illalliseksi..

Tuntuu, että lapsen nukkumahetket menee Muissa Tärkeissä asioissa (kuten koneella / siivotessa) ja lapsen hereilläolohetket menee, no, lapsen kanssa. Koska äidit ehtii syödä? Ja siis tavallaan se ongelmahan tässä on siinä, että vetäsen nälkääni kiireesti sen leivän ja sitten jos jostain ihan oikea syömähetki siunaantuu, niin sitten ei enää ole oikeastaan nälkä.

Pari kuvaa meidän elämästä.

Leikkikaaren alta yllätetty pupu.
Facepalm


Monday, July 23, 2012

kuukausi 0, päivä 23

Mies oli tänään ensimmäistä päivää töissä sitten lapsen syntymän. Nyt me ollaan sitten lapsen kanssa päivät kahdestaan.

Itsehän siis heräsin jo yhdeksältä, kun mies lähti töihin, mutta laps jäi vielä tunniksi sänkyyn nukkumaan. Miten tuollainen pieni voikin saada vallattua kokonaisen parisängyn? 

Päivälle oli yksi suunnitelma: käydä Kampin Bebesistä hakemassa nytsit sellainen oikea kantoliina, sellainen pitkä, jonka sitomiseen tarvitaan tietoa, taitoa ja magiaa.

Poikettiin matkalla kofeiinihimoisen vaununkuljettajan vuoksi Robertsin kautta ja otettiin yksi latte matkaan (jättimäinen mustikkamuffinssi jäi raudanlujan tahdon myötä vitriiniin houkuttelemaan heikompia).

En ollut edes tajunnut, että ilman mukitelinettä vaunuissa kahvikuppi lisäsi haastekerrointa ainakin pari leveliä, joten taisteltuani itteni ulos sähkötalon ovista päädyin ulos portaille istumaan ja juomaan latteani siinä harmaan viileässä kesäiltapäivässä. Turha edes yrittää mitään rullaportaita tai muita kahvimuki kädessä. Sen sijaan aloin harkita pitäisikö vaunuja vähän urheiluvarustaa ja tilata sellainen Bugaboon kahvimukiteline vaunuihin.

Kaupungilla kulkeminen on kuin peli: reitit on suunniteltava strategisesti hyvin, jotta vastaan tulee mahdollisimman vähän portaita, mutta paljon hissejä ja ramppeja. Mistä ovista kannattaa mennä sisälle ja mistä ulos.

Kunnialla kuitenkin selvittiin ja pääsin kotiin kantoliinaa rikkaampana. Laps nukkui autuaasti yhteensä kolmen tunnin päikkärit, joten kantoliinaa päästiin kokeilemaan vasta illalla.

Tämäkin lienee asia, joka vaatii harjottelua. Eivät olleet ainakaan ensimmäiset kaksi yritystä kantoliinassa lapsen mieleen - liekö huono hetki vai huono sidonta vai muuten vaan epämukava tilanne, mutta hetken hämmästelyn jälkeen iski tyytymättömyys.

Toisaalta, nyt on meneillään taasen joku tiheän imun kausi tai muuten vaan näitä Suuren Nälän päiviä. Luin netistä, että kolmen viikon kohdalla sellainen saattaa hyvinkin taas iskeä, joten ainakin ajankohta täsmää. Tai sitten hällä on meneillään joku älytön kasvupyrähdys. Joka tapauksessa maitobaari on ollut kovilla ja vaikka näyttäisi ainakin siltä, että maitoa on kyllä riittämiin, on ollut välillä pakko turvautua keinoruokaan. 

Laps on nukkunut sen aamukymmenen jälkeen tasan ne yhdet kolmen tunnin päikkärit. Sen lisäksi on ollut korkeintaan 10 min torkahduksia muutama, muuten on ollut jatkuvasti rinta (tai tuttipullo) suussa. Hetkittäin on kyllä tullut vähän surkea olo. Juuri kun luulee saaneensa lapsen edes vähäksi aikaa nukkumaan, kuuluukin taas hereilläoloilmoitus.

Miksei se jää nukkumaan, vaikka jo nukahtaa? Voiko sillä reppanalla olla vatsavaivoja Kupla Stopista ja RelaDropseista huolimatta...

Ja imetyksestä puheenollen. Uskoisin maidontuotannon tosiaan nyt olevan huomattavasti paremmassa jamassa kuin aikasemmin. Ja sen myöti onkin tullut aivan uudenlaisia ongelmia. Lapsparka päätyy hetkittäin kulauttelemaan aivan henkensä hädässä (tai siltä ainakin vaikuttaa) ja siinä missä ei olla vielä päästy aivan rintaraivarien ytimeen, suunta lienee oikea.

Päädyin jo googlettamaan tuossa, että mistä ihmeestä johtuu lapsen rimpuilu imettäessä. Laps imee hetken joka suuntaan potkien ja huitoen, kunnes irrottaa otteen, mutta hamuaa heti takaisin uudestaan. Internet tiesi kertoa tämän johtuvan joko liian vähästä tai liiallisesta  maidon herumisesta. Tai ikävästä imetysasennosta.

Omien päätelmieni mukaan (vaikken nyt mikään Sherlock varsinaisesti olekaan) veikkaisin johtuvan maidon liian vuolaasta herumisesta. On tämä imetys kyllä opettelua.

Ja niin, tästä valtaisasta milkywaystä huolimatta lapselle on saattanut jäädä imetyksen jälkeen vielä nälkä ja korviketta on uponnut helposti 40 - 50 ml.

Anyway, tankattiin laps täyteen ruokaa ja passitin miehen ulos vaunuilemaan kunnes laps nukahtaa. Jospa meilläkin alkaisi yö.

Saturday, July 21, 2012

kuukausi 0, päivä 21

Imettävä äiti pukeutuu mustaan ja valkoiseen. Ainakin jos H&M:ltä ja Lindexiltä kysytään.

Otin siis neuvosta vaarin ja mummon, hylkäsin lapsen isänsä hoiviin puoleksitoista tunniksi ja lähdin shoppailemaan. Pikakäynti H&M:llä ja Lindexillä tuotti tulosta - ainakin vähän. Löysin muutamia ihan käyttökelvollisia toppeja sopuhintaan, tosin vain mustina ja valkoisina. Ilmeisesti imettävät äidit eivät tarvitse muita värejä.

Noh, sopiihan sitä nyt olla kiitollinen edes näistä löydöksistä. Hyvin lähelle sitä mitä etsin ja ainakin yksi H&M:n toppi näyttää kivalta ja tuntuu hyvältä päällä (muita en vielä kokeillutkaan). Hyvähyvä! Lisäksi sopii olla kiitollinen siitä, että noin vain saatoin jättää lapsen isän kanssa oleilemaan ja hyvillä mielin lähteä kaupungille. Olihan se aika luksusta kävellä ihan itsekseni kaupoilla. Ja ostaa ihan vaan mulle vaatteita.

Oli myös mukavaa päästä taas näkemään ihmisiä. Miehen, joka kaivoi sporapysäkin roskiksesta muovilusikan ja alkoi mietteliäästi puhua sille. Toisen miehen, joka komensi sporan pysähdyttyä 'ovi auki, täältä tulee hauki'. Tirskuvia vajaa parikymppisiä tyttöjä, jotka luikahtivat sisään seksivälinekauppaan. Oman heijastukseni kaupan ikkunasta - toltako mä näytinkin?

--

Se on hassua miten lähes poikkeuksetta ihmisten ensimmäinen kommentti meidän pikkusen nähdessään on 'onpas se niin pieni!'. Ymmärrän järjellä ja ulospäin, että tällä tarkoitetaan suhteellista kokoa - harva on pidellyt viime aikoina sylissään muutaman viikon ikäistä lasta. Ja kyllähän noi näyttää ihan hassuilta miniatyyreiltä. Erityisesti jos itsellä on oma, vaikkapa vuoden vanha lapsi, niin sitä on jo unohtanut miten pieni sekin oli syntyessään.

Mulle kuitenkin nousee sisäisesti heti puolustusreflekti, että ei ei, se on ihan sopivan kokoinen, syntymäpainokin on jo ohitettu! Jostain tulee pelko siitä, että ihmiset kuvittelevat etten ruoki lastani - tai suorastaan näkevät, ettei mulla oikein luontaisruokinta ole ihan täysillä onnistunut. Että se kommentti lapsen koosta on vähän niinkuin syytös. 'JAHAS, onpas se pieni! Oletkos sinä epäkelpo äiti??'

Koska nämä hormoonit nyt lopettikaan vaikuttamisen?

Oon huomannut, että vatsalihakset aiheuttaa kummallisia vihlasuja välillä. Erityisesti vasemmalla puolella alhaalla, jos koitan vaikka nousta makuulta istumaan, tulee usein tosi terävä kipu. Ei kestä kauaa, mutta tuntuu tosi epämukavalta. Lääkäri lääkäri, onko tämä normaalia? Olenko raskaana? nimim. hämmentynyt Helsingistä.

Ja vielä viimeinen kysymys: voiko äiti mitenkään auttaa röhkivää lapsparkaa, jolla on selkeästi maitolimaa kurkussa ja hengitys välillä varsin räkäisen kuuloista? Oon ymmärtänyt, että tämä on normaalia vauvoille, mutta jotenkin käy sääliksi pieni. Osaisi nyt edes sitten kröhästä kunnolla..

Friday, July 20, 2012

kuukausi 0, päivä 20

Lapsen nauttima korvikemäärä on alkanut kääntyä laskuun. Tämä oli lähinnä huomio, joskin olin hieman huolissani tästä kehityksestä. Korvike ei enää oikein maistu, miksi ei?

Käytiin tänään neuvolassa punnitsemassa lapsi. Painoa oli tullut viidessä päivässä noin 200 grammaa, aivan huikea määrä! Tästä voidaan varmaan päätellä korvikkeen maistumattomuuden johtuneen vain siitä, että vatsa oli tullut varsin täyteen jo imetyksen aikana (oon tarjonnut korviketta yleensä aina imetyksen päätteeksi).

Heitettiin miehen kanssa ylävitoset ja hymy oli melko leveä, kun lähdettiin neuvolasta pois. Erityisesti kun vihdoin saatiin vapautus yöherättelyistä kolmen tunnin välein. Neuvolatypy oli sitä mieltä, että edelleen pitäisi syödä about neljän tunnin välein, mutta että eiköhän lapsi herätä jo itse siinä vaiheessa. Laitan kyllä varmaan vielä vähän aikaa herätyskellon kaiken varalta soimaan siinä neljän ja puolen - viiden tunnin kohdalla, jos lapsi ei itse tajua alkaa heräillä.

Ehkä tämä tarkoittaa, että voin myös alkaa vähentää hiukan omaa tankkaamistani, ennen kuin paino on taas samoissa lukemissa kuin ennen synnytystä...

Asiasta seuraavaan: oon koittanut etsiä ihan tavallisia, halpoja imetystoppeja, mutta sellaisia ei ole ilmeisesti sitten olemassakaan. Tuntuu hassulta, että esim. H&M ei myy jotain aivan perusperus-hihattomia toppeja 'imetystoiminnolla' (joku kauppa mainosti toppejaan tällä sanalla) varustettuna.

Sen sijaan löytyy toinen toistaan kalliimpia imetysvaatekauppoja, joissa yksi tavallinen toppi maksaa helposti yli viiskymppiä. Come on, onko se niin vaikeaa lätkästä yksi ylimääräinen kangassuikale siihen tavalliseen trikootoppiin ja myydä niitä 2 kpl hintaan 14,90e? Ihan vaan jotta maassa säilyy siveys ja korrektius, eikä imettävien äitien tarvitse esitellä maitobaariaan julkisesti ihan jokaiselle silmäparille?

Wednesday, July 18, 2012

kuukausi 0, päivä 18

Mies sai tänään ehdotuksen työpaikalta, että jättäisi kesälomaviikkonsa vähän syksymmälle ja tulisikin jo nyt isyysvapaan (nämä kolme viikkoa, joista nyt vietetään viimeistä) jälkeen töihin. Yhteisen keskustelun jälkeen todettiin, että se on ihan hyvä idea. Pärjään varmaan jo lapsen kanssa kaksin yhtä hyvin nyt kuin viikonkin päästä ja on ihan mukava ajatus, että syksylle tulee vielä ylläriviikko lomaa johonkin kohti.

Eilenkin tätä ajattelin, tänään vielä enemmän - minkälaista tulee elämä sitten kaksin pikkusen kanssa olemaan. Se on aika jännittävä ajatus.

Otin tosiaan esille Pingu -jumppa/leikkimaton. Lapsen silmät on nykyään niin tutkivat ja tarkkailevat! Ei niin, että leikkimatto sitä varsinaisesti mitenkään aivan erityisesti viihdyttäisi, varsinkin kun kaikki on hälle uutta ja melko kiinnostavaa. Mutta silti.

Pupu sen sijaan on erityisen ilahtunut tästä, se tuntuu viihtyvän toistaiseksi lastakin paremmin matolla. Ja lapsen siinä ollessa se tulee närkästyneenä reunalle katsomaan kuka on vienyt hänen seikkailumattonsa.

Syömisrajottuneisuuden poistuminen on ollut nautinnollista. Lohta ja vuohenjuustoa ja eilen ystävät toi pöydän täydeltä nepalilaisia herkkuja. Enkä kertaakaan miettinyt, että mitähän näissä on ja onko kaikki turvallista ja kypsää.

On vähän samanlainen olo kuin ulkona sää. Aika random. Josta tuli mieleen: mies osti random orbital sanderin, eli epäkeskohiomakoneen. Sitä oppii kaikkia uusia siistejä sanoja ja asioiden nimiä, näitä voidaan sitten opettaa lapselle!

Tuesday, July 17, 2012

kuukausi 0, päivä 17

Mies lähti illalla sählyyn ja me lähdettiin lapsen kanssa kävelylle. Tai siis minä kävelin, laps nukkui vaunuissa.

Miten vaunujen kanssa käveleminen voi olla niin hankalaa? Potkin itseäni jatkuvasti nilkoille, kompuroin omiin jalkoihini ja olo on jotenkin vähän epäluonteva. Vaikka hitsi, senhän pitäis olla kuin kaupan kärryjä työntäisi?

Käveltiin Hietsun rantaan, aurinko alkoi harkita laskemista. Jättimäinen hanhiparvi lipui pitkin rantaa, pysähdyttiin myös katsomaan sorsia. Vastaan tuli varmaan tuhat lenkkeilijää, kuin koko Helsinki olis ollut iltajuoksulla. Tyttö juoksutrikoissa, vanha mies verkkopaidassa, ylipainoinen toimistotyöntekijä tuulihousuissa. Yhden vanhan kaverinkin bongasin, vaihdettiin pikaisesti kuulumiset. Esittelin nukkuvan lapsen.

Ajattelin, että minkäköhänlaista meidän arki lapsen kanssa tulee olemaan kun mies palaa töihin. Vaunulenkkejä, imetystä ja lapsen viihdyttämisen yrittämistä? Hitaasti kuluvia päiviä, ohitse vilahtavia viikkoja? Kuulemma äitiysloma sitten kuitenkin kuluu nopeasti. Kuulemma on tärkeetä löytää vertaistukea ja aikuisia ihmisiä, joiden kanssa jutella päivisin ja viettää aikaa.

Ajattelin, että mulla on töistä saatu lahjakortti johonkin hoitoon kylpylään. Varmaan pitäisi käyttää se ennenkuin mies palaa töihin.

Ajattelin, että lapsi on selkeästi kasvanut parin viikon aikana. Nykyään sitä kiinnostaa katsella ympärilleen, seurata asioita ja otin sille jopa jumppamaton esille. Värit on aika kiinnostavia. Lisäksi lapsen kasvotkin on vähän erinäköiset taas.

Ajattelin, että nyt tuntuu äidiltä.

Monday, July 16, 2012

kuukausi 0, päivä 16

Tänään oli se neuvolapunnitus. Vaaka näytti 145g enemmän kuin perjantaina. 145g! Se tarkoittaa, että ollaan enää 25g miinuksella syntymäpainosta!

Lienee turha sanoa, että aivan jättimäinen vuori putosi sydämeltä ja neuvolasta lähdettiin puolileijaillen kotiin. Olin vielä ovelasti ajottanut meidän käynnin neuvolan soittoaikaan (12-13), joten soitin sitten heti punnituksen jälkeen neuvolatypylle (typy vol. 2, sijaistaa kun meidän oma typy on lomilla). Kuten olin vähän toivonut, neuvolatypy oli huoneessaan punnituspaikan vierellä ja tuli sitten ihan face to face juttelemaan meidän kanssa. Totesi lapsen olevan skarppi, tyytyväinen ja kaikin puolin oikein loistavalla mallilla.

Tuli niin hyvä mieli, että lähdin iltapäivästä ystävän kanssa sadetta uhmaten Kaivariin kävelemään ja syömään jätskiä. Harmillisesti sade viis veisasi uhmasta ja satoi minkä kerkesi, eikä meillä ollut kummallakaan käteistä jätskiin. Ei kuitenkaan haitannut, mutta parin tunnin kävelyn päätteeksi painelin melko reippahasti kohti kotia. Onneksi olin fiksuna ottanut vaunuihin sadesuojan mukaan (vaikka tällä kertaa en ihan saanut tapeltua sitä yhtä mallikkaasti vaunujen päälle - miten ihmeessä se voi olla niin hankalaa?).

Päivän varmaan kruunasi vaipanvaihdon jälkeen saatu iso, leveä hymy lapselta vastauksena mun hymyyn sille. Tai ainakin itselleni uskottelen, että se oli vastaus.. Eli tällä kertaa päivä on mennyt jossain puolieuforiassa.

Ps. Vietin sohvalla jonkun pari tuntia syöttäen ja nukuttaen lasta ja lukien Yösyöttö -nimistä kirjaa (Eve Hietamies). Sain sen eilen ystäviltä saadussa lahjapaketissa ja kirja on aivan mainio! Suosittelen lämpimästi. Erityisesti vanhempi-ihmisille.

Sunday, July 15, 2012

kuukausi 0, päivä 15

Lomalla ollut suhteellisuudentajuni on onneksi alkanut ottaa taas työvuoroja. Lapsen ruokkiminen on sujunut pääosin hyvin ja oon alkanut olla ihan toiveikas, että painoakin on ehkä vähän kertynyt. Ei varmastikaan olla huomenna päästy syntymäpainoon, mutta pienikin painonnousu on tervetullutta.

Nyt ollaan siis pisteessä, jossa ihmettelen itekin omaa reaktiotani perjantaina. Hitsin hormoonit!

Päivään noin muuten on kuulunut hyvää ja huonoa. Vanhat opiskelukaverit kävi istumassa iltapäivää, mikä oli erityisen virkistävää. Toisaalta taas tuli huolestuttavia uutisia liittyen äitini terveyteen. Laps on puklautellut vain vähän ja nukkunut paljon (kuinka paljon on liian paljon?). Ja olen saanut jonkun verran pumpattua maitoa talteen (tämä on oikeasti ilonaihe, koska aikasemmin maitoa ei riittänyt pumpattavaksi ollenkaan).

Edelleen kyllä tuntuu siltä, ettei maitoa tule ihan riittävästi - voi vaan toivoa, että tilanne kohenee tässä. Olen imettänyt lasta edelleen kuten ennenkin, mutta tarjonnut imetyksen päätteeksi lisämaitoa pullosta. Oon myös alkanut huolestua siitä, ettei lasta enää kohta huvita imeä rintaa, kun kerran pullomaitoakin on (aina lopulta) saatavilla.

Ja tässä kaiken keskellä olen nähnyt unia, joissa isoäitini tiputtaa lapsen lattialle pää edellä. Ja että minulla onkin yhtäkkiä kolme vauvaa ruokittavana, eikä mitenkään rahkeita niiden ruokkimiseen.

Huomenna kuitenkin siis punnitus. Sormet ristiin.

Saturday, July 14, 2012

kuukausi 0, päivä 14

Laps on tänään tasan kaksi viikkoa vanha. Huokailin tänäänkin, että voikun oltaisiin jo pisteessä, jossa ei olisi enää aiheita huoleen, vaan rutiiniarkielämää. Korjaan, MINÄ en olisi huolestunut, vaan elämä olisi rutiiniarkea.

Päivä on ollut kyllä selkeästi parempi kuin eilinen: näihin tunteihin on mahtunut vain yksi break down sohvalla, jonka päätteeksi lähdettiin hakemaan Kakkugalleriasta leivoksia ja mentiin satamaan syömään niitä kakkulaatikoista väsätyillä lusikoilla ja juomaan lattea.

Hassua miten elämä alkoi keventyä heti ulos lähtiessä. Aurinkoa, raitista ilmaa, ihmisiä ja katuja. Kotoa lähteminen on aina jotenkin vähän vaikeaa ja vastenmielistä, mutta näemmä todella tarpeellista. Huolet vähän väljentyi, seinät lakkasi kaatumasta päälle.

Huomenna kyllä mennään ulos heti alkuiltapäivästä! Vaikka vaan puistoon käymään. Lapsikin nauttii selvästi raittiista ilmasta - tai ainakin on nukahtanut joka kerta vaunuillessa.

Tajusin muuten tänään aamulla herätessä, etten muista kello neljän yösyötöstä yhtään mitään - edes tapahtuiko sitä. Jotain sillon on tapahtunut, olin laittanut kellon herättämään seuraavan kerran seitsemältä ja lapsi oli vaihtanut nukkumaan eri puolelle, kun aikasemmin. Mutta että liittyikö tähän oikeasti syömistä vai nukahdinko yrittäessä - ei mitään muistikuvaa. Vähän pelottavaa.

Friday, July 13, 2012

kuukausi 0, päivä 13

Kaatui se maailma sittenkin ihan vähän. Käytiin miehen kanssa nyt omine nokkinemme neuvolassa väliaikapunnituksella ja niinhän se vaaka sitten kertoi, ettei paino ollut juuri (ollenkaan) maanantaista noussut. Tultiin siis kotiin, (soitettiin konsultaatiopuhelu kättärille,) kaivettiin kaapista mun etukäteen ostamat korvikkeet ja syötettiin lapselle satsi. Lapsi söi hyvällä ruokahalulla ja nukahti tiukoille päiväunille. Puklasi kyllä myöhemmin ison osan ulos, mutta toivotaan että jotain jäi sisällekin..

Havahduin siinä sitten myös toteamaan, että oon kyllä todella käynyt ylikierroksilla (käyn edelleen). Kuten aina suurten elämänmuutosten keskellä, mulla ei ole ollut synnytyksen jälkeen oikein ruokahalua, mikä näkyi tänään vaa'allakin: paino on pudonnut vaivihkaa yli kolme kiloa alle raskauden alkupainon. Lienee turha etsiä pidempään syytä, miksi maito ei oo riittänyt. Niin, ja rintatulehdus ja antibioottikuuri eivät oo myöskään auttaneet.

Oon siis tankannut tänään ruokaa ja istunut sohvalla laps sylissä kyyneleitä vuodattaen. Rationaalisesti ajatellen tämähän on varsin pieni juttu. Syötetään lapselle rintamaidon lisäksi korviketta. Minä tankkaan ruokaa, maitoa voi hyvinkin alkaa tulla vielä riittävästi. Ja se ei tarkota lapsen katoamista maan päältä, vaikka (kun) syntymäpaino ei olekaan vielä maanantaina saavutettu. Tähän on korjaus ja kaikki menee hyvin.

Koita sitten vakuuttaa se hormonaaliselle, emotionaaliselle äidille. Jos ei olisi näin kurja olo, niin jopa naurattaisi tämä ylireagointi. Nyt kuitenkin epäonnistumisen, hädän ja pettymyksen tunteita on vaikea työntää syrjään, niin tarpeettomia kuin ovatkin. Voi tätä elämää.

Thursday, July 12, 2012

jatko-post

Pakko vielä jatkaa vähän päivän mietteitä.


On ollut todella jännä seurata kaikkia tunnetiloja, joita tässä putkahtelee. Kun saa päähänsä jonkun huolen (kuten entä jos maito ei riitäkään), sitä on todella vaikea ravistaa pois. Kun laps on hereillä, sitä välillä toivoo, että nukahtaisi jo! Sitten toisaalta, kun laps nukkuu muutaman tunnin, sitä tekisi melkein mieli mennä herättelemään, että saisi sen taas syliinsä (mitä ihmettä?).

Ja nyt, lapsen nukkuessa pitkästä aikaa (eli ekaa kertaa pariin päivään) vähän pidemmät unet keskellä päivää, on ollut pakko käydä tarkistamassa, että hengittäähän se ihan varmasti?!

Jännin on tunne, jonka oon tunnistanut vilahtavan hetkittäin. Se on sama tunne, kuin sen jälkeen kun elämässä on tapahtunut joku järisyttävä muutos, esim. parisuhteen loppuminen. Sellainen pieni epävarmuus tulevaisuudesta, samoin kuin epävarmuus nykyhetkestä. Selkeä tietoisuus siitä, että nyt joudutaan tekemään ekstrasti hommia arjessa selviytymiseen, koska arki on täysin muuttunut. Pieniä, onneksi vain pieniä, ylikierroksia.

Ja palatakseni tuohon maidon riittämiseen - kaiketi pahinta mitä voisi tapahtua on kaiketi se, että lapselle määrätään imetyksen ohelle vähän korviketta, kunnes omaa maitoa tulee riittävästi. Eli eipä nyt ihan kauhean traagista. Kuitenkin sitä on jotenkin jo omaksunut tämän ruokkijan roolin aika vahvasti ja tuntuisi jotenkin epäonnistumiselta, jos en saisi tuotettua lapselleni riittävästi ravintoa. Tuntuisi ikävältä olla riittämätön.

Ja sitäpaitsi ah sitä ironista olisi se. Juuri kun imetys on alkanut vihdoin sujua noin pääpiirteittäin! Rintakumia käytän enää toiseen rintaan ja sitäkin vain öisin. Toisinaan imettäessä se ekan kymmenen sekunnin kipu ei edes tunnu kauhean voimakkaalta. Alkaa löytyä rutiininomaisia otteita. Kaalinlehdet ovat heitetty roskiin tai syötetty jänikselle.

Joo-o. Katsotaan mitä maanantain punnitus tuo tullessaan.

Ostin muuten tänään nyt vihdoin ekaa kertaa raskauden jälkeen graavia lohta. Vedin sitä sitten ruisleivän päällä vuohenjuuston kera ja voi elämä että se oli hyvää.

kuukausi 0, päivä 12

Ajattelin eilen, että jaahas, känkkäränkkäpäivä nro 2.  Ei kuitenkaan ollut känkkäränkkäpäivä, oli vaan Suuren Nälän Päivä. Yö oli mennyt jotenkin vähän levottomasti, parin tunnin välein heräillen syömään ja päivällä ei sitten nukuttu ollenkaan.

Laps pysyi tyytyväisenä, kunhan oli jatkuvasti ruoan äärellä. Ja kun sanon jatkuvasti, tarkoitan jatkuvasti. Päivällä taisi lopulta nukkua yhdet tunnin päikkärit aamuheräämisen (kympin aikaan) jälkeen ja muu aika meni syödessä. Ja rinnalle nukahtaessa. Ja syödessä. Lopulta edes isoäidin takuuvarma syli ei kelvannut, kun piti saada ruokaa.

Ehkä osa sitä oli vain myös ihan imemisen tarvetta, mutta ei auttanut tuttikaan, kun vähän yritettiin. Eikä missään vaiheessa tullut pulautuksia, joten kai se oli sitten vain sitä nälkää. Aloin olla illasta jo melko epätoivoinen, kun pisin aika syöttämättä taisi olla puoli tuntia sen päivän aikana, mutta onneksi yö menikin sitten tällä tankkauksella hyvin.

Aloin siinä epäillä, että tuleeko multa nyt edes riittävästi maitoa, kun laps haluaa KOKO ajan syödä. Passitin siis miehen ostamaan ykkösolutta, jota sitten join eilen. Ja mikäs sitä maidontuotantoa buustaa muu kuin (no ykkösolut ja) imettäminen.

Tänään on ollut hitusen verran helpompi päivä, joskin melko nälkäistä meininkiä edelleen. Lisäksi tunnen itteni jotenkin trailer park trashiksi istuessani rinnat paljaana sohvalla, laps imemässä tai juuri nukahtaneena toiselle puolelle, rintapumppu toisessa rinnassa (siinä toivossa, että joku ruokintakerta menisi hitusen nopeammin tuttipullon avustuksella).

Joo-o, jos tällä ei maidontuotanto lähde käyntiin, niin sitten ei millään. Olen myös alkanut harkita, että kun tässä on jo tämä rintapumppu ja kaikkee, niin voisin samantien lisätä hankintalistalle rapsutuskoneen ja lypsyn yhteyteen automaativaa'an, joka punnitsee ja syöttää lypsyn aikana juuri minulle (sirulukijalla tunnistetaan korvamerkistä) sopivan määrän rehua. Möö.

Tuesday, July 10, 2012

kuukausi 0, päivä 10

Tajusin tuossa, että unohdin eilen mainita vielä yhden otetun askeleen! Pistettiin maistraattiin lappu, jossa on lapsen nimi. Maistraatti on varmaan tänään saanut lapun, joten voidaan varmaan ajatella, että lapsella on nyt ihan oikea, virallinen nimi. Lapussa kysyttiin myös lapsen äidinkieltä, johon mies pohti 'mistä sen voi tietää mitä se alkaa puhua, kun alkaa puhua?'. Ruksittiin kuitenkin paras arvaus, eli suomen kieli.

Musta alkaa nyt vihdoin tuntua siltä, että elämä on jotenkin .. kontrollissa. Imetys alkaa mennä selkeästi helpommin, vaikka vieläkin mennään rintakumilla. Kotona on siistiä. Kropassa ei ole kipuja tai varsinaisia epämukavuuksia. Elämään on alkanu muodostua rutiineja. Käytiin tänäänkin vaunuilemassa, ja tällä kertaa käveltiin baana (se uusi kevyen liikenteen väylä välillä Ruohis - Kiasma) päästä päähän ja käytiin Musiikkitalon terassilla kahvilla ja tuoremehulla. Laps nukkui vaunuissa koko matkan sikeästi huolimatta hetkellisistä vaikeista maastoista tai kuskien satunnaisesta törmäilystä millon mihinkin katukivetykseen tai talonnurkkaan.

Ajattelin, että tämä varmaan tietää ihan hyvää, että laps viihtyy vaunuissa.

Havahduin tänään siihen, miten ihanan kevyttä on olla olemassa, kun reilussa viikossa on yhtäkkiä lähtenyt yli 10kg painoa. Lyhyessä ajassa aika paljon. Siitä huolimatta teki mieli kävellä aika rauhaisasti, enkä nyt heti tällä viikolla vielä taida alkaa lenkkeillä. Hassua miten paljon vatsalihaksissa asiat tuntuu, jopa kävely. Muutenkin vähän semmonen olo, että sisäelimet vielä etsii oikeaa järjestystä ja paikkaansa.


Monday, July 9, 2012

kuukausi 0, päivä 9

Täällä ollaan otettu lisää uusia askeleita.

Lähdettiin eilen Vantaalle miehen siskolle kyläilemään ja siinä samalla pääsi laps ensimmäistä kertaa ulkoilemaan sitten synnärin. Automatka meni melkein hyvin - aluksi tuli itkua, mutta lohduttavan (äidin)käden imeskely osui off-nappiin ja laps sammahti hetkessä. Paluumatka mentiinkin jo ihan unessa.

Tänään käytiin myös neuvolassa ja nyt illalla ihan ihka ensimmäisellä vaunulenkillä! Heti tuli vastaan kysymyksiä: miten äidit suojaa vaunuillessaan lapsensa silmät auringolta? Meillä on sellanen Dooky-liina (eli kopan aurinkosuojassa roikkuva 'verho', jonka saa vedettyä ees taas), jota sitten veivasin ees taas riippuen auringonkulmasta. Mutta tää verho on musta ja olisi kiva nähdä laps ja lapsen kiva nähdä työntäjänsä. Eli onko olemassa jotain puoliläpäiseviä verhoja, jotka suojaa auringolta, mutta joiden läpi katsekontakti säilyy? Vai laitanko typylle vaan blehat päähän aina ulos lähtiessä?

Lisäksi huvitti, luultavasti meidän ylpeiden vanhempien otsista suorastaan loisti isolla, nololla comic sans -fontilla 'olemme ensimmäistä kertaa vaunulenkillä!!'

Neuvolassa tosiaan käytiin punnitsemassa laps. 110g viidessä päivässä tullut lisää, mikä ei ole aivan kympin suoritus, mutta siihen on tyydyttävä. Pääasia, että paino oli tullut ja suunta ylöspäin. Nyt pitäisi tsempata tämän viikon aikana vielä 170g lisää, että päästäisiin seuraavaan maanantaihin mennessä lähtöpainoon. Oon varovaisen toiveikas, että tuo saattaa onnistua, jos oikein tankataan. Toisaalta, jos jää jostain kymmenestä grammasta uupumaan, se ei kai vielä tarkoita lapsen hengenlähtöä?

Vaikeita päiviä ei ole ollut enempää. Laps on aivan uskomattoman rauhallinen, mukava ja rento melkein kokoajan. Päivään kuuluu jonkun verran virkeitä aikoja (erityisesti pian heräämisen jälkeen), mutta paljon unta ja syömistä. Yöt nukutaan edelleen putkeen lukuunottamatta ikävän äidin herättelyjä syömään.

Btw, onko hyviä lapsen herätysvinkkejä? Oon silitellyt, käännellyt, kutitellut, jutellut, tarjonnut maidonhajua ja lukenut ääneen Iltalehden shokki-uutisia, mutta mikään ei tunnu tepsivän. Usein aamuyöstä menee se puolenkin tuntia, kun yritän saada lapsen takasin tähän maailmaan. Odotan innolla kouluaamuja...

Vaipanvaihto kai auttaisi, mutta se tuntuu turhalta tehdä, jos vaippa on vielä puhdas. Toisaalta, jos se on ainut keino, niin siihen lienee turvauduttava.

Viimeinen askel tälle päivälle: napatynkä irtosi! Tai ainakin katkesi. Laps on taas pykälän verran isompi.

Saturday, July 7, 2012

kuukausi 0, päivä 7

Eilinen päivä merkittäköön historian kirjoihin ensimmäisenä vaikeana päivänä (uskon tosin tulevaisuudessa skaalan helposta vaikeaan muuttuvan moneen otteeseen).

Herättiin varmaan liian myöhään nyt ihan ensinnäkin, vasta yhdeltätoista (nukkumaan oltiin päästy kahden aikaan ja yö menty kolmella yösyötöllä). Kotonakin on varmaan aivan liian kuuma ja auringonpilkkuja liikaa. Mitä näitä on.

Anyway, laps oli hyvin virkeä (ja rauhallinen) heti heräämisen (ja syötön) jälkeen ja touhuttiin sen kanssa lattialla varmaan parikin tuntia. Sitten syöttö, jonka jälkeen laps nukkuikin tunnin unet. Tässä vaiheessa mentiin vielä melko normirytmillä (sikäli kun sellaista vielä onkaan).

Sen jälkeen olikin seuraavat kuusi tuntia itkua / käninää ja syömistä ja ei unta. Ja syöminenkin usein muuttui lopulta raivoamiseksi --> vaikutti siltä että teki mieli imeä, mutta ärsytti että tuli maitoa ja sitäpaitsi liiallinen syönti aiheutti pukluja ja luultavasti vaan ähkyä oloa. Katteltiin sitä aikamme, käytiin lukemassa internetistä miten huonoja vanhempia ollaan, jos annetaan lapselle tuttia ja lopulta steriloitiin tutti. Kelpasi about 10min, kunnes sekään ei ollut enää hyvä.

Palattiin siis uudestaan samaan ympyrään: imetystä, seurustelua, sylittelyä, mahdollinen vaipanvaihto. Ja uudestaan. Joka kerta, kun yritin imetyksen (josta melkein aina seurasi nukahdus) jälkeen liikahtaa, silmät räpsähtivät apposen auki. Ja käninä alkoi. Ja vanhemmat yrittävät keksiä mikä tarve on täyttämättä. Kurkku suorana itkua ei siis ole ollut, mutta yleistä tyytymättömyyttä.

Tähän ei auttanut se, että aamulla mulla alkoi nousta lämpö ja aloin vahvasti epäillä ja pelätä rintatulehdusta. Tästä alkoi siis vimmattu pumppaaminen, jota varjosti taas pelko siitä, että maidontuotanto vaan kasvaa (jotenkin ajattelin, että maitoa tulisi jo nyt paljon, koska rintoja kiristää niin) ja tästä tulee loppumaton kierre ja valoa ei näy tunnelin päässä.

Se on kurja olo, kun on hormonaalinen, epävarma ja kipeä. Kaikki tuntuu olevan huonosti, eikä tiedä miten asiat ratkaistaan.

Onneksi päästiin puolen yön jälkeen sängylle imettämään ja nukahtamaan. Ja tässä vaiheessa pitää varmaan mainita miten pohjattoman kiitollinen mä olen ton lapsen yöunilahjoista. Meinaan kun yöksi nukahdetaan, niin yöksi nukahdetaan. Mulla oli kello herättämässä muutaman kerran yön aikana ja jouduin todella tekemään hommia, että sain lapsen hereille imetystä varten. Kymmenen aikaan lopulta päätin, että nyt on aika alottaa päivä. Eli yöt menee todella hyvin.

Heräsin aamuun vielä vähän alakulosena edellisestä päivästä, mutta tää päivä on mennyt lopulta oikein mainiosti. Äitini tuli nukuttamaan lasta (sillä on maaginen kyky saada lapset syliinsä nukahtamaan - poikkeuksetta), joka oli valmiiksi kyllä aika sammuneessa tilassa. Sain käytyä suihkussa, laitettua vaatteita ja pumpattua rintoja. Ja lähetettyä miehen ostamaan sähköstä rintapumppua. Lisäksi olin varannut ajan lääkäriin sen rintatulehduksen varalta (vaikka lämpö olikin jo poissa).

Lääkäri sanoi, että selvä tulehdus, syö antibioottikuuri ja osta sähkönen rintapumppu. One step ahead of you, my sir. Harmi homma toi tulehdus (ja antibiootin syöminen), mutta hyvä mieli siitä, että ollaan nyt menossa oikeaan suuntaan, tästä rintakivusta päästään jotenkin eroon.

Lisäksi yksi juttu - olin ekaa kertaa nyt ulkona ja mies kaksin lapsen kanssa. Ja niillä oli menny kaikki todella hyvin! Laps oli kuulemma hörpännyt mun lypsämän about 40ml jossain 15:ssa sekunnissa ja hetken kitinän jälkeen nukahtanut pinnasänkyyn. Siis nukahtanut! Siis ilman rintaa suussaan! Nyt ollaan kuulkaa otettu isoja askeleita!

Vähän jätti kyllä mietityttämään, että saakohan laps imetyksestä riittävästi ravintoa, jos kerran tollanen tunnin (käsi)pumppaus menee hetkessä alas, ilman mitään pukluja tms. Meillä on maanantaina neuvola, sielläpä paino sitten selviää. Ja mä kun tosiaan ehdin luulla, että multa virtaa maitoa ihan ylenpalttisen paljon! Jotenkin kuitenkin, koska vatsa on tuntunu toimivan melko hyvin ja puklujakin tullu, niin haluaisin ajatella, että ruokaa on lapsella riittävästi..

Minä nyt sitten juhlistan lapsen ensimmäistä täyttä viikkoa surisevalla sähköpumpulla  ja syömällä antibioottia.

Tämä oli kyllä taas hyvä kokemus siinä, että välillä on niitä hyviä päiviä ja välillä ei. Ja tällaisessa synnytyksen jälkeisessä tilassa kuitenkin kaikki vaan tuntuu niin jättimäiseltä.

Thursday, July 5, 2012

kuukausi 0, päivä 5

Jotenkin oletin, että turvotukset katoaisivat synnytyksen jälkeen. No, vihkisormus ei mene alimman nikaman yli edelleenkään ja oikean käden sormenpäät on lähes tunnottomat. Edelleen. Kenkiä en oo laittanut jalkaan sitten synnäriltä paluun (toissapäivänä) ja silloinkin jaloissa oli toooodeeella venyvät ballerinat.

Äidinvaistojen heräämistä on sen sijaan ollut hauska seurata. Muun muuassa lapsen älähdykseen on helpompi herätä kuin herätyskelloon. Lapsen uniäänet kuulostaa maailman kauneimmilta ääniltä, kun taas itku raastaa sydäntä ihan pohjasta asti. Kättäriltä kotiin ajaessa (mies ajoi, minä takapenkillä lapsen kanssa) jokainen autojonoon jarruttelu näytti väistämättömältä peräänajotilanteelta.

Sitten taas toipumisvaihe on vähän ikävää. Toki vaiheena hyvä, koska ollaan menossa oikeeseen suuntaan, mutta on ikävää joutua hoitamaan ja huoltamaan itseä ja huomaamaan, ettei ole vielä ihan täysin entisellään. Toisaalta, veikkaan että nää päivät menee nopeasti ja pian toipuminen on muisto vain.

Kaikkein eniten kyllä toivon rintojen hyvinvointia, ettei tarttisi kokoajan haistella kaalinhajuisi tuoksahduksia rinnoista..

Ohessa synnärillä napattu kuva lapsesta. Ihan vain todisteeksi!



ps. Entryjen otsikoiden keksiminen oikeasti tosi hankalaa.

Wednesday, July 4, 2012

Post-raskauselämää

Ihan ensimmäinen ongelma: raskausaika on ohi, mikä otsikoksi? Tämä seuraava projekti tulee kestämään niin kauan, että ajan laskeminen jokaisella entryllä lienee lopulta turhaa. Ehkä tässä pitää alkaa keksiä siis ihan oikeita otsikoita.

Kun alotin blogin, en edes ajatellut 'entä sen jälkeen' -ajatuksia (blogin suhteen). Nyt kuitenkin ollaan nejgravid-epäraskaana -tilassa, eli otsikkokaan ei enää päde. Kirjottamista en kuitenkaan ajatellut tähän lopettaa, joten nyt sitten on vain elettävä näiden epäkohtien kanssa.

Ja itse asiaan: kiitos kaikille onnitteluista, niitä oli ihan superkivaa tihrustaa kännykän näytöltä kättärillä hengaillessa! Vaikea vieläkin uskoa, että raskaus on takana ja nyt on sitten meneillään ihka oikeeta vauva-arkea. Ja tsemppiä kaikille, jotka vielä synnytystä tässä odottelee :)

Mutta asiaan..

Synnytys
Oon vieläkin salaa vähän (huvittavan) ylpeä siitä, että selvisin synnytyksestä ja oon nyt käynyt läpi. Kaikkien niiden en ikinä -päätösten jälkeen. Huvittavaa tässä on se, että siinä missä tämä oli mulle toki aivan ainutlaatuinen kokemus, jota en koskaan unohda, maailmassa naiset synnyttelee oikealle ja vasemmalle jatkuvasti. Mulle tämä tuntuu järisyttävältä uroteolta, josta pitäisi tehdä sankarlauluja ja kirjottaa kirjoja, mutta oikeasti tämä on vaan yksi näistä asioista, joka kuuluu melkein kaikkien naisten elämään.

Supparit alkoi siis lauantaina neljän aikaan aamuyöstä. Mä heräsin supistukseen, mies taisi olla muuten vaan hereillä. Jäätin sängylle sitten juttelemaan ja tajusin, että supistuksia tulee itseasiassa melko säännöllisesti ja alettiin jännittyneinä kellottaa. Aloin olla varovaisen toiveikas, että mahdollisesti tulisi siis lähtö kättärille siinä alkuiltapäivästä.

Nnoh, iltapäivästä supparit alkoi harventua ja saavuttaa jonkunlaisen suvantovaiheen ja mietin jo epätoivoisena että ei tää nyt kymmenen tunnin supistelun jälkeen VOI loppua! Viiden aikaan supistuksia tuli taas siinä about 10min välein ja tällä kertaa kiihdyttäen ja aika kipeesti. Kasilta oltiinkin sitten kättärillä ja voin ihan kirkkain silmin sanoa, etten olis selvinnyt kotona hetkeäkään pidempään. Kättärillä pistivät eka käyrille ja tarkistivat sitten tilanteen. Neljä senttiä auki, eli lähdetäänpä suoraan synnytyssaliin.

Sain (kiireellisen) epiduraalin (todella ikävä proseduuri, mutta autuaallinen jälkitila), ja siinä vaiheessa taisivat mittailla jo mun olevan 7cm auki. Puolitoista tuntia ja epiduuralin vaikutus lakkasi ja mä yritin selviytyä elämästäni ilokaasulla. Ja kätilö totesi, että pitäisi alkaa ponnistaa.


14 minuuttia siinä meni, mä olisin kuvitellut että noin ikuisuus. Lapsi kuitenkin saatiin ulos ja mäkin sain sormeni kerittyä irti ilokaasumaskista, joka oli ennen ponnistusvaihetta unohtunu mun käsiin. Kello oli kymmentä vaille puoliyö, eli neljä tuntia meni kättärillä kokonaisuudessaan. 


Too long, didn't read: 16h supistuksia kotona --> kättärille, yhden epiduraalin ja ilokaasukännien avulla saatiin lapsi ulos neljässä tunnissa.


Synnytyksen jälkeinen elämä
Meitä vähän (pajon) varoteltiin toisen vuorokauden väsyttävyydestä, laps tulee kuulemma olemaan vaativa ja rähjäävä. Ei ollut. 


Meitä myös varoteltiin vähän kolmannen vuorokauden itkuisuudesta, tällä kertaa äidin osalta. Noh, myönnettäköön, että kolmannen päivän illalla istuin sängyllämme nukkuva laps sylissäni ja vieritin  kyyneleitä, koska sydän oli niin pakahtumassa. Ja lisäksi oltiin päätetty (yrittää) laittaa laps nukkumaan Kela-laatikkoon sängyn vierelle, eikä sänkyyn. Niin kauas!


(Loppupeleissä laps nukkui kuin nukkuikin sängyssä meidän kanssa)

Sen sijaan kukaan ei kuitenkaan varotellut kolmannen päivän (ja myöhempien aikojen) hysteerisesti kikattavasta äidistä. Yhtenä esimerkkinä useista mainittakoon, kun kättärillä sillon kolmantena päivänä (jolloin tehtiinkin jo lähtöä kotiin) nojasin kyykyssä käsilläni pöydän reunaan kykenemättä naurultani puhumaan, vesien virratessa pitkin poskia. Miksi? Koska mies oli tiputtanut lusikastaan kiisseliä tarjottimelle ja sanonut 'hupsista' (jep, nyt ollaan todellisen tilannekomiikan äärellä).

Pelkkää naurua ei tämä ole kyllä ollut. Imetys vaikutti aluksi tosi helpolta, mutta nyt ihoparka itkee. Hetkittäin on vähän epätoivoinen olo 'tätäkö kuus kuukautta?!' ja sitten poden huonoa äitiyttä siitä, että imetys tuntuu ikävältä (koska iho on aivan rikki) vaikka todellakin haluaisin imettää.

Lisäksi koska minä olen minä, kaikenlaiset asiat stressaa helposti. Miksei lapsi ole kakannut vielä tänään? No nyt se kakkasi kahdesti, onko sen vatsa huonovointinen? Nukkuuko se liikaa? Nukkuuko se liian vähän? Saiko se riittävästi maitoa? Et cetera. Eletään siinä uskossa ja toivossa, että rutiinien myötä tämäkin loivenee.

Sen sijaan oon päässyt nauttimaan verisestä pihvistä, kuohuviinistä ja yleisestä stressittömyydestä ruokailun suhteen. Autuutta.

Sunday, July 1, 2012

rv.. Eikun ei mitään!

Kyllä, täällä ollaan todella päästy tositoimiin! Edelleen vaikea ymmärtää, mutta meidän neito on nyt tosiaan maailmassa ja harjoitellaan täällä Kättärillä lapsenhoitoa.

Lyhyestä virsi kaunis: synnytys meni hyvin, tosin aika ei ole ihan vielä täysin kullannut muistoja...Lapsella kaikki erinomaisesti ja mä olen vähän univajeinen, mutten saa unta vaikka nytkin voisi nukkua.

Kaikki on menny niin hyvin, että on melkein jo vähän ikävä omaa sänkyä, vaikka lauantaina tänne tultiin. Tosin seuraavan vuorokauden pitäisi olla huomattavasti haasteellisempi, joten koti-ikävä voipi unohtua ja täällä olo - osaavan henkilökunnan avustuksessa - voi tuntua oikein hyvältä.

Anyway, palailen asioiden äärelle kunhan on taas oikea näppäimistö hollilla.