Monday, March 31, 2014

rv11+0

Pahoinvointi on alkanu väistyä, sen sijaan tilalle on tullut ihan järjettömiä mielitekoja: salmiakkia, vaaleeta leipää, REALia, vaikka mitä. Eikä nyt välttämättä RASKAUShimoja, mutta himoja kun himoja. Maha on kasvanut, mutta mies on lohduttanut sitä kevyesti painellessaan, että on kiinteä, ei ole pelkkää jätskiä.

Ja joo, maha on todellakin kasvanut ja on jo jotenkin aika selkeä ja vaikeasti piilotettavissa. Näillä ruokailuilla ei tietty hämmästytä tai kummastuta pientä tai suurta kulkijaa, mutta kuitenkin. Ja oon tässä kaiken lisäksi silmäillyt aivan taivaallisen kuulosta mutakakkua. Homma kaatui siihen, että vaikutti olevan liian työläs (joutui tekemään useampia steppejä sen sijaan, että 'aineet sekasin, vuokaan ja uuniin').

Ultra on viikon päästä. Kyllä sitä jännityksellä odotetaan. Mielessä välillä pyörii kaverin kertomus, että ultrassa oli löydetty vain kuollut alkio. Surkeus. Onneksi se on nyt onnellisesti taas raskaana. Ja sormet ristissä täällä odotetaan, että ultrasta tulee hyviä uutisia meillekin.

1 vuotta, 8 kuukautta, 31 päivää

Ei niin, että olis nyt mitään erityistä, mutta ajattelin vaan. 

Tuli mieleen Sinisen keskitien kirjaviikko -haasteesta (johon en ole osallistunut) hetki, jolloin opin itse lukemaan. Olin viisi. Meillä oli joku 'Opetellaan lukemaan' -kirja (haha, yritin katsoa, jos vaikka olisin löytänyt googlen kuvahaulla sen kirjan, mutta en. Sen sijaan tuli vastaan Vuoden mutsi -kirja), josta TIESIN, että se sisältää lukemisen avaimen. 

Olin myös ehkä kerran koittanut sitä tutkia, tuloksetta. Mutta muistan ajatelleeni, että 'sitten kun olen valmis, voin opetella tuosta kirjasta lukemaan'. Ja yhtenä päivänä päätin, että tänään alan lukea. Sitten menin keittiöön, jossa äiti teki ruokaa ja istuin pöydän äärelle opettelemaan. Ja sen harjoituksen päätteeksi opin. Eikä se muistaakseni edes tuntunut mitenkään niin SUPERihmeelliseltä.

Laps lukee ahkerasti ja muistaa kirjojen nimet kannen perusteella. Pupu etsii omaa kotia -kirjaa osaa jotain pätkiä ulkoa. Tänään piirtelyn yhteydessä kirjotin lapsen nimen ja osottelin sille mitkä kirjaimet siihen tulee (kirjaimia on neljä ja ne on kaikki tuttuja, tyyliin 'isin kirjain' jne.). Laps tuijotti sitä ja pyysi 'uudelleen'. Kirjotin uudelleen ja kävin kirjaimet läpi. Laps tuijotti ja pyysi taas. Tätä tehtiin muutama kerta lisää, kunnes lopulta laps pyysi piirtämään pupun.

Anyway. Meillä on täällä edelleen lastenhoitajakatastrofi meneillään. Mummu ja pappa on nyt kulutettu loppuun, niitä ei kertakaikkiaan kehtaa enää pyytää. Vaari on töissä. Se hyvä lastenhoitaja edelliseltä viikolta on koulussa. Tänään kävi taas uusi, vieras naama, joka kyllä tällä kertaa ei ollut erityisen loistava. Vähän apaattinen ja löysä ja kuulin lapsen turhautuvan. Toivottavasti huomenna tulee joku vähän (pro)aktiivisempi tyyppi.

Oon ehkä aiemminkin maininnut, mutta elo lapsen kanssa on toisinaan ihan hulvatonta. Tyyppi on kekseliäs, ilonen ja humoristinen. Ehdottaa asioita, kuten että hukassa oleva (käsinukke)myyrä löytyisi äidin nenästä. Vessassa käydessä myös kirjat pissaa ja ne pitää tietty pyyhkiä (vähän kyllä piti etsiä, että missä on kirjan peppu). Ja se rakastaa pomppia! Joskus hyppimisen päätteeksi tuli mun luo, työnsi käden mun paidan kauluksesta ja ehdotti: nänni pomppii?

Niin, ja kerroinko. Siitä on tullut kauhea apukuski. Vaikka on selkä menosuuntaan, niin ohjeita satelee. Yleensä tulee suhteellisen tiukkoina 'aja' -komentoina, tosin kyllä joskus valoissa odottamisen turhautuminen menee siihen pisteeseen, että laps alkaa ehdotella '<laps> ajaa? Ajaa ite?'. 

Eilen illalla pistin lasta nukkumaan ja tavan mukaan tarjosin, että myyrä (again, se käsinukke) laitetaan käteen. 'Ei', vastasi laps, 'jalkaan'. Ja niin laitoin myyrän lapsen jalkaan ja sinne jäi.

Jospa tästä itsekin vetäsen virtuaalimyyrät jalkaan ja painun unille. Olisinpa aina näin viisas ja pesisin hampaat ja kasvot jo kauan ennen nukkumaanmenoa, että sitten väsymyksen tullessa voisi vaan kaatua sänkyyn. Tänään annan itelleni high fiven. 

Thursday, March 27, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 27 päivää

Se tuli ihan yllättäen ja nurkan takaa: hyvä päivä! Sellanen päivä, jollon on mukavaa olla omassa nahassa, radiosta tulee hyviä biisejä ja aurinko paistaa. Ympärillä on mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja ulkona tuoksuu kevät. Töihin voi kävellä pää pystyssä ja ryhti suorana normaalin pää-painuksissa-laahustamisen sijasta. On työmotivaatiota ja melkein perjantaifiilis, vaikka on torstai.

En tiedä oliko tää jotain normaalia heilahtelua, vai liittyykö tähän edellinen ilta, joka muuttui aika yllättäen mulle vapaaillaksi. Siis ei miestä, ei lasta, ei velvotteita, vain minä. Minäminäminäminä. En äitiminä, en vaimominä, en työminä, enkä edes tytärminä, vaan minäminä. 

Taas kahden vaiheilla, miten saada vapaaillasta KAIKKI irti, päätin allokoida ajan sosiaaliseen ja a-sosiaalisen toimintaan. Kävin kaverin kanssa stadissa syömässä pizzaa oikeassa trendiravintolassa (oli ihan jees) ja autoilin kaupan kautta kotiin. Limsaa, jätskiä ja karkkia. Hykertelin mielessäni miettiessäni mitähän telkkarisarjaa sitä lysähtäisi katsomaan tai oikeastaan mitähän peliä sitä pelaisi.

Netflix ei toiminut. Mediatietokone ei mystisesti suostunut yhteistyöhön. Steam (pelit tulee sieltä) rikki. Mitäh?? Lopulta tuijotin youtubea ja yritin saada Steamiä toimimaan. Tunti-pari myöhemmin mulla oli lopulta käsissäni peli, jota pelailin melkein puoleen yöhön kunnes sammuin sänkyyn.

Kummallista kyllä yö oli levottomin ja katkonaisin pitkiin aikoihin. Ilman lasta. Ja mieskin kömpi vierelle vasta joskus aamuyön tunteina. Ehkä tyhjä sänky vaatii totuttelua.

Tänään tietty kauhea ikävä lasta ja pohdiskelin onkohan sillä ikävä mua. Lähdin ajoissa töistä, ajelin Vantaalle ja mielessäni näin kuinka lapsi riemunkiljahdusten saattelemana juoksee syliin jälleennäkemisen huumassa. Totuus iski päin näköä, kun sisääntullessani mummun sylissä ruokaileva laps vilkasi mua (kuka tuli, kato laps kuka tuli! -kehotusten jälkeen) ja totesi 'litää makaloonia'. Mummu meni hakemaan lisää ruokaa, jollon käytin tilaisuuteni hyväkseni pussaillakseni ja halaillakseni lasta. Lapsi vastasi hellyydenosotuksiin hätääntyneesti karjumalla litää kuokaa! Litää kuokaa!

On hyvä tietää, että lapsella on niin hyvä olla ja turvallisia aikuisia ympärillä, että äitiä ei tarvi kauheasti ikävöidä tai pelätä, ettei se palaa. Ja kyllä se syliin-juoksu-halikin sieltä sitten tuli.

Sen sijaan jännä insidentti: laps juoksi halaamaan mun jalkoja ja onnistui siinä samalla jotenkin purasemaan mua reidestä vähän kipeästi. Kiljahdin ensireaktiona, nostin lapsen syliin ja sanoin (en vihaisesti, mutta vakavalla, rauhallisella äänellä) 'laps, ei saa purra, tulee pipi'. 

Laps katsoi mua, kyyneleet nousi silmiin ja alkoi parkua 'pulati, pulati!' (purasi, purasi) ihan reppanana. Lohdutin tietenkin sylissä ja sanoin, että ei se mitään, se oli vahinko, kun innostuit vaan niin paljon, ei haittaa mitään. Mutta kuin itkumuurille olisi puhunut. Puoli-itkua / nyyhkytystä jatkui varmaan kymmenen minuuttia, jonka aikana huomio välillä kävi toisaalla ja palasi sitten taas pulati.. buaaahh!

Pitelin sylissä, lohdutin, silitin, vakuutin ettei hätää ja äiti rakastaa, et tarkoittanut ja kaiken mitä keksin. Yritin myös miettiä miltä lapsesta tuntui. Häpeää, että sai (koki saaneensa) moitteita vahingosta? Hätää siitä, että oli satuttanut äitiä? Pelästystä siitä, että oli tehnyt jotain pahaa vahingossa? Apua. Meni se toki ohi lopulta, mutta itelle jäi vähän kurja fiilis. Ei nyt ollut tarkotus ihan tällaista reaktiota saada aikaseksi, vaikka mun mielestä onkin tärkeetä heti puuttua, jos satuttaa (vaikka vahingossakin) toista.

Kasvatus on vaikeeta.

Tuesday, March 25, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 25 päivää

Aina välillä harmittaa, ettei synny tämän järkevämpiä postauksia. Mutta jos ei synny, niin ei synny. 

Takana pari päivää koulutusta, aivot jumissa. Illalla (epätoivoista) ruoanlaittoa, lapsen leikkejä ja lopulta väsymyslysähdys sohvalle, kunhan laps on saatu unille. Normaali arki tuntuu olevan jokseenkin kaukana, hoitotypy kipeenä ja kaikenlaisia erikoistapauksia päivä toisensa jälkeen. Huomennakin.

Laps on ihana kuten aina. Liikuttavasti halasi, kun menin sen luokse huutelujen kutsumana nukkumaanmenon jälkeen. Äiti tuli, siinä äiti on. Niin on.

Saturday, March 22, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 22 päivää

Kaveri kutsui korkkaamaan grillikauden. Hyvään saumaan, päivä on upea, aurinkoinen ja lämmin. 

Itsehän heitin suorastaan hupparin takin alta veks, kun haravoitiin pihaa lapsen kanssa (näyttäisi siltä, että toi sen oma pikkuharava on osuu ja uppoaa huomattavasti paremmin tänä kuin viime kesänä). Pinottiin lehtiä pulkkaan ja vietiin ne kompostiin. Tehtiin hommia. Löysin haravoidessa unisen leppäkertun, jonka pistin kaiteelle aurinkoon heräilemään. Hetken kuluttua se oli hieronu talviunihiekat (unilumet?) pois silmistä ja kipitti pitkin kaidetta. Yritin tohkeissani esitellä lapselle, joka ei kylläkään ollut kauhean impressed, vaan halusi mennä jatkamaan haravointiprojektiaan.

Ja siis onhan tässä ollut kaikenlaista. Hoitotypy vähän pidemmällä sairiksella (auts) ja siitä riemusta uusi, vieras hoitaja keskiviikkoa käymässä (kaikki meni loistavasti ja kutsun sen mielelläni uudestaankin hoitamaan). Pappa sitten torstaina ja perjantaina (kaikki myös loistavasti, papalla taikakosketus, jolla se saa lapsen nukahtamaan päiväunille hetkessä. Itse väittää lapsen vaan olevan armollisempi kun tajuaa, että tässä ei nyt ole ihan ammattilainen hommissa). 

Ja niin, ollaan leikitty lapsen kanssa kurassa, käyty kavereilla kyläilemässä, maattu vierekkäin hangessa katsomassa lumisadetta, laulettu lauluja ja juteltu vaikka mistä. Tää, kun puhetta yhtäkkiä tulee vaikka miten ja se osaa vaikka mitä sanoja, joita en taatusti ole sille opettanut. Tää on ihan huikea vaihe. 

Yks päivä se leikki kassakoneellaan ja sanoi ehkä 'raha tulee'. Vilkasin sitä ja kysyin, sanoitko kakka tulee?. Se pysähty, katsoi mua takas ja sanoi kummastuneena 'en..?'. Tänään juoksi nakupöllönä pitkin kotia (no, vaippa päällä), kiskoi kengät jalkaan ja huuteli lähdetään puistoon! Ja ehkä yks tärkeimmistä, osaa kertoa, että masu pipi. Tai pipi suussa (hammas puhkeaapi). Onhan se siistiä. Silti syliin on edelleen tetään. Kuka osaa tulkata, _mistä_ toi oikein tulee?



Tuesday, March 18, 2014

rv9+1

Ensimmäinen neuvola. Neuvolatäti oli ihan mukava ja sillä on mun ikäinen tytär. Kyseli muistanko ollenkaan mitä neuvolassa tehdään ja yllättän huonosti muistin. Mutta lähdin ihan tyytyväisenä, vaikkakin laps oli paikalla ja touhusi ja olikin vähän kyllästynyt ja pyyteli ovella, että avataan, avataan.

Seuraava kerta vasta toukokuussa, tässä välissä olisi ultra, jonka varasin kanssa, menee huhtikuun alkuun. Itseasiassa samalle päivälle, jolloin maamon on tarkotus lähteä takasin etelään.

Mulla kiristää vatsaa ja paino oli noussut tässä viimesen kuukauden aikana melkolailla reippahasti (kävin aamulla vaa'alla ja HUH meinasi tukka nousta pystyyn). Se raskaus, se raskaus, lohdutin itseäni ja aloin surffata äitiysvaatteita H&M:stä. Viime raskaudessa aloin pitää mahahousuja jossain 12. tai 13. viikon kieppeillä ja tokassa raskaudessa vatsahan pullahtaa aina aikasemmin esille - right? Eli ihan validia tämä. Kyllä menen hakemaan pari mukavaa vaatetta. Ollaan päästy pisteeseen, jossa kaikki housut vähän ahdistaa juuri nyt.

Pahoinvointia on ja ei ole. Oksennusta vähemmän, äklöä oloa sinne tänne. Tekisi ihan hulluna mieli juustoja, just niitä joita ei sais syödä. Oon haaveillut tässä suklaata mutustaessani pizzasta, jossa on yksi  kolmannes fetaa, yksi chevreä ja yksi auraa (tietty  muiden asianmukaisten täytteiden kanssa). Ja päällä tietty mozzarellaa.

Joo, taidan lähteä kotiin syömään.

1 vuotta, 8 kuukautta, 18 päivää

Totta puhuen välillä on sellanen olo, että joutuu pitämään tosissaan kaikista nurkista kiinni, että elämä pysyy jotenkin käsissä. Eikä tässä edes mitään niin mullistavaa! Maamon tila on vakaa(hko) ja se jopa suunnitelee pamauttavansa takasin sijoilleen Espanjaan. Laps on happy as ever, mieskin vaikuttaa tyytyväiseltä, just saatiin levätä koko viikonloppu ja pakkasessakin on ihan hyvin vielä ruokaa. So what's up?

Emmä tiiä. Lapsen kanssa on hauskaa. Mutta kokoajan väsyttää. Talvikamppeiden pukeminen on edelleen ihan järjetön urheilusuoritus (vaikka vastustajana onkin ihan yhteistyökykynen tyyppi). Periaatteessa arki rullaa - kuten äidit sanoo - vasemmalla kädellä, mutta siis eihän se lepoa ole. Tai siis pitää tehdä asioita, eikä vain maata sohvalla.

Eli siis vali vali, vali vali. Toisaalta, kuten tänään ajellessa mietin, tää on nyt tällasta. Kohta on taas erilaista. Ja varmaan eniten mua harmittaa lapsen nafti talvihaalari, josta ei tunnuta pääsevän KOSKAAN eroon. Ei koskaan! Tosin tänään hoitoon viedessä hoitotypy ihmetteli missä haalarin huppu on. Tuijotin haalaria hetken ja pudistin päätäni - ei mitään tietoa, kai se siinä vielä eilen oli. Tavallaan ihan hyvä. Jos se vaikka katoaa kangaspala kerrallaan.

Laps on keksinyt viime aikoina alkaa pyytää yllättäen maitoa kesken kaiken yöllä. Arvelin sen johtuvan puhkeavasta hampaasta ja mukavasti viilentävästä maidosta (eritoten, kun jossain vaiheessa pyyntöön liittyi myös purulelu). Vettäkin koitettiin tarjota ilman mitään hyviä seurauksia. 

Eli maitoa siis. Ei siinä muuten mitään, mutta maitonokkamukin saatuaan laps kahmasee sen tiukkaan halaukseen, josta ei päästä irti vaikka kuinka kampeasi. Ja nukahtaa halaten sitä maitoputelia (mahdollisesti jopa nukkuen mahallaan sen päällä). Ja sitten nukahdan minäkin. Ja herään siihen, että maitonoro valuu pitkin mun käsivartta (eihän ne ikinä täysin tiiviitä..). En nyt ole oikein keksinyt tähän vielä mitään ratkaisua.

Muita kiinnostavia anekdootteja elämästä: laps osaa nykyään hoilottaa Ihhahhaan kokonaan. Olkoonkin että keskivaiheilla sanat kuulostaa enemmän afrikalta kuin suomelta, mutta kuitenkin. Ja osaa jopa Siljan sijasta laulaa siihen oman nimensä (joka ei tietenkään rimmaa, mutta who cares). Olemme kilpaa hellyyttyneitä.  

Saturday, March 15, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 15 päivää

Musta tuntuu, että tänään kuultiin lapsen ensimmäinen selkeä vitsi. Tai siis kyllä se saa meidät nauramaan päivittäin, enemmän tai vähemmän tahallaan. Tänään kuitenkin ruokapöydässä laps mainitsi taas papan olevan alakerrassa, vaikka oikeasti oli yläkerrassa. 

Mies yritti selventää lapselle (joka kyllä osaa sanat ylhäällä / korkealla ja alhaalla / alla) sormellaan osottaen, että ylös (sormi huitoo ylöspäin) ja alas (sormi huitoo alaspäin). Laps vastasi siihen ylös (osottaa alas), alas (osottaa ylös). Ja virnisti isosti päälle. Huumori paikallaan!

Noin muuten Porissa on ollut kuten aina. Ollaan saatu nukuttua. Ollaan saatu lojuttua sohvalla pelaamassa puhelimella. Ollaan saatu torkkua ulkoiluajan ohi. Ja samaan aikaan lapsella on ollut jatkuvasti leikkiseuraa (kyllä myös vanhemmistakin), se on ulkoillut (kyllä myös vanhempienkin kanssa), se on syönyt (no, vanhemmat auttoi ainakin ruoan lappamisessa suuhun) ja ennen kaikkea se on nauttinut. Kuten vanhemmatkin. Ja toivottavasti isovanhemmat (jotka kyllä on varmaan ihan helpottuneita, että huomenna palataan kaupunkiin). Tätä on niiiiiiin tarvittu. Ens kerralla tullaan viikoksi.

Friday, March 14, 2014

rv8+4

Pahoinvointi alkanu ehkä vähän hellittää, väsymys ei. Ensi viikolla ensimmäinen neuvola, odottelen kovasti kutsua ultraan. Paljastettiin miehen vanhemmille, että lapsenlapsia tulee lisää.

1 vuotta, 8 kuukautta, 14 päivää

Karattiin kotia, työtä, arkea ja ruoanlaittoa Poriin. Täyshoito, josta en juurikaan enää jaksa tuntea hirveästi syyllisyyttä ja enää vain lievää häpeää, kun ateria toisensa jälkeen salaatteineen kiikutetaan eteen, laps saa kaiken valveillaoloaikansa aktiivista leikkiseuraa ja vanhemmat saa haukotella rauhassa, surffata vähän nettiä ja ottaa nokosia.

Lähdettiin torstaina päikkäriaikaan ja ajettiin koko pätkä perille asti yhdeltä istumalta. Laps nukkui, heräsi, nautti välipalan vauhdissa ja viihtyi ihan hyvin loppuun asti. Nostalginen puolentoista tunnin nukutussessio, näitäkin joskus oli. Vanhempien virhe, mitäs ei annettu nukahtaa syliin, vaan yritettiin jos uni tuli ite. Ei tullut. 

Tänään puistossa, shoppaamassa lastenvaatteita, lounasta ja lisää lastenvaatteita. Viimassa ulkona vähän aikaa, takasin sisälle ja ihhahhaata (joka muuten menee nykyään jo kokonaan, vähän epämääräsillä sanoilla tosin) uudestaan ja uudestaan. Päivittelyä, kun laps toden totta on jo iso. Henkisesti ja fyysisesti. Kysyin (vastoin normaaleja periaatteista, jossa annetaan vaihtoehtoja, eikä avoimia kysymyksiä) mitä laps haluaisi iltapalaksi, se vastasi leipää. Osaa nykyään sanoa apina (ennen oli amane). Eikä noita rappujakaan tarvi  enää varoa. 

Välillä mietin mitä oon miettinyt viime aikoina. No, Saaran inspiroimana yritin muistella minkälaisessa maailmassa elin lapsena. Ainakin mulla oli mielikuvituspapukaija (oikeitten undulaattien lisäksi). Leikin, että kaakao ja meetvurstipaahtoleivät oli lääkettä, jota mun piti aina koulun jälkeen ottaa. Katselin bussin ikkunasta lasiin otsalla nojaten lumivallia ja leikin, että se oli ikuisesti jatkuva lohikäärmeen häntä. Laitoin ison viinikumihiiren leikkimökkini autotallin asumaan.

Kesäsin oltiin paljon maalla. Pyydystin sammakoita kenkälaatikkoon, johon tein niille kodin. Siinä vaiheessa, kun sammakot alkoi olla heikossa hapessa, ne päästettiin takasin luontoon. Ja päiväkodissakin olin, kuljin siellä päiväkodin lainaamilla uikkareille (pelkkä alaosa) ja leikin olevani trapetsitaiteilija sirkuksessa, mutta esiintymisasusta puuttui vain yläosa. Ajattelin, että kun keinuu riittävästi, pääsee keinulla ympäri. Pohdiskelin myös liikkuuko pilvet vai johtuuko niiden liike maapallon pyörimisestä. Kyytiä odotellessa opetin reppuani lentämään (roikotin hihnasta heilutin isoissa kaarissa).

Joskus joulukuussa olin aika loukkaantunut, kun joka päivä yksi kiltti lapsi ryhmästä sai avata pienen, kuusessa roikkuvan paketin. Olin mielestäni tosi kiltti ja silti jouduin odottamaan vuoroani tosi kauan. Koittivat myös saada mut syömään aamupalapuuroa edes vähän kutsumalla sitä 'hyttysen annokseksi', vaikka se oli selkeästi kokonainen ruokalusikallinen. Pidin niitä aika hölmöinä.

Vähän isompana lampsin kotiin koulun jälkeen ratikkapysäkiltä. Jos oli rahaa, ostin vaniljajätskin. Soitin pihakaverille. Mentiin leikkimään pihalle. Kaulassa roikkui avain. Illat luuhasin kirjastossa. Öisin luin fikkarin valossa kirjoja. Soitin pianolla kaikkia muita biisejä paitsi läksyjä.

Joskus lapsuutta on sellasella nostalgisella tavalla ikävä.

Sunday, March 9, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 9 päivää

Kevät! Nyt se on virallista. Näin ja kuulin lokkeja.

Kevättä oli kyllä päivissäkin. Herättiin lauantaina ja vastahakosesti laahustettiin uimakamat kasaan 'ei kyllä yhtään tekisi mieli, mutta kun lapsella on aina niin hauskaa siellä...'. Ulkona satoi valtavia kimpaleita räntää ja totesin miehelle, että tällaisena päivänä pitäisi käpertyä kotiin ja olla lähtemättä minnekään. Katse viipyi koiraa ulkoiluttavassa miehessä ja mietin, että thank god meillä ei ole koiraa.

Aamuhetki pandojen kanssa

Uimassa kokeiltiin uutta: kiskottiin natisevat kellukkeet lapsen käteen (joka koitti kyllä vähän protestoida ja kiskoa niitä pois) ja päästettiin irti. Hetken hämmennys, jonka jälkeen leveä hymy - laps lähti sutimaan pitkin allasta, ihan itse! Välillä paremmin, välillä huonommin (ehkä uintitekniikassa on vielä harjottelemisen varaa), mutta kuitenkin keskiverrosti ihan ok. Ja me tietty miehen kanssa tyytyväisinä, kun ei tarvinnut kuljetella joka suuntaan täysiä haluavaa lasta. Kai tässä uimaan on taas jatkossakin mentävä. 

Tultiin kotiin, syötiin lounasta, taisteltiin lapsi päikkäreille (yleensä menee paljon helpommin) ja nukahdettiin vähän itsekin. Kahden maissa nousin, raottelin verhoja ja annoin sängyllä lojuvan miehen ja lapsenkin heräillä. Laps räpytteli valossa hetken silmiään, katseli unenpöpperöisenä sänkyä ja kuin arvellen, että tätä oltiin tekemässä, totesi: pomppii. Ja niin se jalat tutisten nousi ylös, otti muutaman pompun puoliunessa ja kaatui. 

Keli oli eri, eikä aamusta enää tietoakaan. Lapselle nopeasti välipala ja pihalle leikkimään. Hiekkalaatikko ihanan keväisen aurinkoinen ja märkä, kuraa joka puolella ja kylmästä tuulesta huolimatta monta lämpöstä kohtaa. Naapurit tuli mukaan ja käytiin niillä vielä kylässä vähän leikkimässä. Mies siivosi hiekotuksen pois pihatieltä.

Kevät kevät kevät!

Sunnuntaikin valkeni harmaana. Tsemppasin itseni ja lapsen kuitenkin vähäks aikaa ulos ennen lounasta ja mummua ja pappaa. Päiväunet nyt vähän iisimmin ja iltapäivällä vain vähän aurinkoa. Laps joutui niskalettinsä kanssa kotiparturiin, mutta onneksi partuissa hyvä viihdytys ja sai hauskan Alepan muovikassin päälleen. Piirsi ensimmäistä kertaa kuvan äidistä (yleensä aina piirretään pupua). Illalla maistoi bliniä.

Kotiparturi työssään.

'Äiti'

Jossain kohti jäin kyllä katsomaan, kuinka se kiskoi pää punaisena sukkahousuja kuriksien päälle, takki väärinpäin päällä ja selitti, että lähtetään, änti mumaan, antolla (lähdetään, äiti mukaan, autolla). Koska siitä pikkuruisesta tuli noin iso?

Huomaa vetskari selässä.


Saturday, March 8, 2014

rv7+5

No, tulihan se raskauspahoinvointikin sieltä. Toisina päivinä enemmän toisina vähemmän. Erona edelliseen raskauteen, että tuntuu kuin nyt jotenkin pystyisin kontrolloimaan aaltoja paremmin. Heikkoon oloon etsin käsiini samantien jotain syötävää, enkä ensimmäisenä ryntää vessaan. Muutenkin ehkä siedän sitä oloa paremmin. Nytkin VOISIN mennä yökkimään, mutta valitsen istua sohvalla ja kirjottaa blogia. Eli melko lievänähän tää.

Hätkähtelen EDELLEENKIN välillä siihen, että raskaana. Mitä söin? Mitä tein? Raskaus oli poissa mielestä pari tuntia, mitä sinä aikana tapahtui? Lisäksi oon aika varma, että stressissäkin on maksimi - kun on riittävästi muita asioita, joista stressata, toiset stressit jää vähemmälle. Kuin nyt sitten sen syömisen vahtaaminen. Melko tarkkana edelleen, mutta oon syönyt asioita, jotka olisin edellisessä raskaudessa jättänyt syömättä. Ja murehtinut jälkikäteen vähemmän.

Mutta hei, tunsinpa tossa yhden harjotussupistuksenkin! Eka neuvola tossa reilun viikon päästä. Tosin eihän siellä muuta kuin jutellaan. Ja yhdeksäs viikko kohta alkamassa!  

Thursday, March 6, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 6 päivää

On. Siis kiireistä. On aamusta iltaan tiimipäiviä töissä (ja ikävä lasta). On maamoa sairaalassa ja takasin. On työstressiä. Aamukasin presentaatio. On väsymystä. On kuitenkin myös kevättä ja aurinkoa. Ja on lapsi, joka osaa sanoja kuten kellahtui (kellahti), vapauteen (kaunispyyntö ruokailun päätteeksi, kun istuimen vyöt vielä kiinni), pululelu (purulelu, joka muuten traagisesti hajosi) ja monta makaroonia. Ja ilta, jolloin laps nukahti ilman yhtään takaisinkutsua.

Eli kaikki suurinpiirtein tasaisesti, mutta jotenkin vaan väsyneemmin. Sanoisin, että Vaihe (kai niitä aikuisillakin saa olla?). Laps on suloisempi kuin koskaan ja yhteiselo on helppoa. Pieniä (mutta aikasempia voimakkaampia) pettymyksen purkauksia, joista kuitenkin nopeasti selvitään. Hoitotypy kertoi lapsen ensimmäistä kertaa yrittäneen ottaa hoitokaverilapsen kädestä jotain ja oli todella harmistunut kun ei saanut. Tuntui hyvältä kuulla, että laps ilmasee halua pitää puoliaan.

Ei mulla muuta, kaadun sänkyyn nukkumaan. Tässä aamuinen kuva lapsista. Toinen aamupalalla, toinen aamulaululla, molempien karvat tarttis vähän siistimistä.



Saturday, March 1, 2014

1 vuotta, 8 kuukautta, 1 päivää

Ootteko miettineet kehumista? On hassua miten sellasessakin asiassa voi mokata. Tässä vaiheessa on  ehkä vähän sellanen huhuu, maalaisjärkiii? -olo ja ehkä ihan syystäkin. Mutta kun.

No, ensinnäkin Toimiva Perhe -ideologian mukaisesti kehuminen on vanhempien tapa manipuloida ja käyttää valtaa lastensa yli. Tässä vaiheessa munkin on pakko vähän pyöritellä silmiäni (huolimatta siitä, että ideologiassa on kyllä paljon muuta sellasta mikä mun mielestä kuulostaa ihan hyvältä). Yritin kyllä päästä sen jujun ytimeen, mutta en mä oikein päässyt. Ja mä sitäpaitsi uskon, että jos laps on tehnyt jotain (onnistunut vihdoin jossain, piirtänyt jotain mielestään hienoa jne.) niin se kyllä ansaitsee kehut.

Brain rules for baby sanoi, että tutkimusten mukaan ne lapset, joita kehuttiin panostuksestaan tuloksen sijasta (hyvä numero kokeesta --> 'vau, luit varmaan tosi ahkerasti tähän' vs. 'kylläpäs oot fiksu!') oppi arvostamaan vaivannäkemistä ja olivat innokkaampia harjottelemaan ja opettelemaan. No, tämä kävi järkeen.

Sitten tuli vastaan tämä artikkeli (In Praise of Better Praise - Maria Konnikova), jossa myös pohdiskellaan tätä kehumista. Tai no, oikeastaan siinä esitellään yksi tutkimus. Tutkimuksessa tutkittiin kehumista ja ylikehumista ('incredibly beautiful' vs. 'beautiful', 'excellent' vs. 'good') ja siihen kuului mm. osio, jossa lapsi koittaa ratkoa matikkatehtäviä vanhemman merkkaillessa oikeita ja vääriä vastauksia. Osiosta paljastui muutamia juttuja: vanhemmille oli tyypillisempää ylikehua epävarmempaa lasta (koska loogisestihan ajateltuna epävarmempi lapsi tarvii enemmän kannustusta, right?), mutta ylikehuja sateli kyllä myös hyvä-itsetuntoisille lapsille.

Ja sitten se ehkä vähän yllättävä pätkä: ylikehutut itsevarmat lapset tosiaan saivat kehuista pontta ja rohkeutta tarttua entistä haastavampiin tehtäviin. Epävarmat, ylikehutut lapset sen sijaan tyytyivät kehuihinsa ja pyrkivät ottamaan jatkossakin itselleen 'liian helppoja' haasteita, epäonnistumisen välttämiseksi. Miksi riskeerata kehutuksi tuleminen (varsinkin jos 'palkinto' on vähän ylimitotettu tehtävään nähden)?

Tässä tullaan vähän siihen samaan mitä se Brain rules -kirja puhui: tuloksen / ominaisuuden kehuminen vs. toiminnan kehuminen. Olisi kauhean kiva kutsua lasta taitavaksi, fiksuksi ja muutenkin kaikin puolin erinomaiseksi, mutta sillä saattaa tehdä aikamoisen karhunpalveluksen lapselle. Lapsi saattaa helposti alkaa kuvitella esim. fiksuutta sisäsyntyiseksi asiaksi, jolloin eteenpäin pyrkimisen sijasta päätyykin ottamaan vain varmoja haasteita vastaan. Ja toisaalta ei halua / kiinnosta opiskella, jos jotain asiaa ei osaakaan.

Entäs tää kiltiksi tai tuhmaksi kutsuminen? Mä muistan ainakin kuulleeni joskus, että lasta ei saisi sanoa tuhmaksi, vaan toiminta on tuhmaa. Sen sijaan kiltiksi saa ja pitääkin sanoa, jotta lapsi ajattelisi itsestään kilttinä ja toimisi sen mukaisesti. Tavallaan ihan nätti ajatus, mutta entä jos siitä kiltteydestä tuleekin lapsen elämään jarru?

Noh, tämmösiä mietin. Haluisin kehua lasta niin, että siitä on sille jotain merkitystä ja hyötyä. Harjoittelen harjottelun kehumista.

Anyway, ihan toiseen aiheeseen ja siis kaikista jinxeistä huolimatta pakko mainostaa: mainitsin tänään illalla lapselle varotuksena, että kohta aletaan laittaa leluja pois ja mennään nukkumaan. Tää alkoikin sitten ihan omatoimisesti kerätä legoja niiden laatikkoon! Tulin loppuvaiheessa mukaan ja laps siivosi kaikki lelut pois täysin yhteistyökykyisesti, ikäänkuin olis HALUNNUT mennä nukkumaan. Häh!

Merkittävää tämä on siksi, että huolimatta meidän helpottuneista nukkumaanmenoista ja illoista, tää siivous on ollut edelleen vähän vaivalloista. Ja nyt yhtäkkiä se meni ihan täydellisesti. Merkillistä, mutta hienoa. Kehuin kyllä vähän lasta tästä.