Thursday, February 27, 2014

1 vuotta, 7 kuukautta, 27 päivää

Ei parkouria ilman vammaa.

Ekojen treenien jälkeen oikea hartia meni vähän jumiin. Tokien treenien jälkeen se meni vielä enemmän jumiin. Kolmansien treenien jälkeen vasen hartia meni ihan järkkyjumiin, tässä vaiheessa oikea kuitenkin oli jo parantunut. Lisäksi sain käsiini nirhaumia sinne tänne ja yhden kunnon mattokosketushaavan mustelmineen oikeeseen lapaan. Neljänsien treenien (joihin juuri ja juuri tän olkapään kanssa uskalsin mennä) lopuksi venäytin oikean pohkeeni.

Mietiskelin autossa miten sitä jotenkin on kuitenkin tavallaan aina vähän ylpeä sellasista pikkunirhaumista. Että on ainakin tullut tehtyä lujaa! Ja treeni näkyy jossain (koska esim. lihaksissa se ei näytä näkyvän...). Ja ne on kuitenkin niin vaarattomia. Pohkeen venähtämisen jälkeen vähän harmittaa kun ei oikein voi just nyt kävellä. Haluisin kuitenkin painottaa, että ongelma ei ole lajissa, vaan harrastajassa. Vanhuus ei tule yksin.

Ainiin, tää oli äitiysblogi. Lapsella ei ole vammoja.

Tuesday, February 25, 2014

rv6+1

Hei muuten hassua, taisi isommankin odotuksessa tiistai olla aina se +1 -päivä.

Noin muuten alan kyllä tajuta miksi ihmiset sanoo, että tokaa lasta odottaessa ei pysy enää ollenkaan kärryillä viikoista. Blogi tietty auttaa, mutta viikot hujahtelee hirveetä vauhtia ja raskauteen ei ehdi enää keskittyä ollenkaan samalla tavalla kuin ekaan - mikä tässä on varmaan todettu jo useamman kertaa.

Totta puhuen oon välillä vähän huolissani, että teen/syön/juon jotain mitä raskausaikana ei pitäisi ja hoksaan vasta myöhemmin, että apua. Oikeestaan kerran jo näin kävi. Oltiin lapsen hoitokaverin synttäreillä, jossa oli tarjolla jotain hämärää pasta-HMP (hernemaissipaprika)-majoneesisalaattia, jota sitten sen kummemmin ajattelematta nappasin lautaselleni. Vasta myöhemmin muistin, että kypsentämätön HMP on vähän listeriariskialtista. Noh, ehkä ei niin vakavaa, mutta enemmän tosiaan se, etten muistanut syödessäkään vielä ajatella sitä raskausta. Ehkä tähän ehtii orientoitua paremmin tässä ajan kuluessa.

Pahoinvointia on ollut vähän, mutta tosi vähän. Onneksi kuitenkin sen verran, että vielä pitää uskomusta tähän raskauteen yllä. Ja niin, luin jostain, että tyttösikiöt (ihan kuulemma jonkun tutkimuksen mukaan) aiheuttaa enemmän pahoinvointia äideille kuin poikasikiöt. No, eihän tosta nyt oikeasti voi mitään päätelmiä vetää.

Harmillisesti mä oon löytänyt juuri parkourin uudestaan ja nyt vähän arveluttaa, että onkohan sen treenaaminen kuinka viisasta raskaana. Tuskin kuitenkaan haittaa ainakaan vielä tässä alkuvaiheessa.

1 vuotta, 7 kuukautta, 25 päivää

Hei, ei siis niin, etteikö OLIS jotain kerrottavaa! Mulla on kuulkaa monen monta postausta draftina tuolla odottamassa, että ehtisin kirjottaa enemmän kuin ekan, tokan ja kolmannen lauseen. Ja kaikki tietty superdiippejä analyysejä kasvatuksesta, oikeista ja vääristä valinnoista ja muutenkin kanavia päästä jakamaan murusia pohjattomasta viisaudestani kaikille kolmellekymmenelle lukijalleni. 

:)

Oltiin sunnuntaina lastenkutsuilla hoitokaverilapsen luona. Oli hauskaa ja erityistä hilpeyttä syntyi ruokailuaikaan, kun hoitokaverilapsi vaati päästä miehen syyliin syöttämään meidän lasta. Epäilin, että laps ei niin innostuisi tästä, mutta how wrong was I. Syöttö sujui loistavasti, vaikkakin ruoan lappamistahti oli hiukan tiheä pureskelutahtiin nähden. Koitin ehdotella, että hoitokaverilapsen voisi kouluttaa esim. vaihtamaan meidän lapsen vaipan seuraavaksi.

Joku on ehkä insertoinu jonkun vuorikauriin geenejä meidän lapseen. Nykyään ei enää juosta kotona huoneesta toiseen, vaan nyt laukataan ja/tai hypitään tasajalkaa. Eilen laps kolautti kesken laukkansa polven johonkin seinän kulmaan, mutristi huuliaan 'pipi' ja jatkoi laukkaamista, tosin vähän hitaammin ja ontuen. Kävi hakemassa kukkupandan (pikkupandan toim. huom.) ja vei sen piirtämään. Ja mitä pikkupanda piirsi? No tietenkin pupun. Paljon se touhuaa.

Kuunneltiin tuossa toissailtana oven läpi, kun laps hoilasi kurkku suorana ihhahhaata sängyssään nukkumaamenon jälkeen. Alkaa mennä jo aika hyvin, mutta jotenkin laps tuntuu ujostelevan laulamista muiden kuullen (mikä on todella hassua). Aina välillä vähän laulahtaa sinne ja tänne, mutta kunnon konsertit alkaa vasta oven sulkeuduttua. Nykyteknologian avulla tätä laulua saatiin jopa vähän tallennettuakin. Hyvää matskua siihen, kun laps menee naimisiin.

Lääkärissäkin käytiin, puoltoistavuotischecki. Silmät, korvat, vatsa, pulssi, keuhkot ja sydän, kaikki hyvin ja laps oli mallikkaasti touhukas ja reipas, mutta rauhallinen koko käynnin. Jos jotain pitäisi parantaa, niin ensi kerralla voitaisiin koittaa olla oikeaan aikaan paikalla. Olin merkannut kalenteriin lääkärin kasiksi (mietin sunnuntai-iltana, että missä hitsin mielenhäiriössä oon sopinut lääkärin niin aikasin aamusta) ja puol tuntia odoteltuamme kävi ilmi, että aika olikin ysiltä. No, onneksi siellä oli hyvä leikkihuone ja paljon Vauva-lehtiä nostamassa verenpainetta. Maanantai.

Onneksi alkaa tulla kevät. Lapsen talvihaalari on jo kertaalleen ratkennut pepusta ja minä tomerana emäntänä sen kursinut kasaan. Voi kyllä, siis neulalla ja langalla, enkä esim nitojalla! Vettä se sauma ei pidä, mutta ainakaan toppaukset ei heilu tuulessa. Ja joo, laps taisi kasvaa haalarin ohi tässä talvella, mutta tässä vaiheessa vuotta ei enää aleta ostaa uutta. Eilinen pärjättiin jo sadeasulla ja ehkäpä tossa auringonpaisteessa ja plus asteissa se on tänäänkin riittävä asu.

Niin se talvi tuli ja meni. Oho.


Friday, February 21, 2014

1 vuotta, 7 kuukautta, 21 päivää

Oon joutunut päässyt viime aikoina tosi mielenkiintosiin vanhemmuuskeskusteluihin, joissa jopa suurimman osan ajasta keskustelu on pysynyt suhteellisen asiallisella tasolla (vaikka mielensäpahottajia löytyy joka paikasta, tietenkin). Keskustelussa on pystytty löytämään 'me toimimme näin, te toimitte erilailla, se on ihan ok' -taso, mikä on musta tosi hienoa. Ja erityisen hienoa tietty, että samalla sitä on joutunut päässyt pohtimaan oikeasti kunnolla omia mielipiteitä ja miten haluan tai en halua toimia.

Yksi viime aikojen aiheista on ollut leikkiminen. Onko se vanhempien velvollisuus (lasten kanssa) ei vai ei? Onko leikkimättömyydestä haittaa? Mihin sitä edes tarvitaan?

Disclaimer: en oo tehnyt mitään hirveän syvällistä tutkimusta aiheesta. Luin yhden kirjan ja oon mennyt fiiliksellä. Ehkä joskus luen toisenkin kirjan.

Oon puhunut tästä kirjasta ennenkin ja puhun uudelleen: miten Playful Parenting ja sen kirjoittanut lastenpsykiatri sai mut vakuuttuneeksi leikin tärkeydestä (btw, pitäis varmaan ostaa se kirja ihan kirjana ja lukea alleviivausten kera ja ihan oikeasti sisäistää, eikä vaan hatarasti muistella). Siinä kirjassa oli ihan mielettömän hyviä pointteja siitä, miten lapsi kommunikoi aikuisten kanssa leikin kautta ja miten aikuinen pystyy kohtaamaan lapsensa (ja oppimaan lapsestaan) näiden leikkien kautta. 

Leikkien teemat kertoo kuitenkin tosi paljon siitä minkälaiset jutut lapsella on mielessä. Lisäksi leikeissä rooleja vaihtaen lapsi pääsee tarkastelemaan ja oppimaan tilanteita eri näkökulmista ja esimerkiksi käsittelemään pelottavia asioita (kuten vaikka lääkäri tai ensimmäinen päivä tarhassa tai mitä vaan). Ja samalla vanhempi voi leikin sisällä rohkasta, opettaa, neuvoa ja antaa toimintamalleja.

Lisäksi leikkiä voi käyttää asioiden ennakoimiseen (miten pitää käyttyä jossain) ja hankalien tilanteiden purkamiseen. Kurjista asioista (pukeminen, siivoaminen jne.) voi tehdä leikkiä ja kas, homma hoituu (rumpujen pärinää) leikiten! 

Yksi viisas äitiystävä kertoi kuinka heillä kolmevuotias vihasi ulkovaatteiden pukemista, mutta homma alkoi sujua ilman riitelyä, kun mukaan otettiin kaksi pehmoa: epäuskoinen, jostain syystä savolaesittaen lausuvva pehmo ja toinen, kannustava pehmo. Ensimmäinen totesi 'Eeeekai <lapsi> nyt pipoa ossoo laettaa päähänsä, sehän on hirrrmu vaikkeeta!' (krhm, en ole Savosta ja osaan murteita TODELLA huonosti). Johon kannustava pehmo vastaa aina 'Osaa se! Kyllä osaa, katso vaikka!' ja niin lapsi näyttää kikattaen/virnistellen miten osaa laittaa pipon päähänsä. Jne. You get the drift.

Tää on ehkä vähän laajennettu merkitys 'leikille', mutta mun mielestä sopii kuitenkin saman sateenvarjon alle. 

Mulle tuli kanssa mieleen mun mammapanda. Joo, se jättipanda, joka on vilahdellut välillä täälläkin kuvissa. Tajusin oikeastaan vasta ton kirjan luettua ja näitä juttuja pohdiskeltua miten älyttömän vahva merkitys sillä on ollu mun elämässä. Mutsini siis aina jutteli mammapandan äänellä ja jotenkin siitä tuli sellanen proxy meidän väliin, että välillä kun oli vaikeita asioita tai jopa vaikka riitoja, mammapanda oli välissä sovittelijana. Sen kanssa mä en koskaan riidellyt, se oli aina mun puolella ja se antoi mutsillekin väylän päästä juttelemaan kiukuttelevan teinin kanssa. 

Jotenkin, vaikka tietenkin tiesin, että oikeasti puhuin mutsin kanssa, mammapandan kautta puhuminen toisinaan tosi paljon helpompaa. Ja mutsikin tiesi sen. Mammapandalle en ollut koskaan vihainen, se ei ollut ikinä syyllinen mihinkään ja se oli aina täysin turvallinen. Voin vaan toivoa, että jostain otuksesta tulee lapselle yhtä suora väylä konnektoitumiseen kuin mulla oli mammapanda.

Niin, on hetkiä jollon mä leikin lapsen kanssa - en itse viihtyäkseni vaan koska tajuan miten hyödyllistä se on sille - ja meille! - ja miten paljon se siitä saa vs. miten vähän se on multa pois vaikka sillä hetkellä ehkä tekisinkin jotain muuta. Mutta on toki hetkiä, jollon leikkiminen on aidosti hauskaakin, kunhan pikkusen avaa omia portteja ja jaksaa eläytyä vähän.

Monday, February 17, 2014

1 vuotta, 7 kuukautta, 17 päivää

Sanoisin, että oli keskimääräistä parempi viikonloppu. Tehtiin ruokia. Käytiin myös ulkona (Chicosissa......) syömässä, eikä se ollut mikään hirveä katastrofi, vaikkakin lapsen ruokailu taisi rajottua kahteen lihapullaan (btw, ihan mahtavaa! Tyyppi on siinä iässä tai luonteessa tai jossain, että melkein kaikkea haluaa maistaa ja pyytää ihan oma-alotteisesti meidänkin lautasilta maistettavaa. Sain jopa maistelemaan kaalia!). Vähän piti juosta lapsen perässä, vähän piti leikkiä leikkipisteessä sen kanssa ja vähän piti syödä oma annos kiireellä, mutta we made it.

Niin ja oltiin puistoilemassa harmaan pehmeässä plussasäässä vaarin kanssa. Laps muisteli vielä illallakin, että tattailla (rattailla). Paaji töntää (vaari työntää). Vaari jäi myös vähäksi aikaa sisälle leikkimäänkin ja lukemaan kirjoja, mikä oli sekin kivaa. 

Tehtiin nyhtöpossua. Laps halusi maistaa. Taisi olla vähän liian mausteista, vaikka urheesti sitä muutaman haarukallisen söikin. Tein sämpylöitä, niistä tuli lättänöitä. Laps pyyteli illalla lättyä, paistoin bannareita puolukoilla. Söi melkein kaikki ja halusi muttattaa (mustikkaa) lisäksi.

Siivottiin (vähän). Mies maalasi ja naulasi pari listaa.  Mäkin luultavasti tein jotain hyödyllistä, mutten muista mitä. Ostettiin (mies osti) maton, joka palautettiin. Oli kummallisesti liian pieni, vaikka oltiin mitattu sopivaksi.  Olkkari edelleen matoton, pupuparka suti neliraajasti joka suuntaan. Ei halua tulla enää olkkariin. 

Sanoin iltapalla lapselle, että soitetaan huomenna maamolle. Laps vastasi pöytää sormellaan osottaen: tähän pöydälle maamo.

Joo, kyllä tällä maanantaista selvitään.

Sunday, February 16, 2014

rv4+6

Vatsaa on nipistellyt pitkin päiviä. Aika normia, mutta yllättäen pahoinvointia ei oo ollut vielä juurikaan (no, lievää etovaa oloa välillä) yhtä oksennusta lukuunottamatta. Nälkä on ollut ja tuntuu, että voisin syödä vuoren. Ja vielä toisen siihen perään.

Hassua miten sitä heti tässä vaiheessa jo tunnustelee kaikkia vatsan liikahduksia, vaikka eihän mitkään liikkeet tunnu vielä moneen moneen viikkoon. On tosi hassua olla taas raskaana. Pelkään tuon tuostakin, että syön / teen / juon epähuomiossa jotain mitä raskaana ei pitäisi. 

Ainii, soitin neuvolan. On melkein puolentoista kuukauden kuluttua. Muistutti, että päänsärkyyn sitten parasetamolia. 

valekuva: ensimmäinen

Vaari ja laps. Meidän tapaamistahti vaarin kanssa on molempien kiireiden (eli huonojen yhteydenpitotaitojen) takia ollut harmillisen vähäistä, mutta nyt sattui useampi tapaamiskerta lyhyemmälle aikavälille. Ja ensimmäistä kertaa päästiin siihen pisteeseen, että laps istui vaarin sylissä kuuntelemassa kirjaa. Suunta on hyvä.



valekuva: LOL

Laps kompastuu ulkona ja putoaa polvilleen. Tuumii hetken, kierähtää sitten alas ja toteaa surkeana: 'Kaatu! Nottaa!' Se on humoristista, joka kerta. Myös lapsen mielestä.




valekuva: sun vuoro + äiti

Menee ehkä huijaamisen puolelle, mutta tässä nämä on yhdistettynä ja törkeästi fotaroituna: 






1 vuotta, 7 kuukautta, 16 päivää

Joo, on se kyllä niin, että maamon ollessa sairaalassa vapaa-aika vähenee 50% vielä aikasemmasta ja sitten alkaa projektit - kuten blogi - vähän (väliaikaisesti) kärsiä. Valokuvaushaaste? Pfft. Nyt mennään sieltä mistä aita on matalin ja myöhässä siitäkin.

Tärkeimmät updatet lapsen suhteen: katsottiin yhdessä lehmävideo, joka teki lapseen aivan valtavan vaikutuksen. Muhmä tulee! Muhmä tulee! Video katsottiin siitä lehmien ulkoilukohdasta (about 0:55) eteenpäin useamman kertaa. Laps oli ihan o_O. Tänä aamuna päästiin olkkariin asti, kunnes laps näki läppärin ja muisti taas muhmä tulee! Lehmien kirmailut tarkastettiin vielä kerran (tai pari).

Aamusta puheenollen. Laps heräsi 7:22. Edellisen kerran olimme kuulleet lapsesta 8:30, kun mies oli vienyt lapsen makkariin nukkumaan, laulanut ja silitellyt viitisen minuuttia ja jättänyt hereillä olevan lapsen nukahtamaan. Itse. Heti 11h myöhemmin laps siis ponkasi iloisesti pystyyn ja totesi ilahtuneesti 'äiti tuli!'. 

En oo ihan varma miten tähän pisteeseen ollaan päästy, mutta jotenkin se alkoi yhtenä iltana tossa  reilu viikko sitten. Olin ollut illan poissa ja kotiintullessa kysynyt miten nukutus meni. Mies kertoi, että oli ollut lapsen kanssa vähän aikaa ja sitten vaan poistunut huoneesta. Laps jäi sinne tyytyväisenä ja nukahti. Totesin miehen saavan hoitaa nukutukset tästä eteenpäin, mun kanssa se ei IKINÄ toimisi.

Seuraavan kerran taas kyselin miten nukutus meni, johon mies vastasi ettei oikein tiedä, nukuin sen ohi. Jahas.

No, ei se joka ilta niin helposti ole mennyt ja rehellisyyden nimissä on ollut iltoja, jolloin makkarissa ollaan rampattu monen montakin kertaa. Yksin huudatusta en edelleenkään suostu kuuntelemaan, mutta olen tehnyt kompromissin ja suostunut laskemaan kahteenkymmeneen ennen huoneeseen menoa (siis siitä hetkestä, kun jotain ääntä on alkanut kuulua (vaikka olisi vain 'iti-äiti-iti'-huutelua) ja viettänyt huoneessa vain pienen hetken (peitto päälle, pieni silitys, hyvää yötä ja pois). Jos huutelu on itkua, niin sitten huoneeseen nopeammin. 

Näillä kuitenkin selvittiin. Oli iltoja, jolloin kävin lapsen huoneessa monta kertaa, nyt käynnit on vähentyny huomattavasti. Lisäksi tässä on ollut jo muutama yö, jonka laps on nukkunut kokonaan pinniksessään. 

Aion nyt vedota tässä jälleen kerran aikaan. En usko, että tämä olis mennyt näin helposti esim. vielä puoli vuotta sitten (meidän lapsen kohdalla). No, mistäs sitä tietää, mutta tälleen mutulla (mutsista tuntuu). On se ihanaa miten kaikki helpottuu, kun meidän pikku keisarinna laps kasvaa. 

Friday, February 14, 2014

valekuva: lähikuva

Joo, jo KAKS päivää myöhässä, mutta here goes. Kenkä. Tan-tan-taa!






rv4+4

Oon ollut melkein pettynyt miten vähän pahoinvointia tässä on ollut. Muistelin, että edellisessä raskaudessa pahoinvointi alkoi aika pian ja jatkui joitain viikkoja. Ei niin, että sitä pahoinvointia KAIPAISIN, mutta jotenkin tuntuu, että se kuuluu raskauteen. No, kyllähän mut tänään sitten palkittiin, kun mustajuurikeitto lensi kaaressa pihalle lounaan jälkeen ja edelleen etoo.

Oltiin eilen parkouraamassa ja jälkikäteen tuli pieni epävarmuus. Mitenkäs alkuraskaus ja vähän rankempi urheilu? Pitäisikö vaan maata laakereillani? Netti sanoi vain hyviä asioita urheilusta, ilmeisesti ei hätää. Mutta muistan edellisestä (kyllä, KAIKKEA vertaillaan!) himmailleeni tanssitunneilla heti raskauduttuani. Kyllähän se nyt, kun kantaa sisällään pientä elämää, pitää olla jotenkin vähän varovaisempi, siltä ainakin tuntuu.

Mutta sen mukaan mitä keho jaksaa. Tällä hetkellä väsyttää ihan sikana.

Tuesday, February 11, 2014

1 vuotta, 7 kuukautta, 11 päivää

Tuntuu, että viimeseen pariin viikkoon mahtuu niin monta poikkeuspäivää, että normipäivät alkaa oikeastaan olla niitä poikkeuspäiviä. Nyt oon esim. varmaan viikon verran raahannut jumppakamoja duunilaukussani ajatellen, että TÄNÄÄN meen duunin jälkeen kyllä salille. Heh, right.

Tänään poikkeustapaus oli isäni (lapsen vaarin) 65-vuotispäivät, joiden olemassaolosta toki tiesin, mutta tuli vähän viimetinkaan kutsu tulla kahville. Lähdin siis duunista tuntia aikasemmin, istuttuani koko päivän palavereissa tekemättä töitä ja menin suorittamaan tyttärellistä velvotetta ja iloa. Juotiin kahvit, syötiin kaurakeksit ja jotain ihan älyttömän hyviä pähkinäkeksejäkin. Puhuttiin isoäidin kanssa siitä, miten Suomi on menossa rappiolle (tai siis isoäiti puhui) ja isä yritti kysellä samaan aikaan mitä se nyt onkaan mitä teen työkseni. 

Pääsin kyydillä kotiin, lapskin sai moikata vaaria. Ujostutti ja vähän hautautui miehen jalkoihin, mutta muutamia sanoja uskalsi lopulta jutella.

Ja siis oikeasti puhettahan tulee nykyään vaikka mitä. Puhelin soi, eli puhelin tuli. Maito onkin nykyään maito, eikä enää mamoo (jota muuten viimeyönä taas vähän kaipaili - nälkä taas?). Sujuvasti laps myöskin käyttää ainakin yhdessä verbissä ensimmäistä persoonamuotoa otan. Ja ehkä yksi hauskimmista opituista sanoista: meillä on Kummajaiskirja, jossa on kaikenlaisia hauskoja kummajaisia, myös karjukorva. Laps sen bongasi ja ilahtui: kaajukoova!

Laps viihtyy talvessa. Toisaalta, what's not to love? Ihanaa, valkosta kylmää herkkustuffia joka puolella ja toisinaan siihen on sekottunu vähän maukasta hiekkaakin. Parasta! Lisäksi liukumäet liukuu formulatason vauhtia ja vaikka välillä pannuttaisi, niin ei haittaa, koska toppavuorien ja lumikerrosten ansiosta tömähtäminen on yleensä pehmeetä (ja antaa hyvän tekosyyn vähän haukata lunta). Ja sitten vielä pumppa (pulkka), onko parempaa transportaatiomenetelmää!

Mä nykyään siedän talvea. Parempi kuin huonompi.

Ja ainiin, tarkoitus oli tehdä poikkeuspäivän päätteeksi vähän töitä kotoa, mutta tän-tän-täää. Duuniläppäri ei käynnisty. Olen vähän huolissani..

rv4+1

Eilen tuli raskaustestiin kaksi viivaa. Tänään gravid-raskaana 2-3 viikkoa (?!). Whoah.

Vaikka raskaus kuinka on suunniteltu ja haluttu (kuten ekakin), niin silti kaiken innostuksen mukana iski pieni paniikki. Kaksi lasta, miten me selvitään?! Koitin rauhotella muistuttamalla, että mä tunnen paljon perheitä, joissa on kaks lasta. Ihmiset selviää. Jotenkin. Mekin selvitään.

Sinänsä jännä, että toissapäivänä mä mietin jo asiaa, mutta ajattelin olla tuhlaamatta raskaustestiä, kun kuitenkin oli tullut jotkut kummalliset menkkojen tapaset aikasemmin ja olin (vähän pettyneenä) miettiny, että ei sitten tälläkään kierrolla. Mutta oli silti jännä (ja etova..) olo. Eilen olisi pitänyt menkkojen varsinaisesti jo alkaa ilmotella itsestään, mutta mitään ei kuulunut. Olo oli etova. Mietin töissä, että mä olen raskaana. Mä tiedän. Kai. Koko bussimatkan kotiin mietin miltä tuntuu olla raskaana. This is it.

Kotona tein samantien raskaustestin. Spot on: kaksi viivaa. Tiesin.

Mulla on jotenkin vaikeuksia taas orientoitua tähän kaikkeen. Mitä se raskaanaoleminen tarkottikaan? Ainiin, neuvolaan pitäisi jossain vaiheessa soitella. Ainiin, ei alkoholia. Ja mitäs muuta, niitä pehmeitä juustoja? Ja jotain haukea? Pitäis varmaan alkaa lukea noita alkupään postauksia uudestaan ja yrittää orientoitua.

Niin, ja heti meinas olla busted. Tänään oli mun isän synttärit ja siellä tarjosivat mulle Madeiraa (port wine, you know?) snapsilasista. Feikkasin hörppääväni ja kaikessa hiljasuudessa (surkutellen kyllä) kippasin loput lavuaariin. Voih. 

Olo on fyysisesti vähän jännä. Vähän jomottaa alavatsaa ja päätä vähän särkee kuin olis alhainen verenpaine (ehkä onkin?). Vaikea orientoitua. Vähän niinkuin alussa. Kummallista muistella, että mihinkäs kaikkeen tämä nyt vaikuttikaan..

Mutta hei, here we go again!

valekuva: kotona

Meillä on kotona siistimpiä ja vähemmän siistimpiä nurkkia.



Monday, February 10, 2014

valekuva: VMP

Tänään kävi mielessä useitakin kohteita, joista ottaa tähän oivallinen ja osuva kuva. Päädyin lopulta tähän: illan pimeydessä ja dösän ikkunoiden likaisuudessa ajelin kotipysäkin ohi kilsan verran liian pitkälle. Ja oli vielä kotiin kiire, että ehdin olla lapsen kanssa ennen kuin lähden maamon luo sairaalaan. Äh.

Myös valokuvan laatu kuvastaa otsikkoa.

Mutta jotain hyvääkin. Laps löysi hauskasta kummajaiskirjasta karjukorvakummajaisen ja osasi sanoa 'karjukorva'. Lisäksi yllätti käyttämällä verbin ensimmäistä persoonamuotoa 'otan'. Ja last but not least hymyilytti, kun puhelin soi ja laps totesi 'puhelin tuli?'



Sunday, February 9, 2014

valekuva: aika

Aika pysähtyy pulkkamäessä.


1 vuotta, 7 kuukautta, 9 päivää

Normaalipostaukset on jääny vähän valekuva-haasteen alle. Toisaalta, täällä on ollut taas vähän sekavaa. Vein maamon aamulla sairaalaan, tosin tilanne ei tällä hetkellä onneksi ole mitenkään erityisen hälyyttävä. Aiheeseen suoraan liittymättä oon kokenut vahvempia suuttumuksen ja turhautumisen tunteita kuin vuosiin, ehkä vuosikymmeniin, ehkä ikinä. Oon ollut väsynyt, helpottunut, huolestunut, itkuinen, vihanen ja onnellinen, kaikki saman päivän aikana. Yllättynyt ilosesti ja yllättynyt negatiivisesti. Elämä on tällä hetkellä aika epästabiilia.

Laps osasi vetää farkut jalkaansa senttejä vaille ihan itse. Lisäksi ollaan kuultu lisää kolmisanaisia lauseita, leikitty, naurettu ja kerran jopa laskettu pulkalla mäkeä.

Yksi merkittävä askel tässä on tullut sen myötä, että eräs ilta viime viikolla kotiintullessa myöhään mies raportoi lapsen nukahtaneen IHAN ITSE omaan sänkyynsä. Oli vähän aikaa hyssytellyt, sitten lopulta sanonut hyvää yötä, pistänyt peiton päälle ja sulkenut oven perässään. Sen jälkeen ei ollut kuulunut enää mitään.

Yritin samaa seuraavana iltana. Ei toivoakaan.

Siitä lähtien tämä on toistunut muutamia kertoja (lähinnä miehen nukuttamana). Olen tyrmistynyt. Jotenkin en olisi uskonut tämän päivän koittavan ennen tyyliin lapsen teini-ikää. Ei pitäisi varmaan puhua tästä blogissa, koska sitten taas kaikki menee pieleen. Tai ainakin pitäisi koputtaa puuta joka suuntaan. Mutta siis, ohhoh!

valekuva: hän

Siellä peiton alla, pandan takana väsyneenä hän. Hän, joka juuri nyt lastamme nukuttaa.







Friday, February 7, 2014

valekuva: minä

Täydellinen päivä ottaa omakuva. Eilen 11 tuntia töitä (joista onneksi melkein puolet kotona). Tänään pitkä (mutta ei onneks 11h) päivä toimistolla, maamo lähti aamulla päivystykseen ja vieläkin sillä matkalla. Töihin ajaessa mieliala harmaa kuin pääkaupunkiseudun sää. Väsyttää, alakulostuttaa, huolestuttaa. Pesin oikein meikitkin pois tätä kuvaa varten. Lasta ehdin nähdä lyhyesti ennen nukkumaanmenoa, jonka hoitaa mies (tästä lisää myöhemmin). Hiukset pitäisi pestä. Kuulisinpa maamosta väliaikatietoja.

Tänään minä, editoimatta, säälimättömässä valossa, front facing cameralla. Gorgeous.



Wednesday, February 5, 2014

valekuva: toisinpäin

Inspiraatio (sikäli kun sellaista oli lähimaillakaan) tuli lapsen luovasta tornileikistä.



1 vuotta, 7 kuukautta, 5 päivää

Parkour <3 

Sattuu jokaiseen lihakseen. Vatsalihaksiin tosin luultavasti eniten nauramisen takia. Aivastukset hirveetä tuskaa. En ollu ees tajunnu miten paljon olin tätä tarvinnu. Edellisestä kerrasta jo ihan luvattoman kauan, vaikka kuinka suunnittelin, että lapsen saatuani parkouraan joka päivä. Pistän vaunut parkkiin jonnekin hyvälle spotille ja meen hyppimään. Aivan yllättäen näin ei ihan tapahtunut, paitsi kerran.

Käytiin siis parkouraamassa, samalla mahtavalla porukalla, joiden kanssa ollaan harrastettu jo vuodesta 2005. Tässä on viime vuosina ollut vähän taukoa, kun jotkut onkin alkanu kiipeillä enemmän ja yks hankki jälkikasvua ja toisilla yhtäkkiä kaikki aika meni tanssimiseen ja mitä näitä on. Marraskuussa sovittiin, että mennään treenaamaan ja heti helmikuun alusta löytyi yhteinen aikakin. Ja vain yksi oli kipeenä! Todettiin jälkeenpäin, että pitäis kyllä mennä uudestaankin. Seuraava yhteinen aika varmaan löytyisikin jo 2015.

(Voi että ootan sitä, että laps on vähän vanhempi ja voidaan mennä yhdessä treenaamaan (tosin treenattiinhan me tänäänkin sohvalta alas hyppimistä yhdessä...))

Me käytiin sitten mulle uudessa (oon ihan totaalikujalla skenestä) Parkourkeskuksessa ja siis sehän oli ihan huikea paikka! Parhaat näkemäni sisätreenitilat (parkouria ajatellen) ja mahtavat vetäjät (jos haluu mennä siis ohjatuille tunneille). Treenimahdollisuudetki on kattavat: sinne voi mennä ihan kertamaksulla treenaamaan itekseen tai osallistua jollekin ohjatuista tunneista / kursseista (näille ehkä pitää ilmottautua kuitenkin kaudeksi). Siellä voi myös boulderoida (jos ei ole omia kenkiä, saat kengät lainaan paikanpäältä) ja kahvakuulailla (näytti olevan jotain muitakin voimailujuttuja) tai vaikka venytellä tai treenailla jotain akrobatiakikkailua permannolla.

Eli vink vink vanhemmat, joilla yli 4v lapsia! Jos koti ei taivu ihan tähän, mutta haluisitte tarjota lapsille turvallisen paikan, jossa treenata fyysisiä rajojaan, opetella tasapainoa ja motoorisia taitoja, purkaa energiaa ja oppia ihan huikeeta kehonhallintaa ammattitaitosten, vastuuntuntoisten, mukavien (ja komeiden) ohjaajien johdolla, niin this is your place! 

Noi tarjoo siis naperotunneista alkaen ikäryhmittäin omia tunteja aina aikuisryhmiin asti. Lisäksi myös perhetunteja, joissa tehdään sekä yhdessä lasten kanssa, että välillä lapset keskenään ja aikuiset keskenään. Jos laps olis riittävän vanha, olisin ehdottomasti noilla tunneilla. Suosittelen!

Tuesday, February 4, 2014

valekuva: kulma

Kävin parkouraamassa piiiiitkästä aikaa. Oli maailman makeinta. Lisää myöhemiin.


Monday, February 3, 2014

valekuva: yhdessä

Panda ja maamo, yhdessä 26 vuotta and counting. Sain pandan äidinäidiltä viissvuotislahjaksi, vuotta ennen kuin mummi kuoli syöpään. Pandaan syntyi rakkaussuhde samantien, sillä on oma (maamonääninen) persoonallisuus ja panda voi hyvin ja elää edelleen. Vihdoin nämä kaksi taas yhdessä.


1 vuotta, 7 kuukautta 3 päivää

Ostin lapselle Pete & Pulmu -kirjan, aiheena "kiitos ja anteeksi". Ajattelin, että nää sosiaaliset harjotteet tulee ajankohtasiksi vasta hiukan myöhemmin, mutta ostinpa kuitenkin. Kokeilin kepillä jäätä ja luin sen lapselle sitten aamulla (pöllön kanssa tietty). Laps istui hiljaa koko kirjan läpi ja kun tultiin kohtaan sen pituinen se, laps kommentoi uulelleen. Luettiin kirja toisen kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen. Jossain kaheksannen kerran vaiheilla maamo könysi sängystään, luultavasti tuli katsomaan oliko täällä jääny joku soitin repeatille. 

Lyhyesti kirjasta: Pulmu-rotta (vai hiiri? Who knows) vie Pete-pupun potkulaudan ja kaatuu. Pete tulee laittamaan laastarin, syntyy sovinto, halaus ja hiekkalinna. Ihan ok tarina, tosin lisäilin muutamia juttuja, kuten 'Pulmu vei Peten potkulaudan vaikka EI olisi saanut viedä toiselta kysymättä! Ja että Peteä itketti, kun Pulmu vei sen potkulaudan (kirjassa vain kiukutti). Pulmun pyytäessä anteeksi lisäsin Petelle replan 'saat anteeksi'. 

Laps palasi kirjaan monta kertaa päivän aikana. Välillä sitä luettiin yhdessä 5-10 toiston sessioina, välillä laps selaili sitä itsekseen ja osotteli 'kaatui! Kaatui!'. (ilmeisesti Pulmun kaatuminen oli kirjan jännin kohta - ja siihen olikin suorastaan pistetty kolme aukeamaa jostain syystä) Maamo totesi nyt on joku sisäistäminen menossa. Who knows, ehkä tässä aletaan opetella näitäkin sosiaalisia taitoja. (Kiitti melkein sujuu jo, vaikka luultavasti asiayhteys ei ole ihan selvä. Heh, vauvakirjaa lukiessa mä olen ilmeisesti osannut käyttää sanaa 'please' (piis) jo kaksivuotiaana ihan sujuvasti puheessa.)

Itsekin kovasti kirjoista pitävänä mua kyllä ilahduttaa tää lapsen into lukea. Toinen kirja, jota täällä veivataan aina pari-kolme kierrosta kerrallaan on 'Pupu etsii omaa kotia'. Ja hei, ei voi syyttää! Oli myös mun lempikirja lapsena (herättää erityisen lämpimiä tunteita, kun lapskin tätä näin rakastaa) ja näin aikuisenakin lukiessa täytyy ihastella tota suomennosta. Kirja ei nyt suorastaan oo ihan runomitassa, mutta kuitenkin lukeminen on keinuvaa ja soljuvaa, semi-runoa. Sen on suomentanut Helena Ahava, joka on ilmeisesti omissa piireissään kuuluisa (osasi suomentaja-maamo kertoa).

Voisin sen verran palata tuohon aikasempaan sosiaaliseen harjotteluun, että oon huomannut muutoksen lapsen leikeissä. Pöllö ja myyrä on aiemminkin ollu mukana meidän päivittäisessä arjessa (vessassa, ruokapöydässä jne.), mutta nyt otettiin uusi askel. Laps onnistui kopsauttamaan päänsä sängynlaitaan riehuessaan sängyllä ja siinä puhallusten jälkeen alkoi leikkiä, että pöllö koppataa ja sitten tietenkin äiti puhahtaa. Pöllö onneton siis kopsautteli päätään ja jopa siipiään sängynlaitaan aina piti puhaltaa. Tämä leikki muistettiin vielä seuraavanakin päivänä.

Tänään myös myyrä pääsi yllättäen meidän vakkarileikkiin: laps menee keittiöön nurkan taakse 'piiloon' odottamaan, että mä tulen, löydän ja kaappasen. Vähän aikaa tätä leikittyä laps kävi hakemassa myyrän, runttasi keittiön nurkkaan ja sitten käytiin yhdessä kaappasemassa myyrää.

Mä olen (ollut) aika leikki-impared lasten kanssa, vaikka luonteeltani oon muuten tosi leikkisä. Tulin kuitenkin lukeneeksi Playful Parenting kirjan ja se avasi mulle todella paljon lasten (leikki)maailmaa ja antoi hyödyllisiä työkaluja haastaviin tilanteisiin. Suosittelen kaikille vanhemmille - en tosin tiedä löytyykö toi mistään suomeksi. Nyt oli kuitenkin tosi makeeta osata ottaa vastaan tää lapsen leikki ja huomata heti sen teema: lapselle kävi tylsästi, kun pää kopsahti ja tästä koitettiin ottaa joku oppimiskokemus. Pää kopsahtaa, sitten puhalletaan. Lisäksi leikkeihin jaksaa suhtautua ihan eri tavalla, kun tajuaa mitä ne lapselle merkitsee. Joo-o, suosittelen.

Sunday, February 2, 2014

valekuva: odotus

Odotus. 

Käytiin kaupoilla. Onneksi molemmille oli omaa odotusviihdykettä.




Saturday, February 1, 2014

Osallistuin!

Osallistun - tai ainakin yritän - tähän Valeäidin haasteeseen

"Valekuva -haasteessa julkaistaan kuva joka päivä, ennalta määrätystä aiheesta. Haasteeseen osallistut julkaisemalla päivittäin aiheen mukaisen kuvan. " (tarkemmat speksit yo. linkin takaa)

Ja tässä ensimmäinen kuva. Löysin haasteen vasta pimeellä, kodin lämmöstä en saanut itteäni enää ulos. Siispä kuva ulko-oven raosta.