Sunday, January 31, 2016

3v-6kk-31pv & 1v-3kk-5pv

Mä niin ihailen tyyppejä, jotka ilosesti kertoo miten ne on perheenä kahden (tai edes yhden. Puhumattakaan kolmen!) lapsen kanssa käyny metsissä metsäilemässä (öitäkin!) tai museoissa tai siis ihan missä vaan mikä ei ole lähipuisto, vie enemmän kuin tunnin ja vaatii suunnittelua liittyen päivärytmeihin, aikatauluihin, ruokailuun, vaatetukseen jne. Tai siis vaikka ravintola. Että menee silleen kasuaalisti 'ei jaksettu kokata, mentiin ravintolaan lasten kanssa syömään. Koska se on niin vaivatonta ja mukavaa ja stressitöntä.' Stressitöntä?!

Me aina välillä yritetään tehdä jotain. Suunnitellaan vähän ja sitten aika nopsaan tulee se 'no mitä me syödään' - ja ennen kaikkea mitä toi pienempi syö. Isommalle nyt vielä voi tollasena tarjota ne ranskikset ja nakit (tai mitä muuta roskaruokaa siellä nyt sattuukaan olemaan), mutta entä pienempi. Kauan sinne ajaa. Pystyykö siellä olemaan rattailla, saako pienempi raivarit jos sitä ei laske liikkeelle, selvitäänkö me kahden kävelevän lapsen kanssa (mahdollisessa ihmistungoksessa / paikassa joka ei ole erikseen suunniteltu yksvuotiaille). 

Nukahtaako lapset autoon ja sitten yöunille päästään vasta puolilta öin. Tuleeko tästä kivaa kellekään, vai onko tää kaikki vaan superturhauttavaa niska stressihiessä juoksemista, yrittämistä, ja epäonnistumista. Pitäiskö vaan mennä käymään puistossa. Tossa lähellä. Jos mä jään kotiin siivoomaan ja laittamaan ruokaa.

Tää keskustelu käytiin taas eilen. Punnittiin vaihtoehtoja ja lopulta potkittiin ittemme liikkeelle. Pitää sitä joskus nyt jotain tehdä ja kotoa lähteä ulos.

Ajeltiin tunti Santa Cruz Beach Boardwalkille. Syötiin jädeä, ihmeteltiin vuoristoratoja (isommalle liian iso, vanhemmille liian pelottava), juostiin aaltojen luo ja aaltoja pakoon, heiteltiin simpukoita mereen, sanottiin WOW kun isot hyrskyt teki tunneleita vähän ennen rantaa ja annettiin isomman valita itelleen kasvomaalaus. Pari lastenkarusellia (isompi on jo niin iso nyyh!), ranskikset (pienemmälle kotieväitä) ja olin jo totesin miehelle: olipa hyvä, että tultiin. Niinkun aina. 

Kai se on se prosessi, kun niin monta asiaa pitää vielä ottaa huomioon, erityisesti kun pienempi on vielä aika pieni. Että ei voi vaan napata käsilaukkua olalle ja hypätä autoon. Laiskamato pitäis sitkeesti vaan comfort zonella siellä neljän seinän sisällä.

Mutta eli siis joo. Mentiin, tultiin, saatiin lapset autonukahduksista huolimatta ihmisten aikoihin nukkumaan, kaikilla oli kivaa, kaikkia väsytti, otin pari kuvaa todistusaineistoksi.

Ja sitten pienempi heräsi tänäaamuna kuumeisena. Ilman muita oireita. Mi-tä nyt?! Nngghhh!




Sunday, January 24, 2016

3v-6kk-24pv & 1v-2kk-28pv

Lueskelin tossa vanhoja blogipostauksia ja tavallaan vähän nauratti ja haikeutti ja silmiä pyöritytti yhtä aikaa. Mulla oli paljon kaikenlaisia ajatuksia kasvatuksesta (siis jo raskausaikana) ja lueskelin ennen lapsen syntymää kirjoja miten selvitä toddler tantrumeista (voi elämä.). Tuskailin ekalla vai tokalla viikolla imetystä, että tätäkö puoli vuotta (lopulta imetin isompaa n. 15kk). Pelkäsin jatkuvasti muuttuvani nössöällö-äidiksi, jota kaikki vihaa. Lopulta en enää jaksanu välittää. Otetaan nyt se nössöällö-äidin rooli, kun se kerran tulee luonnostaan.

Oon mä muuttunut aika paljon. Tosi paljon. Oikeastaan kaikki lapsiin liittyvä muuttui mussa kertaheitolla isomman synnyttyä ja sen jälkeenkin oli vielä paljon viilattavaa. Ja muutosta tapahtuu kokoajan! Oon mm. muuttunut tyypiksi, joka kulkee ihan mielellään juoksutrikoissa julkisesti (ainakin jos päällä on vähän pidempi paita).  Muitakin muutoksia ihan tässä lähiaikoina: huomasin tänään, että naapuriperheen (jossa vajaa parivuotias lapsi) kävellessä vastaan parkkiksella suusta lipsahti jo melko luontevasti ooh, such a warm fleece! So cute! (noniin, sormet pois kurkusta nyt. Se on kuulkaa sosiaalista hyvää käytöstä täällä)

Sanoin joskus aikasemmin (heh, eli viime viikonloppuna) olevani vielä valovuosien päässä mukavuusalueestani. Mutta sitten kuitenkin tässä tänään on nyt taas sellanen aika mukavuusalueinen päivä ja muitakin päiviä. Varmaan pikkuhuolet edelleen heittäisi laidan yli, mutta niinä hetkinä kun ei oikeastaan ole mitään, niin olo on melko seesteinen. Ja sitten tulee se vaihe, kun pikkuhuoletkaan ei enää niin. 

Mietin tossa kanssa tota lasten mukavuusaluetta. Koitin taas kahdesti käydä salilla viime viikolla, mutta pienempi todellakaan had none of it. Tekis ja ei tekis mieli luovuttaa. Mutta sitten pyörittelen taas mielessäni kaverin pohdiskelua omista lapsistaan: on ihan ok, että joutuvat välillä vähän mukavuusalueensa ulkopuolelle, kun perusturvallisuus ja kiintymys on kuitenkin ihan kunnossa. 

Musta tuntuu, että toi oli sellanen lausahdus, joka mun piti kuulla. Mä olen kuitenkin melkolailla koittanut suojella lapsia kaikkien näiden meidän myllerrysten keskellä. Että se on ihan ok, että välillä joutuu käymään mukavuusalueen ulkopuolella, kun perustukset on kunnossa.

Ja siis hei, isommalla menee preschoolissa mainiosti! Vieläkin jääminen vähän jännittää, mutta alkoi puhua, että haluaisi olla siellä koko päivän. Tai useampana päivänä viikossa. Ja että siellä on preschool-kaveri, joka on lapsi ja tyttö, mutta nimestä ei aavistustakaan. Että ovat leikkineet yhdessä. Sain hädintuskin piilotettua ilotuuletuksen!

Pienempi puskee neljättä molaaria ja on joutunut taas katkasuhoitoon. Joo, yöimetykset - ja joojoo, kuinkahan mones kerta tää nyt on, pitäis olla johdonmukainen ja kaikkee, mutku jetlag. Ja nuha. Ja hampaat. Ja laiskuus. Tää on nyt lopullista, ihan varmasti.

Ja vielä yksi blogin kantava teema: sää. Täällä on ollut muutamia teepaitapäiviä ja sitten aina välillä sataa tosi paljon. Ja aika usein molempia yhtä aikaa, sateenkaaria joka suunnassa. Muistan miettineeni etukäteen, että voi että tulee ikävä sateisia päiviä, kun voi hyvällä omallatunnolla olla vaan kotona. No, ei oo ehtinyt tulla ikävä. Täällä kuitenkin sataa tällä hetkellä varmaan ainakin joka kolmas päivä. Ainakin jonkun verran. 

Btw, mä olen myöskin tajunnut, että TÄMÄ ilmasto täällä, TÄMÄ on se, jossa sellanen toppaliivi voisi olla kätevä! Täällä on just sellasia kelejä, joita Suomessa on vuoden aikana ehkä kaksi, niitä sellasia täydellisiä, semi-lämpimiä, aurinkoisia syyspäiviä, jollon on jo kirpeetä, mutta kuivaa ja pärjää villapaidassa ja pipossa. Tai siinä toppaliivissä. Mystery solved!


Joskus tarvii vartin omaa aikaa. Onneks meillä on pakasterasia-
laatikko.



Monday, January 18, 2016

3v-6kk-18pv & 1v-2kk-22pv

On ollut vähän kortisolintäyteinen viikonloppu. Sellanen junaturmasta lento-onnettomuuteen. Paitsi että nää asiat on ollut ehkä enemmän tasoa värikynästä katkesi kärki ja kenkään meni hiekkaa. Verrattuna.

Mä olen niin kaukana mukavuusalueestani, etten saisi greyhoundattuakaan enää takas. Ja täällä epämukavuusalueella ollaan aina miinakentällä. Ei tarvita paljoa ihan full blown paniikkiin ja varmuuteen siitä, että elämä on peruuttamattomasti pilalla. Tyypillisesti nää kiertää akselilla 'olen  tietämättömyyttäni syöttänyt / juottanut lapsille jotain mitä ei olisi pitänyt' tai 'minulla on vaiva X (kuten esim. nyt näärännäppy silmässä), onkohan se kuolemaksi?!'

No siinä hengessä ja Mamman rimpuilujen inspiroitumana hyviä asioita elämästä. Nyt niinku tälleen ennenku vetäydyn vähän mindfullness-meditoimaan (eli katsomaan Big Bang Theorya pizzanpala kädessä).

1) Kolmepäivänen viikonloppu, jonka aikana tapahtui tämä:

S'mores. Crepe. Can't go wrong.

2) Children's Discovery Museum, jossa lasten aivot kehittyi taas kohisten ja isompi pääsi kypärä päässä kiljumaan piipaata Ihan Oikean paloauton kyytiin. In the meanwhile pienempi hakkasi hitaammin liikkuvia lajitovereitaan helistimellä päähän vauvojen (eli alle 4v) alueella. Isompi myös askarteli jostain styroksipalasista 'preschoolin portin'. En ole varma miten suhtautua, koska mulle tuli ekana mieleen helvetin portit. Kattokaa nyt:

Okei, hyvällä tahdolla tää voisi olla kanssa joku lumilinnajääluola,
joka odottelee suu auki pahaa-aavistamatonta lasta, jonka päälle
voisi romahtaa.

3) Home delivery pizza, joka oli tosi hyvää.


4) Pienempi, joka innostui tänään ekaa kertaa kunnolla tanssahtelemaan. Biisi oli You Can Call Me Al. Onhan siinä ihan tarttuna bassoriffi! Ja kyllähän nauratti! Oikeastaan tähän voisi laskea aamujamit, jotka pidettiin koko perheen kesken.

5) Spotifyn valmiit playlistat. Välillä ne on ihan helmiä!

6) Mies. Tää yks spesifinen. Tää ankkuri, joka pysäyttää kun mun mopo meinaa karata käsistä. Kallio, joka kestää mun paniikkisäntäilyt. Valium, joka vaikuttaa on-demand. Helium, joka palauttaa maan pinnalle syvemmistäkin syövereistä. Joka jakaa mun kanssa jädet ja pizzat ja muut comfort ruoat.

7) Että on kaveri, joka ei ole äiti, ja jonka kanssa istua kahvilassa puhumassa ei-äiti-asioista.

8) Että on lapset, joiden kanssa elo on pääosin mukavaa ja iisiä ja joiden kanssa voi neuvotella ja sopia. Okei, pienemmän kanssa neuvottelu on lähinnä tasolla 'nn-apa'. Niin rakas, se on napa. 'nn-apa'. Ei kulta, se on nänni.

Ja vielä isompi, joka viimeksi preschoolista tulessaan kertoi mulle ratkiriemukkaasti: 'tällä kertaa minä halusinkin lähteä täältä pois!'. Oltiin keskusteltu siitä, miten aluksi jännittää, mutta sitten preschoolissa onkin niin kivaa, ettei sieltä malttaisi lähteä pois. No, nyt malttoi.

9) Keli, jossa voi lähteä ulos mukavuusvaatteissa (vaikkakin katson kyllä suomalaisten lumikuvia ihan hitusen kateellisena, silleen vau olispa ihanaa olla tuolla lumessa. Mutta samaan aikaan tiedän, että ei kyllä olis. Vähän niinku kattos Frozenia ja miettii, että noillahan on vaikka kuinka hauskaa tuolla jään ja lumen keskellä teepaidoissa, olis varmaan mullakin! Mutta sitten järki muistuttaa, että ei olis).

Sänky petaamatta! Who cares!
10) Ne hetket, kun välillä saa perspektiiviä elämään. Ja muistaa taas olla murehtimatta asioita, joille ei voi mitään ja muistaa hengittää ja on hetken aikaa ihan kevyt olo.

11) Dreamfall Chapters (se on kuulkaa viideopeli), josta on tullut neljäs osa! Ei nyt puututa siihen, että asennus korruptoitui ja kirjotankin täällä kahvilassa blogia enkä pelaa peliä. Puututaan nyt vaan siihen, että se neljäs osa ilmestyi! Ja pääsen kohta pelaamaan sitä! Ja että sen jälkeen on vielä yksi osa tulossa!

12) Ettei mun tarvi olla työelämässä potemassa työelämän stressiä, tekemässä isoja päätöksiä, ottamassa työvastuuta ja tekemässä työmokia. Saan olla kotona potemassa kotielämän stressiä, tekemässä kotielämän mokia ja olemassa vastuussa (itsestäni ja alaisistani) vaan itelleni.

13) Kesällä sukuloimaan tulevat sukulaiset!

14) Keväällä kaveroimaan tulevat kaverit!

15) Se, että on nyt just tämä hetki, jollon olen päässyt istumaan hipsterien keskelle kahvilaan läppäröimään ihan keskenäni ja on jonkunlainen yhteisöllisyyden tunne näiden ihmisten kanssa, eikä siihen liity lapsia. Että oon muutakin kuin äiti. Oon ihan vaan minä.

16) Se, että meillä on ihan oikeasti kaikki ihan tosi hyvin. Me ollaan terveitä, meillä ei ole mitään hätää. Pienet asiat heilauttaa millon mihinkin suuntaan, mutta meillä ihan oikeasti ei ole mitään hätää.

Saturday, January 16, 2016

3v-6kk-17pv & 1v-2kk-20pv

Alussa on vaikeeta. Miten ajettiin automaattivaihdeautolla. Missä se isomman preschool nyt olikaan .. mihin suuntaan edes piti lähteä ajamaan?? Entä hedelmät - siis ihanko oikeasti niitä ei punnita kaupassa itse, vaan kassaa punnitsee ne? Ja MMMIKÄ mun jenkkikortin tunnusluku nyt olikaan? Entä puhelinnumero?

Ihan totaalinollaaminen kolmessa suomiviikossa. Vaikka koti oli ja tuntui kodilta, silti paluu oli viikon mittainen bootcamp, jossa haeskeltiin aivojen takalommoista jenkkisynapseja.

Nyt ollaan palattu rytmiin. Preschooliin jääminen jännitti kuin tietä ylittävää siiliä. Onneksi tultiin just snack-aikaan ja paahtoleipä veti puoleensa. Tein vuoden jumppateon ja kävin preschoolin aikana myymässä sieluni 24H Fitnessille, joka on sopivasti kodin ja preschoolin välissä ja siellä lapsiparkki. Ja lupaavalta vaikutti! Pienempi hypnotisoitui samantein leluista, eikä juuri taakseen vilkassut kun vilkutin heiheit. Ja oli ihan fine, kun kymmenen minuutin kuluttua palasin hakemaan (sielun myymisen ja lounasajan välillä jäi vähän kapea jumpparako).

Harmillisesti tosin torstai ei mennyt ihan yhtä onnekkaasti. Pienempi heräsi kuntosalilla ylläriaamupäikkäreiltään siihen, että olin laskemassa sitä lapsiparkin pinnasänkyyn. Nope. Nope nope nope. Hengailin sen kanssa puolisen tuntia siellä kunnes lähdettiin kotiin lounaalle. Oh well.


Siinä ne menee ne pienet.

Saturday, January 9, 2016

3v-6kk-9pv & 1v-2kk-13pv

Mantere on vaihtunut. Aikavyöhyke tulee perässä. Nyt ei taas tarvikaan lähtee vähään aikaan reissuun lasten kanssa. 

Siis ihan ok:han kaikki meni. Oli ihan normaalit pre-lento ahdistukset edellisenä päivänä. Aikasen aamun heräämisen tuska. Isompi parkui kentällä hyvästejä jättäessä hanat auki ja olisi munkin tehnyt mieli liittyä kuoroon. Sen sijaan rutistin isompaa lujaa ja koitin salaa pyyhkiä poskia ja nieleskellä. On vaikea sanoa heihei.

Turvatarkastukset ja vähäksi aikaa leikkitilaan leikkimään, kun aikaa kerran jäi. Pienempi nukkuu aamu-uniaan kaukoputkilossa (eli turvakaukalossa toim. huom.). Koneeseen, aamupalaa, Köpikseen ja passintarkastusten läpi seuraavalle portille. Vilket bokstav? Tjugosex, vastaan. Vilken LETTER? Meillä on koko keskirivi käytössä, mies kiirehtii auttamaan. 

Koneen noustua huomaan: matkustaminen on riittävän rasittavaa, ettei riitä energiaa enää lentopelkäämiseen. Koitan viihdyttää herännyttä, aktiivista pienempää kaikin keinoin, mutta hän haluaa urheilemaan. Tietenkin. Lompakko (luottokortit ulos, luottokortit sisään) pelastaa nousun ja taputtelen itseäni mielessäni selkään; olin laittanut lapselle oman lompakon omilla korteilla. 

Minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Isommasta ei paljoa kuulu, katsoo Doraa ja Frozenia ja Peppaa. Pelaa vähän. Leikkii Frozen keräilykorteilla, jotka olin viisaasti etukäteen ostanut kaupasta konetekemiseksi. Pelaavat SASin pelikorteilla muistipeliä miehen kanssa. Pienempi ei voi tajuta miten sieltä ylhäältä katosta tuli tuon tuostakin ääniä. Osottelee kattoa huuli pyöreenä: ö! Ö! Ö!!

Lopulta pienempikin nukkuu ja torkahdan minäkin. Tunti lentoa hävisi. Ruokailuja sinne tänne, pienemällekin laukusta pastaa minigrip-pussista. En halua kahvia, haluan nukkua. 

Aletaan laskeutua San Franciscoon, isompi toteaa pitkän hiljaisuuden jälkeen, että toivoisi koneen kääntyvän takaisin ja meidän lentävän Espooseen. Meinaan pyörtyä pelkästä ajatuksesta - toinen 11h + vaihto takaisin Suomeen ilman taukoa. Mistä taivas alkaa? Koska mulla ei ole vastausta, kyselen mitä isompi itse arvelee. Varmaan Porista. Tai Lontoosta. Pienempi katsoo mua suurilla silmillä ja sanoo kakka. Nyt ei voida mennä vessaan, nyt pitää istua. Vaihdetaan vaippa kentällä. 

Kriittinen vaipanvaihto: jäätiin jonon viimeiseksi immigrationiin (passintarkastukseen). Jono on pitkä ja liikkuu hitaammin kuin silmä huomaisi. Pienempi on kärsimätön, isompaakin kypsyttää. Voi, sinua tylsistyttää ja turhauttaa. Huuda vaan, kuiskaan pienemmän korvaan. Ehkä joku virkailija tulee pelastamaan. 

Olin oikeassa. Itkevä vauva saa huomiota: stop pinching the baby. Virkailija virnistelee ja raivaa tien tyhjälle virkailijalle. 

San Francisco on sateinen. El Niño on iskenyt. Kohtelias taksikuski avaa jättimäisen sateenvarjon ja seisoo kuin Totoro suojaamassa meitä sateelta, kun taistellaan turvakaukaloa ja tavaroita kyytiin. Huokasen. Enää automatka. Melkein perillä.

Kotona tuoksuu hotellilta. Ihana siisti koti. Täällä meidän tavarat, kaikki jätetty paikoilleen ennen lähtöä. Melkein kaikki joulukoristeetkin siivottu ennen lähtöä. Mitä me nyt tehdään? Jääkaapissa ei ruokaa, paitsi vähän arveluttavaa voita. Kaivetaan laukusta ruisleipää ja syödään arveluttavalla voilla.

Kello on puoli seittemän. Mennään kaikki nukkumaan. Ikävöidään Suomea ja isovanhempia. Lupaan isommalle, että voidaan soittaa mummulle heti kun herätään aamulla.


Tuolla menee varmaan se kone, jolla tultiin tänne.
Koitetaan vielä vähän nukkua, kello on puoli viisi? Ei.

Saturday, January 2, 2016

3v-6kk-2pv & 1v-2kk-6pv

Tarvitsen recapin. Here goes. Vuonna 2015 oon

... valvonut yötunteja. Kymmeniä. Tuntuu että satoja. Ainakin tosi paljon. Lähetellyt yövalvojaisista epätoivoisia viestejä muille. Apua. Tahdon nukkua. Mun. On. Saatava. Nukkua. Oon vieläkin jumppapallolla. MIKSEI TÄÄ NUKU?!

... rakentanut yhden arjen, purkanut sen ja alottanut taas alusta. Jotenkin jännällä tavalla muutto Kaliforniaan oli paljon isompi askel kuin Lontooseen. Voi olla, että tähän osittain vaikuttaa se, että Lontoossa asunto oli paljon valmiimpi ja päästiin heti muuttamaan siihen lopulliseen kämppään. Lisäksi saatiin meidän omat tavarat paljon nopeammin. Ja pienempi oli paljon pienempi ja nukkui enemmän ja se ei yrittänyt saada itseään hengiltä joka toinen sekunti.

... reissanut. Suomeen ainakin viis kertaa, joista suurimman osan lennellen kolmistaan lasten kanssa. Kerran Bostoniin. Useamman kerran San Franciscoon - tosin sitä ei varmaan lasketa, koska sinne ajelee meiltä sen vajaa kolme varttia.

... istunut hiekkalaatikon reunalla tunteja. Keinuttanut lapsia keinussa. Tunteja.

.. kävellyt kymmeniä kilometrejä pitkin Lontoon katuja laulellen muskarilauluja isomman iloksi. (ohhoh, tulipa nostalgia)

... itkenyt. Koska väsyttää. Koska ikävä. Koska menetys. Koska kaaos ja epätoivo.

... nauranut. Koska väsyttää. Koska maailman paras perhe. Koska ihanat ystävät. Koska skumppa.

... ihmetellyt brittihäiden kaavaa ja tanssinut iltaa suomihäissä. Itkenyt hautajaisissa.

... ajanut Golden Gaten yli. 

... mennyt metsään ja ihalluit punapuita. Kahdesti.

... imettänyt tunteja ja tunteja ja tunteja. Ja aiheeseen liittyen vaihtanut satoja vaippoja. Siistinyt kymmeniä pissavahinkoja. Pessyt lakanoita ja likasia vaatteita (tosin mainittakoon heti että mies on kantanut suuremman pyykkikuorman meistä kahdesta).

... rakastanut ihan hirveästi. Tuntenut päivittäin ylpeyttä meidän upeista, ihanista lapsista, jotka kokoajan kasvaa ja oppii. Vauvasta tuli taapero ja isommasta tuli vielä isompi. Uusia taitoja, sanoja, yllätyksiä, ajatuksia ja oivalluksia. Nojannut miehen olkapäähän silmät kiinni ja ollut onnellinen ja kiitollinen.

... saanut uusia ja vanhoja ystäviä. Hyvästellyt enemmän kuin koskaan.

... ottanut kiinni viidentoista vuoden tauon Baileys jädestä. 

... ollut 50 päivää syömättä sokeria. Sitten mulle tuotiin Fazerin sinistä. En oo hei mikään yli-ihminen!

... ollut äiti taas yhden vuoden enemmän. Uskaltaisin sanoa kasvaneeni jonkun verran, mutta toisaalta mä luulen olleeni väsyneempi ja ehkä nopeampi ärsyyntymään. Toisaalta mulla on taas entistä selkeämpi käsitys siitä minkälainen äiti ja vanhempi haluan olla. Minkälaisia sanoja haluan käyttää ja miten haluan suhtautua asioihin. Uskaltaisin sanoa, että positiivista kasvua on tapahtunut.

Oli ihan hyvä vuosi, mutta hemmetin raskas. Jokohan tulisi vuosi, joka olis tylsä, rutiini, tasainen ja uneventful. Voi että, saako toivoa? Mä niiiiiin ottaisin just sellasen vuoden seuraavaksi.

Vuosi 2016 alkoi brunssilla.