Mutsin kuoleman prosessoinnista moi.
Oon ajatellut mutsia tosi paljon viime aikoina - tietenkin. Käynyt läpi muistoja lapsuudesta, katsellut vähän albumejakin ja miettinyt. Oikeastaan ei mitään uutta, nää on kaikki ihan samoja asioita, joita oon miettinyt ja sanonut ääneen kaikille aina.
Joku saattaa muistaa, jostain täältä bloginkin syövereistä löytyy postaus, jossa mainitsen miten teini-ikäisenä mietin miten ihmeessä mutsi on onnistunut kasvattamaan mut niin kuuliaiseksi. Katsoin silloin kauhuissani rääväsuisia luokkalaisiani, joilla ei ollut mitään kunnioitusta vanhempiaan kohtaan ja kelasin miten ne VOI olla tollasia hirviöitä. Etten ikinä halua lapsia, koska en kuitenkaan tuu onnistumaan kasvatuksessa yhtä hyvin kuin mutsi. Taisin olla 14v.
Jos mun pitäisi kuvailla kasvatustani, tulee äkkiä mieleen sanoja kuten: rakkauden täyteinen. Kunnioittava. Hyväksyvä. Hellä. Totta puhuen musta tuntuu, että oon saanut ammentaa pohjattomasta kuilusta tätä kaikkea. Oon saanut olla sylissä niin paljon kuin olen ikinä halunnut ja tarvinnut. Oon saanut tehdä omia valintoja ja niitä on tuettu ja kunnioitettu. En ole ikinä ikinä kyseenalaistanut äitini rakkautta mua kohtaan. Mua ei ole ikinä lytätty, torjuttu tai dismissattu.
Kun synnyin, vierihoito oli vielä varsin ennenkuulumatonta synnytyslaitoksilla. Mutsi tunsi työnsä puolesta silloisen tunnetun lastenlääkärin, joka oli henkilökohtaisesti antanut mutsille luvan mun vierihoitoon. Kätilöt eivät uskoneet, joten soittivat sitten sunnuntai-aamuna kello 7
Kalle Österlundille vahvistaakseen, että tämä oli tosiaan vierihoidon valtuuttanut. Ristiäisissä mutsi ei luovuttanut mua sylikummeille, vaan halusi pitää omassa sylissään. Albumeista löytyy kuvia meistä nukkumassa yöunia sylikkäin.
Mietin joskus, että onko asioita, joita ihmisillä tyypillisesti omia lapsia hankkiessa on aihepiirissä 'en ikinä tee kuten vanhempani tekivät tässä'. Mutsin suhteen keksin yhden: kutitan lastani vähemmän (joskus liiallinen kutitus saattaa mennä kamalan puolelle).
Kaikkea tätä oon halunnut tuoda omaan kasvatukseeni. Kärsivällisyyttä (mutsi on tosin väittänyt mun olevan paljon kärsivällisempi), kunnioitusta ja hyväksyntää turvallisten rajojen puitteissa. Tähän liittyy myös 'en koskaan kiellä syliä' -periaatteeni. Ei multakaan kielletty enkä oo edelleenkään sitä mieltä, että olisi pitänyt.
Ja siis tottakai meillä oli välillä erimielisyyksiä ja riitoja. Mutsi oli yksinhuoltaja ja otti sen pelolla ja tosissaan. Tiukat (muita tiukemmat) kotiintuloajat, jotka otti päähän, mutta en yksinkertaisesti voinut luistaa niistä tietäen miten huolissaan mutsi olisi (ajalla ennen kännyköitä, remember?). Tiukkuutta muutenkin, erimielisyyksiä ja teini-ikää. Normaalia rajojen testaamista ja pettymistä. Muutaman kerran valehtelin, mutta syyllisyydentuntoani aloin pian itkeä ja paljastin totuuden. Sain syliä ja silitystä. Ja tottakai mutsissa oli piirteitä, jotka ärsytti (erityisesti kun asuttiin useampi kuukausi saman katon alla). Mutta se ei milliäkään vähennä sitä miten tärkeä ja rakas se oli mulle. Se oli mun äiti.
Sillon, kun laps syntyi, me alettiin puhua mutsin kanssa tunnista puoleentoista säännöllisen päivittäin Skypessä. Tajusin aika pian, että maailmassa ei olisi toista ihmistä, joka ikikuuna jaksaisi jaaritella mun kanssa tästä mun vauvasta tunti toisensa perään. Kuunnella näitä samoja pohdintoja, lohduttaa uudestaan, sanoa niitä oikeita sanoja, ihastella, kehua, kannustaa ja taas kuunnella. Ja miten raskasta se aika olisi ollut, jos en olisi saanut mutsin kanssa niitä tunteja puhua. Miten paljon tuun kaipaamaan juttelua, kun tää pienempi syntyy ja enää ei ole mutsia, jolle soittaa.
Kaiken surun keskellä on tosi paljon lohdullisia puolia. Mutsi sai elää täyttä elämää muutamaan viimeseen päivään asti. Kauhukuvitelmat pyörätuolista ja liikuntakyvyttömästä mutsista, joka on vankina kotonaan Kanarialla ja täysin muiden armoilla, ei toteunut. Kauhukuvat kuukausien pitkistä, kivuliaista ja kiduttavista sairaalajaksoista ei toteutunu. Mitä ikinä mutsin kehossa tapahtuikaan, se tapahtui armollisesti; mutsi väsyi ja väsyi ja väsyi .. kunnes lopulta kirjaimellisesti nukkui pois. Ilman kipuja, ilman pelkoa.
Kaiken lisäksi me ollaan oltu tekemisissä mutsin kanssa viimesen parin vuoden aikana enemmän kuin mun aikuisiällä ehkä yhteensä. Ei jäänyt (juurikaan - voiko sitä nyt TÄYSIN välttää?) tunnetta siitä, että jotain olisi pitänyt tehdä paremmin. Tai että jotain jäi kesken. Me ehdittiin jutella paljon, me ehdittiin viettää aikaa yhdessä ja ottaa about kaikki irti. Ehdittiin puhua vielä viimeisillä hetkillä ennen vaipumista uneen, josta ei enää herännyt. Ehdittiin vahvistaa ne tärkeät sanat.
Niin. Tuntuu epäreilulta, että lähtö oli jo nyt. Mutsi niin nuori, mä niin nuori. Laps ja se tuleva niin pieniä. Ja varsinkin ekoina päivinä ja välillä vieläkin lapsellisen itsekkäästi koen vähän kiukkusia, tarvitsevia tunteita. Äiti herää! Äiti herää! MINÄ tarvitsen! Mikset vaan herännyt, miksi jäit nukkumaan?!
Me tultiin sunnuntaina saaresta, minä lapselle 'arvaa mitä kivaa me tehdään seuraavaksi?'. Laps ehdotti, että soitetaan maamolle. Pala kurkussa vastasin, ettei maamolle enää voi soittaa, mutta mennään suihkuun. Näitä taitaa tulla pitkään. Kaipaan blogini ykkösfania.