Wednesday, September 30, 2015

3v-2kk-30pv & 11kk-4pv

Pahimpia on aa-aamut / jotain jotain loppumista ei näy / jotain jotain et ne saa-aa mut / ja niin lopulta käy.

Ollaan ajeltu ympäriinsä ja katseltu potentiaalisia asuinalueita. Paahduttu puistoissa ja vierailtu Lontoostakin tutun kolleegaperheen luona. Oon käynyt pyytämässä itelleni sosiaaliturvatunnusta ja samalla reissulla vitsaillut poliisin kanssa, saanut kasan loistavia linkkejä paikalliselta äidiltä ja vastannut 'we should do a play date some time' heittoon, että 'we totally should!'.

Käytiin myös tsekkaamassa kirjaston story time, jota isompi jaksoi kuunnella minuutin, kunnes halusi pois (vetäjätäti oli kyllä munkin mielestä vähän pelottava ja luki lempeää tarinaa lampaasta vähän turhan kireellä ja kovalla äänellä). Tehtiin sitten muuta ja juttelin siinä toisen äidin kanssa, joka kysyi multa 'oh, are you an exchange student..?'. Samainen äiti kertoi home schoolaavansa lapsiaan.

Tultiin kotiin, syötiin lounasta, etsittiin mun puhelinta, kunnes sydän tykyttäen ajelin lasten kanssa takasin kirjastoon. Siellä se oli, olivat ottaneet sen talteen lojumasta. Jatkettiin sisäleikkipuistoon, jossa aloin kaivella laukustani avaimia ja meinas siinä pinna jos toinenkin katketa ennen kuin löytyivät laukun taskusta, jota oon tätä ennen käyttänyt ehkä kerran. Ah tätä äitiysdementiaa.

Sisäleikkipuistossa isompi viihtyi leikkikeittiöiden ja -ostoskärryjen luona (myyrä pääsi tietty istumaan ostoskärryjän lastenpenkille) ja ehdotteli mulle: leikitään sellasta, että sinä teet ruokaa ja minä väritän sillaikaa kuvaa. Heh, todellinen fantasia-roolileikki. Mutta josta puheenollen, isomman väritystaidot on selkeesti parantunu ja värit on alkanu pysyä rajojen sisällä.

Tänään yritettiin puistoon. En ees vilkassut lähtiessä ulos. Vasta autossa kadulla tajusin: sataa. Siis täällä?? Ja toisin kuin lontoopostauksissa, niin tässä ei ollut sarkasmia, vaan aitoa täydellistä hämmennystä. Vähän niinkuin joku tulisi sanomaan, että tässä viitonen palkaksi, kun sun koira ajoi meidän nurmikon viime viikolla. Eh, siis mitä?

Oh well, hyväähän se tänne vaan tekee. Käänsin auton nokan (ja myös koko auton siinä samalla) ja mentiin uudestaan sisäleikkipuistoon. Auton pyyhkijätkin sain toimimaan heti vilkutettuani oikeelle ja vasemmalle ja mahdollisesti myös muihin suuntiin. Mmm. Syys on tullut tännekin. Tänään ilma oli paikallisittain jopa hiukan kolea.

Noin muuten painin samojen juttujen kanssa kuin aina. Elämän kaoottisuuden ja kontrolloimattomuuden hyväksymistä ja mitähän tänään syötäisiin. Lienen kuitenkin vähemmän huolestunut kuin jokaisesti huoneesta meidän elämää katsovat tyypit:

OMG! Shocking!





Friday, September 25, 2015

3v-2kk-25pv & 10kk-30pv

P'äivä kerrallaan edetään. 

Käytiin eilen miehen töissä syömässä jädeä. Lähdettiin ihan normisti autolla, ajeltiin ihan normisti suurinpiirtein tuttua reittiä (sitä jota viime kesänäkin ajeltiin). Motarille ajaessa katsoin sataakahtakymppiä ajavaa autoletkaa (täällä ei mitään liittymien kohdalla hidastella) ja ajattelin, että rohkeasti sekaan vaan. Niinkuin aina.

Ajeltiinkin ihan siinä muiden mukana, kun aloin vaihtaa kaistaa oikealle. Kaista oli varsin tyhjä, no prob. Kaistan vieressä, siellä vielä enemmän oikealla, oli pysähtynyt autojono jollain exitillä. Kesken kaistanvaihdon mun edessä on toisen auton keula, haluaisi sieltä autojonosta siihen tyhjälle kaistalle.

Siinä ei ehtinyt miettiäkään jarruttamista, vaan keula hipoen tein (ison) väistöliikkeen oman kaistan kautta koukaten, koko homma oli ohi sekunnissa. Liityin seuraavan exitin autojonoon kädet täristen ja pysähtyneestä jonosta vilkasin taakse. Molemmat lapset nukkui.

Oksetti vähän, kelasin mielessäni sitä tilannetta uudestaan ja uudestaan. Mitä olis voinut käydä. Miten pienestä se oli kiinni. Mitä olis voinut käydä. Jonotettiin ja hengittelin syvään. En vaihtanut paremmin vetävälle kaistalle, vaan olin kiitollinen matelusta ja pysähtelystä. Hengittelin. Nielin kyyneliä.

Lopulta miehen työpaikan parkkiksella soitin sille ja kerroin, että melkein tapoin meidät kaikki motarilla. Lapset nukkui edelleen takapenkillä. Tsättäsin kaverille, onneks joku Suomessa oli hereillä. 

No, kirjotan tätä kotoa (tai paikasta, jota nyt lähinnä voi tällä hetkellä kodiksi kutsua). Selvittiin kotiin, kaikki on ihan hyvin. Mutta tänään ajoin vähän hitaampaa reittiä pomppulinnaleikkipaikkaan, ettei tarvinnut mennä motarille. 

Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Anyway, tavattiin miehen työkaverin vaimo, jolla on samanikäsiä lapsia kuin meillä. Oli mukava. Tuli ikävä lontookavereita. Unirytmit on edelleen vähän sekasin, vähemmän pienemmällä, enemmän isommalla. Nyt ne molemmat nukkuu päikkäreitä. Ens yönä varmaan isompi taas herää viideltä. Tää on vähän tämmöstä, Kuinkas kauan Lontoossa meni elämän tasottumiseen...

THIS TOO SHALL PASS! .. Right?



Vehreä Kalifornia




Wednesday, September 23, 2015

3v-2kk-23pv & 10kk-27pv

Perillä ollaan. Tai siis ollaan oltu jo muutama vuorokausi, mutta elämä on ollut aika kaaosta, johon ei bloggaamista oo saatu mahtumaan. Totta puhuen nytkin oon parhaimmillaankin vain puoliksi hereillä.

Hmm. Mihin me jäätiin?

Lauantaina oli ne kavereiden hääbileet. Ilta oli ihan taikaa (mitä nyt mulla ei ollutkaan olkaimettomia rintsikoita, joten väsäsin bikinin yläosasta huonon substituutin ja miehelläkin oli eri värinen vyö kuin kengät - quel catastrophé!), kunnes kymmenen aikaan illalla tuli ilmoitus, että pienempi ei suostu enää unille ilman äitiä. Tulin kotiin nukuttamaan iloisesti valvovan vauvan. 

Sunnuntaiaamuna koitti lähtö. Matkakamat oli periaatteessa suurinpiirtein pakattu, mitä nyt kaikki oli silti ihan viime tingassa ja eväitäkin aloin miettiä suurinpiirtein aamulla ja yökin meni vähän sekalaisesti. Kentälle kuitenkin päästiin ajoissa ja saatiin roudattua meidän kuorma-autollinen tavaraa (or so it felt) hihnalle.

Isompi alkoi itkeä lohduttomasti jo ennen heippoja. Halusi mummunpapanvaarin (olivat tulleet saattamaan meitä) mukaan. Ja niin mäkin. Ja vähän itkin kanssa. Mutta vasta sitten kun halit oli halittu ja me matkalla turvatarkastukseen.

Lentokoneessa emo tuli kysymään olenko käyttänyt ennen tätä lasten pelastusliiviä. Hämmennyin kysymyksestä ja vastasin, että no en KÄYTTÄNYTkäyttänyt.. tai siis ..? Johon se hymyillen totesi, etten tule tarviimaan sitä tälläkään lennolla, mutta varmisti että tiedän mistä on kyse.

Sen sanat tuntui lohdullisilta, vaikka eihän kukaan nyt voi LUVATA, ettei tää kone tällä lennolla putoa. Mutta oikeassa se kuitenkin oli. Kone ei pudonnut ja matka oli nousuineen ja laskuineen ja Atlantin ylityksineen hämmästyttävän pehmeä ja turbulenssiton.

Kestettiin se 11h. Lapset suurinpiirtein ok ja kanssamatkustajista yksi oli vähän ärsyyntynyt isomman höpöttelyyn, koska yritti nukkua ja ilmottikin siitä (mikä musta tuntui vähän kohtuuttomalta kyllä - kyseessä ei ollut mitään huutoa tai pauketta, vaan aika normaalilla äänellä puhuttuja juttuja). Toinen matkustaja taas kehui lennon jälkeen miten hyvin lapset oli käyttäytyny, että ei hänen lapsensa tosiaankaan olis selvinny noin hyvin. 

Meillä oli auton turvaisuin mukana pienemmälle ja se olikin yllättävän hyvä ratkasu. Helpotti voida laskea pienempi johonkin mukavasti istuskelemaan ja siinä missä se (usein. No, joskus.) huutaa autossa kurkku suorana, lentokoneessa se sieti tätä vauvaputkaa varsin hyvin (kunhan viihdytys pelasi).

Selvittiin imigraation läpi, passintarkastaja päästi maahan. Selvittiin laukkuinemme lentokenttäjunaan. Selvittiin autovuokraamoon. Selvittiin autolla väliaikakotiin. Ei selvitty enää kauppaan.

Perillä isompi alkoi samantien tyhjentää matkalaukkuja ja änkesi vaatteita randomisti ympäri kämppää lipastojen laatikoihin jne. (hauska etsimispeli näin jälkikäteen!) enkä jaksanut edes välittää. Pienempi meni ja tutki ja kurkisteli joka paikan. Isompi tuli paniikissa huutaen pienempi on jäänyt jumiin PIENEMPI ON JÄÄNYT JUMIIN! Käytiin pelastamassa pienempi lipaston alta, jonne oli mönkinyt retkillään ja oli lähinnä hämillään.

Tainnutettiin lapset kuuden-seittemän aikaan unille (yhdessä itsemme kanssa) vain herätäksemme kahdelta isomman mukana. Ajattelin, että saatan ehkä kuolla. Tyypillisesti rationaalisen rauhallinen mieskin huokasi mitähän ihmettä me täällä Kaliforniassa tehdään.

Syötiin väliaikakodin tarjoamia keksejä ja armollisesti täällä oli spagettia, tomaattikastiketta ja parmesania odottamassa ja tein niistä meille aamuyön aamupalaa. Mies töihin puoli kasilta, me lähdettiin kauppaan (täällä on lähistöllä sellanen iso ruokakauppa, joka 24h (kyllä!) auki). Koti oli ihan kaaosta ja sotkunen ja elämä tuntui raskaalta, joten tein mitä osasin: makaroonilaatikkoa ja siivosin keittiön. Tuli vähän parempi olo.

Illalla vielä porealtaalle uimaan (oon edelleen ihmeissäni, että molemmat lapset on hengissä - olin siellä kuitenkin yksin niiden kanssa!). Isompi katseli allasta ja takana näkyvää pientä jokea. Ihmetteli ääneen: Täällä Ameliikan Tampantikkotta on tosi paljon vettä! Nauratti. Täällä on pahin kuivuus koskaan. Illalla nukahdus tuli sekunnissa. Myös mulle.

Isompi heräsi taas keskellä yötä, tosin nyt puoli kolme. Muu perhe jäi nukkumaan ja lopulta isompikin nukahti uudestaan, mutta mä en. Makasin sängyssä ja toivoin unta. Pienempi kiehnäsi vähän kevyessä unessa mun kyljessä kiinni, kunnes alkoi heräillä puoli kuuden aikaan. Noustiin ylös ja toivoin hartaasti, että olisin nukkunut enemmän.

Jetlag ja kaikki, maailma näytti aika mustalta. Puhelu Suomeen mummupapalle ja yritin tsempata, että jos vaikka mentäisiin puistoon.

Ei menty. Mentiin kauppaan. Iltapäivällä harkitsin puistoa uudestaan pienemmän päikkäreiden aikana, mutta punnitessani unta itelleni ja videoita isommalle vai ei unta mulle ja puistoa isommalle päädyin ensimmäiseen. Sori Sinkkonen, mama needs to sleep.

Viime yö kesti pidempään ja tänään haettiin lähi Toys'r'Usista syöttötuoli pienemmälle ja yritin ettiä hiekkisleluja, mutta kuulemma 'it's not the season'. What, me ollana Kaliforniassa, täällä hiekkislelut on AINA the season!

Käytiin puistossa, oli kuuma. Siis silleen läkähdyttävän kuuma. Isompi pystyi huolestumisestaan huolimatta kävelemään kuumassa, mulle alkoi tehdä tiukkaa. Ja välillä piti isommankin tulla lepäilemään ja juomaan. Pienempi pääsi ekaa kertaa vauvojen kiipeilytelineeseen. Isompaa harmitti, kun kuivuuden takia puistosuihkulähteet ei ollu päällä.

Mantraan: kyllä tämä tästä ja hengittelen. Tai siis eihän tässä mitään, meillä on kaikki tosi hyvin. Jotenkin tää silti on vähän, no, raskasta.




Friday, September 18, 2015

3v-2kk-18pv & 10kk-22pv

Syyskuussa tuli syys. Ulkona sateista ja tihkuista ja syksyistä - ihan kuten kuuluukin.

Laskin toissapäivänä kaksi ruusua isoäitini valkoselle arkulle. Lausuin jäähyväiset ja palasin eturiviin istumaan. Kanssasurijoiden surumielisen vakavat, kunnioittavat nyökkäykset tuntuivat liian paljon, käänsin katseeni syliini. Katselin kyynelien takaa murheellista näkyä: miten raskain askelin askelin arkkua kannettiin, omien poikien askeleet ne kaikkein raskaimmat. 

Siirryttiin muistotilaisuuteen pieneen, intiimiin tupaan. Silmäilin sitä samaa pianoa, jolla olin kymmenisen vuotta sitten soittanut Sibeliuksen Andantinon isoisäni hautajaisissa. Kädet täristen biisin edetessä kokoajan enemmän ja enemmän, kunnes viimein sain sormet kylmän hikisinä lipsuen soitettua kappaleen loppuun. Pulssi kakssataa. Vaikka kaikki meni hyvin. We meet again, ajattelin. 

Kaikki meni ihan hyvin. Soitto ja laulu meni ihan hyvin. Muistotilaisuus oli lämmin ja tuttavallinen. Kuten isoäitinikin. Tulin kotiin samalla taksilla kahden rouvan kanssa, jotka tuntuivat tietävän musta paljon. Koskas te nyt sinne Amerikkaan muutatte? Onko Lontoossa ollut mukavaa?

Kotona tuntui olo vähän pahoinvoivalta ja voipuneelta. Ehdin jo miettiä söinkö jotain sopimatonta, mutta kyllä se vaan psykosomaattista.

Ajelin eilen tuttua reittiä isomman entisen hoitopaikan ohitse töihin lounaalle vanhojen työkavereiden kanssa. Syksy kaksi vuotta sitten. Tuntuu ikuisuudelta. Tätä reittiä tuli ajettua usein, nyt tuntuu kuin se olisi ollut jossain edellisessä elämässä. Tätäkin varmaan muistellaan joskus sellasena utuisena 'mitenkäs se nyt menikään..?'. Nostalgia oli vahvana, kuten aina syksyisin. Yhden alku, toisen loppu. 

Tuntuu, että tunnit käy vähiin, enää huominen ja häät ja sitten onkin jo aamulla lähtö. Vielä pitäisi ehtiä käydä apteekissa. Ehkä oli jotain muutakin. Viihdettä pienemmälle lentokoneeseen (en rehellisesti tiedä miten me selvitään lennosta....) Haluisin vähän Suomea pieneen pakettiin, jonne voisi vaikka työntää nenän tai käden tai jotenkin muuten päästä vähän tunnustelemaan. Oonko sanonut? Kalifornia on tosi kaukana. 

In other news: pienempi on nukkunut tosi levottomasti tässä muutamia öitä ja tänään lopulta alaikenestä pilkisti kauan odotettu sahareuna. Kahdeksas hammas tekee tuloaan.

Isommalla näytti olevan ihan kuin jotain räkää nenässään ja yritin sitä ottaa pois, kunnes tajusin. Ei se ollut räkää. Se oli Vieras Esine! Lähemmin tarkasteltuna keitetty makarooni, joka ei isompaa tuntunut edes mitenkään vaivaavan! Mentiin nopeasti kylppäriin, jossa kalastelin pinsetillä sitä pois ja kerroin ihan rauhallisesti isommalle, että nenän reikiin ei pitäisi hirveästi tunkea mitään, se voi olla tosi vaarallista (vaikkakin makarooni ei nyt sieltä vaarallisimmasta päästä). 

Isompi on herkkä, puhkesi kyyneliin ja rauhottui vasta kun sanottiin makaroonille heipat ja vedettiin vessa. Tähän totesi tietoviisaana, että ruokaa ei pitäisi laittaa vessaan ja joo, ihan oikeassahan se. Ehkä tämä yksi makarooni ei nyt maata kaada.

Lähtivät hakemaan miestä kentältä, isompi pukeutuneena itse valitsemiin vaatteisiinsa. On taatusti lentokentän väririkkain vastaanottokomitea. Oli vielä tehnyt kortin, jossa lukee 'isi', jota voi sitten heilutella, jos isi ei muuten huomaa. Mä vähän luulen, että JOKAINEN kyllä huomaa tän mun pienen väripilkun.




Monday, September 14, 2015

3v-2kk-14pv & 10kk-18pv

Ihan vaan statuspäivitys: selviydyttiin Suomeen. Infernaalisen aikainen oli herätys, miehelle heipat, josta taksiin ja kentälle. Sunnuntainen Lontoo heräili ja keräili itseään, ruuhkasta ei tietoakaan. Tavaraa mukana, no, muuttokuormallinen. Edelleen aika haikea olo, edellinen iltakin oli ollu jännä ja keltanen.

Pienien mutkien kautta lopulta suomikotiin, jossa sauna päälle ja kaupasta pari kassillista mielihyväostoksia (ruisleipää, karjalanpiirakkaa, punajuurisalaattia, jätskiä). Illalla vielä kaveri jakamaan saunakokemus ja lapsetkin nukahti hetkessä. 

Tänään juhlakenkäostoksia ja kavereita. Just sitä kaveriporukkaa, jota niin on kaivannut. Strategisesti jätin pienemmän mummun ja papan hoiviin ja lähdettiin isomman kaa kahdestaan kavereilemaan. Ja se oli menestys! Isompi viihtyi muiden lasten seassa leikkien piilosta ja autokilpailuja ja mitä kaikkee niillä nyt oli. Ja mä pääsin viettämään rentoa, sosiaalista aikaa mun ihmisten kanssa. Syötiin niiden kaikki karjalanpiirakat ja minä nyyhkin pariviikonen vauva sylissä. Ne on niin pieniä!

Tuntuu, että haluisin tällä viikolla nähdä KAIKKI ihmiset. Samaan aikaan olisi kuitenkin hautajaiset, joihin pitäisi valmistautua, häät myös. Eikä lapsia tietenkään voi kokonaan hylätä isovanhemmille. Perjantain lakko jännittää, pääseeköhän mies Suomeen ollenkaan. Tullee kiireinen viikko. 

Viimenen lontookuva. Sit mentiin.


Tuesday, September 8, 2015

3v-2kk-8pv & 10kk-12pv

Juu hei. Täällä ollaan edelleenkin. Ihan perussettiä. Öisin hanuriin liimautuva jumppapallo. Päiviä, jollon on helppoa unohtaa kaikki sokeriset herkut (tänään) ja (harvoja) päiviä (toissapäivänä), jollon tuntuu, että ihan sama, SOKERIA! Vaikka peräruiskeena! 

Pienemmällä puolpäivää kestänyt oksennustauti ja isompi, joka ei ollut varma kumpi oli kurjempaa: sairas pienempi vai sairaan pienemmän takia peruuntunut playdate. Kallistui kyllä vahvasti jälkimmäiseen, koska huolestunut äiti salli pääsyn poikkeusluvalla videoiden äärelle sillä aikaa, kun vähän hoivasi pienempää. Ja se playdaten peruuntuminen ketutti ihan oikeasti.

Viimeset päivät, jotka aiheuttaa ihan oikeasti haikeutta: nieleskelin itekin pettymyksen kyyneleitä peruuntuneen playdaten vuoksi. Siinä missä oon ihan all for muutos, niin silti muutoksen keskellä kaikki saattaa olla aika paljon ellei liikaa. Huomenna tulee babysitteri - vikaa kertaa (kai sille riittää lahjaksi isomman piirtämä kortti?). Sitten käydään toimistolla syömässä lounasta - vikaa kertaa. Ja kävellään kotiin puistojen läpi - vikaa kertaa. 

Ylihuomenna täällä onkin jo mummupappa ja sitten pitäisi saada koti jotenkin järkeistettyä muuttoa varten. Liian isot ja pienet vaatteet pois. Asioita vielä myyntiin. Valokuvat alas seinältä. Ruokatavaroiden hävittämistä, mitään ei voi mukaan ottaa. Oon jo pakannut pois annettaviksi ainakin kolme tölkkiä erilaisia tomaatti-pastakastikkeita, kookoskermaa, avaamattoman sushiriisipaketin, avaamattoman tee-se-itse-falafel-paketin ja paketin vihreitä linssejä. Kun alkoi tonkia, oon hamstrannut aika runsaasti ruokaa tänne kaappeihin ja pakkaseen.

Mutta joo, puistoissa ollaan käyty, välillä aivan täydellisessä kuulaan aurinkoisessa syyssäässä, välillä aivan täydellisen harmaassa syyssäässä. Pienempikin on päässyt puistoilun makuun, oon laskenut sen vapaaksi ja se on tepastellut pitkin puistoa jalat harallaan kuin cowboy ja poiminut ja syönyt jokaikisen lehden maasta. Minä perässä tietty, jalat vähemmän leveellä, kiskon lehtiä sen suusta ja käsistä ja tunnen itteni vähän hölmöksi.

Isompi ratkiriemuissaan uskalluksesta laskea liukumäki, joka vielä viime keväänä pelotti ihan hirveästi. Myös muita hauskoja leikkejä, joista yksi päätyi nenäkolaukseen ja verta nenästä. Pidin makuullaan sylissä ja odoteltiin, että verenvuoto tyrehtyy (no ei sitä oikeasti mitenkään hirveesti tullut). Kerro pikkupandatarina, isompi pyyysi. Kuten se nykyään aina pyytää, jos sillä on hetkenkään tylsää. Tai kaipaa lohdutusta. Tai haluaa läheisyyttä. Tätä tapahtuu varmaan kymmeniä kertoja päivässä.

Kävin tässä kanssa tutustumassa paikalliseen hierontakulttuuriin (jota kuulemma täällä ei kyllä paljoa ole). Juteltiin siinä mukavan hierojamiehen kanssa ja kyselin - kun nyt kerran olin niska-hartiahierontaa tilannut - että miten täällä toimitaan, tuota, paljonko vaatetta otan pois ja jätän päälle? Jätä alusvaatteet. Nielasin ja mietin kuumeisesti että eikai tänään ole JUURI SE päivä kuusta, kun mulla on stringit - I WASN'T PREPARED!

No ei ollut, mutta vaikka suomalainen oonkin, niin olihan se jotenkin kuumottavaa riisua vaatteet pois ilman, että tyyppi edes feikkasi katsovansa muualle, jutteli vaan lepposasti. Muistelin haikeesti meidän toimistohierojaa, joka sentään aina poistui paikalta ja antoi mahdollisuuden hoitaa nää vaatehommat rauhassa (tosin siellä riisuttiinkin ihan yläosattomiin asti). 

Ja tuntuihan siinä jotenkin ihan erityisen alastomalta, kun alusvaatteisillaan siinä makasi (ilman mitään pyyhettä suojaamassa edes niitä osia, jotka ei ollu varsinaisesti käsittelyssä) ja tyyppi väänteli mun jalkoja, vaikka olin valittanut hartioista. Ja vaikka siellä oli ihan nätti luonnonvalo, niin kyllä siinä harvinaisen tietoseksi itsestään tuli. Uh.

Anyway, tästäkin selvittiin ja ostin matkalla kotiin tuoreita bageleita leipomosta ja söin kotona samantien kaksi.


Äidin pikkuapulai.. hetkinen, ethän sä nyt oksenna sinne??


Wednesday, September 2, 2015

3v-2kk-2pv & 10kk-6pv

Viikonlopusta selvittiin. Vauvarokko oli ja meni. Toteutin lauantaina isomman toiveen päästä matkustamaan junalla (no, okei, paikallinen overground, mutta second best). Harhailin sunnuntain tietosuuden rajamailla univelan kanssa ja pistin kaikki paukut ihan vaan iltapalaan asti (miehen paluuseen) selviytymiseen. Maanantaina lenkkeilin tunnin verran ilman kiirettä ja menin lähipubiin (no koska kirjasto ei ollut auki) nollaamaan aivoja videopelin äärellä ja pyysin baarimikolta 'a cup of white wine'. En jaksanu edes nolostua, vaikka vähän hymyilyttikin.

Mä en meinaa tajuta miten vähän päiviä meillä on jäljellä enää Lontoossa. Ykstoista (11) tarkalleen ottaen. Sitten lennetään Suomeen viikoksi, itketään yhdet hautajaiset, nauretaan yhdet häät ja herätään aivan liian aikasin ja itketään jo valmiiksi ikävää. Ja sitten lusitaan ikuisuus (lasten, eritoten ton yhden pienemmän - aaagghhh! - kanssa) jossain kymmenen kilometrin korkeudessa ja ollaan onnellisia, ettei sitä hommaa tarvii ihan heti uusia.

Koin tänään keski-ikäistymisen hetken venytellessäni ulkona puistossa joogamatolla (I know, right! Mutta koska kotona babysitteri ja salikortti jo lopetettu) etsiessäni Spotifystä venyttelymusaa. Vastaan tuli Kuutamosonaatti ja vaikka mietin ettei tää nyt ollut sitä mitä mä halusin, en saanut vaihdettua poiskaan, koska tuttu biisi ja mä kuuntelen vielä hetken. Ja istuin kuuntelemaan. Ja taas keskellä pysähtymistä katoin ympärilleni ja mietin, että ihanko totta mä istun joogamatolla keskellä Lontoota meidän lähipuistossa yksin? Wtf? Ja ihanko totta tääkin on kohta taakse jäänyttä?

Viikonloppuna fellow-polttarileskiäidin kanssa maristessa (tai no, minä marisin) Facebookissa mulle tuli yhtäkkiä järjetön koti-kaveri-ikävä. Siis päästä niiden ihmisten luo, jotka oon tuntenut vuosia. Joiden kanssa ollaan jo puhuttu ties mistä kaikesta ja jotka mä tunnen ja jotka tuntee mut. Joiden kanssa on yhteisiä kokemuksia ja muistoja ja hetkiä. Sitä semmosta kokonaisvaltasempaa olemista, joka tulee vuosien yhteisestä historiasta. 

Sitten aloin pre-ikävöidä täällä luomaani sosiaaliverkkoa. Niitä täällä tärkeitä tyyppejä. Hiipi sellanen tuskastuttava tunne siitä, että kaiken joutuu taas alottamaan alusta.

Täällä Lontoossa on - after all - paljon mitä jää ikävä. No ihan tietenkin nyt yksistään sitä, että alle minuutin kävelymatkan päässä meiltä on kaksi seven-eleveniä, pesula, apteekki, (ilmanen!) lääkäri, sisäleikkipuisto, kirjasto, kuntosali, (minipieni, mutta kuitenkin) leikkipuisto, suihkulähteet, iso lastentarvikekauppa, libanonilainen ravintola (falafelit ja hummus viidessä minuutissa!), vähän fiinimpi toinen ravintola, muskari, baletti ja kaksi kahvilaa. Sanoinko, alle minuutti?

Kun kävelyä lisää toisen minuutin, listaan voi lisätä kaksi teatteria, kolmannen kahvilan, Farmer's Marketin, kaikki dösärit ja metroaseman. Vartin kävelyllä siinä onkin jo about kaikki (no okei, vaatekauppoja on tässä lähistöllä vähän vähemmän) ja enemmänkin. Ja ei, me ei asuta ostari-lähiössä.

Niin, ihmiset ja tää kylämäisyys. Ja myrskyt. Ja vesisateet. Juokseminen tihkusateessa.

On vaikee tajuta, että seuraavaan muutamaan vuoteen (ainakaan) me ei tulla tarttemaan talvivaatteita (näin suomalaisittain siis topparotseja ja -haalareita, pipoja, rukkasia jne.). Rattaitakaan ei tarvita kuin .. öö .. ostareilla? Lentokentillä? Joka paikkaan mennään anyway autolla. Että ihan oikeasti asutaan paikassa, jossa ei laiteta iltasin villasukkia jalkaan, sytytetä kynttilöitä ja kuunnella kotoisaa sateenropinaa kuin ehkä kerran vuodessa (no okei, kai siellä sataa useamminkin, mutta niiden kuiva aika on yhtä pitkä kuin Suomen talvi). 

Että pitää opetella lenkkeilemään kuumuudessa. Pitää tottua käymään kaupassakin (taas) autolla. Pitää sopia Skype-sessiot Suomeen vuorokauden etukäteen. 

No mutta toisaalta, sieltä saa valmiiksi murustettua fetaa.

Lontoon aamupulut aamu-uinnilla. Näitäkin tulee vähän ikävä.