Friday, September 18, 2015

3v-2kk-18pv & 10kk-22pv

Syyskuussa tuli syys. Ulkona sateista ja tihkuista ja syksyistä - ihan kuten kuuluukin.

Laskin toissapäivänä kaksi ruusua isoäitini valkoselle arkulle. Lausuin jäähyväiset ja palasin eturiviin istumaan. Kanssasurijoiden surumielisen vakavat, kunnioittavat nyökkäykset tuntuivat liian paljon, käänsin katseeni syliini. Katselin kyynelien takaa murheellista näkyä: miten raskain askelin askelin arkkua kannettiin, omien poikien askeleet ne kaikkein raskaimmat. 

Siirryttiin muistotilaisuuteen pieneen, intiimiin tupaan. Silmäilin sitä samaa pianoa, jolla olin kymmenisen vuotta sitten soittanut Sibeliuksen Andantinon isoisäni hautajaisissa. Kädet täristen biisin edetessä kokoajan enemmän ja enemmän, kunnes viimein sain sormet kylmän hikisinä lipsuen soitettua kappaleen loppuun. Pulssi kakssataa. Vaikka kaikki meni hyvin. We meet again, ajattelin. 

Kaikki meni ihan hyvin. Soitto ja laulu meni ihan hyvin. Muistotilaisuus oli lämmin ja tuttavallinen. Kuten isoäitinikin. Tulin kotiin samalla taksilla kahden rouvan kanssa, jotka tuntuivat tietävän musta paljon. Koskas te nyt sinne Amerikkaan muutatte? Onko Lontoossa ollut mukavaa?

Kotona tuntui olo vähän pahoinvoivalta ja voipuneelta. Ehdin jo miettiä söinkö jotain sopimatonta, mutta kyllä se vaan psykosomaattista.

Ajelin eilen tuttua reittiä isomman entisen hoitopaikan ohitse töihin lounaalle vanhojen työkavereiden kanssa. Syksy kaksi vuotta sitten. Tuntuu ikuisuudelta. Tätä reittiä tuli ajettua usein, nyt tuntuu kuin se olisi ollut jossain edellisessä elämässä. Tätäkin varmaan muistellaan joskus sellasena utuisena 'mitenkäs se nyt menikään..?'. Nostalgia oli vahvana, kuten aina syksyisin. Yhden alku, toisen loppu. 

Tuntuu, että tunnit käy vähiin, enää huominen ja häät ja sitten onkin jo aamulla lähtö. Vielä pitäisi ehtiä käydä apteekissa. Ehkä oli jotain muutakin. Viihdettä pienemmälle lentokoneeseen (en rehellisesti tiedä miten me selvitään lennosta....) Haluisin vähän Suomea pieneen pakettiin, jonne voisi vaikka työntää nenän tai käden tai jotenkin muuten päästä vähän tunnustelemaan. Oonko sanonut? Kalifornia on tosi kaukana. 

In other news: pienempi on nukkunut tosi levottomasti tässä muutamia öitä ja tänään lopulta alaikenestä pilkisti kauan odotettu sahareuna. Kahdeksas hammas tekee tuloaan.

Isommalla näytti olevan ihan kuin jotain räkää nenässään ja yritin sitä ottaa pois, kunnes tajusin. Ei se ollut räkää. Se oli Vieras Esine! Lähemmin tarkasteltuna keitetty makarooni, joka ei isompaa tuntunut edes mitenkään vaivaavan! Mentiin nopeasti kylppäriin, jossa kalastelin pinsetillä sitä pois ja kerroin ihan rauhallisesti isommalle, että nenän reikiin ei pitäisi hirveästi tunkea mitään, se voi olla tosi vaarallista (vaikkakin makarooni ei nyt sieltä vaarallisimmasta päästä). 

Isompi on herkkä, puhkesi kyyneliin ja rauhottui vasta kun sanottiin makaroonille heipat ja vedettiin vessa. Tähän totesi tietoviisaana, että ruokaa ei pitäisi laittaa vessaan ja joo, ihan oikeassahan se. Ehkä tämä yksi makarooni ei nyt maata kaada.

Lähtivät hakemaan miestä kentältä, isompi pukeutuneena itse valitsemiin vaatteisiinsa. On taatusti lentokentän väririkkain vastaanottokomitea. Oli vielä tehnyt kortin, jossa lukee 'isi', jota voi sitten heilutella, jos isi ei muuten huomaa. Mä vähän luulen, että JOKAINEN kyllä huomaa tän mun pienen väripilkun.




3 comments:

  1. Tsemppiä! Suruun, lentoon, muuttoon, taas uuteen totutteluun. Jännitän mukana ja mietin: kun Lydas kerran selviää niin kyllä mekin (toki vain 2 kuukaudeksi Washington DCn tietämille). Niistä lennoista ja siitä kulttuurishokista, etenkin arkipäivän asioiden suhteen.

    ReplyDelete