Viikonlopusta selvittiin. Vauvarokko oli ja meni. Toteutin lauantaina isomman toiveen päästä matkustamaan junalla (no, okei, paikallinen overground, mutta second best). Harhailin sunnuntain tietosuuden rajamailla univelan kanssa ja pistin kaikki paukut ihan vaan iltapalaan asti (miehen paluuseen) selviytymiseen. Maanantaina lenkkeilin tunnin verran ilman kiirettä ja menin lähipubiin (no koska kirjasto ei ollut auki) nollaamaan aivoja videopelin äärellä ja pyysin baarimikolta 'a cup of white wine'. En jaksanu edes nolostua, vaikka vähän hymyilyttikin.
Mä en meinaa tajuta miten vähän päiviä meillä on jäljellä enää Lontoossa. Ykstoista (11) tarkalleen ottaen. Sitten lennetään Suomeen viikoksi, itketään yhdet hautajaiset, nauretaan yhdet häät ja herätään aivan liian aikasin ja itketään jo valmiiksi ikävää. Ja sitten lusitaan ikuisuus (lasten, eritoten ton yhden pienemmän - aaagghhh! - kanssa) jossain kymmenen kilometrin korkeudessa ja ollaan onnellisia, ettei sitä hommaa tarvii ihan heti uusia.
Koin tänään keski-ikäistymisen hetken venytellessäni ulkona puistossa joogamatolla (I know, right! Mutta koska kotona babysitteri ja salikortti jo lopetettu) etsiessäni Spotifystä venyttelymusaa. Vastaan tuli Kuutamosonaatti ja vaikka mietin ettei tää nyt ollut sitä mitä mä halusin, en saanut vaihdettua poiskaan, koska tuttu biisi ja mä kuuntelen vielä hetken. Ja istuin kuuntelemaan. Ja taas keskellä pysähtymistä katoin ympärilleni ja mietin, että ihanko totta mä istun joogamatolla keskellä Lontoota meidän lähipuistossa yksin? Wtf? Ja ihanko totta tääkin on kohta taakse jäänyttä?
Viikonloppuna fellow-polttarileskiäidin kanssa maristessa (tai no, minä marisin) Facebookissa mulle tuli yhtäkkiä järjetön koti-kaveri-ikävä. Siis päästä niiden ihmisten luo, jotka oon tuntenut vuosia. Joiden kanssa ollaan jo puhuttu ties mistä kaikesta ja jotka mä tunnen ja jotka tuntee mut. Joiden kanssa on yhteisiä kokemuksia ja muistoja ja hetkiä. Sitä semmosta kokonaisvaltasempaa olemista, joka tulee vuosien yhteisestä historiasta.
Sitten aloin pre-ikävöidä täällä luomaani sosiaaliverkkoa. Niitä täällä tärkeitä tyyppejä. Hiipi sellanen tuskastuttava tunne siitä, että kaiken joutuu taas alottamaan alusta.
Täällä Lontoossa on - after all - paljon mitä jää ikävä. No ihan tietenkin nyt yksistään sitä, että alle minuutin kävelymatkan päässä meiltä on kaksi seven-eleveniä, pesula, apteekki, (ilmanen!) lääkäri, sisäleikkipuisto, kirjasto, kuntosali, (minipieni, mutta kuitenkin) leikkipuisto, suihkulähteet, iso lastentarvikekauppa, libanonilainen ravintola (falafelit ja hummus viidessä minuutissa!), vähän fiinimpi toinen ravintola, muskari, baletti ja kaksi kahvilaa. Sanoinko, alle minuutti?
Kun kävelyä lisää toisen minuutin, listaan voi lisätä kaksi teatteria, kolmannen kahvilan, Farmer's Marketin, kaikki dösärit ja metroaseman. Vartin kävelyllä siinä onkin jo about kaikki (no okei, vaatekauppoja on tässä lähistöllä vähän vähemmän) ja enemmänkin. Ja ei, me ei asuta ostari-lähiössä.
Niin, ihmiset ja tää kylämäisyys. Ja myrskyt. Ja vesisateet. Juokseminen tihkusateessa.
On vaikee tajuta, että seuraavaan muutamaan vuoteen (ainakaan) me ei tulla tarttemaan talvivaatteita (näin suomalaisittain siis topparotseja ja -haalareita, pipoja, rukkasia jne.). Rattaitakaan ei tarvita kuin .. öö .. ostareilla? Lentokentillä? Joka paikkaan mennään anyway autolla. Että ihan oikeasti asutaan paikassa, jossa ei laiteta iltasin villasukkia jalkaan, sytytetä kynttilöitä ja kuunnella kotoisaa sateenropinaa kuin ehkä kerran vuodessa (no okei, kai siellä sataa useamminkin, mutta niiden kuiva aika on yhtä pitkä kuin Suomen talvi).
Että pitää opetella lenkkeilemään kuumuudessa. Pitää tottua käymään kaupassakin (taas) autolla. Pitää sopia Skype-sessiot Suomeen vuorokauden etukäteen.
No mutta toisaalta, sieltä saa valmiiksi murustettua fetaa.
 |
| Lontoon aamupulut aamu-uinnilla. Näitäkin tulee vähän ikävä. |
No comments:
Post a Comment