Friday, December 28, 2012

kuukausi 5, päivä 28

Että joo, terveisiä täältä jostakin. Täällä on opittu kiipeämään portaita (toissapäivänä) ja sen seurauksena valvottu aamukahteen (toissayönä) yrittäen nukuttaa ylikierroksilla menevää lasta. Herää kysymys miksi nämä suurimman oivallukset tulee yleensä aina n. klo 23, kun laps on jo kerran yritetty laittaa nukkumaan ja lopulta luovutettu, kun yhden unisyklin jälkeen hän on herännyt täysin virkeänä (meillä nykyään mitataan (lapsen uni-)aikaa sykleissä. Yksi sykli n. 40min)

Hyvä on, myönnetään, että osansa syystä saa myös vanhempien (mun) turhan kunnianhimoinen yritys laittaa laps nukkumaan yöunia jo kahdeksan aikaan (kun oli kerran AIVAN poikki). Sain muutaman syklin verran tuuditettua uudelleen uneen, mutta kympiltähän heräsi kuin tikka, ja tiesin hävinneeni taistelun.

Anyway, portaiden lisäksi täällä on ihmetelty jumppakaaren pesulappua, papan silmälaseja, maton hapsuja ja jack-in-the-boxista pomppaavaa tyyppiä. Mistä se oikein aina ilmestyy??

Ja niin, tästä meidän ikuisesta nukkumiskysymyksestä. Jossain vaiheessa meillä oli jonkunlainen rauha nukuttamisessa: laps unille ysin-puoli kympin aikaan (JOS se sattuisi vaikka jatkamaan unia siitä yöuniksi asti - yleensä ei). Sitten sen yhden syklin jälkeen about vartin toiverikas yritys saada lasta takaisin nukahtamaan, mutta turhaan. Laps valvomaan ja odottamaan seuraavaa väsymyshetkeä ja sitä, että mekin mennään nukkumaan (yleensä puoleen yöhön mennessä).

Normaalisti tässä vaiheessa laps on sammunut ihan mukavasti nukkumaan meidän kanssa.

Tässä jaloilleen nousun jälkeen yöunille nukahtaminen on muuttunut taas varsin hankalaksi. Rinnalle ei enää meinata nukahtaa, vaan joskus sylihytkyttely on auttanut, toisinaan vasta yöulkoilu. Yöunille nukahtaminen on venynyt yli puolen yön, puoli yhteen, yhteen. Mun silmäpussit ovat venyneet suoraan verrannollisesti. Sen sijaan kiristymistä on tapahtunut ainakin miehen hermoissa.

No, ihan lepposasti täällä vielä mennään, vaikka sillon kahden aikaan alettiin molemmat olla melkolailla epätoivosia ja poikki.

Lapset ovat kaikki erilaisia ja niihin toimii erilaiset tavat saada rauhottumaan ja nukahtamaan. Eilisilta meni huomattavasti paremmin (lapsen valvetilaa ja päikkäreitä vartioitiin tarkasti, vaikka mies väitti lapsen nauravan mun suunnitelmallisuudelle 'tähdätään siihen, tohon aikaan aletaan tehdä iltatoimia, että tuolloin se sitten nukahtaa'). Edelleenkin nukuttamiseen uppoaa aikaa ja vaivaa, mutta elän toivossa, että rutiinit ja periksiantamaton sitkeys vie voiton lopulta.

Yksi asia on kuitenkin selvä: huudattamaan musta ei ole. Ja tämmöset tassuttamiset yms. menee huudattamiseksi, niillä lasta ei tosiaankaan rauhoteta, vaan yllytetään. Me keksitään jotkut muut keinot.

Meillä on muutenkin alkanut muodostua rytmejä. Ei vain niitä musikaalisia, vaan myös päivärytmejä. Oikeastaan niitä olikin jo valmiiksi, en ollut vaan osannut katsoa isoa kuvaa. Edelleenkään ei mennä minuuttiaikataululla, vaan päikkäreiden alkamiskellonaika riippuu edellispäikkäreiden lopusta, mutta jonkinlaista patternia tässä on jo havaittavissa. Hyvähyvä.

Tavallaan kyllä mukavaa päästä takaisin arkirutiineihin ja saada elämä järjestykseen. Ja alottaa kevätlukukauden harrastukset. Toivottavasti  mahdutaan mukaan äiti-vauva-sirkuskouluun (tosin nyt kun katselen näiden meidän päivärytmien valossa tota kurssin kellonaikaa, niin en tiedä miten onnistuu. Tunti alkais klo 11 - eli samaan aikaan, jollon lapsella alkaa ekat päikkärit. Miten näistä kiinteistä harrastusajoista selvitään?).

ps. Porista löytyi joulun kaunein seimi. Seimestä kuitenkin puuttui Joosef, jonka kertoivat lähteneen ostamaan vaippoja vauvalle.


Wednesday, December 26, 2012

kuukausi 5, päivä 26

Niin meni meidän aatto, mahataudissa. Oltiin käyty ihan omalla riskillä kaverin lapsen 2v synttäreillä ('oli viikolla mahatautia, mutta kaikki ohi jo, pitäis olla ihan turvallista, tulkaa jos uskallatte'). Uskallettiin.

No, eikös aattoaamu alkanut pahalla ololla ja vatsakivulla, mutta onneks vain mulla. Sen verran todettiin, ettei lähdetä isälleni aattoa viettämään, ettei tartuteta isoäitiä. Ja joulupäivän matka kohti Poria miehen vanhemmille oli myös vaakalaudalla. Eli jonkun aikaa näytti siltä, että koko joulu menee täysin jouluttomassa kodissa ilman jouluruokia ja aloin olla jo aika maani myynyt.

Aattoiltaa kohden mun vointi alkoi kuitenkin kohentua ja uskalsin jo syödä vähän leipää. Vatsakivun lieventyessä ja lämmön noustessa päätin kuitenkin vimmalla tehdä jouluankeustunnelmaan muutoksen. Käskin miehen pukeutumaan jouluisesti, lapsen myös, sytytin tuhat kynttilää, laitoin ite jouluvaatteet, meikkiä ja tonttulakit kaikille. Kyllä meille joulu tehdään vaikka mikä olis.

Otettiin pari perhepotrettikuvaa ja valmistauduttiin lähtemään ajelulle hakemaan ja viemään lahjat isälle. Mentiin, kutsuivat sisälle ja kun autokin saatiin parkkiin (Helsingin keskustassa), niin mentiin. Saatiin jouluruokaa (minäkin nokareen lanttulaatikkoa), luettiin jouluevankeliumi (meillä tällaisia tehdään perinteen - ei uskonnon - vuoksi). Ja innostui isoäitikin lausumaan talvisota-runoja ('muistan vielä yhden, haluatteko kuulla, antakaas kun lausun'). Tässä vaiheessa paettiin lopulta kotiin, lapsella vaippa täynnä eikä vaihtoja mukana (kun ei nyt kuitenkaan nousta autosta).

Saatiin lahjat, luettiin facebookista että muutkin synttäreillä olleet sairastelivat ja saatiin lupa tulla Poriin kuitenkin.

Mentiin siis junalla Poriin ja täytyy sanoa, että oli todella sen effortin arvosta! Laps oli tyytyväinen koko matkan ja matka suju mukavasti. Erityisesti kun VR oli nyt oikein ylittänyt itsensä ja

Nyt Porissa, ihanasti jouluruokaa, laps on yrittänyt kiivetä pitkin muutamaa talon askelmaa (vähän liian korkeita hälle) ja mullakin jo ihan hyvä olo. Onneksi päästiin jouluun.

Jouluaattona perus: äiti makaa pahoinvoivana lattialla, laps
syö talouspaperia.

Meidän kodin kolme ainoaa jouluasiaa: kalenteri(t), lahjat
ja lahjaksi saatu piparkakkutalo.


Junassa on letkeetä.

Sunday, December 23, 2012

kuukausi 5, päivä 23

Meillä alkoi tänään joulu. Sen kunniaksi söin melkein tonkallisen B&J-jädeä aamupalaksi. Vaaka näytti muutaman kilon jotenkin mystisesti kadonneen olemattomiin, joten pitihän vahinko nyt korjata.

En sitten ikinä ehtinyt ottaa lapsesta (lapsista) yhtään joulukortti yritelmääkään (vaikka kaikenlaisia visioita mulla oli. Pupu ja laps, kyllähän siitä jotain supersöpöä saa aikaseksi, right?). Eikä sitten olla vieläkään hirveästi ehditty sisustaa kotona. Eikä olla oikein ehditty juuri muutakaan. Mihin aika karkaa?

Kortin nytsit kiire-sutasin viime yönä ja lähetin ystäville ja tuttaville ja sukulaisille. Että edes jotain. Ei nyt ehkä maailman paras joulutervehdys, mutta näin meidän perheessä.

Ajan puutteessa pistän saman tervehdyksen nyt myös tänne blogin puolelle. Hyvää joulua kaikki lukijat, kiitos että olette. Toivottavasti olette myös ensi vuonna.




Saturday, December 22, 2012

kuukausi 5, päivä 22

Päätettiin nyt sitten kuitenkin lähteä sinne Poriin miehen vanhemmille joulupäivänä ja olla välipäiviä siellä. 'Ei enää ikinä - tai ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen - autolla' pitää edelleen pintansa, ei kullannut aika muistoja (vielä), vaikka VR:n kanssa asioituani sitä taas vähän harkitsin.

Soitin ihan asiakaspalveluun kysyäkseni mikä on kaikkein helpoin ja järkevin tapa matkustaa pienen lapsen ja vaunujen kera. Aspasta vastasi tyttö, jolla ei ollut tarjota mitään ehdotuksia tai ratkaisuja. Tai muutakaan tietoa. Kaikki - ihan kaikki - piti erikseen tiedustella, varmistaa, kysyä, mitään ei osannut hän tarjota. No, sain lopulta varattua tosi hyvältä kuulostavat paikkaliput (meno-paluu jopa) ja pyysin vielä (laps kainalossani) lähettämään sen mulle sähköpostiin, kun nyt ei ole oikein käsiä kirjottaa ylös.

'Joo, mä lähetin sen sulle nyt. Homma on tällä kunnossa, KIITTI!'

Kokeneemmat junailijat varmaa jo naurahtaa tässä vaiheessa. No, eihän sitä sähköpostia tullut. Soitin lopulta uudestaan sinne (KOLMESTI, koska kaks ekaa soittoa katkesi kesken jonotuksen. KIITTI.) ja sieltä vastasi tympääntynyt aspanainen, joka totesi alentuvasti 'sun olisi pitänyt kirjottaa se varausnumero talteen. Ei me sitä varausta nyt enää mistään TIETENKÄÄN voida kaivaa.' Ei pahoitteluja, ei empatiaa, vain rivien välistä syytös asiakkaan typeryydestä.

Niin. No, ehkä jos edellinen olis kertonut mulle, että btw, se mun varaus on sitten vain ja ainoastaan tän yhden onnettoman, epävarmasti kulkevan sähköpostin varassa, niin olisin saattanut yrittää vaikka nenälläni naputtaa sen koodin talteen.

Miehelle tästä avautuessa se sanoi 'perus'. Kuulemma oli joskus saanut varausnumerosähköpostinsa tuntien päästä varauksesta, olisko peräti jo junan lähtemisen jälkeen.

Se siitä avautumisesta, sitten lapsesta. Oli tänään kiivennyt keittiön tuolinjalasta itsensä kiskoen ylös ja kädet tuolille. Kokoajan pääsee ylemmäksi ja nyt ei läppäri ole enää turvassa sohvallakaan. Aina välillä osaa jopa laskeutua polvilleen ja siitä alas konttausasentoon. Ja konttausvauhti alkaa olla melko kova jo.

Ääntelyssä hauskinta on äänen päästely samalla kun vetää henkeä sisään. Meillä kotona siis liikuskelee meidän oma pieni velociraptor.

Oltiin kaverin muksun 2v synttäreillä ja saatiin sieltä lainaksi sellanen neljällä jalalla seisova taso, jolla on kaikkea jännää räplättävää. Laps siihen siellä itse kurkotteli ja ylös päästyään jäi siihen seisoskelemaan ja ihan innoissaan leikkimään sillä pitkäksi toviksi. Olin just päivällä aikasemmin sanonut, että laps tarvinnee jotain virikkeellisempiä leluja, nää kotilelut alkaa olla aika nähty.

Taisin mainita jotain niistä levottomista öistä. Väsyneimpinä hetkinä oon ollut varsin väsynyt ja mielessä on jopa käynyt, että onkohan kaikki nyt ihan hyvin. Mutsi lohdutti, että on kaikki hyvin. Maailma on taas avautunut hurjasti, eikä ihme että se heijastuu iltalevottomuutena. Viime yönä hytkyttelin lapsen unille vihdoin yhden aikaan. Vielä puolen yön jälkeen se oli ihan täynnä energiaa (nukuttuaan yhden kierroksen unta iltatoimien jälkeen) ja kiipeili pitkin pinnasängyn laitoja.

Onneksi nukahduksen jälkeen yöt on alkanu mennä taas kohti helpompaa ja rauhallisempaa. Viime yöstä muistan enää kaks heräämistä.

Anyway. Ostin lapselle untuvapussin (huolimatta siitä, että koitan välttää untuvaa noin muutoin). Oon jo jonkun aikaa haaveillut jostain pussista, johon lapsen vois pistää turvakaukaloon ilman talvihaalarien pukemista.

Tää Adan lämpöpussi (ostin lastenhuone.fi :stä) on ihan täydellinen. Näilläkin pakkasilla pärjätään melkein pelkällä pipolla ja sisävaatteilla (siis kun liikutaan autolla ympäriinsä) ja ulkona nukuttamiseenkin riittää joku esim. fleece-haalari välikerrokseksi. Hupun saa kiristettyä riittävän tiukaksi, että laps on kuin toukka pehmeässä kotelossaan.

Ja vielä (nykyään ei meinaa ehtiä päivittää riittävän usein ja tätä asiaa nyt riittää). Historian kirjoihin merkittäköön, että laps on oppinut myös jotain meidän pupusta. Nähtiin jo parikin kertaa, miten hienosti laps konttasi aivan intopiukeana porkkanaa syövän pupun luokse - mutta kuulkaa, osasi pysähtyä kunnioittavan puolen metrin päähän KATSOMAAN, kun pupu söi. Välillä otti pienen askeleen lähemmäksi, ja sitten taas vaan katsoi. Ei haronut käpälät ojossa pupua, yrittänyt silittäkään. Ihan vaan katsoi.

Oltiin kyllä ylpeitä.



Thursday, December 20, 2012

kuukausi 5, päivä 20

Olin tällä viikolla vähän niinkuin ajatellut, että voitaisiin koittaa hakea lapsen kanssa jonkunlaista rutiinia ja rytmiä tähän elämään. Että oltaisiin about samanlaisella aikataululla, tai ainakin samanlaisilla aktiviteeteilla about samoihin aikoihin päivästä. Ja että herättäisiin suurin piirtein samoihin aikoihin. Siinä ysin, puol kympin välillä.

Heh. Tää viikko on ollut varmasti viime kuukausien epärutiinein ja -rytmillisin viikko. Tästä kertonee esimerkiksi se, että keskiviikkona laps heräili yöuniltaan (no, yhden puolisen tuntia oli tainnu olla joskus seiskan-kasin aikaan hereillä) puoli kahdentoista aikoihin. Itsehän olin kömpinyt sängystä noin varttia aikasemmin ylös.

Pitkä aamu kertoo myös levottomista öistä. Tarvittiin molemmat unta. Johtuuko levottomuus sitten viime päivien epäsäännöllisyydestä, uusista motoorisista taidoista, edelleen jatkuvasta nuhasta, vierastamisen alusta (tuntuu joskus heräilevän tarkistamaan) vai mistä, mutta yöt on. Levottomia siis. Hyvänä puolena kuitenkin mainittakoon, että laps nykyään aina välillä kierähtää unissaan sängystä pinniksen puolelle (muistaa se 20cm pudotus), eikä edes herää. Toisaalta taas herää siihen, että peitto kahisee vaihtaessani käden paikkaa.

Mjoo. Muina uutisina (no, liekö levottomat unet tässä perheessä olla uutinen muille kuin miehelle 'mä nukuin ihan sikeesti') kerrottakoon, että huolimatta hyvistä aikeistani en ole ostanut meille yhtäkään joulukoristetta. Kodin sisustus on täysin kesken, joten joulukoristeetkin jäi. Menkööt ensi jouluun.

Ostin sen sijaan itselleni imetyshupparin ja täytyy sanoa, että suorastaan harmittaa, että ostin tän vasta nyt. Huppari on pehmeä, ihana ja kätevä. Ja tällä hetkellä ihan parsakaalissa ja punajuuressa, mutta sivuseikka.

Niin, laps sai syödäkseen parsaa. Sekään ei mikään megaherkku näin ensimaistelulla (myöskään tokalla tai kolmannella kerralla). Lisäksi en uskonut, kun sen sanottiin olevan yksi sottaisimmista sormiruoista. Ilmeeni, kun sylissäni parsakaalia jäystänyt laps yhtäkkiä kääntyy ja tarttuu oikeen kunnon kouralla mua vastapestyistä hiuksista kiinni. Ne hituset. Joka paikassa.

Törmäsin tossa joitain päiviä sitten tämmöseen blogiin, joka kertoo äidin näkökulmasta INCL -tautia sairastavasta nyt 7-vuotiaasta tytöstä. Lyhyesti incl:stä: keskushermostotauti, joka huomataan / diagnosoidaan yleisimmin vasta yli vuoden ikäisillä lapsilla ja se  johtaa hiljalleen taitojen unohtumiseen, vakavaan vammautumiseen ja lopulta kuolemaan keskimäärin 10,5-vuotiaana.

Sydän särkyi. Mulla on tuon jälkeen pyörinyt kyllä joka päivä mielessä ajatukset perheistä, joissa lapsi on vakavasti sairas. Mistä vanhemmat löytää voimaa? Ja voisiko niitä jotenkin auttaa. Aina välillä, kun empatiseeraan ja mietin vastaavaa tilannetta omalle kohdalle, näen itseni vaan täysin romahtaneena ja elinkyvyttömänä. Ja aina välillä mielessä käy, että entä jos... Tuokin (hyyyyyyyvin harvinainen) tauti paljastuu vasta yli vuoden ikäiselle, siihen asti kehitys on täysin normaalia.

Koitan päättäväisesti järjellä työntää näitä ajatuksia pois (lähinnä siis näitä 'entäs jos laps...'), koska niiden sureminen ei hyödytä yhtään ketään. Mutta toisaalta taas sydäntä välillä kalvaa. Kun on paljon pelissä, on paljon menetettävää, tietenkin.

Sydäntä kyllä jäi näiden perheiden puolesta särkemään. Tässä maailmassa on liikaa surua.

Huppari. Parsaa. Laps ja läppäri. Tästä ei valokuvataide kuulkaa parane.


Sunday, December 16, 2012

kuukausi 5, päivä 16

Mustikka ei maistu. Ja se osoitetaan sillä, että syömisen sijasta nostetaan suojana toimivan (aivan kuolaisen ja mustikkaisen) puklurätin alla olevan kädet suuhun, ja siitä ne hierotaan pitkin naamaa. Kyllä vain, mustikkaa silmään, hurraa. No mutta, olihan tää kiinteiden syöttäminen / syöminen jo mennytkin aivan liian helposti.

Laps innostuu aivan liikuttavalla forcella asioista. Läppäristä, äidistä, jostain lelusta, siitä että osaa kontata jne. Suu menee ihan pyöreäksi ja isoksi, silmät laajenee ja ihan tohkeissaan 'höö höö höö' ja ryntää - kuten konttaava laps voi - eteenpäin. Innostus on usein niin valtavaa, että suu on avattava ihan auki, koska innostus vaan ei pysy sisällä. Ei voi peitellä, maailman eniten tohkeissaan!

Nykyään arkeen on astunut myös vierastus. Eniten sitä ilmenee iltaisin, mitä väsyneemmäksi laps käy. Joskus sitä ilmenee ihan keskellä päivääkin, ihan random hetkissä. Jonkun naama on liian lähellä. Jonkun naama vaan on. Aika harvakseltaan niitä random-vierastuskohtauksia tulee, mutta iltasin kotona isin syli ei enää meinaa kelvata (siinä vaiheessa, kun ollaan jo aivan poikki ja sängyssä), vaan äidin perään itketään. Eilen bändikeikkahoidossa meinasi todella tulla kiukku päin isovanhempien näköä kellon lyödessä myöhää (no oltiin jo puoli yhdentoista aikaan kuitenkin takasin). Seuraamme jännityksellä paheneeko tää tästä.

Kiipeily ja tukea vasten seisomaan nouseminen on ihan parhautta just nyt. Erityisesti syliin on kiva kiivetä. Ja noloja tikkaita (ne valkoset siinä kuvassa pari entryä sitten). Ja sitteriä vasten. Miehen sisko kyseli millä metodilla sieltä tullaan alas. Tällä hetkellä yleensä piruetin kautta kaatuen. Pidämme käpälämme jatkuvassa hälyytystilassa lapsen kontatessa höö höö höö kohti sitteriä / tikkaita.

Yksi kummallinen juttu - onko kukaan muu huomannut samaa: laps alkaa vinkua, valittaa ja itkeä, kun näkee jonkun - kenen tahansa - menevän meidän portaita alas. Olkkarista on suora näköyhteys portaiden yläpäähän ja portaita laskeutuva ihminen ikään kuin katoaa lattian sisään. Voiko se oikeasti olla siitä, että laps jotenkin pitää sitä pelottavana, että joku 'vajoaa' lattian alle vai onko kyseessä joku ihan muu ilmiö?

Ja ainiin: Nenään saa nykyään kuulkaa suihkuttaa Physiomerin suolavettä ilman vastusteluita! Vähän sätkii raajat aina suihkauksen jälkeen, mutta that's it! Kuka olis arvannut niiden ekojen kertojen huudon jälkeen, että tullaan tähän pisteeseen.

Ja ainiin, osa 2: nyt ollaan löydetty lapsen huumoripiste. Tyyppi siis suorastaan pärskähtää nauruun, kun täällä aletaan runoilla. Käpä-läpä-läp-läp. Hupsista kupsista. Höpsistä pöpsistä. Täällä pistellään kuin Eino Leino ikään ja laps nauraa. Parasta vielä kun tähän lisätään hämmästynyt ilme ja aina välissä todetaan isolla äänellä 'OHHOH. NO OHHOH HOH!' Kuola lentää ja laps nauraa.

Sisustuslehti kiinnostaa. Kaapeleita keikalla.

Friday, December 14, 2012

kuukausi 5, päivä 14

Talvella kaikki tuntuu vähän hankalalta. Erityisesti lähteminen. Erityisesti kun on lapsi. Erityisesti kun on aikataulu ja kiire. Ja on unohtanut, ettei auto ole autohallissa, vaan ulkoilmassa sataa lunta, joka kasautuu auton päälle kinoksiksi, jotka täytyy harjata, skrabata, raaputtaa ja taikoa pois. Ja pitää vielä small-talkata naapurin kanssa, joka lumilingolla ystävällisesti putsaa pihaa.

Ehdittiin kuitenkin poliisiasemalle, saatiin lapselle passianomus tehtyä.

Käytiin myös kaupassa ja myöhäisheränneenä tein vihdoinkin jotain, mitä luultavasti kaikki fiksut kotiäidit tekee jo ennen lapsen syntymää. Ostin meidän pakkasen täyteen lihaa, kasviksia, pakasteita, siis ihan vaan RUOKAA. Pois kaikki 'pitäis syödä lounasta, mutta kotona ei oo ruokaa, enkä millään jaksaisi kauppaan' -tuskastelut! Nyt on vaikka mitä ruokaa mistä valita. Ajattelin viettää ensi viikon tehden ruoka-aineista ruokia, joita sitten pakastan ja kas näin, elämä helpottui huikeasti. Luultavasti. Ainakin teoriassa.

Laps on syönyt tän viikon uututena maissinaksuja ja mustikkaa. Sanoinko jo, että naksut on yllättävän sottasia? Puhumattakaan mustikasta. Jälkimmäinen ei myöskään ole ollut mikään supersuosikkihitti, tai sitten tarjoiluhetket on ollu vähän huonoja. Jatkamme yrityksiä.

Kaivettiin eilen pinnasängyn kokoamisohjeet esille ja pudotettiin pohja alemmaksi, nykyään n. 20cm meidän sängyn reunan alapuolelle. Kylki on kuitenkin edelleen auki ja laitoin peiton pehmusteeksi kulkemaan meidän sängystä pinnasänkyyn niin, ettei kova reuna tuu vastaan.

Hiukan yö pelotti. Olin ihan varma, että yö menee siinä, että nukahdan imetykseen, laps nukahtaa ja herää kierähtäessään ja pudotessaan sen 20cm pinniksiin ulvomaan.

Yllättäen näin ei käynyt, vaan sain lapsen siirrettyä aina imetysten välillä takasin sänkyyn. Herätyksiä tuli kuitenkin useampi, eikä taatusti aina kyseessä ollut nälkä. Yritin muutaman kerran taputella lasta takasin uneen (kun kuitenkin kitisi silmät kiinni), mutta kitinän yltyessä säälin aina miehen unia ja nostin lapsen viereeni. Ilmeisesti kuitenkin turhaan, koska mies unenlahjoillaan nukkuisi varmaan ilmahälyytyksenkin ohi. Joku siinä vaan on, että öiseen hiljaiseen aikaan vaistomainen refleksi on yrittää saada laps mahdollisimman nopeasti hiljaiseksi.

Positiivista siis kuitenkin on, että meillä on leveä sänky ja laps nukkuu öisin suurimman osan ajasta pinniksessä.

Jos mies, ruuvimeisseli ja vasara, niin sitten pinnasänky.

Wednesday, December 12, 2012

kuukausi 5, päivä 12

Joskus yksi kuva voi kertoa enemmän kuin 20 sivua Ikea-ohjeita. Koottiin lipasto. Siinä oli alussa varoitus, jossa käskettiin kiinnittää lipasto seinään, ja tämä varoitus kerrottiin varmaan viidellä sadalla kielellä. 'Voi aiheuttaa vammaa ja kuolemaa ja muita harmistuksia', sanottiin siinä. Pyhähdeltiin miehen kanssa, notta eihän noin matala nyt kaadu ja ei sitä nyt seinään tarvitse kiinnittää.

Sitten tuli vastaan kuva.


Todettiin, että jaahas. Kiinnitetäänpä lipasto seinään. Totesin myös, että tässä ihan piakkoin voisi olla hyvä hetki kontata asunto läpi ja katsoa kaikki kuolinloukut pois.

Oon ihan hirveän ilonen siitä, että laps pärjää niin hyvin bänditreeneissä. Se on siellä ihan iloisena, tavottelee mikkiä, järsii johtoja, istuu sylissä ja kuuntelee musaa. Yksi bändikaveri jopa ihmetteli, että miten toi laps ei ole koskaan huonolla tuulella. No, samainen kaveri ei ole istunut meidän autossa lapsen avatessa ääntään vähemmän iloisesti.

Eilisen treenien jälkeisen kotimatkahuudon (joka muuten nykyään muuton jälkeen on tuplasti aiempaa pidempi....) sain taltutettua kaikkien suureksi hämmästykseksi tutilla, jota oon kantanut mukana hoitolaukussa näitä hetkiä varten. Että jos ihan sattumalta sittenkin. Pakko kuitenkin mainita, että laps itkee lähes aina miehen ollessa ratissa, mutta ei melkein koskaan mun ajaessa. Miksi ihmeessä?

Anyway, eilisilta oli yllätyksiä täynnä. Tutti-jutun lisäksi laps yllätti nukahtamalla mun syliin. Kesken bänditreenien. Ilman erillistä ilmotusta. Yhtäkkiä vaan huomasin, että onpa laps rento ja kah - hän istui sylissään olevan mustekalan kanssa otsat vastakkain nukahtaneena. Pohdittiin bändin kera josko soinut biisi pitäisi sittenkin jättää pois lauantain keikkasetistä.

Mustekala on ihan jättihitti. (ostettiin lastenhuone.fi -myymälästä)

Tälle päivälle sen sijaan tulikin sitten sellanen yllätys, että laps aivan nurkan takaa osotti vierastamisen oireita. Mun siskonen oli täällä käymässä ja laps aivan out of the blue pillahti parikin kertaa itkuun siskoa katsoessa. Aikasemmin on kuitenkin ollut aivan tyytyväisenä tällä hoidossa. No, itkut meni onneks kuitenkin ohi vähän ajan päästä.

Ja vielä viimeisenä, lässynlää-varoitus. Noin niinkuin dokumentaation nimissä - näitä asioita ja hetkiä haluan muistaa. Maattiin sängyllä päiväuniaikaan, laps kontillaan mun vatsan ja rintakehän päällä. Annoin lapselle pienen suukon leuan alle, mikä sai aikaan leveän hymyn ja vastalahjaksi laps kumartui puoleeni ja imaisi / näykkäisi kuolaisesti nenääni. Ja tämä toistui monta, yli kymmenen kertaa. Näitä hetkiä, kun joka solu on vain aivan täynnä rakkautta ja hellyyttä ettei koskaan.

Apteekkarikin kassalla varotti, että kun kasvavat, niin ei niitä enää saa syliin samalla tavalla. Että aika menee vaan niin nopsaan.

Monday, December 10, 2012

kuukausi 5, päivä 10

Laps vielä nuhassa, vaikuttaa vähän räkäsemmältä kuin eilen. Onneks nenä-friida ei aiheuta enää angsteja. Ja onneks yökin nukuttiin varsin normaalisti.

Sen sijaan taisin sanoa eilen, että onneks laps ei kurottele vielä kolmeekymmentä senttiä korkeammalle? Noh, tänään kuitenkin löytyi tikkaat. Ja siitähän se ponkasi seisomaan aivan omin avuin. Ja nyt oli pakko kyllä ottaa kuvakin todisteeksi, olin melko hätkähtynyt itsekin.

Kuten Facebookissakin sanoin (en yleensä postaile sinne mitään vauvakuvia, mutta tämä oli pakko): Apua. Kohta se trollaa hesarin keskustelupalstoilla ja alottaa jonkun kauhean harrastuksen. Kuten parkour.

(nimim. nyt jo eläkkeelle jäänyt parkour-enthusiasti)


Sunday, December 9, 2012

kuukausi 5, päivä 9,5

Ankean yön jälkeen koittikin yllättävän kiva ja leppoisa päivä. Päikkärit oli melko lyhyitä, mutta laps oli iloinen ja tyytyväinen kuitenkin koko päivän. Katsoivat isin kanssa vähän sählyn MM-finaalia, rakennettiin makkariin Ikea-lipasto ja tehtiin pitsaa.

Laps nykyään konttaa varsin mallikkaasti ja nyt ollaan sen realiteetin edessä, että kun katseensa kääntää, on tyyppi jo hyvän matkaa muualla. Tai että huonekalurakenteluihin haluaa vanhempien kauhuksi osallistua (niin paljon pieniä ruuveja sun muita!), ei enää auta lapsen laittaminen vähän matkan päähän katsomaan.

Laps liikkuu minne haluaa ja aina välillä löytää jotain, mitä pitkin koittaa kiivetä ylös. So far yleensä se on mun tai miehen jalka/vatsa riippuen missä asennossa nyt ollaankaan. Kovin korkealle (yli 25-30cm) ei juuri (vielä) kurkottele, mutta ei tässä taida enää kauaa mennä. Sen verran pienet varpaat lapsella kuitenkin vielä on, että usein ne jää käpristyneenä alle, kun polvi-seisonnasta ojentaa jalat. Onneks meillä pehmeä, paksu matto, jolla harjotella.

Ylpeänä voin vielä kertoa, että yöunille nukahtaminen sujui tänään aivan erityisen mallikkaasti. Nukahti nopeasti ja heräsi vasta kahden unisyklin jälkeen ja sillonkin vaan tosi vähän. Tukkosuudesta huolimatta. Toivottavasti tää enteilee muutenkin hyvää yötä.

kuukausi 5, päivä 9

A night from hell. Tai ainakin melkein.

Lapsella on taas nuha. En tiedä onko tämä uusi nuha, vai pitikö edellinen vaan hiatuksen. Joka tapauksessa laps nukahtaa huonosti, nukkuu huonosti ja niin äitikin.

Eilen meni valehtelematta kahteen, ennen kuin saatiin laps nukkumaan. Nukahteli välillä, mutta heräsi aina uudestaan parkasemaan. Ja sitten taas rinnalle. Ja sitten taas (ehkä jossain vaiheessa) nukahdus. Ja sitten taas kymmenen minuuttia ja parkasu. Kai yöllä oli jotain unisempiakin hetkiä, mutta joskus siinä viiden-kuuden aikaan mulla oli sellainen olo, että oon valvonut koko yön.

Surffasin nettiä ja etsin korvatulehduksen oireita. Vihreä räkä. Ehkä haroo korvaansa (mutta ei välttämättä). Kuumetta. Pitkään jatkunut nuha.

Laps puoliuninen, puoli-itkuinen, täysiräkäinen. Vein kylppäriin, laps nuokahteli ja heräili olalle. Mietin vielä hetken, mutta päätin nyt kuitenkin tyhjentää sen nenää, vaikkei se kunnolla hereillä ookaan. Ei se kuitenkaan kunnolla nuku eikä nukahda, kun nenä on aivan tukossa.

Suolatipat sieraimiin, Nenä-Friida esille ja jo laps olikin hereillä. Imin nenästä (Nenä-Friidalla, mind you) paksun otoksen räkää, jonka tiputin lavuaariin analysoitavaksi. Kävin vielä herättämässä miehenkin katsomaan ja siinä yhdessä yritimme tarkentaa väsyneitä silmiämme lavuaarissa kököttävään liman palaseen.

Aikalailla .. liman väristä, mies havainnoi viiltävän tarkasti. Onko se keltasta vai vihreää, minä tivasin. Päätettiin, että on aika keltasta, kun kerran kuumettakaan ei ole. Yritettiin mennä takas nukkumaan. Laps oli wide awake, melko iloinen ja touhukas, eikä lainkaan unelias. Mies lopulta keinutteli lapsen uneen turvakaukalossa ja nosti sänkyyn. Laps tietenkin heräsi, mutta onneksi maito tainnutti.

Laps heräsi lopullisesti yheksän jälkeen, jollon mies nousi ylös viettämään aamua sen kanssa, mä jäin nukkumaan aina puoleen päivään saakka, jollon lapsen olis pitänyt jo olla päiväunilla, mutta kun ei nukahda! Maito lopulta tainnutti taas ja laps sammui edes hetkeksi.

Sen sijaan ilmeisesti nenäsuihkeen js Nenä-Friidan käyttö alkaa olla rutiinia ja menee nykyään huomattavasti vähemmällä huudolla. Onneks on viikonloppu. Onneks pian on joulu. Paitsi et ainii, ne lahjat..

Lunta, lunta. Talvella, talvella.

Friday, December 7, 2012

kuukausi 5, päivä 7

Päivän saldo: laps pääsi ensimmäistä kertaa elämässään lumeen hetkeksi. Ei ollut järin impressed. Vetäsi myös setin avokadoa ja nyt vaipat on ollu vihreinä. Jumppasi iltajumpaksi miehen mahan päällä.

Käytiin me aamulla hyvästelemässä vanha kämppä vähän haikeina. Muisteltiin muutamat hyvät muistot, kuvattiin vielä huoneet ja lähtöriittinä imetin lapsen vielä vikan kerran tyhjässä olkkarissa. Nyt päättyi se aikakausi. Neljä vuotta tuossa kämpässä, mihin se aika hujahti?

Loppupäivä oltiin vaan kotona, täällä uudessa. Oli lepposaa, laps oli innoissaan lähes tyhjästä puolentoista litran kokispullosta, mun meikkipussista ja läppärin laturin johdosta. Oon antanut sen kokeilla ja räplätä kaikkea, kunhan ei oo vaarallista. On ihan ok tutustua juttuihin.

Vähän unia ulkona ja sisällä, en vieläkään oikein uskalla jättää lasta kauhean pitkäksi aikaa ulos nukkumaan, vaikka siellä ei enää ookaan tuhat astetta pakkasta.

Niin ja ihan breaking news, mies tuli hetki sitten kertomaan, että laps oli kokeillut kylvyssä sukeltamista. Omatoimisesti (miehen toki kuitenkin kontrolloidessa). Ei ollut tästä moksiskaan. Aivasti.


Thursday, December 6, 2012

kuukausi 5, päivä 6

Mikään ei kyllä sotke arkea kuin se, että pitäisi saada joku asia (joitain asioita) tehtyä. Hoidella juttuja. Järjestää, varata, käydä, aikataulu, istua koneen ääressä, keskittyä. Lapskin sen vaistoaa ja on yhtäkkiä hankala, kiukkuinen ja vaativa. Äiti turhautuu, laps turhautuu, eikä sitä enää pelasta mikään.

Ei ole varmaankaan ylläri, että post-muutto-kalyptisessa maailmassa järjestettäviä ja hoidettavia juttuja riittäis vaikka muille jakaa. Kuten mies asian tiivisti (ilmeisesti tarkotus oli lohduttaa mua): 'nyt on kivasti projekteja seuraavaks pariks vuodeks'. Mies tykkää projekteista, mä tykkään siitä, kun kaikki on valmista nytheti. Joo, tehdään todellaki keittiöremontti! Saisko sen huomiseksi?

Noh, murunen kerrallaan.

Harmillisesti näin talviaikaan vähän kaikki tuntuu olevan melkein liian isoja paloja. Lapsen vaatetuttaminen selviämään pakkasesta aiheuttaa tuskan sisätiloissa. Kunnolla ei kuitenkaan viitsi riisuakaan, koska sitten pukeminen .. no kenellä EI ole vauvaa, joka ei ainakin JOSKUS protestoisi, kun sille laitetaan tumppua ja töppöstä ja toppahaalaria jne.? Ja parhaimmillaanhan tämä on sitten jossain ostoskeskuksen kahvilassa.

Ja sitten tietty se autossa istuminen. Kun autossakin tulee (sitten lopulta) aika lämmin, vaikka aluksi on kylmä. Ja sitten kun on minä, jolla suuntavaisto on käytännössä olematon ja koti, joka ihan uudessa ja vieraassa paikassa, niin kyllä se välillä mietittää, että voiko harmistukseen menehtyä (minä tai laps).

Onneksi suurimman osan ajasta on niitä hyviä hetkiä. Istuin tänään saunassa ihan yksin, tuijottelin raukeasti ikkunasta ulos ja ulkona oli lunta ja puita. Heitin löylyä kiulun puutteessa kokispullosta ja olin kuumuudessa niin kauan, että tuli kuumia kylmiäväreitä ja lopulta oli pakko mennä ulos.

Laps harjottelee tukea vasten seisomista (tällä hetkellä saa vedettyä itsensä polvilleen mun rintakehän viereen (kun makaan lattialla) ja ojentelee siitä jalkoja suoraksi ja peppua ylös. Varpaat meinaa jäädä alle ja huteraahan se on, mutta mutsin ennustus taitaa pitää paikkansa: ennen joulua noustaan seisomaan tukea vasten.

Sen sijaan step 2. kodin babyproofaamisessa on otettu (step 1. (portti portaissa) tuli valmiina): ostettiin Ikeasta töpselin suojat. Ja vaatteita latoessa kaappiin totesin, että kreivin aikaan.

Ruokailusta: banaani aiheuttaa ilmavaivoja (tästä kyllä jo varotettiinkin), joten ollaan jätetty vähemmälle. Porkkanaa, kurkkua ja bataattia edelleen ja seuraavaksi ajattelin tehdä avokadososetta (ja antaa sormiruokailunakin).

Mitään toistuvaa, toimivaa ruokailurytmiä ei olla vieläkään oikein löydetty ja toivon, että lapsesta ei nyt kasva ihan häiriintynyt rytmien puutteessa. Ja toivon, että nyt rytmit muodostuu vähän paremmin sitten, kun aterioita on päivässä säännöllisesti kolme. Nyt niitä on yksi sormiruokailu, yksi soseilu ja ehkä yksi jompaa kumpaa lajia lisäksi. Harjoittelemme vielä.

Niin, ja hyvää itsenäisyyspäivää!

Kiinni rysän päältä

Tuesday, December 4, 2012

kuukausi 5, päivä 4

Näin unta, että lapsi oppi ensimmäisen sanansa ja se oli hyväksyvä 'okei'.

Laps nukkui tänään ensimmäiset pakkasunensa. Meillä ei ole lämpömittaria, joten työnsin pään ulos ovesta, tein pikaisen arvioinnin ja pakkasin lapsen sitten liikkumattomaksi meritähdeksi, jonka nukutin vaunuihin.

Luin netistä aikasemmin muutamia artikkeleita, joissa sanottiin, että sormet ja varpaat viilenee usein luultua enemmän, joten jätin lapsen ulkounet puoleen tuntiin nyt tällä kertaa. Varpaat ja sormet tuntui kuitenkin ihan lämpimiltä, joten ehkä näitä ulkonukutuksia vielä tässä jatketaankin. Erityisesti sitten, kun ulkolämpötilasta on vähän tarkempaa havaintoa.

Lähdettiin iltapäivästä unien jälkeen vauvakerhoon. Harmillisesti mun elämä on nykyään yhtä tyhmyyskohtauksesta toiseen selviämistä, ja totesin siinä ajellessa, että kotiin jäi nyt sitten puhelin sekä hoitolaukku. Ja jätin meidän etuoven aika varmasti ei-lukkoon.

Siis hyvänen aika, minä kerrostaloasuja. Ei tulis mieleenkään, että oven voi sulkea ilman lukkiutumista...

Noin muutoin täällä ollaan vielä pahvilaatikoiden keskellä. Edistin sisustamista rakentelemalla vaatekaappeihin ritilähyllyt (no siis kokosin Ikea-kaman. Ei sitä voi rakentamiseks sanoa). Pupukin nauttii tästä ja juoksentelee jännissä tunneleissa ja edistää kamojen purkamista syömällä vatsansa kyllyydestä (meidän sinnikkäästä kieltämisestä huolimatta) pahvia.

Yritin vielä viime yönä siirtää piehtaroivaa lasta nukkumaan pinnasänkyyn, mutta laihoin tuloksin. En muista yöstä paljoakaan, kuin että oli levotonta, pupukin halusi ahtautua mukaan sängylle ja laps heräsi samantien kontilleen parkumaan pinnasänkyyn jouduttuaan, joten mun kyljessä hän sit nukkui. No, sitä kompensoiden herättiin tänään sitten joskus siinä varttia yli kymmenen.

Koti on kuitenkin alkanut tuntua kodilta. Pahvilaatikoista huolimatta. Näin sitä Espoolaistutaan. Lapset nukkuu, toinen sängyssä ja se karvasempi tässä mun vieressä sohvalla.

Ja ainiin, banaani maistui (sormiruokailtuna) lapselle tänään jo vähän paremmin. Karvasemmallehan banaani olis parasta herkkua ikinä niin turpa- kuin käpäläruokailtuna, mutta sitä saa vaan pikkuannoksina harvoin, ettei maha mee sekasin (jep, mutta pahvi sen sijaan on aivan ok!).

Monday, December 3, 2012

kuukausi 5, päivä 3

Kolme päivää pizzaa takana. Kämppä täynnä laatikoita ilman säilytyskalusteita, joihin purkaa ne. Keittiön järjestys 'jännä', laitetaan oikeille paikoille sitä mukaa, kun eletään. Muutto oli nopea ja helppo ja hetkessä ohi, kävin sen kunniaksi myös sisään ajamassa saunan. Teki hyvää nojata raukeana seinään kaikessa yksinäisyydessä ja sulkea silmät. Lapsen ja ihmisten äänet jossain kaukaisuudessa, ulkona lunta.

Kämppä oli ollut aivan todella likanen - edelliset asukkaat olivat kiskasseet melkolaisen kiiremuuton ja säästäneet aikaa mm. loppusiivouksessa. Lisäksi kaapeista löytyi kaikkea jännää, kuten muutaman aikuisviihde-dvd:n kannet. Höyrypesuri lauloi ja niin minäkin. Ilman miehen ihanien vanhempien apua ei oltais millään saatu ja ehditty siivota kaikkea ennen kamojen roudausta. Ja ikään kuin se ei olis ollut riittävästi, kävivät tekemässä myös loppusiivouksen meidän vanhassa kämpässä.

En tiiä mikä etelänmatka niille pitäisi ostaa kiitokseksi.

Laps on mennyt ympäriinsä ja tutkinut uteliaasti paikkoja. Portaissa oli onneks edellisiltä asukkailta tallella vielä portti, joka vaan pitäisi nyt alkaa muistaa aina sulkea. Tänään maistettiin banaania, oli aika jännä maku. Taitaa vaatia vielä pari maistelua tottumiseen. Taitavasti kiipeilee mun jalan yli ja pystyssä olevat asiat (kuten tuolien jalat) on alkanu vaikuttaa kiinnostavilta.

Mietin, että voisko näin uuden asunnon ja viiden kuukauden (ja viime aikaisten levottomuuksien) kunniaksi alkaa lempeästi totuttaa lasta nukkumaan pinnasängyssä, jossa on kaikki seinämät kiinni (vetoketjulla avattavat seinämän ansiosta pinnasänkyä on helppo muutella). Pinnasänkyyn siirron jälkeen kului varmaan kymmenen minuttia, kun laps heräsi ja yritti selkä edellä kierähtää meidän sänkyyn.

Tömähdettyään kangasta vasten kääntyi kontalleen ja alkoi surkeana kitistä. Avasin vetskaria vähän, ajattelin että helpottaa jos näkee mut ja saan siliteltyä sieltä lasta kuitenkin. No, laps tajusi heti mistä on kyse ja yritti kädellä kiskoa aukkoa isommaksi ja työntää päätä läpi. Toinen katsoo suurilla kaipaavilla silmillään alahuuli väpättäen ja murheellisena äännellen .. no eihän siitä mitään tullut. Otin lapsen viereen ja nukuttiin yllättävän hyvin koko yö (paremmin kuin taas useampaan yöhön).

Aamulla herätessä lapsen jalat oli kuitenkin pinnasängyn puolella, joten jospa tästä sitten vaikka yksi raaja kerrallaan. Ja sitäpaitsi onhan tässä ollut jo öitä, jotka on menny lapsen puolelta imetyksiä lukuunottamatta kokonaan pinnasängyssä. Vähitellen, vähitellen.

Laps on vihdoinkin kasvanut sisään syntymälahjaksi saatuun verkkaripukuun. Verkkarit on olevinaan kokoa 50, mutta uskaltaisin väittää, että tuossa ei nyt mennä ihan senttimetrien mukaan. Asuun kuuluu hauskana yksityiskohtana sukat, jotka näyttää lenkkareilta.



Friday, November 30, 2012

kuukausi 4, päivä 30

Tajusin kyllä, että ulkona sataa lunta ja on satanut jo aika kauan. Jotenkin silti ajattelin, että eihän tässä mitään, vähän autoillaan tonne ja sit tänne ja käydään moikkaamassa siskoa (jonka olis heti tän ehdotuksen kuultuaan pitänyt sanoa, että järki käteen hyvä nainen, pysy sisällä!).

Ajelin siis pahaa-aavistamatta parkkihallin ajorampin ylös jalkakäytävälle ja huomasin, että keli on aivan katastrofaalinen ja tiekin aurattu niin, että jalkakäytävältä ajoväylälle päästäkseni mun pitäisi ylittää varmaan melkein puolen metrin korkuinen lumikinos. Tai sitten peruuttaa kapea, jyrkkä ajoramppi takas parkkihalliin.

Harkitsin molempia vaihtoehtoja vakavasti, kunnes lopulta kävin jaloillani (meidän piskuinen lumilapio jossain kellarissa) tamppaamassa kinokseen pienenpienen, hiukan matalamman ajoväylän ja polkasin kaasun pohjaan. Yli päästiin ja siitä mukavasti köröttelemään rystyset valkosina kuuttakymppiä Länärille. Nyt sit mennään kun kerran lähettiin.

Päästiin sinne ja takas, mut siskolle en enää lähtenyt. Tultiin kotiin ja vannoin, että tilaan vaikka pizzaa, ulos en enää tänään aio. Mä niin pidän Suomen talvesta. (No tietenkin tämäkin vannotus oli pyörrettävä, kun saatiin kerran uuden kämpän avaimet illalla. Pitihän sitä kämppää käydä vilkasemassa)

Laps on syönyt tänään massiiviset (no tyyliin yli puoli desiä!) määrät porkkanasosetta ja vähän sormiruokaillutkin porkkanaa. Alun nyrpistelyn jälkeen mennyt oikein sujuvasti (sormiruokailu toki kyllä vasta ihan alkeisharjottelua).

Ja ensimmäisiä (nyt jos nää meidän lapsen ensimmäiset ärsyttää, niin kannattaa lakata lukemasta): istuin lattialla jalka suorana ja laps osasi sääreni kohdalta kiivetä jalan yli päästäkseen tietokoneen äärelle (kyllä kun on motivaatio kohdillaan). Tänään siis tämä onnistui nyt ekaa kertaa.

Nyt iltaan mennessä mentiinkin jo suvereenisti polvenkin kohdalta yli (kuulkaa ei mikään matala este) ja siihen jopa jäätiin hetkeksi hengailemaan kädet mun polvea vasten ja ojentelemaan jalkoja suoraks. Siis kyllä! Jalkoja suoraksi! Lopulta yli humpsahdettiin melkein kuperkeikalla. Hiukan kyllä kauhistutti.

Muiden blogeja lukiessa oon myös huomannut, että monet meidän lapsen ikäset kiljahtelee ja ilmeisesti naureskelee varsin paljon. Meillä hymyillään paljon, mutta naureskellaan vain vähän ja melkeinpä vain kutittaessa. Kiljahtelua ei kuulu melkein koskaan, mutta juttelua sitäkin enemmän. Siis pitkiä, vokaalipainotteita 'lauseita'. Ehkä se vielä alkaa kiljuakin, who knows. On nää jänniä nää kehitysaskeleet.

Thursday, November 29, 2012

kuukausi 4, päivä 29

Näitä päiviä. Talvi ei yllättänyt autoilijaa, mutta harmitti kyllä. Nyt ollaan taas siinä pisteessä, että todellakaan ei tee mieli mennä ulos, vaikka kuinka lumi olis nättiä.

Yö oli vähän levoton, sanoisin äkkiseltään, että laps oli rinnassa kiinni koko yön. Lisäksi ennen nukahtamista kuulunut suloinen jokeltelu yllättäen joskus kahden tunnin kuluttua ei enää ollutkaan niin suloista, vaan lähinnä epätoivoa aiheuttavaa 'nukahda hyvä laps jo!'

No, lopulta nykytin sen vaunuissa uneen, kannoin pinnasänkyyn ja nukutin uudestaan rinnalle, kun tottakai tähän heräs. Onneks kuitenkin nukahti lopulta ja jokainen perheenjäsen löysi oman paikkansa sängystä (pupukin on taas alkanut änkeä sängyn jalkopäähän). Levoton levoton levoton, herää kesken unien konttausasennosta ihan tyrmistyneenä.

Aamulla noustiin ylös kaikki, mies teki lähtöä töihin, minä tein aamupalaa. Molemmille lapsille pala kurkkua, mulle jugurttia, mustikkaa ja mysliä. Pupun kurkunpala oli pienempi, mutta ei haitannut, koska se sai sitten jämät, jotka lapselta jäi syömättä.

Yhdeltä tuli vaatekaapin ostajat (olivat huutonetistä huutaneet). Hetken aikaa miehiä katseltuani tajusin, että siinä oli kaks aika tunnettua suomalaista standup-koomikkoa sitä vaatekaappia hakemassa. Oon kyllä vaan todella hidas tunnistamaan ihmisiä.. Hauskoja miehiä olivat ja vaatekaappikin nyt sitten lähti. Nyt on makkarissa jäljellä enää kaks sänkyä (toinen pinnoilla ja toinen ilman). Alkaa käydä kaikuisaksi tämä meidän koti.

Käytiin lapsen kanssa neuvolassa ja vastassa oli neuvolatypyn sijasta neuvolatäti. Typy oli kipeänä ja tätönen taas oli juuri mitä voisin kuvitella sen meidän  ekan neuvolatypyn olevan 40 vuotta vanhempana ('hellanlettas'). Suloinen, mutta ei jäänyt sellainen olo, että nyt ollaan kaikkein skarpimman tyypin kanssa tekemisissä, kun ääneen pohdiskeli (karvalaps kävi puheissa), että voiko puput purra.. eikai ne koskaan pure, niin söpöjäkin ovat.

Neuvolatäti katseli lapsen menoa ja merkkaili itselleen 'ryömii ja konttaa' ja 'ottaa lelun maasta ja vie suuhunsa'. 'Nää on näitä 7-10kk kohdalla olevia asioita..'

Oleelliset statsit:
Paino: 6185 (+380g)
Pituus: 65,2 (+2,2cm)
Pää: 43,2 (+1,2cm)

Kasvaa hienosti, väitti neuvolatäti. Jaa-a. Pääasia, että kasvaa. Nyt on myös hyvä aika alkaa lisätä kiinteiden määrää. Tajusin myös kauhukseni, että se tarkoittaa päivän rytmittämistä jotenkin selkeämmin. Oikea päivärytmi meille? Gaah.

Tultiin kotiin, laps unille ja minä tekemään arvokasta kulinaristista työtä ja edistämään muuttoa tyhjentämällä pakkasen lounaaksi. Aikamoinen sekamelska valkosipuliperunaa, josta tulikin aura-valkosipuliperunaa, ruusukaalia (olin tyhmyyskohtauksissani kuvitellut laittavani ne eilisen lohen lisukkeeksi), porkkanaa (saavat pehmentyä uunissa ja siitä tulee lapselle tikkuja ja sosetta) ja kaks jäljelläolevaa paneroitua soija-tikkua. Voi kyllä, nyt ollaan kuulkaa gastronomian äärellä.

(jälkikäteen maininta: tällä ohjeella ruusukaaleista tuli ihan tosi hyviä ja vedinkin sitten koko rasiallisen)

Viimeisiä päiviä tässä kämpässä viedään. Kaikki alkaa olla pahvilaatikoissa. On kyllä vähän haikea olo.



Tuesday, November 27, 2012

kuukausi 4, päivä 27

Mukavana uutuutena laps on alkanut 'purra' ja kiskoa ikenillään imetyksen yhteydessä. Ei kovin usein - enkä oo oikein paikantanut onko kyseessä 'kiitos riittää' vai 'mua vaan leikityttää' vai 'vauhtia siihen maidontuloon' vai 'äiti mä söisin mielummin lehtipihvin ranskiksilla' vai mikä. Onneks hampaita ei oo vielä näkynyt, jos tän ikävän tavan saisi kitkettyä heti alkuunsa.

Sen sijaan oikeasti mukavana uutuutena laps on alkanut nukkua yönsä pinniksessä (joka on siis edelleen sivuvaununa meillä). Saan lapsen siirettyä nykyään about aina pinniksen puolelle tän ollessa enemmän tai vähemmän puoliunessa. Ja oon itseasiassa huomannut myös, että se siirto usein rauhottaa sen levottoman kääntelehdinnän. Silti. Uusi kämppä. Isompi sänky.

Vaan finally: mulla on liput Espanjaan. Lähtö tammikuun lopussa ja vajaa viikko siellä oltaisiin (siis laps ja mä, mies jää kotiin). Laps on siinä vaiheessa melkein 7kk, saas katsoa miten matkat menee. Tosi moni on sanonu, että (lento)matkustaminen lasten kanssa on sujunu huomattavasti helpommin kuin vois kuvitellakaan ja Facebookissakin sain jo hyviä vinkkejä matkan taittamiseks. Tavalla tai toisella, we'll make it.

Sehän siis tarkottaa, että lapselle pitää hommata passi. Marssittiin tänään samantein valokuvaamoon, jossa lapsesta otettiin .. no lopulta aika montakin kuvaa. Alle 1-vuotiaat saa olla suu vähän raollaan ja hymyilläkin,  mutta tolle meidän lapselle hymy tarkoittaa sitä, että sillä on haavi ihan auki. No, lopulta saatiin tyydyttävä suu-kiinni-kuva, tosin alahuuli on siinä jotenkin lerpallaan. Joo, oon mä parempiakin kuvia tosta lapsesta nähny, mutta sitä saa mitä tulee.

Huomenna olis muskarin joulujuhla. Jos vaan tällä kertaa muistaisin toimittua paikalle asti. Tähän joulujuhlaan on kutsuttu kaikki perheenjäsenet ja manguin miehenkin mukaan koska kaikkien muidenkin miehet tulee (näin muskarikavereita vauvakerhossa ja ainakin kolme sanoi, että mies on tulossa paikalle). Syyllistäminen tepsii hei aina!


kuukausi 4, päivä 27

Ah, internet ja blogimaailma. Missä muualla voisikaan tulla vastaan täysin ventovieras (anonyymi) ihminen, joka kuitenkin uskoo tietävänsä paremmin lapsen kehitysasteen kuin lapsen äiti? Ja lisäksi kokee asiakseen toppuutella äitiä harhaluuloistaan.

Ajattelin, etten alennu postaamaan todistusaineistoa, mutta näemmä alennun kuitenkin. Ohessa aamulta kuvattu video. Puolessa välissä homma keskeytyi hetkeksi, kun pupu kolautti jotain häkissä, joten opettelin videokäsittelyohjelmaa sen verran, että poistin kymmenisen sekuntia kolauksen ihmettelyä tosta välisä.

Otan vastaan rakentavaa ja ystävällistä kritiikkiä, mikäli olen totaalisesti liiotellut puheissani.

Ja nyt seuraa lupaus: en anna ärsyttävien anonyymien kommenttien enää ärsyttää.



Ja tässä vielä illan video, laps laukkaa Espanjan isoäidin luo, joka juttelee Skypessä. Sanoisin, että ryömii enemmän kuin metrin, pari.


Monday, November 26, 2012

kuukausi 4, päivä 26

Marraskuun loppu, laps on kohta viisi kuukautta.

Ei tee kauheasti mieli lähteä ulos vaunuilemaan (vaikkei siellä ole edes vielä lunta!). Väsyttää aika usein (vaikka just mietin, että vois yrittää alkaa nousta aikasemmin sängystä, jos se vaikka helpottais lapsen nukahtamista iltasin). Ympärillä olevat ihmiset ärsyttää (siis tuntemattomat - ne autoilijat, jotka ei kunnioita suojatietä ylittäviä. Rapussa mölyävät tyypit. Oikeastaan kaikki sääntöjä ja huomaavaisia tapoja noudattamattomat ihmiset). Jipii, voiskin lähteä jouluruuhkiin ostamaan lahjoja - miksen mä ole tajunnut ostaa niitä jo etukäteen, esim. elokuussa?

Oon kyllä vähän innoissani joulusta, tekis mieli ihan oikeasti joulukoristella meidän koti ja alkaa luoda jonkinlaisia jouluperinteitä meille. Oon myös vähän innoissani muutosta. Ihana iso kämppä, oma piha ja kaikkea. Lisäksi laps jaksaa kokoajan oppia uutta ja olla hymyilevä ja suloinen.

Laps on alkanut kiinnostua johdoista ja harjottelee välillä konttausta vuorokäsin. Kakassa on ollut tänään porkkanakimpaleita ja vieläpä yllättävän paljon (ja yllättävän suuria - mutta ilmeisesti niiden ei kuulukaan sulaa). Jotenkin ajattelin, ettei se olis ehtinyt niellä juuri mitään.

Kun kerran laps on syönyt tässä (sen yhden porkkanatikun lisäksi) sitä bataattisosetta, tein nyt sitten bataattia itellenikin. Söin uunitettuja bataattitikkuja lohen kera ja oli muuten hitsin hyvää. Luin myös Minä syön itse -kirjan informatiivisen osan (suurin osa kirjasta on reseptejä) ja ajattelin hyvilläni, että lapsen myötä ehkä omatkin ruokatottumukset terveellistyy ja säännöllistyy. En syö IKINÄ puuroa, mutta ehkä sitä voisi lapsen kanssa vähän opetella. Voitaisiin syödä puuroa yhdessä.

Ainiin. Lisäks laps on alkanut kiinnostua enenevissä määrin pupusta. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että häkin ostaminen pupulle oli kyllä loistava idea. Pupu pääsee rauhassa telkien taakse lapsen ulottumattomiin (vaikka yhdessä lapsen kanssa keksivätkin eilen miten löysästi suljettu häkin ovi avataan). Laps saa roikkua kaltereissa, pupu on turvassa.


Kampin joulupallot. Lohta ja bataattitikkuja. Laps ja pupu.

Sunday, November 25, 2012

kuukausi 4, päivä 25

Meillä koti on aivan totaalikaaoksessa ja odottaa alistuneesti muuttoa. Ollaan hienosti alotettu pakkaaminen ajoissa ja laitettu kaikenlaisia tällä hetkellä tarpeettomia asioita (albumeja, cd:tä, kirjoja, kansioita, nuotteja etc.) laatikoihin, jotka ollaan pinottu isoiksi kasoiksi olkkariin.

Nyt vielä kun mulla olis se geeni, jonka takia yleensä naiset on vastuussa perheen sosiaalisesta elämästä ja erityisesti sosiaalisista muodollisuuksista. Se, joka muistuttaisi jo viikkoa etukäteen leipomaan jotain vieraille, keksisi täydellisen isänpäivälahjan, olisi ajoissa joulu- ja synttärilahjojen kanssa, katsoisi juhlavaatteet kuntoon hyvissä ajoin ennen juhlia ja lähettäisi kukkia sillon kun it's called for.

Mutta ei.

Lauantaina oli miehen siskontytön ristiäiset. Oltiin saatu kutsu jo aikaa sitten ja olin merkannut sen kalenteriin ja se oli jopa aivoissa rekisteröity lauantaille. Ristiäiset. Check. Perjantai-iltana lamppu pääni päällä alkoi vihdoin saada virtaa ja tajusin, että ristiäisiin tarvittaisiin juhlavaatteet (jotka, voi kyllä, olivat jo jossain laatikkokasan uumenissa) ja ristiäislahja (tässä vetoan siihen, että miehen sukulaiset --> miehen pitäisi olla vastuussa lahjoista, right?).

Kaikkien pahvilaatikoiden purkaminen ja sieltä tarvittavien vaatteiden ja kenkien löytäminen (ja sovittaminen ja nurkkaan heittäminen, kun äh, ei tää nyt näytä hyvältä) kuulosti siltä, että helpommalla pääsee juoksemalla aamulla kauppaan ja ostamalla uudet (varsinkin kun mulla ei ollut ehjiä sukkahousuja ja olisin joutunu sellaset anyway metsästämään). Mukavan lisähaasteen tähän toi ristiäisten alkamisaika: klo 11 (Vantaalla, n. 35min ajomatkan päässä meiltä).

Noh, onhan näitä paniikkiostoksia tehty ennenkin, ja tavallaan jotenkin jollain masokistisella tavalla jopa vähän tykkään siitä haasteesta, että pitää tehdä the impossible - juhlavaatteet alusta loppuun puolessa tunnissa ja kohtuullisella hinnalla.

Seisoin siis tasan kello ysiltä tikkana Forumin Seppälän ovella odottamassa aukeamista. Okei, fine, en kehdannut ihan nenä kiinni lasiovessa odottaa, joten olin kohteliaan etäisyyden päässä ja päästin parit venäläiset sisään mua ennen.

Tavallaan yllättävää, mutta 9:36 olin kassalla ja mulla oli kaikki mitä tarttin. Vieläpä paljon parempi saalis kuin olin odottanutkaan, paremmalla hinnalla kuin olin odottanut. Pääsinpä vielä viimesen kerran nauttimaan keskusta-asumisen iloista ennen ensviikonloppuista muuttoa.

Ja mitäpä lapselle? Harjottelee konttausta (käsien ja jalkojen siirtämistä eripareina), juttelee hymyillen, on vähän vastahakoinen nukahtamaan yöunille ja herää pari kertaa yössä - ei välttämättä aina nälkäsenä, mutta levottomana ja nukahtaa vasta rinnalle. Ens viikolla on se 5kk neuvola. Ja oonko ainoa, joka menee mielellään neuvolaan? Neuvolatypy on kuitenkin kiva ja vaikuttaa asiantuntevalta ja aina on ollut mukavaa.

Oon antanut tässä lapselle kurkkua ja sitä bataattisosetta. Tänään myös porkkanaa. Sain perjantaina kaverilta yhden sormiruokailukirjan lainaan ja vaikka oon ihan vasta alussa sitä, moni asia tässä jo avautui. Kuten se, että kakomisrefleksi katoaa iän - ei syömisten - myötä.

Täytyy sanoa, että vaikka kirjassa sanotaan yskimisen ja kakomisen olevan normaalia eikä vaarallista, kyllä sitä sydän on silti vähän kurkussa. Entä jos entä jos.... Eikö ketään muuta oo pelottanut?

Annoin tänään siis sellasen tooodella pehmeeksi keitetyn porkkanatikun lapselle ja sehän sai sitä heti suuhunsa muussattua. Vähän kakoi ja minä huolissani vieressä, mutta hengissä selvittin. Taisi olla eka kerta, kun sai vähän enemmän kerrallaan suuhunsa, aikasemmin on lähinnä jäystänyt niitä kurkun pehmeitä keskiosia ja sieltä irtoo tooosi vähän kerrallaan (mutta nykyään sujuu jo aika tottumuksella). Voi kyllä olla että kakominen johtui myös maun epämiellyttävyydestä (ainakin ilme sitä kertoi).

Eli hyvin täällä. Tuntuu että laps on alkanut tykätä iltarutiineihin kuuluvasta pienestä hierontatuokiosta.


Thursday, November 22, 2012

kuukausi 4, päivä 22

Rokotetutkimus osa 3.

Tällä kertaa ohjelmassa oli vain rota-tehoste (se viimeinen) ja verikoe. Rota meni hyvin, verikoe tavallaan paremmin kuin viimeks - laps oli ehkä hiukkasen vähemmän loukkaantunut ja surkeissaan (verikoe otettiin nyt puudutuslaastarikädestä), mutta huusi kuin syötävä silti. Noin muuten verikoe feilasi täysin: verta ei lapsesta saatu, vaikka se kuinka karjui. Kokeilun jälkeen pidettiin pieni tauko, jonka aikana pohdittiin otetaanko yritys nro 2 toisesta suonesta vai annetaanko olla ja pudotetaan laps tutkimuksesta.

Todettiin, että hoitaja voisi vilkaista käsivartta vielä ja mietitään sitten. No, hoitaja vilkaisi kyynertaivetta puoli minuuttia, jonka aikana laps karjui 29 sekuntia ja todettiin, että ehkä antaa nyt sitten vaan olla tämän tässä.

Eli rokotukset saadaan loppuun asti, mutta laps putoo tutkimuksesta, koska verinäytettä ei saatu. Ja mainittakoon vielä, että vika ei ollut hoitajassa, vaan pienistä verisuonista ei nyt vaan tihkunut.

Pyörähdettiin kaupungilla, käytiin kaupassa, tultiin kotiin ja tehtiin makaroonilaatikkoa (ilman laatikkoa, en jaksanut pistää uuniin asti).

Meillä on kotona oikeastaan keittiösyvennys, joka on melkein osa olkkaria. Siitä huolimatta hämmästytti vauhti, jolla laps siirsi itsensä olkkarin maton kauimmaisesta reunasta koko maton halki, parketille ja siitä keittiöön mun jalkoihin. Hyvä laps! Tähän asti parketilla ollaan joko liikuttu viisarina tai sitten peruuttaen. Edistystä on taas tapahtunut.

Niin, ja mies toi lapselle sählypallon. Mahtava leikkikalu! Siihen mahtuu sormet just mukavasti rei'istä sisään.

Sen sijaan satsumien aika alkaa olla tältä erää ohi. Onneks appelsiinien aika on koittamassa. Tulee kyllä ihan raskausajat mieleen.

Ainiin ja vielä. Laps oli kerännyt 330g painoa sitten viime punnituksen (reilu kolme viikkoa sitten). Nyt olisi vielä viikko aikaa kerätä 70g, että päästäisiin siihen 400g / kk tahtiin. Ens torstaina siis 5kk neuvola (ei oo totta, 5kk? Mihin viimeset pari-kolme kuukautta hävis?) ja vähän veikkailen, että sieltä tulee käsky alottaa kiinteät.

No, way ahead of you Miss Neuvolatypy, täällähän ollaan vedetty bataattisosetta jo reilun viikon verran, melkein joka ilta. Melkein ruokalusikallisen verran (15ml - yksi Ikean jääpala-astian muotti (älyttömän laajan sanavaraston sitä tarviikaan noin yksinkertaisen asian kuvailemiseks. Omalla äidinkielellä. Enkä tiiä menikö ees varsinaisesti oikein)).

Tulin tosin jutelleeksi kaverin kanssa sormiruokailusta ja hän mua valisti, että sormiruokailun idea on se, että kun laps ei ole tottunut vetämään soseita, niin kakomisrefleksi on suun etuosassa. Eli suu osaa tietää minkäkokoset palat voi niellä, jollon ei tukehduta. Mutta että jos suu tottuu soseisiin, tämä relfeksi katoaa ja soseista karkeampaan ruokaan siirtyminen voi olla hankalaa.

Eli. Enkai nyt (reilussa) viikossa oo jo onnistunut tuhoamaan tota suun-etuosan-kakomisrefleksiä? Äh, jälleen kerran, olisipa pitänyt istua alas ja perehtyä aiheeseen nyt kunnolla.

Bataattisoseen syöttämisen motivaatiohan oli mahdollistaa yhden aterian korvaaminen bataatilla joulukuun puolessa välissä, jolloin meillä on bändin kanssa keikka (ettei mun tarttisi pumpata). Noh, korvikehan alkoi yhtäkkiä taas maistua, joten sinällään sosetta ei tarvita tota keikkaa varten, mutta ajattelin, että syökööt sitä nyt, kun kerran näyttää maistuvan ja menevän niin hyvin.

Tosin, jos neuvolasta käskevät alottamaan lisäravinnon (paino ei nouse riittävästi maidolla), niin soseilla kai se on mentävä, koska sormiruokailusta tuskin saa vielä riittävästi ravintoa, että sillä olis painon kannalta merkitystä? Ja jos näin, niin miten se kakomisrefleksi? Vai onko jotain sormiruokaa (ton ikäiselle), josta saisi riittävästi lisäenergiaa? Banaani - vai liian makeeta? Riisi - liian pientä ja vaikeeta? Hmm, bataatti sormiruokana? Tai peruna?

Ehkä mä teen bataattisoseesta meille vaan keittoa ja alan tarjota bataatit tikkuina.

Mjoo, äh. Ehkäpä etsin nyt aiheesta kirjasen ja luen sen. Mitkäs olikaan hyviä kirjoja?

Jee, sählypallo!

Wednesday, November 21, 2012

kuukausi 4, päivä 21

Onko kukaan muu huomannut, että nukuttaessa lasta toisesta rinnasta tulee rähinämaitoa ja toisesta unimaitoa?

Mulla on ollut tänään tyhmäpäivä (eri rumatyhmä, vain tyhmä). Tyhmyyskohtauksia yksi toisensa perään. Tiedän niiden kuuluvan äitiyteen, mutta tänään oli kyllä vähän överit.

Yö meni hämmästyttävästi. Herättiin lapsen kanssa ekan kerran puoli kolmen aikaan tekemään jotain, mutta en muista mitä (muistan vain katsoneeni kelloa). Syötin? Leikittiin? Tanssittiin vakiotansseja Länsi-Suomesta? Who knows, mulla ei ole mitään mielikuvaa.

Kun herättiin seuraavan kerran puoli viiden aikaan, laps piehtaroi pinnasängyssä, josta veikkaisin, ettei ruokailua ollut tapahtunut edellisellä heräämisellä. Tällä kertaa herääminen johtui tosiaan lapsen levottomuudesta, joka yltyi muutamaksi parahdukseksi (kuitenkin silmät kiinni). Normaalisti, jos havahtuisin tähän laps vierelläni, en varmaan juuri edes heräisi, vaan avaisin maitobaarin ja jatkaisin unia lapsen rauhottuessa.

Nyt nousin vähän ylös, silittelin ja nostelin lasta ja yritin auttaa sitä eteenpäin mukavampaan vaiheeseen unessa tai havahduttaa sen verran hereille, että voisi alottaa uuden, kivemman unen.

Lopulta laps rauhottui ja mä jatkoin unia - herätäkseni seuraavan kerran puoli kasin aikaan. Puoli kasin! Koko yö maksimissaan yhdellä ruokailulla? How can this be? Eikä laps ollut mitenkään kärsivän nälkäinen, mutta söi kyllä hyvällä ruokahalulla. Käsittämätöntä. Nyt tehtiin kyllä ennätyksiä.

Anyway, julistin äidilleni heränneeni kuin uutena ihmisenä aikasempien katkonaisten öiden jälkeen. Aivokapasiteetti ei harmillisesti kuitenkaan ollut lisääntynyt, vaan ehkä peräti päin vastoin.

Meinasin unohtaa aamupäiväisen tapaamisen kaverin kanssa.  Tungin kaupan parkkilippuautomaatilla luottokortin siihen holeen, johon setelit menee (rutisti ja jauhoi hetken aikaa, onneksi kuitenkin palautti kortin). Unohdin muskarin! Siis ihan vaan unohdin! Tarkkailin sämpylöitä uunissa, kunnes aloin hakata granaattiomenaa kaulimella ja kadotin ajantajun ja nostin lopulta käryävät, mustat sämpylät uunista. Äh.

Onneksi kiva kaveri tuli kylään ja laps pääsi näyttämään kaikki osaamat temppunsa. Tällä hetkellä on btw meneillään taas äänikausi.

Niin, ja aloin taas katsella lippuja Espanjaan. Jutellaan päivittäin maamon (äitini) kanssa skypessä ja kyllähän se vähän sydäntä särkee, kun laps yrittää ruudun läpi maamoaan silittää.


Monday, November 19, 2012

kuukausi 4, päivä 19

Haittaako jos tänään nukuttiin melkein yhteentoista asti? Haittaako, että tein tänään tasan yhden hyödyllisen asian (puhtaat pyykit kaappiin)? Entä se, että käytiin tänään ulkona kerran, 10 minuuttia?

Haittaako, että oon haukotellut koko päivän ja nukkut kahdet päikkärit lapsen mukana? Haittaako, että oon ollut koko päivän verkkareissa ja tukkakin on aika likanen? Haittaako, että laps sai tänään päivävaatteet päällensä joskus puoli kahden aikaan? Haittaako, että en ottanut tälle päivälle yhtään kuvaa, jota postata blogiin?

Tan-tan-taa. Ei haittaa!

Joo, valvoin - ainakin tuntuu siltä - suurimman osan yöstä. Kuuntelin lasta, joka yritti löytää asentoa, jossa hengitys onnistuisi. Kun piehtarointi lopulta loppui, jäin kuuntelemaan hengittääkö se lainkaan ja vilkuilemaan liikkuuko kyljet. Ja ennen kuin ehdin taas nukahtaa, laps olikin jo taas hereillä, eikä halunnut nukahtaa.

Kuuntelin, kun laps kääntyili sängyssä hereillä. Huokailin sipulin hajussa päänsärkysenä (oltiin ripustettu pussi halkastuja sipuleita roikkumaan mobilesta). Laps oli kuitenkin ihan hyväntuulinen, jutteli, seurusteli ja etsiskeli unta. Lopulta kierähti tositarkoituksella pinniksestä mun kylkeen kehräämään khrrrrrrr khrrrr (sillä on r-harjoitukset meneillään kiekasujen lisäksi). Ja nukahti siihen.

Toivottavasti ens yö on jo parempi.

Sunday, November 18, 2012

kuukausi 4, päivä 18

Tää viikonloppu on ollut täynnä mukavuusvaatteita, mukavuusruokaa, räkästä lasta ja huonoja öitä. Nokkelimmat voi nähdä yhteyden näiden välillä.

Perjantaina se oli oikeastaan ihan omaa syytä, ettei ajettu kaveripariskuntaa ajoissa meiltä pois ja alettu pistää lasta normirutiinien mukaisesti. Kuinka vakavaa se nyt voi olla, tän kerran, nukuttelen sen rinnalle ilman nukkumaanmenorutiineja. Kyllä se nukkuu kun väsyttää.

Kuuluisia viimesiä sanoja. Joskus puoli yhden - yhden välillä vieraat lähtivät ja me alettiin tehdä asioita, jotka olis pitäny tehdä jo paaaaaljon aikasemmin. Siirrettiin makkarissa sängyt takasin järjestykseen kaapin purkamisen jäljiltä. Lajiteltiin puhdas vaatekasa kaappiin. Mä kävin suihkussa. You know, näitä perusjuttuja.

Laps kävi illan aikana nukkumassa muutamaan otteeseen, mutta ei tosiaankaan nukahtanut yöunille ilman meitä vieressä. Siispä puoli kahden aikaan yliväsyneen lapsen nukuttaminen oli silkka mahdottomuus. Ei rinnalle, ei vaunuihin, ei mihinkään. Mies sen sijaan sammui autuaalliseen uneen pään tyynylle laskiessaan. Mä sitten huokailin rinnalla riehuvaa lasta ja kaipasin unta.

Kului noin ikuisuus. Laps, sitten kuitenkin, lopulta alkoi sammua. Ja nukahati. Raukeana, helpottuneena suljin silmäni ja vaivuin alku-uneen.

Kului viis minuuttia. Miehen häly-puhelin heräsi kilkattamaan volat kaakossa, ja mies unenpöpperössä yritti sammuttaa omaa kännykkäänsä. Totesin sille lopulta, että se toinen puhelin, mutta laps oli tietenkin jo hereillä jo parkui vähän tätä herätystä. Teki mieli munkin. Varsinkin kun kävi hyvin selväksi, että rinnalle laps ei aio uudelleen nukahtaa.

Mies vaunutteli tyypin uneen ja saatiin lopulta rauha maahan. Kaheksalta herättiinkin sitten kiduttamaan tukkoista lasta nenäfriidalla (nykyään laps on jo siitä aika moksis) ja suolatipoilla.

Viime yö oli helpompi, mutta nytkin saatiin neljän aikaan nousta helpottamaan lapsen oloa. En odota ens yöstä erityisesti parempaa. Nuhanen parka. Tosin onneks tässä ei kuitenkaan nuhaa vakavampaa ja laps on päivällä ihan hyväntuulinen oma itsensä. Nyt on ollut jopa jotenkin erityisen hyväntuulinen ja juttelias, erilaisia äänteitä, huutojakin, on alettu taas harjotella kovasti. Onneks ei vielä kiljahtelua kuitenkaan.

Anyway, äitini kertoi mulle, että laps on oppinut heittämään. Taito, johon en ollut osannut kiinnittää edes huomiota. Ja joo, kyllähän tuon toimintaa kai heittämiseksi voi kutsua. Lisäksi se harjottelee konttausasennossa sivuttain olemista, siis vähän niinkuin kyljellään (että voisi käyttää toista kättä lelun heittämiseen). Näyttäisi siltä, että siitä se jonain päivänä vielä pyllähtää istumaan. Vielä toistaseksi se useimmiten kellahtaa siitä selälleen, jos johonkin.

Näin sunnuntaina syötiin uuniperunoita, katkarapuja ja tehtiin jälkkäriksi vohveleita, joita vedin sitten Ainoalla Oikealla täytteellä: vaahterasiirappia, banaania ja vaniljajätskiä.

Ainiin, laps on myös menestyksekkäästi sormiruokaillut kurkkua viime aikoina. Sylissä istuen vasurilla kurkkutikusta pitää kiinni ja jäystää ikenillä pehmeää keskiosaa hyvällä ruokahalulla.

Meillä ei muuten vieläkään ole (tori-ilmoituksesta huolimatta) Ikean jumppakaarta. Anyone?


Thursday, November 15, 2012

kuukausi 4, päivä 15

Ainon tyrnijäde on hyvää. Jopa parempaa kuin uskalsin odottaakaan.

Luin Sinnan innoittamana kirjan Room. Se oli ihan mielettömän hyvä, vaikka välillä saikin kurkun melkein tukkeutumaan ahdistuksesta. Aloin kuitenkin tuntea aivan valtavaa äidillistä rakkautta kirjan 5-vuotiasta päähenkilöä kohtaan.

Pupu on valloittanut (ja sotkenut) lapsen Pingu-leikkimaton siihen malliin, etten enää viitsisi laittaa lasta koko matolle. Pitäköön pupu hyvänään sitten. Sain sitten päähänpinttymän, että haluan lapselle Ikean LEKA lelukaaren koska se on puuta ja linjakas ja sopii kauniisti meidän uuteen kotiin. No arvatkaa onko se Ikeasta kokonaan loppu. Kuulemma aikasintaan joulukuun puolessa välissä saatavilla.

Ja random-faktoja musta: kun saan päähänpinttymän, siitä on tosi vaikea päästä eroon. Siispä etsin huutonetit ja torifit sun muut, eikä MISSÄÄN ollut sellasta myynnissä. Sen sijaan löysin yhden ilmoitukset, jossa sellainen haluttiin ostaa. Mutta kun! Päähänpinttymä! Pitää saada se NYTHETI!

Laps on ollut parina aamuna vähän nuhanen, joten päätin nyt kokeilla nenä-fridaa ekaa kertaa. Meni yllättävän kivuttomasti - nenä vähän koitti pakoilla (tietenkin) mutta muuten ei laps ollut moksiskaan.

Ostin Changesta uudet imetysliivit. Kahdet. Voin suositella. On hyvät.

Ja ainiin, Kataisesta tuohtuneet ihmiset, pidättehän sitten terminologian selkeänä. Asiaan enempää tutustumatta uskoisin, että Kataiselle työ = valtiolle verotuloja. Monille muille työ = kädet täynnä (hyödyllistä) tekemistä. Tai näin ainakin 14.11 Iltalehden lööppi vihjaisi: "Suomalaisäidit raivoissaan Kataiselle - tämä on täyttä työtä!" (en nyt harmillisesti löytänyt linkkiä tuohon itse artikkeliin)

Ihan vaan että kannattaa olla tuohtunut oikeasta asiasta jos jostain.

Ei mul muuta tänään.

Tuesday, November 13, 2012

kuukausi 4, päivä 13

Laps ei nuku, vaikka kello on jo puol kakstoista. Sen sijaan se hyppii-konttaa-karhukävelee pitkin olkkarin mattoa ja karjuu välillä (pupun aktivointipallo näyttää aktivoivan myös lapsen). Jalat tekee vaikka millasta duunia, mutta kädet ei osaa edetä, joten eteneminen tapahtuu ponnistaen ja kaatuen naamalle/rintakehälle. Onneksi mattoa on pehmeä.

Tosiaan, nyt ollaan alettu harjotella jalkojen liikuttamista vähän eri aikaan toisinaan ja lisäksi varvistamista karhukävely-asentoon. Suuret ahaa-elämykset näyttää tapahtuvan taas tälleen puolenyön aikaan. Lapsesta taitaa tulla yöeläin (tiiättekö, niitä tyyppejä, jotka on tuottavimmillaan öisin).

Anyway. Tein tänään bataattisosetta. Lentoalusta oli joka kerta valmiina, kun lentsikka pörräsi sisään. No, oikeasti käskin vaan sanoa "aaa", jota laps ei kyllä sanonu, mutta avasi suunsa silti ja suopeasti otti vastaan tarjottavat. Yhteensä about teelusikallisen verran meni, kunnes totesin, että riittää tältä päivältä. Huomattavasti vähemmän sotkusta kuin mustikka (siis suorastaan ei yhtään sotkuista). Laps vaikutti tyytyväiseltä.

Täytin kaks ja puol Ikean jääpala-astiallista soseella, tosin ei tulla saamaan niitä käytettyä ennen muuttoa. Ja noin pienet annokset taitaa sulaa liian nopeasti, että niitä kannattaisi lähteä siirtelemään. Oh well.

Laps oli myös tänään mukana bänditreeneissä. Tällä kertaa hereillä koko ajan ja Peltoritkin olivat jo sopivat päähän. Tyytyväisenä laps kuitenkin pysyi, kuunteli musiikkia mun sylissä, ihmetteli mikkejä (erityisesti mikkipiuhaa) ja testaili vähän omiakin saundejaan. Olin oikeastaan aika yllättynyt (ja helpottunut), että treenit meni (lapsen osalta) niin hyvin.

Nyt kun saisi ton vielä nukkumaan...

For the record: ulkona tuoksui tänään talvi.

Ylhäällä vas: soseet jääpala-astioissa.
Alhaalla vas: bataatti - kaunis kuin Oiva Toikan lasilintu (miehen huomio)
Oik: "I see a little silhouetto of a man..." 

Monday, November 12, 2012

kuukausi 4, päivä 12

Näin meni sitten ensimmäinen isänpäivä miehen vanhempien luona. Vähän syyllisenä luin muiden äitien blogipostaukset itseleipomistaan isänpäiväkakuista ja lahjoista ja itsetehdyistä brunsseista, kuohuviinistä ja ties mistä.

Mehän oltiin tehty lapsen kanssa vaarille, papalle ja isille kortit, joissa oli - ei hienon ekologisesti mustikkaa / vadelmaa / punajuurta kuten muilla - vain jollain paperiväreillä maalatut ja leimasimena käytetyt lapsen jalat.

Ja tietty olin siis unohtanu kortit kotiin lähtiessä Poriin.

Aina ajattelen, että no ens vuonna sitten panostan, ihan oikeasti. Miten ihmeessä oon näin saamaton? Ihan kuin musta puuttuisi joku vaimo/äiti-geeni tähän liittyen.

Sen sijaan matka Poriin. Kysyin jossain vaiheessa matkaa mieheltä sopisko, jos ei lähdettäis pois vielä sunnuntaina vaan vähän myöhemmin. Esim. sitten kun lapsi on kymmenen?

Oli kyllä kaikki mahdolliset viihdytyskeinot käytössä. Ja lauloin varmaan kaikki osamaani laulut ja loput improvisoin. Ja siltikään ei oikein riittänyt. Ei ole pitkät automatkat meidän lapsen Juttu.

Tähän ei yhtään helpottanut se, että Porissa laps otti hienosti taas edistysaskeleita liikkumisessa. Hidas ryömimisentapainen (joskus eteen-, joskus taaksepäin) muuttui päämäärätietoiseksi eteenpäin hypähtelyksi. Kyllä, hypähtelyksi: laps vetää jalat konttausasentoon alleen, ponnistelee pieniä hyppyjä jaloillaan ja lopulta kaatuu (jossain määrin hallitusti) eteenpäin. Ja joskus näitä hyppyjä tulee monta peräkkäin, jolloin liikutaan jo melko vauhdilla. Koita sitten pitää tämmönen tyyppi viihtyneenä autossa turvakaukalossa.

Tähän ei auta se, että laps ei syö tuttia, jolloin tutteja ei ollu koko reissussa edes mukana. Onneksi kuitenkin pehmeän pupuhelistimen korvat toimivat (yhden kerran) uneen asti rauhottavana imeskeltävänä.

Paluumatkalla kyllä onneks nukkui yli puolet matkasta.

Olipa sitten mummu ostanut lapselle kaikkein pienimmät saappaat odottamaan kevättä, jollon laps varmasti ottaa jo ensiaskeleita. On tommoset 19-koon töppöset vaan aika liikkikset.

Pupunkorvat suussa. Käpälät paperissa. Saappaat odottamassa.

Friday, November 9, 2012

kuukausi 4, päivä 9

Toistan joskus taannoin ainakin facebookissa sanomani: lout on niin lou, hait on niin hai. Pupu parani, ihmisdraamat selvisi, jätin ikävät uutiset lukematta (joskin olen ilmeisesti kaikesta huolimatta ottanut tavaksi valvoa yöllä neljän aikaan tunnin verran murehtien maailman asioita) ja olin omissa euforioissani vhän aikaa.

Sain energiaa jopa niin paljon, että lähdin torstaina heti aamupäivästä Omppuun ostoksille ja ostin häpeällisellä summalla lapselle vaatteita (again, yllättävä muutos mussa: lapsen vaatetus on alkanut kiinnostaa enemmän kuin omani). Sain vietyä auton etulampun vaihtoon ja haettuakin sen. Ja käytyä jumpassa. Ja kaiken lisäksi käytyä vielä uudestaan Ompussa vaihtamassa pallohaalari uuteen, koska ostamastani puuttui yksi nepparin naaras-osa (pitkään yritin haalaria napittaa ja epäilin menettäneeni järkeni).

Myönnettäköön, että jos torstaille tuli vähän liian monta lähtöä, niin niin tuli tällekin päivälle. Lupasin viedä lapsen muutamien vaatteiden sovitukseen (tutkivat vaatteiden istuvuutta elävällä tyypillä nuken sijasta) samalle lastenvaatefirmalle, jolle laps kävi kuvaksissa. Ja käytiin pankissa hakemassa laina (nyt meidän takapuolet ja mahdolliset muut ruumiinosat - en jaksanut lukea ehtoja kauhean tarkasti - kuuluu pankille).

Vähän oli kyllä ehkä liikaa äksöniä ja ihan rehellisesti mietin raahatessani lasta toisessa kainalossa ja vaunujen istuinosaa toisessa pitkiä portaita autohalliin (koska ratasosa oli unohtunut autoon) ja lapsen huutaessa väsymystä kun yritän etsiä oikeita vyönpaikkoja lämpöpussin syövereistä kellon tikittäessä myöhästyt! myöhästyt! ja mulla hien virratessa pitkin selkää (vaikka siltikin unohdin siinä kiireessä pipon ja kaulaliinan), että tähän ei kyllä mies pystyisi. Olisi varmasti jo antanut periksi.

Viime päivien ensimmäisiin sen sijaan kuuluu mustikan maistaminen (oikeammin kyseessä oli kiehautettua pakastemustikkaa, joka oli suodatettu mehuksi). Maistui ja sotki. Eli aikalailla kuten pitääkin, arvelisin. Lisäksi mies käväisi lapsen kanssa suihkussa (sekin oli eka kerta, tähän asti mies on kylvettänyt, minä suihkuillut) ja laps onnistui sohaisemaan käpälänsä partahöylään. Itse ei vaikuttanut huomaavan mitään, mutta pienestä haavasta (pikkuvarpaan alapuolella) tuli aika paljon verta.

Ylpeänä voin kertoa, etten soittanut hätänumeroon tai alkanut etsiä neulaa ja lankaa esille tai syyttänyt miestä murhayrityksestä, vaan rauhallisesti tyrehdytettiin haavaa, putsattiin ja laitettiin suihkutettavaa laastaria. Sitten laps rinnalle ja uneen sänkyyn. Vähän on paidassa ja lakanassa ja pyyhkeessä ja suihkuverhossa ja hoitoalustassa veritahroja, mut nehän vaan kuuluu elämään. Right?

Kuten kuuluu myös flunssa. Ja blogeja lukiessa vaikuttaisi etten ole ainoa, joka tätä potee. Onneks ei yhtä voimallisena kuin viimeks (viimeks enemmän flunssa, tällä kertaa enemmän nuha). Silti vähän kurja olo ja veto veks. Ja nenä tukossa, vaikka oon valuttanut sinne Atlantin verran suolavettä.

Ja ainiin, itselääkinnässä erehdyin myös käyttämään Carmolis-tippoja (yhden annoksen verran). Netissä sanotaan, että ei sovi raskaanaoleville ja imettäville. En ollut tippojen nauttimisen jälkeen imettänyt, joten soitin johonkin Yliopistoapteekin hotlineen ja kysyin, että kauan pitäisi odottaa. Farmaseutti arveli, että kyseessä on vain tutkimusdatan puuttuminen ja tuskin aiheutan lapselle kuolemaa, vaikka sitä nyt tämän perään imettäisinkin. Näin tein. Vältän niitä tippoja nyt jatkossa kuitenkin.

Laps siis on - päivän tapahtumista huolimatta - vielä hengissä ja nukkuu tuhisten peiton alla. Huomenna pakkaamme perheen kasaan ja lähdemme miehen vanhempien luokse Länsi-Suomeen. Yli kolmen tunnin ajomatka. Odotan jonkun sortin kauhulla. Toivottavasti laps nukkuu koko matkan.



Wednesday, November 7, 2012

kuukausi 4, päivä 7

Hei arvatkaa mitä! LAPS SÖI TÄNÄÄN MELKEIN KAKS DESIÄ KORVIKETTA!

Olin vähän tavallista pidemmällä tanssitunnilla ja mies lapsen kanssa kotona. Pakkasessa olisi kyllä ollut pumpattua maitoa odottamassa, mutta miespä päätti nohevana jälleen kerran kokeilla, josko korvike yllättäen olisi alkanut upota.

And behold, upposi kuin Titanic. Laps oli oikein pienillä kätösillään kuulemma pitänyt pullosta kiinni ja imenyt kaiken ilman taistelua loppuun asti. Twice.

Täällä muuttui elämä juuri tosi paljon helpommaksi. Pumpattua maitoa ei tarvi varjella kuin kultahippuja ja käyttää säästellen. Tai mun sännätä kotiin minuutteja laskeskellen, että ehdin imettämään, ettei vähiä pumpattuja varoja tarttisi käyttää. Ja ennen kaikkea: mun ei tarvi enää pumpata! Jee! Hyvä laps!

Tää kyllä tuli tosi sopivasti kahden vähän harmaamman päivän, maanantain ja tiinantain, päätteeksi. Jotenkin tässä on viime aikoina ollu tylsiä, harmaita, pieniä asioita, jotka on tuntunu suurilta (as usual) ja tehny elämästä vähän väsyttävää ja ikävää. Ja lisäks on ollut muutenkin aika väsynyt olo.

Kummallista draamaa ihmisten välillä ja pupuparka oli ihan ummetuksissaan eilisillan ja yön, onneksi meni aamuun mennessä ohi. Lisäksi ihmiset on postaillut facebookkiin vaan ikäviä uutisartikkeleita ja juttuja, joista toivoo, ettei olis lukenut. Mutta luki tietty silti ennenkuin ehti pysäyttää ittensä. Ja näin unia, joissa mut yritettiin käännyttää johonkin puu-uskontoon ja että gorillalla oli pahat aikeet mielessä mun suhteen.

Ja marraskuu.

No, eilen oli kyllä ihan tosi kivaa miehen siskon luona. Lapskin sai käsiinsä so far kiinnostavimman lelun: mittanauhan. Se jaksoi sitä tutkia ja ihmetellä sitä valehtelematta ainakin varttitunnin. Ihan hiljaa, ihan itsekseen. Siis mittanauha. Nauha, jolla mitataan. Värejä ja numeroita ja se taipuilee jännästi. Ja siitä saa molemmilla käsillä kiinni ja sillä on mukava harjoitella pinsettiotetta. Siis onko parempaa?




Ainiin. En soittanut neuvolaan näppy+puklaus yms. asioissa, vaan konsultoin äitiä ja siskoa. Päätin jäädä seurailemaan tilannetta ilman ruokavaliomuutoksia ja joo, puklailu on taas vähentyny, näpyt about kadonnu ja kakka normaalia. Oletetaan, että kyseessä oli joku yksittäistapaus tai sattumaa, joka ei liittynyt ruokaan mitenkään.

Tuesday, November 6, 2012

kuukausi 4, päivä 6

Noniin, äh. Löysin lapsen selästä eilen jonkun sortin ihottuman tapasta. Pieniä, lähes huomaamattomia näppyjä. Ei mitään kauhean hälyyttävää (vielä), mutta kuitenkin. Näin aamulla näpyt eivät olleet poistuneet, ja hetken aikaa näytti siltä, että niiden lisäksi olisi tullut jotain punertavia läiskiä. Nyt iho on taas tasottunut ja jäljellä on enää niitä (tuskin huomattavia) pieniä näppyjä.

Tämä yhdistettynä eilisiltaiseen paksuun, huomattavasti tavallista runsaampaan puklailuun, tavallista runsaampaan (ja nestemäisempään) kakkaamiseen ja tavallista kovempiin ilmavaivoihin ja avot. Onneksi kaikki oireet varsin lieviä, eikä laps tunnu olevan juuri moksiskaan. Toivottavasti on joku yksittäistapaus, tarkkailemme tilannetta.

Yritin miettiä pääni puhki olisinko eilen syönyt jotain epätavallista, mutta en nyt silleen. Paahtoleipää, kananmunaa, kaurasuklaa-keksejä, voisilmäpullan, coctail-piirakoita, leikkeleitä, juustoa, suklaajäätelöä ja myöhään illasta jauhelihaa + maissia + sieniä + auralla maustettua ruokakermaa. (joo, älkää edes lähtekö kommentoimaan mun ruokavaliota)

Mun pääepäilys on suklaassa, vaikka sitäkin on tullut syötyä aikasemmin ilman oireita.

Soitan soittoajalla neuvolaan ja kysyn neuvoa - in the meanwhile, näin oma-alotteisesti söin maidottoman aamupalan. Hitsin vaikeeta btw, eihän meidän jääkaapissa just muuta ole kuin maitotuotteita!

Ja sitten, aamulla miehen noustua sängystä havahduin jossain vaiheessa siihen, että laps oli puolimatkassa sänkyä menossa kohta avointa sängynreunaa ja lattiaa. HALP! Onneks ei pudonnut pää edellä lattialle, vaan meidän täytyy miettiä nukkumisjärjestystä vähän uusiksi. Siskon kanssa keskustelu tuotti ratkaisun, että laps mun ja seinän väliin nukkumaan. Toinen vaihtoehto olis teljetä se pinnasänkyyn, mutta a) haluisin pitää sen kuitenkin vierellä; b) haluisin voida nukahtaa syöttöjen aikana.

Miten ihmeessä muut on tän ratkassu?

Ja vielä viimenen maanantai-äh. Olin lähdössä eilen hakemaan miestä sählystä ja siitä yhdessä viettämään iltaa miehen siskon perheen luokse, kun tadah. Auto ei käynnistynyt. Ei edes yrittänyt. Soitin sitten Tiepalveluun, kun en muutakaan keksinyt ja veikkasivat akkua.

No, meillä on kerran ennenkin ollut autossa akkuongelma ja sitä varten takapaksista löytyy akun lataukseen tarvittavat välineet. Mies sählyssä, minä sähläämässä liiketunnistimella valaistussa autohallissa (joka toinen minuutti valot sammuu ja pilkko pimeässä heiluttelin käsiäni, että valot palaisi). Onneksi laps tajusi nukahtaa turvakaukaloonsa.

Kaivoin akkulatausvälineet esille, lukaisin ohjeen ja tirskahdin. Laskin kamat lattialle, istuin autoon ja jäin pimeään odottamaan miestä palaavaksi. Nyt auton pitäisi taas skulata ja aattelinkin lähteä kokeilemaan onneani tonne räntäsateeseen.