Tuesday, July 19, 2016

4v-0kk-19pv & 1v-8kk-23pv

Aika pian edellisen postauksen jälkeen silmiin osui yhden (täällä asuvan suomalais-)kaverin postaus, jossa se kuvailee niiden pumpulinpehmeeä lauantaita: 'olo on luvattoman onnellinen'. Nauratti kun mietin ite viimesintä blogipostausta, mutta hävetti kanssa. Koska tästä blogista tuli pelkkä venttiili, jota avataan tuulettumismielessä? On täällä hyvääkin. Paljon enemmän kuin vähemmän. Lukekaa vaikka.

Mä pidän maanantai-aamuista. Ne on löysiä, niissä ei ole kiire ja sillon on aamukahvi ja aikaa. Saatetaan käydä puistossa tai olla käymättä. Ehditään leikkiä, kokata ja siivota ja samalla yritän muistella miksi muiden mielestä maanantai olikaan niin kamala.

Mä pidän muutenkin aamuista. Niissä tuoksuu lapsuus. Tuntuu että tämän paikan aamut on keväästä (eli helmikuusta) alkaen ollu yhtäjaksoisesti mun lapsuuden toukokuun aamuja, jollon lähdetään vikoille päiville kouluun. Vähän viileä vire, mutta lämpimän päivän lupaus. Ilma on kostea (koska sprinklerit ja sadettimet, don't get me wrong, ennätyskuivuus jatkuu) ja raikas ja helppo hengittää.

Mä pidän niistä hetkistä, kun hiekat on pesty pois ja pölyn takaa löytyy taas lapsen oikea naama (yleensä aina onneks myös oikean lapsen naama) . Istutaan puhtaina iltapalalla ja mietitään ainakin viis asiaa jotka oli kivaa tänään. Pienempi yleensä kontribuoi, että hakee potti (itin kantta) ja listaan otetaan postinhaku isin kanssa. Kaikkia naurattaa (erityisesti pienintä) ja sitten taas katsellaan miten voi-laava valuu puuro-tulivuoren rinnettä alas.

Mä pidän myös niistä hetkistä, kun suukotan lapsille hyvät yöt, vedän lenkkarit jalkaa ja jätän miehen nukutushommiin. Mä hyppään autoon, harkitsen musan tai podcastin välillä (ehdottakaa hyviä hei!) ja ajelen kohti auringonlaskua. San Josen kentältä nousee lentokoneita motarin yli, kuu näkyy kummallisen kirkkaana. Parkoursalille ajaa parikyt minsaa ja se on just hyvä aika ravistella päivä pois ja vetää treeni-ilme naamalle. Okei, eka vartti menee haukotellessa, mutta sitten keho alkaa taas toimia. Niin se aina tekee.

Mä pidän siitä, että tää alkaa olla tuttu paikka. Täällä on kavereita, paikkoja joihin mennä ja paikkoja joissa oon käynyt. Läheisiksi ystäviksi muodostuneita ihmisiä, joiden seuraa kaipaa ja joiden kanssa on mukavaa. Tuttuja kadunnimiä ja tuttuja reittejä. Navigaattori on kokoajan vähemmän käytössä. Olo on vähemmän eksyny. Kotiutuminen on hyvällä mallilla.

Ennenkaikkea mä pidän siitä, että me lähdetään huomenna kolmeksi viikoksi Suomeen! Pitäis varmaan alkaa pakata! Ruisleipä! Karjalanpiirakka! Punajuurisalaatti, leipäjuusto, rapumähnä ja salmiakki! Ällösiiderit ja jätskit! Sadetta! Saari ja Espoo-koti! Kaverit, sukulaiset, kesämökit, sauna!

Nyt kun vielä selvittäisiin siitä puolen vuorokauden lennosta...

Mä pidän myös näistä hetkistä, kun nää menee
kahdestaan pihalle istuskelemaan ja syömään 
hapankorppuja.



Saturday, July 16, 2016

4v-0kk-16pv & 1v-8kk-20pv

Okei fine. Mun postaustiheys vaan kasvaa ja kasvaa.

En oo ihan varma miten muut sen tekee, mutta kun mä olen ollut päivän suuttumatta ja huutamatta takasin, kun mulle huudetaan kahdesta suunnasta (toisinaan sanoja, toisinaan ihan vaan älämölöä) ja oon kiskonut itsestäni kaiken irtoavan kunnioituksen, etten oo taitellut lasta painilukkoon saadakseni sille vaippaa/paitaa/housua päälle, koska mun mielestä fyysinen pakottaminen ei ole ok kuin pakon edessä ja hengittänyt syvään ollakseni empaattinen ja sanottava kun isompi karjuu pettymystään kun ei saanutkaan jätskiä ja yrittänyt uudestaan, kun pienempi komentaa, että 'päälle' ja antaa pyyhettä ja sitten kun laitan sen pyyhkeen sen päälle, se kiskoo sen pois ja antaa uudestaan PÄÄLLE!! koska selkeästi ekalla kerralla meni väärin ja teen sen saman uudestaan koska en osaa sitoa toisellakaan tavalla sitä sen päälle ja sama jatkuu kunnes ollaan molemmat niin turhautuneita, että mennään vaan eri huoneisiin ärisemään, niin siis että olen iltaisin vähän väsynyt.

Siis silleen väsynyt, että fantasioin viimesen tunnin-pari sitä hetkeä, kun lösähdän leipä kädessäni sohvalle ja alan katsoa telkkaria ja katon niin pitkään, että lopulta kiroilen kun hampaat pitää harjata ennen sänkyynmenoa. Siis silleen väsynyt, etten jaksaisi hirveästi jutella, en ainakaan ennen kuin ainakin yksi jakso JOTAIN viihdyttävää on katottu. Haluisin vaan rechargeta ja antaa aivojen nollautua. Silleen kunnolla. Ja sitten kun alkaa olla sellanen olo, että voisi taas jutella, niin jo haukottellaan leukaluut sijoiltaan ja lähdetään raahautumaan sänkyä kohti. Paitsi minä, koska mä haluan vielä vähän katsoa youtubesta jotain mikä saa mut nauramaan.

Siis silleen sosiaalisesti väsynyt, mutta kuitenkin harrastuksiin on helppo lähteä ja puhua siellä ihmisten kanssa ihan muista asioista ja nauraa ihan hirveästi parkourhassutteluille ja viihtyä ja nauttia kipeistä lihaksista ja kerätä järjen rippeitä takasin kasaan.

Mutta kuitenkin silleen väsynyt, ettei juuri mikään huvittaisi. Ei jaksaisi siivota keittiötä. Ei huvittaisi käydä läpi meilejä ja deletoida spämmejä. Ei huvittaisi vastata meileihin. Ei huvittaisi miettiä mitä kaikkea tarvii ottaa pian Suomeen mukaan tai suunnitella seuraavaa päivää. Jaksan lueskella muiden blogeja ja katsoa fiidiin tulleita sarjiksia ja hauskoja kuvia. Mutta en jaksaisi edes blogata. Siis edes blogata!

Ja siis ei siinä. Lapset käy tällä hetkellä läpi isoja tunnemyrskyjä (plus että pienempi työstää vikoja molaareitaan) ja mä olen ilonen, että voin olla tässä tukipilarina tuomassa turvaa ja ohjaamassa kohti tyynempiä vesiä. Mutta hyvänen aika se vie sosiaalista energiaa. Siis silleen .. tosi paljon.

En mä valita. Tai siis valitan, mutta tänne blogiin lähinnä. Ja vaan sillon kun jaksan. 

Mutta hei siis, vähän kuulumisia nyt kuitenkin. Kohta lähdetään Suomeen! Muistan kuinka mies totesi viime jouluna lähtöpäivänä, että on vähän sellanen olo kuin oltaisiin lähdössä juoksemaan maratonia ja huomattaisiin lähtöviivalla, että hups, eihän me olla harjoteltu ollenkaan. Jep, nyt ollaan taas samalla lähtöviivalla (lähtö kylla siis vasta keskiviikkona).

Ja isompi. On hirveän motivoitunut harjottelemaan englantia ja ehdottelee usein, että puhutaan vaan emmantia ja sitten puhutaan. Ja sitten sieltä tulee joku leikki run run, there's lava and dinosaus behind us! On myös tosi motivoitunut harjottelemaan uimista. Ilman kellukkeita. Vanhempien riemuksi.

Pienempi puhuu joka päivä enemmän. On alkanut harrastaa sanaleikkejä. Heräsi tossa yks päivä päiväunilta autossa ja sekunti silmien avaamisen jälkeen totesi, että semmotta. Turhautuu kun ei saa viestiään perille (mikä ihme) ja kurtistaa kulmiaan kun pipi suussa. Sattuu. (ne riivatut hampaat) Käytiin sen kanssa hammastarkastuksessa ja tää istui mun sylissä, makasi pää hammaslääkärin sylissä ja parkui kurkku suorana koko sen 30 sekuntia, kun lääkäri tarkisti peilillä hampaat ja samaan aikaan hoitaja pesasi ja fluorasi. Nyt on sekin sitten tehty.

Meillä oli hauska lauantai. Isompi ehdotteli että lähdettäisiin taas isolla junalla (eli se CalTrain, joka veisi täältä aina Friscoon asti) jonnekin ja päätettiin sitten lähteä Redwood Cityyn, jossa siis asuttiin ensimmäinen kuukausi täälläoloa. Käytiin kahvilassa, museossa (isompi halusi!), kirjakaupassa (isompi halusi!) ja kampaajalla (isompi ei halunnu, mutta silti sen latvat oli pakko vähän siistiä). On hauskaa kun on tommonen seikkailunhalunen lapsi, jolla on ideoita. Vanhempien ohjelmatoimisto RY alkaa pikkuhiljaa saada kesäinternejä.

Kohta Suomeen!

Museoon! Jee!

Sunday, July 3, 2016

4v-0kk-3pv & 1v-8kk-7pv

Neljä vuotta vanha. Se kuulostaa paljon enemmältä kuin kolme vuotta vanha. Ja kyllähän se onkin! 

Ton nelivuotiaan kanssa meidän keskustelut on aivan eri sfääreissä kuin kolmevuotiaan. Tää meidän nelivuotias kertoo sujuvasti mm. miten maapallon tektoniset laatat liikkuu, jonka takia tulee maanjäristyksiä, joista toisinaan syntyy tulivuoria. Jopa veden alle. Ja kuinka maapallolla on eri kerroksia ja jos (esim. myyrä) kaivaa liian syvälle ja maa alkaa tuntu lämpimältä, kannattaa kiireesti palata ylöspäin. Koska siellä on magmaa, joka on sulaa kiveä, ja se on tositositositosi kuumaa ja se purkautuu ulos tulivuoresta tuhkan kanssa ja siitä tulee laavaa.

Tämä meidän nelivuotias myöskin haluaisi olla isona arkeologi-tulivuoritutkija (sen jälkeen kun selvisi, että samaan aikaa VOI myös olla äiti, eikä äitinä olo välttämättä tarkota sitä, että on vain kotona). Sillä oli kanssa muitakin haaveita, mm. siivuri-pesuri (koska saa lotrata vedellä) ja vuoristokiipeilijä.

Meidän nelivuotias tuntuu tykkäävän suurimman osan ajasta isosiskoudestaan ja mielellään puhuu pienestä siskostaan 'tämä minun (pieni) kaverini tässä'. Suojelevainenkin hän on, siihen pisteeseen asti, ettei tunnu aina luottavan äidin arviointikykyyn tilanteen vaarallisuudesta (äiti OTA SIITÄ PIENEMMÄSTÄ KIINNI JO!). Toimii myös välillä tulkkina, kun äiti vaan ei tajua mitä pienempi haluaisi. Joskus isomman tulkinta osuu oikeeseen, joskus ei. 

Nelivuotias rrrrakastaa monia asioita. Punasta. Myyräänsä. Magic School Busia. Frozenia. Jätskiä. Junia. Dinosauruksia (erityisesti t-rexiä). Leijan leijattamista. Juoksemista (paras asia balettitunnilla). Monkey barseissa roikkumista. All things sensory, the messier the better (ote preshcool-palautteesta). Myös minua (ja kertoo sen sanomalla: 'rakastan sinua, pieni lapseni' ja virnistää päälle). Leikkikavereita (löytäessään jonkun, jonka kanssa voi puhua yhteistä kieltä (englanti laahaa vielä perässä), alkaa pian 'tule leikkimään. Tule leikkimään minun kanssani!').

Niin, emmantiakin se tykkää puhua. Erityisesti viime aikoina pyytää usein, että puhutaan VAIN englantia. Ja kyllähän se ihan sujuvasti puhuukin, suurin osa arkisista asioista menee ihan mainiosti. Tokihan se kuitenkin on ollut siellä preschoolissa vain kaksi kertaa viikossa ja pari tuntia kerrallaan, eli pikkuhiljaa kielitaito karttuu. Nyt tulee kolmas aamu kuvioihin, ehkäpä se vielä nopeuttaa oppimista.

Mutta joo, meillä on aivan mahtavan hurmaava nelivuotias. Aurinkoinen ja ihana. Huumorintajuinen, kekseliäs, vauhdikas ja hellä. Seilaa isossa tunteiden aallokossa, innostuu tosi paljon, pettyy tosi paljon. Suuttuu tosi paljon, nauraa ja rakastaa tosi paljon. Ratkoo helppoja laskuja, lukee (muutamia) helppoja sanoja. Pyöräilee vinhaa vauhtia fillarillaan ('kato äiti ilman jalkoja!!'). 

On se kyllä kasvanut. Enää ei hakeudu samalla tavalla syliin, niinkun pikkuset hakeutuu (ja sen huomaaminen on haikeeta). Osaa jo niin paljon asioita. Miettii ja havainnoi ja muistaa niin paljon. Itsenäistyy huimaa tahtia: vielä edellisellä kerralla (josta on kyllä kuukausia) ei halunnut jäädä Ikean lapsiparkkiin, vaan kertoi jäävänsä sitten kun on vähän isompi. No, viikko sitten käytiin Ikeassa ja tämä paineli sinne lapsiparkkiin moikka sanomatta (ja katsoi siellä kolme varttia Tom&Jerryä telkkarista. Ggnnhh....). Jäi kanssa kotiin ihan silmää räpäyttämättä kun kysyin haluaako tulla mukaan kun käväsen autolla (nevöhöödov).

Samaan aikaan mä olen aivan uskomattoman ylpeä ja onnellinen mun ihanasta isosta ja vähän salaa helpottunut siitä miten elämä helpottuu kun lapset kasvaa. Mutta samaan aikaan mä olen myös vähän haikea, katson pienempää ja muistelen kuinka isompikin oli joskus tommonen syliotus ja kuinka se on nyt jo ihan iso ja sen kanssa tehdään erilaisia juttuja. Vähän salaa ikävöin niitä sen taaperoaikoja. Onneksi sitä saa vielä silitellä ja halailla paljon. Onneksi se ei enää koita nuolla ja syödä kaikkea.


Katsoo synttärikiikareillaan kohti Alcatrazia.