Wednesday, July 31, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 31 päivää

Kotona ollaan. Pari päivää poissa lapsen ääreltä toi esiin mielenkiintoisia piirteitä mussa. Meinasin jo alkaa pyytää saada muiden lapsia syliin ja mietin miltä tuntuisi ottaa se oma käsivarsille sitten Suomessa. Haaveilin siitä miten lentokentällä pieni iloinen tyttö juoksee leveästi hymyillen halaukseen ja hetkeksi maailma katoaa.

Haave on kyllä tarua ihmeellisempää, miehen tullessa hakemaan olin jo ulkona parkkiksella odottamassa ja laps olikin matkalla nukahtanut autoon. Pussailin lapsen hereille ja tää vaikutti lähinnä hämmentyneeltä. Hetken päästä olikin jo repimässä paidan kaulusta. Annoin hetken rintaa, mutta ajattelin kokeilla josko tästä kuitenkin tapahtuisi sitten luonnollinen vierottuminen.

Kuulemma päivät meni hyvin. Laps oli hyväntuulinen, iloinen, eikä yhtään kärsivä. Vauvarokko meni ohi ja ruokaa on uponnut ennätysmääriä. Nukutukset oli menny hyvin (paremmin kuin pitkiin aikoihin), vaikka öisin kuulemma laps tällä hetkellä vaeltaa. Useita metrejä. Joka suuntaan. Ja herää törmätessään johonkin.

Reissukin oli hyvä. Harmillisesti jouduin tekemään jonkun verran töitä perillä, mutta ehdittiin myös viettää tärkeää aikaa maamon kanssa. Nähtiin merta, käytiin kaupassa ja ostoskadulla. Katseltiin vanhoja kuvia, juteltiin, pohdiskeltiin, muisteltiin. Käytiin lääkärissä ja ajettiin taksilla. Lojuttiin sohvalla.

Onneks kuitenkin pian on taas viikonloppu.

Monday, July 29, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 29 päivää

Uusi yritys Kanarialle.

Nää lähdöt tulee vähän äkkiä. Etsittiin torstaina lentoja, mitään järkeviä ei löytynyt. Kello löi puolta yötä. Nukahdin sohvalle, mies herätti kertomaan että löysi varteenotettavan ehdotuksen. En ollut riittävän järjissäni kyetäkseni varaamaan lentoa. Mielessä vähän epätoivoinen ajatus, en selviä tästä väsymyksestä ikinä. 

Varasin matkan perjantaiaamuna (lähtö su, paluu ke), menin töihin yrittämään selviytyä ikävästä työpäivästä (toisinaan kaikki hommat kusee reisille). Mietin kuinka paljon kaloreita stressaaminen kuluttaa ja mitä kaikkea haittaa siitä nyt elimistölle olikaan.

Illalla kaveripariskunta kylään. Laps ei halunnut nukkumaan, yritettiin vaikka kuin, silti valvoi puoli yhteentoista. Juotiin lasit viiniä ja väsymyksestä huolimatta en olisi halunnut niiden lähtevän puolilta öin kotiin. Kun aikuisseuraa! Keskustelua! Ihan oikeeta keskustelua! Samaan aikaan mietin, en selviä tästä väsymyksestä ikinä, TAAS alle kuuden tunnin unet tulossa.



Lähdettiin lauantaina aamupäivällä kesäretkeilemään kotieläinfarmille Kirkkonummelle. Nähtiin henkilöauton kokoinen, nukkuva sika (ihan vapaana!), miniaaseja, poneja, hevosia ja pupujakin käytiin silittelemässä. Ja lampaita. Laps ei ollut yhtä ihmeissään kuin aikuiset, jotka senkin edestä. Ajateltiin tulla uudestaan ensi kesänä. Ehkä laps on enemmän ihmeissään silloin.

Sika.

Iltapäivällä keräännyin blogiäitien kanssa terassille. Hämmästelin mahtavia tyyppejä ja nauroin mielessäni. Ei mitenkään erityisen yllättävää, että juttelun rönsyillessä kuuden hengen esittelykierrosta ei päästy puoltaväliä pidemmälle parissa-kolmessa tunnissa. Lähdin kotiin viettämään iltaa vielä lapsen ja miehen kanssa. Ja pakkaamaan.

Yhdentoista aikaan aloin olla taas epätoivoinen. Laps oli nukahtanut kerran kasin jälkeen, mutta herännyt pian ja nukuttamista oli jatkunut siitä asti. En ymmärtänyt, enkä tiedä vieläkään mikä oli vialla. Laps parkui, vaikka kaikki keinot oli käytössä: panadol, sylihyssytys eri variaatioilla, hyräily, kanniskelu, silittely. Lapsella ei ole edes pikkuvauvana tainnut koskaan olla näin pitkää parkumista. Lopulta taintui imetyksen voimin (sittenkin ehkä nälkä??). Ajattelin, etten mitenkään selviä tästä väsymyksestä, edessä olevasta pakkaamisesta, huomisista lennoista, mistään. 



Muutama tunti unta, nopeat heiheit nukkuville ja armeliaan hiljainen taksikuski vei lentokentälle. Olo väsynyt ja alakuloinen, en edes halunnut kahvia. Koneessa istuin ja tuijotin. Luin vähän lehteä. Pilkin. Lento oli ohi nopeasti.

Vaihto Barcelonassa, kenttä sekava, bussilla terminaalista toiseen, lounastakin saatava. Väsymys vei Mäkkäriin (I know). Jälkkäriksi kahvia. Kävelin kiireettömästi pitkin kenttää, autoin hätääntyneen, perheestään eksyneen pojan vanhempiensa luo ja ostin lapselle apinan tuliaisiksi. Kokeilin muutamia farkkuja Desigualissa ja mieli alkoi kirkastua. Se fiilis, kun pitää hakea kokoa pienemmät housut.

Lähtöportti vaihtui pari kertaa, kone oli vähän myöhässä ja sain kummallisia migreenioireita ehkä kolmatta kertaa elämässäni. Tekstarin kirjottaminen oli vaikeeta, koitin juoda ja pitää päätä jalkojen välissä. Näköhäiriöt alkoi poistua, päätä alkoi jomottaa ja olo oli lievästi pahoinvoiva. Ei tietenkään särkylääkkeitä mukana. Ainakin tunnin verran istuimme lähtöportilla koneessa. Pienen turbulenssin saattelemana noustiin ilmaan. Viime vuosina vaivihkaa kehittämäni pieni lentopelko kuristi vatsaa.

Perillä hyppäsin taksista liian aikasin pois, vielä olikin puolisen kilsaa matkaa. Ei haitannut, kävelin ulkoilmassa. Sitten äiti, valmis sushilautanen ja lysähdys sohvalle. Särkylääkettä ja paljon parempi olo, päivä alkoi kääntyä iltaan. Mies vakuutteli kaiken olevan lapsen kanssa hyvin.

Wednesday, July 24, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 24 päivää

Täällä taitaapi olla vauvarokko. Laps oli aamulla with no reason ihan kuumeinen, mutta iloinen. Päivän mittaan kuume seilasi, laps pysyi suhteellisen normaalina. Pientä kärttysyyttä ja lievää ruokahaluttomuutta, raportoi mies. Päivällinen kuitenkin maistui ihan hyvin ja iltapuuronkin söi. Posket helottaa ja touhukkuus on rauhottunut muutaman prosentin verran. Suppo pepussa meni nukkumaan.

Onneksi on maamo, joka osasi kertoa jo heti lapsen elämän alkumetreillä, että tämmönenkin on tulossa. 

Monday, July 22, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 22 päivää

Käytiin saaressa. Aika yllättäen jotain oli muuttunut. Venematka sujuikin ihan rennosti. Laps kuljeskeli maastossa tosi taitavasti ja jotenkin vähemmän vaarallisesti. Meren kutsu oli kyllä kova, olisi varmaan kävellyt vastarannalle asti, jos oltaisiin annettu. Veteen ei päästetty, vesi oli jotain 15 asteista (tuuli oli sekottanut) ja kylmyys suorastaan sattui (kokeili seistä nilkkoja myöti). Lisäksi oli silleen sopivan vilpoista, ettei ulkona tullut kuuma punkkisuojusvaatteissakaan (kuoritakki ja -housut).

Niin, ne kuorivaatteet. Ostin takki+housut-kombon keväällä, kokoa 80. Housut on sopivat, takki jotenkin hiphopahtava. Minkä muotoiselle lapselle noi on oikein tehty?

Hopparityttö

Meri kutsuu kaihoisasti.

Lapsesta vielä. Tyyppi on alkanut tehdä vaikka mitä nykyään! Mm. tottelee! Menee ja tulee kun pyydetään, ottaa takin pois, laittaa laatikon kiinni, pistää lelut laatikkoon, menee vessaan .. siis tämä twilight-zone, jossa laps ymmärtää useita yksinkertaisia kehotuksia ja haluaa jopa totella. Tästä nautitaan.

Lisäksi, yöt on alkanut olla täysiä! Viimeisestä kolmesta yöstä kaksi on ollut 21-06:30, ihan putkeen! Yritin viime yönä mennä makkariin mukaan nukkumaan, mutta jouduin hiipimään kesken yötä pois. Maidonhaju ilmeisesti tunkeutuu uniin, eikä nukkumisesta tule mitään. Eristys jatkuu.

Niin ja sitten se on alkanut rakentaa torneja. Neljän palikan torni syntyi tänään! Ja yhtäkkiä hankalat renkaat on alkanut sujahtaa hankalan puutikun ympärille (se sellanen rengastorni). Hirveästi uusia taitoja. Oli jopa osannut kävellä vessaan, osotella kaverillemme pyttyä ja mitä ilmeisimmin yrittänyt kommunikoida vessahätää. Sadly tultiin paikalle vähän myöhässä ja vaippa oli jo käytetty.

Sitten pyöräilystä. Oon nyt reippahasti pyöräillyt duuniin mahdollisimman usein. Tossa torstaina pyöräillessä alkoi yhtäkkiä kuulua kummallisia ääniä. Tarkempi tutkimus osotti takakumin tyhjentyneen. Oh great.

Hylkäsin fillarin vakuutusyhtiö Ifin etuovelle ja lähdin explooraamaan mahdollisuuksia loppumatkalle. Olisi pitänyt ylittää länäri. Ja sitten tulla takasin toiselle puolelle. Etsiä dösäri. Kävelyä sinne tänne. Kiire töihin. Mitä tehdä mitä tehdä! Vilkasu karttaan kertoi, että matkaa duuniin oli reilu 3km. Vilkasu jalkoihin kertoi, että olin sattumalta pistänyt aamulla juoksulenkkarit jalkoihin. Kiristin repun tiukalle, kiitin onneani, ettei läppäri ollut repussa ja lähdin hölkkäämään. Mietiskelin siinä juoksennellessa, että uinti enää ja saisin triathlon ennen aamupalaa.

Mitä jos se varastetaan? Kyseli mies. Pyörä on vakuutusyhtiön konttorin pääovien edessä. Oh the irony of that, jos se siitä varastetaan. Sitäpaitsi siinä oli turvakamerat.

Lähdin nyt vihdoin tänään illalla hakemaan sitä. Pyörä oli peloista huolimatta edelleen paikoillaan. Olin yksin matkassa ja olin kaatanut puolet takapenkistä, ajattelin nöyränä pujottaa fillarin auton kyytiin ja ajella kotiin. Pystyssä oleva puoli takapenkistä oli täynnä lastenistuinta (jota en ollut koskaan irrottanut TAI asentanut takasin). Kyyyyllä se siihen menee, ihan varmasti.

Puoli tuntia ähinää ja yksi soitto miehelle. Toivoin, että mulla olis laajempi kiukuttelusanavarasto. Ja paremmat tetris-skillzit. Eihän se pyörä sinne mitään mahtunut ilman turvaistuimen irrotusta, johon tartti ainakin neljä kättä. Ähelsin, murisin ja ängin pyörää autoon joka suunnasta. Onko kukaan muu huomannut miten paljon pyörässä on kaikenlaisia ulokkeita, jotka tarttuu JOKA paikkaan? Takin taskuun, jokaiseen reunaan, jokaiseen pieneen ryppyyn takaluukkukankaassa.

Tilannetta ei yhtään auttanut ohitse pyöräilijöiden aiheuttama kiusallinen painin nolous. Turvakamerat olivat myötähäpeästä kääntäneet katseensa pois. 

Sain pyörän kotiin, enää se pitäisi korjata. Tätä tapausta ei kukaan ollut onneksi ikuistamassa kameralla.

Töistä saa liian hyvää lattea, ilmaiseksi. Oon joutunut taipumaan yksi-kuppi-päivässä -periaatteesta kahteen-kuppiin-päivässä. Ja silti tekisi mieli ottaa vielä kolmas. Lupasin ottaa latesta kuvan. Here goes. Ah.



Thursday, July 18, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 19 päivää

Laps on alkanut (jo jonkun aikaa sitten) kiikuttaa lelujaan meille. Selkeä osotus ja pyyntö, leikitään tällä! Myöskin tietää mistä lelutorvi alkaa soida, mutta kytkin on vielä vähän liian pieni ja jäykkä pikkusille sormille, joten aikuisen sormi ohjataan kytkimelle ja päpä. Kas näin saa torven päälle.

Oon ihaillut miten jotkut osaa leikkiä lapsen kanssa, anoppi on aika hyvä esimerkki tässä. Luovasti yhdistelee leluja jänniin juttuihin ja tuntuu ongelmitta keksivät leluista vaikka mitä kehystarinaa ja juonta. Ja siis leikittää lasta! Toisin kuin minä, joka seuraan lapsen perässä ja koitan vähän tarjoilla jotain ideoita tai enemmänkin reagoin lapsen implusseihin (koska en siis osaa ollenkaan niin luontevasti ohjastaa). Tää on tavallaan hassua, koska oon kuitenkin aika leikkisä tyypiltäni noin muuten.

Vaikeuksia on ehkä tajuta ja muistaa miten elävästi lapset kokee asiat. Puhuvat ja liikkuvat pehmolelut tuntuu ihan oikeilta, eikä yhtään haittaa vaikka tietää, että oikeasti aikuinen siinä puhuu ja liikuttaa. Tai että pikkuautoa pitää kuljettaa itse. Tai että teekannusta tulee vain ilmaa, kun sitä kaataa teekuppiin. Että mielikuvitus on ihan riittävän lähellä todellisuutta ja leikit pysyy kiinnostavina.

Kerrottakoon kuitenkin, että ekoja kertoja kun leikittiin teekutsuja, hörpin ensin itse kupista teetä ja sitten tarjosin lapselle. Laps avasi kuuliaisesti suunsa ja sitten katsoi mua sellasella ilmeellä kun vähän tyhmää aikuista katsotaan 'äiti ... se on ihan tyhjä.'

Luin taannoin tossa kirjan 'Playful parenting' (kirjailijana lasten psykologi Lawrence Cohen). Siinä puhuttiin leikin tärkeydestä ja avattiin vähän syitä MIKSI lapsi leikkii. Mulle koko leikin merkitys aukeni ihan uudella tavalla ja antoi kasan (uusia) syitä miksi KANNATTAA istua lapsen kanssa alas leikkimään. (Voi olla, että joskus tässä blogissa jo tästä puhuinkin .. äh, dementia ja väsymys.)

Tässä kaikessa tietenkin vanhemmalla täytyy olla a) kiinnostusta nähdä asioita lapsen näkökulmasta ja pyrkiä löytämään ongelmille syy, sen sijaan että komentaa lasta 'ylhäältä päin'; b) halua pitää läheiset ja kiintyneet välit lapsen kanssa; c) halua nähdä vaivaa kasvatuksesta ja valmiutta panostaa lapsen henkiseen pääomaan ja hyvinvointiin.

Lyhkäsyydessään mieleen jäi pari tärkeää pointtia: leikki on tärkeä työväline lapsen ja vanhemmat välisen vuorovaikutussuhteen kehittämisessä. Leikin avulla opetellaan käsittelemään tunteita, harjottamaan itsesäätelyä ja kasvatetaan itsetuntoa. Lisäksi vanhemman ja lapsen välinen luottamus lisääntyy ja kommunikaatio helpottuu. 

Toisaalta taas, lapsi käy läpi oppimiaan ja kokemiaan asioita leikin avustuksella. Erityisesti ikävät ja pelottavat kokemukset (rokotus lääkärillä, joku muu lapsi tönäsee / ei ota mukaan leikkiin / on ilkeä jne.) puretaan leikin avustuksella ja toisinaan tämä on myös paras (ja joskus ainoa) kanava saada selville mikä lasta harmittaa (mikä saattaa heijastua esim. kiukutteluna vanhemmille).

Kirjassa painotetaan lapsen tarvetta ja - työkalujen puuttuessa - hankaluutta löytää yhteys vanhempiinsa. Ja miten tärkeää vanhemmille on tulla vastaan ja tarjota tätä yhteyttä lapselle. 

Joo, oli se kyllä ihan hyvä kirja. Toisinaan toisti samaa teemaa ehkä turhaankin (joo, kyllä se tuli jo perille) ja en ehkä jokaisessa asiassa ollut 100% samaa mieltä, mutta hyviä pointteja silti. No, onneksi tässä on aikaa opetella taas leikkimään.

Ja siitä puheenollen, neuvolassa laps osotti kiinnostusta lelurekkaa ja vauvanukkea kohtaan. Pitäis varmaan käydä hommamassa sille (tasa-arvon nimissä tietty) molemmanlaiset lelut leikittäväksi.

Lapsparka. Perinyt isänsä epäsymmetriset korvat ja äitinsä epäsymmetriset silmät.

Wednesday, July 17, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 17 päivää

Käytiin tänään viimein lapsen 1-v neuvolassa, tapaamassa nyt ihan uutukaisen uutta neuvolatätiä. Alku ei ollut  lupaava: lähdettiin kotoa vähän kiireellä, ajettiin neuvolaan ja päädyttiinkin keskelle työmaata. Wtf? Joku osasi onneksi kertoa, että for now tämä neuvola toimii tuolla toisen neuvolan tiloissa. Hermot vähän kireenä lähdettiin ajamaan sinne samalla kun mies soitteli kysyäkseen kannattaako enää edes yrittää.

Kannatti yrittää. Tultiin 25min myöhässä, mutta aikaa oli jäljellä vielä 20min. Neuvolatäti oli täti, viiskymppinen, suloinen, hymyilevä, sydämellinen ja mukava. Mentiin jutut läpi aika kiireessä, mutta kaikki oleellinen saatiin tehtyä (kun MPR-rokotekin oli otettu jo aiemmin). Laps esitteli pinsettiotetta roikottamalla puuhelmeä langasta, jutteli kovasti, sai punnita itsensä ihan aikuisten vaa'alla (kotona on tätä harjoitellut jo siihen pisteeseen, että alan kohta huolestua syömishäiriöstä) ja vähän parkui kun piti mitata selältään. Oli noin  muuten iloinen ja aktiivinen, juoksenteli, mutta ei tullut potkineeksi palloa, vaikka senkin taitaa hyvin.

Paino: 9.4kg
Pituus: 77cm (tätä hämmästeltiin jo viime viikolla, kun kotimittaus sanoi 78cm!)
Pää: 47,5cm

Eli kaikki vallan loistavasti. Pituus oli kirinyt hiukan jopa nollakäyrän yläpuolelle, paino oli pysynyt omalla tasottuneella käyrällään -10 kohdalla. Hyvä mieli jäi, vaikka etukäteen olin riidellyt (muiden ihmisten kauhutarinoiden takia) päässäni kuvitellun neuvolatädin kanssa niin nukkumisesta, imettämisestä kuin syömisestäkin. Vaan hällä ei ollutkaan mitänä negatiivista sanottavaa mistään näistä, eikä mistään  muustakaan.

Laps on alkanut kiipeillä ruokatilan tuoleille. Tuoleilta pääsisi pöydällä. Pöydältä pääsisi kuolemanpudotukseen portaisiin. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, että jotain pitää tehdä (miten ihmeessä edelliset asukkaat selvisi? Rauhallisempia lapsia? En todellakaan luota siihen, että 'juujuu, aina me vahditaan') ja oon koittanut tarjota miehelle tämänhenkistä ratkaisua: 

Riippuverkko-hengailutila!

(Kuva täältä - kandee katsoa, ihan  mahtava artikkeli!)

Siis ihan parasta, MISSÄÄN ei ole tollasta, ei kellään! Ja vähänkö makoilisin siellä hengailemassa! Vähänkö laps rakastaisi sitä! Ja jos siihen alapuolelle vielä virittää 'turvaverkon', eli in the unlikely event of toi ratkee jotenkin, kakkosverkko ottaisi vastaan, se olis ihan turvallinenkin. Jostain syystä mies ei niin innoissaan. En tajua.


In other news: laitettiin lapselle 'uima-allas' pihalle helteiden pakopaikaksi. Allas pistettiin varjoon. Altaalle pistettiin  myös  oma varjo. Lapsen päähän UV-hattu ja ylle UV-uikkari. Aloin miettiä ollaanko menty over the top. Siirrettiin uima-allas aurinkoisempaan kohtaan (kuitenkin niin, että varjo suojasi edelleen). 

Märän lapsen lämmikkeeksi löytyi isin vanha kylpytakki. Vielä on vähän kasvunvaraa, tosin sitten menetetään mahtava jedi master-fiilis. Nauratti kyllä kun laps viipottu laahuksineen ja huppuineen ympäriinsä. Katsokaa nyt!






Löysin eilen kotiin pyöräillessä: joku oli kirjoittanut hyvän elämänohjeen pyörätielle.



Sunday, July 14, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 14 päivää

Moi vaan, voi kyllä, Suomesta. Kiitos teknisen vian perjantain kone oli viittä vaille VIISI tuntia myöhässä. Jatkoyhteyksien muuttumisineen olisin missannut kahdesta kanariapäivästä 50%. Päätin olla lähtemättä (varsinkin kun puhelimitse lupasivat full refundin lipuista. Myöhemmin tietenkin söivät sanansa ja palauttivat 50%. Valitus on vetämässä). Eli ei Kanariaa, ei maamoa. Äh äh äh ja äh. Ja äh.

Miehen vanhemmat olivat tulleet viikonlopuksi pääkaupunkiseudulle (jeesailemaan myös lapsen vahtimisessa), joten otettiin nyt sitten kaikki irti siitä. Saatiin ihan tsägällä pöytä lauantai-illaksi Pos3s:sta ja vähän jännittyneinä (minä) jätettiin lapsen nukutushommat (ekaa kertaa) isovanhemmille.

Ruoka oli aivan hävyttömän hyvää (ei muuta odotettukaan) ja laps oli kuulemma mennyt nukkumaan täysin protestoimatta koko iltana. Whoah. Ei niin, että meilläkään mikään erityinen iltashow yleensä ole, mutta pelkäsin silti vähän väsymyspuuskaa ('missä isi ja äiti?!'). Oon kuullut ennenkin tällaisia 'menee erityisen helposti nukkumaan jonkun toisen nukuttamana' -tarinoita, mutta enhän mä nyt tosiaankaan uskonut, että MEIDÄN laps lankeaisi sellaseen.

Anyway, meillä oli ihan mahtava ilta, ekaa kertaa ikuisuuksiin kahdestaan kunnolla ulkona. Okei, kotona oltiin joskus ennen yhtätoista, mutta silti!

Alkupalaa

Tänään sitten vietettiin vihdoin se sellanen kesäpäivä, joka olis jo monta kertaa pitänyt viettää. TEHTIIN asioita! Käytiin katsomassa aamupäivällä kaislikkoa ja lehmiä (laps aika onnistuneesti hapuili heti 'eh-mä, ehh-mä', tosin lähietäisyydeltä tuijotti silmät lautasina 'päh! häh-päh?!' Välillä tulee mieleen, että esimerkiksi teatteria harrastavien kannattaisi ottaa mallia lapsen ilmaisusta. Miten paljon mahtuukaa saakaan sanottua yhdellä, merkityksettömällä tavulla.). 

Siitä jatkettiin eteenpäin: haettiin kaupasta ruokaa, annettiin lapsen nukahtaa päikkäreille vaunuihin ja luettiin rantanurmikkoalueella lehtipuun väreilevässä varjossa aikakauslehtiä ja syötiin croissantteja (ja fetaa ja hummusta, vesimeloonia, tomaatteja, karjalanpiirakoita, pähkinöitä, juustoa ja ja ja ja...). 




Sympaattisia lehmiä




Opittiin asioita! Lehdessä oli mm. juttu siitä, miten lapselle saa kivasti nikkaroitua veneenmallisen hiekkiksen. Okei, aateltiin, ihan hauska idea. Eli hiekkis sellaseen viiskulmion muotoon? Lehden kuva havainnoi:

O-friggin-K. Kannessa ei mainittu, että vaatimuksena
oli myös voida seilata hiekkis-laivalla
vuorille tulvan tullen. (ps. otsikko on oikeasti
'Laiva kuivalle maalle, ei uivalle maalle)

Peuhattiin lapsen kanssa vielä tunnin verran päikkäreiden jälkeen, mutta aikamoista perässä juoksemistahan se on: 'OOH, lempileluni! SORAA! Keskellä kiivaasti liikennöityä pyörätietä! Istunpa tähän toimittamaan EU-direktiivien mukaista pikkukivien makutestausta'. Mutta siis mahtavan hauskaahan meillä oli, koko perheellä. Ja sitten tuli vielä kutsu iltapalalle kaverien luo, excellent. Mustikkajädeä, fetapiirakkaa ja hyvää seuraa.

Laps alkaa osottaa hämmästyttäviä ongelmanratkaisutaitoja. Palikat alkaa välillä löytää palikkatestissä oikeisiin holeihin ja helpot esteet alkaa olla liian helppoja. 

Hauskin ratkaisumalli nähtiin kyllä tänään: toimin 'porttina' olkkarissa, estäen lapsen pääsyn toiseen päähän huonetta. Ainoa reitti kulki siis mun ohi ja kaappasin lapsen aina syliini ohitusyrityksessä (joita tapahtui about sata). Lopulta laps löysi sohvalta huovan ja leikittiin hetken 'missä laps?' -leikkiä. Hetkisen päästä keksi hän yrittää mun OHI huopa (itse laitettuna, tietenkin) päässään mun ihmetellessä 'miiisssä laps, missä laps?'. Olisi melkein tehnyt mieli palkita moisesta kekseliäisyydestä ja päästää. Mahtava tyyppi :D

Thursday, July 11, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 12 päivää

Jänniä juttuja:

1) Rokotetutkimus saatiin päätökseen kurkku suorana parkuen (laps). Onneksi verikoe ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja saivat ihan hyvän näytteen. Ja lapskin rauhottui nopsaan sen jälkeen (ps. kyllä, oli puudutuslaastari, tälläkin kertaa). Tutkimuksen jälkeen punnittiin laps (aiheutti uuden parkumisen. Anyway, 9550g, about nollakäyrälle on kivunnut). Silittelin pientä nakua sylissä hetken ja laps helpottuneena rentoutui mun paidan märäksi.

Käytiin Kaisaniemen Tarjoustalon kautta hakemassa mulle puhdas paita ja mentiin kotiin jännittämään seuraavaa juttua.

2) Maamolasta lopulta tuli kuin tulikin hyviä uutisia (olosuhteisiin nähden)! Aivan massiivinen helpotus! 

3) Pian, illalla istun koneessa, matkalla maamolaan kaliman luvattuun maahan (Kanarialle, siellä kuulemma kuuma). YKSIN. Reissu kestää vain viikonlopun, mutta siis yksin. Ilman lasta. Ja miestä. Kolme kokonaista yötä. Make no mistake, ennen lippun varaamista mietin kyllä todella hartaasti ja pitkään. Entä jos laps alkaa vihata mua? Tai unohtaa mut? Tai saa elinikäisiä traumoja? Entä miten mä selviän ikävästä, kun jo työpäivän aikana toivois välillä saavansa lapsen syliin?

Vakuuttivat kuitenkin, että laps ei ala vihata, ei tule enää pian muistamaan koko tapahtumaa ja pärjää hyvin isin kanssa (kuten on kyllä tähänkin asti pärjännyt). Ja että maamolassa olen nyt tarvitumpi kuin kotona. Ja niin mä sitten hankin liput ja kohta pitäis alkaa pakata.

4) Kävin eilen opiskelukavereiden kanssa pussikaljalla puistossa, keskustassa (lapsen nukkumaanmenon jälkeen). Jatkoivat sitten vielä jonnekin baariin, mä lähden kävelemään kohti Kamppia ja kotia. Oli aika jännä (hyvällä tavalla) tunne kävellä kesäsiä katuja valosassa illassa ja olla ilman kiirettä siinä itsekseni. Hengitellä Helsinkiä, maleksia, omaa aikaa, minä itse. Että olis ehkä sittenkin joskus vielä kivaa asua taas stadissa, ehkä sitten kun lapset on isompia. Ehkä (onko pakko luopua omasta pihasta?). 

Vähän samanlainen itsenäisen hetken rush kuin teininä, kun koki ensimmäisiä kertoja niitä 'minä saan itse mennä Mäkkiin ostamaan Sundaen omilla rahoillani, eikä tarvii kertoa kellekään' -hetkiä (voi kyllä, juhlistaakseni tätä hetkeä kävin hakemassa Mäkistä Sundaen, ihan omilla rahoillani).

Monday, July 8, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 8 päivää

Rumatyhmäpäivästä moi.

Joskus toivoisin, että munkin blogi olis yks niistä internetin ihanista lifestyle blogeista (joista suurin osa jostain syystä lily.fi:ssä?), joissa kerrotaan ihania, terveellisiä reseptejä, näytetään ihania kuvia, ja joissa kaunis, tasapainoinen, terveellinen, hyvinvoiva, älykäs, kouluttautunut ja hyvin pukeutuva kirjoittaja kertoo vinkkejä ja pieniä anekdootteja omasta elämästään suurelle yleisölle, joka imee itseensä tätä ihanuutta ja hyvinvointia ja alkaa ehkä itsekin voida paremmin, ihan vaan lukemalla näitä juttuja.

Sen sijaan täällä olis tarjolla jostain ihmeellisestä allergiareaktiosta turvonneet silmät, eilisen nutturan tuhonneet hiukset ja viimesten päivien .. ei, viikkojen sokeriövereistä turvonnut olo. Hame, joka nousee ikävästi kävellessä, valkoinen kauluspaita, josta näkyy rintsikat läpi ja sukkahousuihin repäsin täällä duunin pukkarissa kämmenenkokosen reiän, joka onneksi on hameen alla piilossa, paitsi tietty minuutin kävelyn jälkeen, jollon hame on hivuttautunut epäilyttävän ylös. Oikeen kunnon toimistonrotan univormu!

Ei, en aio tarjoilla kuvaa. Tarjoilisin kuitenkin kuvan lapsesta supersöpössä synttärimekossa (käytiin serkun synttäreillä lauantaina), jos olisin saanut yhtään onnistunutta kuvaa siitä. Sen sijaan kuvia löytyisi yltä päältä ruoassa kylpevässä lapsesta päivällisaikaan (mekko oli tässä vaiheessa jo pelastettu, vaikka siinä olikin mansikka- ja kakkutahroja).

Tähän liittyen miehen sisko repesi nauramaan nähdessään sotkuisen lapsen. Nauratti meitäkin (ja lasta), mutta myöhemmin kun kysyin, että 'kai teilläkin on ollut tällasta' miehen sisko pudisti päästää. Lapsensa ovat olleet aina niin hanakoita syömään, että jos sotkeminen on alkanut, se on otettu merkkinä, että 'kiitos riittää'. Totesi kuitenkin, että lapset on tässäkin asiassa todella erilaisia, tietenkin. Tärkeintä on tietenkin, että lapsi ylipäätään syö, ja jos se on jonkun aikaa sotkuista, niin so be it. 

Ja tähän liittyen, tänään olikin sellanen päivä, jollon laps suostuu syömään aamupalaksi vain jugurttia. Vain itse. Ilman lusikkaa. At first I was like 'äh', but then i lol-ed. Feeling awesome :D

Ja siitä päästäänkin sujuvasti taas äitiyspohdintaan. Mulla on tällä hetkellä useinkin mielessä pohdinta osaanko vetää rajat oikeisiin paikkoihin. Oonko liian lepsu, jos annan lapsen leikkiä ruoalla (ja kuvittelen, että sen kehitykselle on hyväksi se, että se saa tutkia ja testailla ruokaa ja sen ominaisuuksia rauhassa), vai teenkö karhunpalvelun meille molemmille sillä, etten määrätietoisesti opeta lasta pöytätavoille jo nyt ja mitä pidempään odotan, sen vaikeammaksi se muuttuu? 

Oh well. Vaivun tästä jatkamaan rumatyhmäpäivääni.

EDIT: Ainiin! Pääsenhän mä keulimaan kuitenkin sillä, että söin aamupalaksi palan ruisleipää, jossa päällä itsetehtyä kurpitsansiementahnaa (tästä ei tietenkään ole kuvaa), joka on yllättävän hyvää. Lisäksi vedin töissä mansikka-raakakaakao-hunaja smoothien. Lounaaksi salaattia (koska en tiennyt, että olis tortillojakin ja kaikissa muissa ruokapisteissä oli kauhean jono) ja mustaherukkarahkaa (ensimmäistä kertaa duunissa rahkaa ja oli kyllä tosi sokerista ja hyvää). 

Ja täällä duunissa saa tosi hyvää lattea, joka on taivuttanut mun yksi-kuppi-kahvia-päivässä -säännön no-kaksi-kuppia-kunkerransaa_hyväälatteailmaseks_jaonrasvatonta-päivässä -säännöksi. One of these days otan siitä kuvan puhelimellani, muokkaan värifiltterin avulla kauniiksi ja postaan tänne jonkun ilahduttavan euforismin saattelemana.

Sunday, July 7, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 7 päivää

Laps pärjäsi hienosti yön (no, puoltoista yötä) ilman äitiä. Sain kuvia lapsesta touhuamassa ja leikkimässä, mm. istumassa markettiostoskärryautossa. Lisäksi laps oli oppinut sanomaan 'korva' ja myös näyttämään missä kyseinen elin sijaitsee. 


Kummallekin eturenkaalle oma ratti! Miten siistiä!
Miksei meidän Fordissa??

Mulla ei mennyt yhtä mallikkaasti. Jouduin esim. töissä kutsumaan securityn paikalle, koska pukkarin kaappini ei auennut, vaikka kuinka koitin avainta vääntää. Turvanaisen tullessa paikalle häpeä nousi poskille - olin yrittänyt kaappiin sisään meidän postilaatikon avaimella.

Lähdin melko spontaanisti keskiviikkona duunin jälkeen ajamaan Poriin, ajatuksena tehdä kaksi päivää etänä töitä sieltä. Tultiin kuitenkin jo torstai-iltana takaisin, nähtiin matkalla peura korvat höröllä korkeassa heinikossa, ilta-auringossa ja joutsenia tyynellä metsälammella. Laps nukkui takapenkillä (lähdettin kohti stadia ilta-aikaan, että laps voisi alottaa yöunet matkalla) ja me vietettiin mukava ajomatka jutellen miehen kanssa. Pitkästä aikaa leppoisaa, kiireetöntä juttelua, nautinnollista. Tiet oli tyhjiä ja kuivia, näkyvyys hyvä, ajo helppoa ja seura hyvää. Kotimatka meni melkein liiankin nopeasti.

Ja sitten öistä. Meillä on yöt - dare I even say - rauhottunu todella paljon viimesen parin viikon aikana. Nykyään on jo melko tavallista, että a) laps nukkuu koko yön pinniksessä (meidän sängyn vieressä); b) laps herää kerran, nukahtaakseen nopeasti ja helposti helposti tassuiluun ja herää seuraavan kerran kuudelta-seiskalta haluamaan maitoa (ja alottamaan päivän).

Muutama tähän liittyvä uskomus:
1) Hyvät valmistelut (yöimetysten vähentäminen minimiin ynnä muut hellät uniassosiaatioiden ohjastamiset) on auttanu, mutta ratkaiseva tekijä on ollut yksinkertaisesti lapsen kasvaminen. Time was right, laps oli kypsä ja yöunet ovat parantuneet luonnostaan. Yksi lääkärikaverini lohdutteli mua  pitkin viime kevättä useammankin kerran 'vuoden ikäsenä yöt alkaa rauhottua, oota vaan'. Myös maamo muistutti, että kunhan suurimmat muutokset motoorisissa taidoissa on opittu (eli siis lähtenyt kävelemään), niin yöt rauhottuu. Tarrauduin näihin kuin viimesiin oljenkorsiin. (Disclaimer: tietenkään kaikkiin lapsiin tämä(kään) ei päde, mutta meillä päti - ja peräti häkellyttävän tarkasti.)

Tähän myös auttoi se, että siirryin itse nukkumaan toiseen huoneeseen muutamiksi viikoiksi. Mutta tässäkin ajotus oli todella tärkeetä! Laps oli valmis vastaanottamaan isältä yöhellyyden, eikä äitiä enää tarvittu. Aikasemmat yritykset siirtää yövastuu isälle ei toiminu - aika ei ollut oikea, vaan tästä alkoi olla apua vasta nyt. Ja kyllä, aluksi isänkin kanssa laps heräili yhdeltä, kolmelta, viideltä, mutta oli aina aika helposti uudelleen nukutettavissa. Ja sitten melko yhtäkkiä heräämiset väheni yhteen pieneen.

2) Varmaan kaikki lapset LOPULTA alkaisivat nukkua kunnolla joutumatta itkemään sekuntiakaan (kuvainnollisesti, eihän kukaan vanhempi alle sekunnissa pääse lapsen luokse) yksin, kunhan vanhemmat jaksaisivat odottaa (ja kärsivällisesti myös valmistella lasta siihen hellillä keinoilla). Hellät keinot ei aina heti tuo odotettua koko yön katkotonta unta, mutta se ei välttämättä ole kiinni keinojen heikkoudesta, vaan lapsen valmiudesta nukkua yöt läpi (toisethan osaa tän jo parikuisista lähtien). Sitkeys ja kärsivällisyys palkitaan.

Lueskelin Jay Gordonin unikoulusta ja siinä kirjoittaja toteaa, ettei suosittele unikoulua alle 1-vuotiaille. Tässä vaiheessa voin sanoa alkaneeni kannattaa tätä (niin, helppoahan se on nyt sanoa). Ensimmäisen vuoden aikana tapahtuu niin paljon öitä vaikeuttavia asioita (motoorinen oppiminen, hampaat jne.), että ehkä ei kannata vielä lähteä siitä oletuksesta, että lapsi _pitäisi_ saada nukkumaan yöt läpeensä - vaikka sitten huudattamalla. On hyvä opettaa lasta siirtymään unisyklistä toiseen ilman aikuisen apua, mutta se ei siltikään vielä takaa, etteikö öisiä herätyksiä tule.

3) Toisinaan tulee anyway levottomia öitä, joilla ei ole mitään tekemistä unikoulutuksen tai -kouluttamattomuuden kanssa. Niillä on tekemistä hampaiden, rokotusten, ilmavaivojen, auringonpilkkujen ja lottonumeroiden kanssa. Tähän on hyvä tehdä selkeä ero. 

Toim. huom. kirjoitin tämän entryn eilen illalla ja mietin peloissani mitä tämä tekee tulevalle yölle (vaikken edes vielä julkaissut). No EIKÖS laps herännyt yhdentoista aikaan ja vieläpä melko rauhattoman kiukkusena. Hyssyteltiin ja ihmeteltiin aikamme (puoli tuntia? tunti?), kun suppokaan ei kerran auttanut ja lopulta minä siirryin alakertaan ja mies antoi lapselle pullosta maitoa. Laps hörppäsi maidot yhdellä kulauksella ja sammui loppuyöksi. Diagnoosi: nälkä. Vuosi takana ja vanhemmat tekee edelleen tämmösiä amatöörimokia. Great. Vetoan nyt siihen, että yönälkää ei ole meillä nähty enää viikkoihin.

Koska mulla on nyt kokemusta kokonaisesta yhdestä lapsesta, niin tämän perusteella voin varmasti neuvoa kaikkia vanhempia, right? Ai ei? Oikeesti? No, here goes silti: 

Eli siis hei te kaikki lastenne unien kanssa taistelevat, rohkenen nyt puoltamaan kärsivällisyyttä! Lempeää opetusta lapselle, että osaa itse siirtyä syklistä toiseen (yleensä kaikki isommat lapset oppii tähän melko helposti ja nopeasti, viikossa-parissa). Kärsivällisyyttä ja katkonaisten öiden hyväksymistä. Nopeaa reagointia (jos lapsi ei ekan älähdyksen jälkeen nukahda itse takasin) ja turvan antamista ('ollaan täällä ja tullaan pian kun kutsut'). Kärsivällisyyttä vähän lisää. Paljon läheisyyttä päivisin ja öisinkin, jos tarvetta vaikuttaa olevan. 

Tää on ollut ihan älyttömän lohdullista mulle, koska mietin tuossa aikasemmin, että pitääkö meidän OIKEASTI mennä jossain vaiheessa siihen, että lapsi pitää jättää (joksikin aikaa) yksin sänkyyn itkemään. Eikö se tosiaankaan tule ikinä oppimaan nukkumaan kokonaisia öitä, jos sen ei anna huutaa. 

Tuesday, July 2, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 2 päivää

Kuulostaa varmaan pahalta, jos sanon miehen napanneen nukkuvan lapsen mun viereltä keskellä yötä autoon löytyäkseen aamulla useamman sadan kilsan päästä (edelleen Suomesta kuitenkin). Tilanne ei ole onneksi ihan niin  karu, kuin miltä kuulostaa. Miehen vanhemmat ajeli kotiinsa keskellä yötä ja oltiin sovittu miehen lähtevän lapsen kanssa mukaan, juhlistamaan serkkusynttäreitä tänään.

Ensimmäinen reaktio, kun tästä puhuttiin, oli innostus: koko ilta omaa aikaa, omaa aikaa, omaa aikaa! Heti perään (noin sekunnin päästä) sydän löi ikävää ja huolta, mutta pärjääkö laps ilman äitiä? Ja heti sen perään, että no kyllähän LAPS pärjää, vaan pärjääkö äiti?

Päätin kuitenkin pärjätä. Ajattelin myös nautinnollisesti, että saisin nukkua vaikka seittemään asti, ihan tosta noin vaan. Aamukuuden herätyksestä piti kuitenkin huolta karvalaps. Rämisteli häkin (avonaisen, mind you!) kaltereita, halusi varmaan aamupalaa. Sinnittelin kuitenkin ja lopulta seiskalta nousin. Aikasin töihin ja aikasin kaupungille shoppaamaan ja syömään ja ehkä jopa terassille.

Työpaikalla aloin jossain vaiheessa ihmetellä miksi paida istuu niin huonosti, vaikka tää on ihan samaa kokoa kuin mun muutkin vastaavat nappipaidat. Ja miksi ylin nappi näyttää valmiilta singahtamaan kiertoradalle. Ja sitten se iski tajuntaan kesken lounaan. En pumpannut aamulla. 

Ei auttanut, menin sitten duunivessaan tyhjentelemään lavuaarin äärelle, just like the classy lady I am. Duuniäiti for teh win.

Monday, July 1, 2013

1 vuotta, 0 kuukautta, 1 päivä

Kyllä, laps on nyt vuoden ikäinen.

Juhlat meni kyllä mainiosti. Melkoinen härdelli, vaikka paikalla oli vaan sisarukset ja vanhemmat. Parisenkymmentä vierasta, josta puolet lapsia - ja silti puuttui vielä pari aikuista ja pari lasta. Laps vaikutti nauttivan ja viihtyvän, samoin kuin muut lapset (erityisesti pienimmät, jotka silmät suurina seuraili isompien meininkiä).

Upeita lahjoja ja liikutuksen pala kurkussa, kun lapselle laulettiin onnittelua. Huomiosta laps nautti ja pelleili ja kujeili minkä kerkesti - kuulemma ihan kuin äitinsä lapsena.

Ihania muistoja, toivottavasti ei unohdu koskaan. Ja ihan vain ettei jollekin nyt jäänyt edellisestä, väsähtäneestä kirjotuksesta väärää kuvaa - nautin oikeasti (vaikka hitusen se leipominen stressasikin ;) ja juhlat oli ihanat. Ensi vuonna ehkä ostan kakun valmiina.

Btw, pieni päivitys vielä tähän (oon nyt rohkea ja uskallan sanoa): kaverin ennustus vaikuttaa pitävän paikkansa. Yöt ovat alkaneet tässä vuoden kieppeillä rauhottua. Oon nukkunut eri huoneessa nyt öitä, mutta aamuisin mies on raportoinut, että laps on saattanut hyvinkin nukkua kasista neljään-viiteen heräämättä. Hyvä laps! Kuudeltahan alkaa sitten päivä. Täytyy sanoa, että kyllä olo on virkeämpi vaikka vain kuuden-seittemän tunnin yhtäjaksosilla unilla, kuin pidemmillä katkonaisilla.