Thursday, May 29, 2014

1v-10kk-29pv & rv19+3

Paluumatkalla. Takki ihan tyhjä. 

Long story short: kaikki saatiin hoidettua mikä piti. Ihmisten avuliaisuus saa nöyräksi ja kiitolliseksi. Ehdittiin vähän rentoutuakin. Söin pizzaa aamupalaksi. Kummallista palata Suomeen ja tajuta, että enää ei ole maamolaa Kanarialla. Reissu ollut emotionaalinen, haikea, mutta kuitenkin hyvä. Tilanteita, joissa en ikinä olisi kuvitellut olevani ja kahlaamista täysin vierailla vesillä.

Laps on ollut aivan tyytyväinen isin kuvainnollisissa helmoissa, välillä vaan vähän ehdottanut, että 'äiti kotona?' ja 'halataan äitiä'. Puhuttiin eilen Skypessä ja heti linjan auettua kuului iloinen äiti soittaa! Puhelun aikana naurettiin, hassuteltiin, juteltiin ja puhelu loppui hymyihin. Oli kuulemma tänäänkin ehdotellut mulle soittamista, mutta ei sitten puhuttu ennen kuin lähdin kentälle. Lämmittää ajatella, että pääsen kömpimään illalla miehen ja lapsen viereen omaan sänkyyn. 

Vaan voikun lentomatka olis vähän lyhyempi. 

Monday, May 26, 2014

1v-10kk-26pv & rv18+6

Lähteminen niin vaikeaa. Pulssi on vähän kovempi, en ihan tiedä miksi. Katselen kelloa kymmenen minuutin välein, joko pitää lähteä. Mitä unohtuu kotiin. Onko kaikki pakattu. Lopulta taksi, jossa huokaan syvään. Kahdesti. Mietin, että on jo ikävä lasta ja seuraavat päivät pelottaa. Eikä se lentäminenkään niin hauskaa (mistä tämä irrationaalinen pelko on tullut?).

Halasin lasta puistossa ennen lähtöä. Kuinka paljon äiti rakastaa? Näääääin paljon. Kentällä ostan suklaata kuten aina ja kaksi pokkaria. Lukurauha katkeaa, kun vierelle istuu äänekäs keski-ikäinen nainen, jolla on päällään täysin läpinäkyvä paita, eikä rintaliivejä. Puhuu kovaan ääneen ystävälleen: Näin sen pojan salkkareista, se halusi ottaa mun kanssa kuvan. Kato mä oon tällanen. Näkyykö päälle päin, että olen sairas? Tää paikka, jossa me ollaan, on ihan kauhea, siis IHAN HIRVEÄ. Karmea. Ja se Juuson nainen ei halunnut, että tuun sinne niitten lasten... Voitko kuvitella, se ämmä on ihan hirveä! Kääntyy mua päin. Mitä sä luet? Härköstä! Onko toisen uusin? Mä luin sitä tosi monta kirjaa, ja sitten .. yägh.

Armollinen boarding alkaa, menen koneeseen viimesenä. Kokonainen kolmen penkkirivi mulle. Uppoudun kirjaan ja yritän sulkeutua nousulta ja turbulenssilta ja kohoavalta pulssilta. Tukholmaan tullessa etsin roskaruokaa ja pyydän miestä lähettämään kuvan lapsesta. Ennen seuraavan koneen lähtöä kirjallinen Härköstä on suoritettu. Huonosti valittu kirja, suomalaista melankoliaa, äidin kuolemaa ja vaikeita perhekuvioita.  Kaivan repusta seuraavan, Liksomin Hytti nro 6:n. 

Aika kuluu huomaamatta ja seuraava boarding alkaa. Joku mies haluaa kysyä tutkimukseen matkan tarkoitusta ja lippujen hintaa. Liiallisen suklaan jäljiltä huono olo, yritän uppoutua Liksomin kirjaan, mutta venäläinen sivuhenkilö ärsyttää (kai sen on tarkoituskin). Katselen kaiholla perheitä ja lapsia ja kaipaan omaani. On kerrankin aikaa istua omissa ajatuksissa, tuntea potkuja ja silitellä vatsaa.

Lentokoneessa taas oma rivi, eikö nyt ole ollenkaan sesonki? Kaivan kuulokkeet, muistitikun ja läppärin. Ihan matkaa varten ladattu Happy Endings onkin ihan jees ja vie ajatukset muualle. Paikalliselta mutsin ystävältä tullut whatsapp-viesti rauhottaa, joku on vastassa kentällä yöllä. Ei puhuta samaa kieltä, mutta ostin lunttilapuksi matkustajan espanja-sanasto-käsikirjan. Siinä on kaikenlaisia erilaisia esimerkki tilanteita ja keskusteluita. Harmillisesti siinä ei ole kuitenkaan omaa osiota äidin kuoleman sanastolle. Yritän kuitenkin opetella muutaman small talk -lauseen. Takanani penkkirivissä itkee pieni lapsi. Miten onko omani jo unessa. 

Sunday, May 25, 2014

1v-10kk-25pv & rv18+5

Ainekset pool-partyyn:

1 pool (puhallettava, mutta isohko allas), jossa naurettavia ohjeita koko laidan ympäri. Mm. 'pidä lapset jatkuvasti käden ulottuvilla'.

Lapsia, ainakin yks.

Sikakuuma pihaterassi ja aurinkoa. Myös aurinkovarjo suotava.

Sokerinatsin jädeä / naposteltavaa lapsille (ja miksei myös aikuisille):
Vaihtoehto 1) suomalaisia pakastemansikoita surautettuna banaanin kanssa sorbetiksi
Vaihtoehto 2) maustamatonta jugurttia + banaania + persikkasosetta surautettuna ja jäädytettynä
Vaihtoehto 3) jäisiä pakastemarjoja / jäädytettyjä banaaniviipaleita
Vaihtoehto 4) meloninpaloja (ja tai muiden vetisten hedelmien paloja) isossa kulhossa

Juotavaa:
Vettä, johon pilkottu makua (melonia, kurkkua, mansikoita, minttua, sitruunaakin yms.). Tarjoillaan rankasti jäähdytettynä. Lapsille voipi maistua myös ihan tavallinen vesi. Aikuisille myös esim. kalja. Tai sangria. Tai joku kuoharijohdannainen superihana drinkki, emmä näistä enää mitään tiedä.

Optional lisukkeet: hyvää seuraa (esim. naapurista tai mieluisasta kirjasta / lehdestä). Laiskanlötkeä koira. Kesämusaa kajareista.

Muista! Aurinkorasva / muu valitsemasi auringonpolttamaa estävä suoja. Myös aurinkolasit. Ja hattu. Myös lapsille.

I'll be the first one to say it: postaus olisi ollut paljon parempi kuvilla. Mutta, kuvitellaan tähän iso, kuumuudessa hikoileva kannullinen raikasta juotavaa, jossa kasoittain jääpaloja, hedelmiä ja ihana tuoksu. Ympärille korkeita laseja, pillejä, koristesateenvarjoja, kulhollisia hedelmäpaloja ja hirveästi aurinkoa. Lisäksi lapsia polskimassa ilon kiljahdusten säestämänä puhallettavalla altaalla auringon kuumuudessa. Aikuisia rentoutumassa ja juttelemassa kevyissä vaatteissa auringossa lepotuoleissa tai terassisohvilla. Kultainen noutaja läähättää varjossa.

Suosittelen. Harmillisesti kelit ilmeisesti kylmenee, paitsi Las Palmasissa lämpenee. Tuttu tunne, lähtö alle vuorokauden päästä, en oo vieläkään aloittanut edes pakkaamisen miettimistä. No, oon sen verran miettinyt, että mitähän kaikkea viihdettä sitä ottaisi lentomatkalle mukaan. Niin, mitähän.

On kyllä vähän epäilevä olo matkan suhteen, saadaankohan mitään aikaseksi. Pitäisi varmaan mennä keräilemään itteni ja kamani.

Thursday, May 22, 2014

1v-10kk-22pv & rv18+3

Kaikenlaista actionia ja sähläystä suuntaan ja toiseen. Pitkiä nukutuksia (toissayönä nukahti PUOLI YKSTOISTA!), kesä? Juoksin eilen bussiin töistä, että ehdittäisiin viemään laps lääkäriin (on yskää ja ajattelin, että meidän korvatulehdukseton kausi on bound to end joskus, parempi tsekata). Parin pysäkin päästä miehen kanssa viestitellessä tajusin, että tulin autolla töihin. Auto jäi töihin. Minä keskellä Länäriä.

Taksilla takaisin töihin (voi sitä säädön määrää). Auto alle, mies ja laps mukaan puolimatkasta (dösä olis jättänyt liian kauas) ja lopulta lääkäriin. Ei myöhästytty. 

Lääkäri kuunteli stetoskoopilla, jonka jälkeen laps totesi: "paita päälle, nyt lähdetään." Ei lähdetty, mutta paita laitettiin päälle. Lääkäri katsoi korvat. Toimenpiteen jälkeen laps totesi: "nyt lähdetään". Ei lähdetty. Lääkäri katsoi kurkun. Laps totesi: "nyt lähdetään". Ei lähdetty. Saatiin vielä resepti varmuuden vuoksi (mitään ei löytynyt, mutta anti-histamiinia pahimman rään taltuttamiseksi jos tarpeen). Ovella laps sanoi: "Ensin lähdetään, sitten mennään". Mentiin.

Mies ja laps kävi hakemassa kakkos-shotin punkkirokotetta. Myös mukana ollut käpy (ja tällä en tarkoita itseäni) sai myös rokotteen (kuulemma kuulakärkikynällä). Ja laastarin, ihan oikean.

Mies laittoi lapselle farkkushortsit, mutta unohti napin auki. Laps sanoi: "Isi unohti sulkea housut. Hyvänen aika." 

Pienempi ilmoittelee itsestään säännöllisesti potkimalla. Ei okseta ja päänsärkykin on ehkä vähän helpottanut. Johtuuko hieronnasta vai mistä, en tiedä. On ollut vähän vähemmän kauheita makeanhimoja, jonkun verran edelleen. Maha kasvaa ja alkaa muistuttaa oikeeta raskausmahaa ja on taas kivaa pitää tiukempia paitoja.

Maanantaina lähtö Kanarialle. En oo yhtään valmis. Sitä ennen joka päivä ohjelmaa ja Kanarialla kuulemma kylmä. Laps huutelee huoneestaan (nukutus taas menossa): "Äiti tule tänne moikkaamaan lapsta. Pappa on suloinen."

Tekstin laadukkuudesta huolimatta aion postata tämän, koska mitäpä tämä blogi olisi ilman näitä satunnaisia aivo-oksennuksia.

Käpy, joka sai punkkirokotuksen kuulakärkikynällä.

Monday, May 19, 2014

1v-10kk-19pv & rv17+6

Mutsin kuoleman prosessoinnista moi.

Oon ajatellut mutsia tosi paljon viime aikoina - tietenkin. Käynyt läpi muistoja lapsuudesta, katsellut vähän albumejakin ja miettinyt. Oikeastaan ei mitään uutta, nää on kaikki ihan samoja asioita, joita oon miettinyt ja sanonut ääneen kaikille aina.

Joku saattaa muistaa, jostain täältä bloginkin syövereistä löytyy postaus, jossa mainitsen miten teini-ikäisenä mietin miten ihmeessä mutsi on onnistunut kasvattamaan mut niin kuuliaiseksi. Katsoin silloin kauhuissani rääväsuisia luokkalaisiani, joilla ei ollut mitään kunnioitusta vanhempiaan kohtaan ja kelasin miten ne VOI olla tollasia hirviöitä. Etten ikinä halua lapsia, koska en kuitenkaan tuu onnistumaan kasvatuksessa yhtä hyvin kuin mutsi. Taisin olla 14v. 

Jos mun pitäisi kuvailla kasvatustani, tulee äkkiä mieleen sanoja kuten: rakkauden täyteinen. Kunnioittava. Hyväksyvä. Hellä.  Totta puhuen musta tuntuu, että oon saanut ammentaa pohjattomasta kuilusta tätä kaikkea. Oon saanut olla sylissä niin paljon kuin olen ikinä halunnut ja tarvinnut. Oon saanut tehdä omia valintoja ja niitä on tuettu ja kunnioitettu. En ole ikinä ikinä kyseenalaistanut äitini rakkautta mua kohtaan. Mua ei ole ikinä lytätty, torjuttu tai dismissattu.

Kun synnyin, vierihoito oli vielä varsin ennenkuulumatonta synnytyslaitoksilla. Mutsi tunsi työnsä puolesta silloisen tunnetun lastenlääkärin, joka oli henkilökohtaisesti antanut mutsille luvan mun vierihoitoon. Kätilöt eivät uskoneet, joten soittivat sitten sunnuntai-aamuna kello 7 Kalle Österlundille vahvistaakseen, että tämä oli tosiaan vierihoidon valtuuttanut. Ristiäisissä mutsi ei luovuttanut mua sylikummeille, vaan halusi pitää omassa sylissään. Albumeista löytyy kuvia meistä nukkumassa yöunia sylikkäin.

Mietin joskus, että onko asioita, joita ihmisillä tyypillisesti omia lapsia hankkiessa on aihepiirissä 'en ikinä tee kuten vanhempani tekivät tässä'. Mutsin suhteen keksin yhden: kutitan lastani vähemmän (joskus liiallinen kutitus saattaa mennä kamalan puolelle). 

Kaikkea tätä oon halunnut tuoda omaan kasvatukseeni. Kärsivällisyyttä (mutsi on tosin väittänyt mun olevan paljon kärsivällisempi), kunnioitusta ja hyväksyntää turvallisten rajojen puitteissa. Tähän liittyy myös 'en koskaan kiellä syliä' -periaatteeni. Ei multakaan kielletty enkä oo edelleenkään sitä mieltä, että olisi pitänyt.

Ja siis tottakai meillä oli välillä erimielisyyksiä ja riitoja. Mutsi oli yksinhuoltaja ja otti sen pelolla ja tosissaan. Tiukat (muita tiukemmat) kotiintuloajat, jotka otti päähän, mutta en yksinkertaisesti voinut luistaa niistä tietäen miten huolissaan mutsi olisi (ajalla ennen kännyköitä, remember?). Tiukkuutta muutenkin, erimielisyyksiä ja teini-ikää. Normaalia rajojen testaamista ja pettymistä. Muutaman kerran valehtelin, mutta syyllisyydentuntoani aloin pian itkeä ja paljastin totuuden. Sain syliä ja silitystä. Ja tottakai mutsissa oli piirteitä, jotka ärsytti (erityisesti kun asuttiin useampi kuukausi saman katon alla). Mutta se ei milliäkään vähennä sitä miten tärkeä ja rakas se oli mulle. Se oli mun äiti.

Sillon, kun laps syntyi, me alettiin puhua mutsin kanssa tunnista puoleentoista säännöllisen päivittäin Skypessä. Tajusin aika pian, että maailmassa ei olisi toista ihmistä, joka ikikuuna jaksaisi jaaritella mun kanssa tästä mun vauvasta tunti toisensa perään. Kuunnella näitä samoja pohdintoja, lohduttaa uudestaan, sanoa niitä oikeita sanoja, ihastella, kehua, kannustaa ja taas kuunnella. Ja miten raskasta se aika olisi ollut, jos en olisi saanut mutsin kanssa niitä tunteja puhua. Miten paljon tuun kaipaamaan juttelua, kun tää pienempi syntyy ja enää ei ole mutsia, jolle soittaa.

Kaiken surun keskellä on tosi paljon lohdullisia puolia. Mutsi sai elää täyttä elämää muutamaan viimeseen päivään asti. Kauhukuvitelmat pyörätuolista ja liikuntakyvyttömästä mutsista, joka on vankina kotonaan Kanarialla ja täysin muiden armoilla, ei toteunut. Kauhukuvat kuukausien pitkistä, kivuliaista ja kiduttavista sairaalajaksoista ei toteutunu. Mitä ikinä mutsin kehossa tapahtuikaan, se tapahtui armollisesti; mutsi väsyi ja väsyi ja väsyi .. kunnes lopulta kirjaimellisesti nukkui pois. Ilman kipuja, ilman pelkoa. 

Kaiken lisäksi me ollaan oltu tekemisissä mutsin kanssa viimesen parin vuoden aikana enemmän kuin mun aikuisiällä ehkä yhteensä. Ei jäänyt (juurikaan - voiko sitä nyt TÄYSIN välttää?) tunnetta siitä, että jotain olisi pitänyt tehdä paremmin. Tai että jotain jäi kesken. Me ehdittiin jutella paljon, me ehdittiin viettää aikaa yhdessä ja ottaa about kaikki irti. Ehdittiin puhua vielä viimeisillä hetkillä ennen vaipumista uneen, josta ei enää herännyt. Ehdittiin vahvistaa ne tärkeät sanat. 

Niin. Tuntuu epäreilulta, että lähtö oli jo nyt. Mutsi niin nuori, mä niin nuori. Laps ja se tuleva niin pieniä. Ja varsinkin ekoina päivinä ja välillä vieläkin lapsellisen itsekkäästi koen vähän kiukkusia, tarvitsevia tunteita. Äiti herää! Äiti herää! MINÄ tarvitsen! Mikset vaan herännyt, miksi jäit nukkumaan?!

Me tultiin sunnuntaina saaresta, minä lapselle 'arvaa mitä kivaa me tehdään seuraavaksi?'. Laps ehdotti, että soitetaan maamolle. Pala kurkussa vastasin, ettei maamolle enää voi soittaa, mutta mennään suihkuun. Näitä taitaa tulla pitkään. Kaipaan blogini ykkösfania.

Sunday, May 18, 2014

1v-10kk-18pv & rv17+5

Tavanomainen sunnuntai-illan postaus.

Edellisen postauksen jälkeen ollaan otettu askeleita oikeeseen suuntaan. Muuttumaton arki (elämä jatkuu ihan kysymättä lupaa) pyörittää mukanaan ja muutama päivä sairiksella keräämässä itteä ja muutama päivä saaressa hellittävänä auttaa. Myös aurinko. Myös se käsittämätön bonus, että on ihana mies, jolla on ihana perhe, joiden kanssa tunnen olevani täysin kotonani, joiden hoitoon voin jättää lapsen 100% rauhallisena ja jotka ottavat mut erikseen pyytämättä siipiensä suojaan surun keskellä.

Vaikka olot on jo menneet helpompaan suuntaan, aaltoja tulee. Tänään tuli yksi. En tiedä liittyikö mitenkään toisiinsa, mutta alakuloisen kurjan mielentilan lisäksi vaivasi kummallinen huimausheikotus ja aamu meni aikalailla sängyssä lojuessa (again, onneksi ne lapsen isovanhemmat).

Perjantaina käytiin muutaman bloggaavan mutsin kanssa istumassa iltaa ja oli aivan huikean hauskaa - kaiken tämän keskelläkin. Viihdyn aivan loistavasti just näiden ihmisten keskellä - äänekkäitä, puheliaita, avoimia, kiinnostuneita ja kiinnostavia. Vähän nyt tuli kyynelihdyttyä, mutta siitäkin osa johtui naurusta. Kyllä, tähän sopis nyt joku vessassa otettu ryhmäkuva ja 'OOTTE HUIPPUJA!!'! (kelatkaa: oltiin siis bloggaajaporukalla, eikä kukaan tainnut ottaa yhtään kuvaa??)

Lapskin on ottanut osansa mun naurattamisessa. Pakkasin sitä tänään autoon ja se siinä puolihuolimattomasti hoilotteli (meillä nykyään varmaan jo suurin osa keskusteluista käydään more or less laulaen): Hanhi, hanhi tuli pihalle / Äiti sanoi soo soo, ei saa kakkia / Kengän kannat koo-koo-koo. (Melodia alkoi Hämä-hämä-häkillä ja vaihtui lennosta  Piiri pieni pyöriihin. Lisäksi taustatarinana kerrottakoon, että mökin pihapiirissä pesii paljon hanhia ja koitetaan hätistellä niitä ihan siitä lähimmältä piha-aluuelta välillä pois)

Mies toi tuossa viikolla donitseja kotiin ja kertoi bussimatkalla syöneensä puolet toisesta samalla kun luki Hesarista, miten lihavuus (saattaa) aiheuttaa rasvan kertymistä sisäelinten ympärille ja mm. rasvamaksaa. Kysyi sitten donitsilaatikon kanssa haluisinko vähän rasvamaksaa, johon laps innostui: 'Tahtoo rahvamakkaa! Tahtoo rahvamakkaa!'. Ei annettu. 

Mies totesi yksi päivä, että koska meille on muuttanut tommonen pikkutyttö ja missä meidän vauva on. Ihmettelin samaa.

No, yksi vauva on masussa ja potkii kiitollisen ahkerasti. Hedaria on ollut edellistä raskautta enemmän. Niin, ja neuvolassakin tällä viikolla käytiin, mutta jäi muiden asioiden alle. Jotta tää pienempi tulisi samanlailla huomioiduksi kuin isompi, laitetaan tähän nyt statsit:

Verenpaine: 130/77 (kummallisen korkea yläpaine mulle, neuvolatypy ei tosin ollut moksiskaan)
Hemoglobiinia ei edes mitattu (näiden huimausten kanssa se olis voinut olla ihan fiksua - edellisessä raskaudessa taisi olla pudonnu just näillä viikoilla)
Pissassa proteiini aavistuksen plussalla (muistin yhtäkkiä, että viime raskaudessahan oli sama ja jouduin siellä joka ikisen neuvolan jälkeen viemään näytteen labraan) - näyte kuskattu labraan
Paino: +300g/vko (krhm..)

Pikkusen sykkeet vielä kuunneltiin, löyty ja oli 149. Eli kaikki kai ihan hyvin, vaikka näissä olotiloissa ei ihan tiedä onko kaikki hyvin vai joku vähän huonosti.

Pitkästä aikaa kuva:

Laps + vesileikit.

Ja toinenkin.

Pandat ja molla, liikuttavasti laitettu nurtsille peiton alle päiväunille

Wednesday, May 14, 2014

1v-10kk-14pv & rv17+2

Soitin Skypellä mutsille maanantai-iltana. Oli ollut sunnuntaina vielä (mun silmiin) ihan ok, vaikka valitteli väsymystä. Puhuttiin vieläpä kaksi kertaa: aamulla äitienpäiväonnittelut ja illalla riemupuhelu, kun laps oli oppinut purluttamaan (puhaltamaan pillillä veteen, olivat harjotelleet tätä maamon kanssa yhdessä täällä Sillon Joskus).

Maanantai-iltana väsynyt maamo sai sydämen hyppäämään kurkkuun. Ei jaksanut pysyä hereillä moniakaan sekunteja kerrallaan. Puhui kyllä ihan koherentisti, sillon kun sen puolikkaan lauseen sai sanottua. Mainitsi, ettei oikein tiedä onko unessa vai ei. Ajattelin, että on vain tosi väsynyt, kunhan nukkuu nyt yön. Itkuisena kuitenkin illalla selitin vielä miehelle, että tulee mieleen pupun viimeiset päivät. Kun ei enää jaksa.

Tiistaina skypettelin aamupäivällä uudelleen. Tilanne oli samanlainen. Sanoin äidilleni olevani tosi huolissani, johon se sai vaivoin vastattua 'voi kulta, älä ole'. Puhelu kesti monta minuuttia, mutta väsynyt maamo ei jaksanut montaa sanaa sanoa. Rakastan sua, sanoin vielä ja sain siihen vastauksen: niin mäkin rakastan sua. 

Illalla soittelin uudestaan. Tällä kertaa vastasi äidin ystävä vakavalla ilmeellä ja sanoi: your mother is dying. Come here. Now. Näin pienen pätkän videokuvaa äidistä, joka makasi silmät kiinni sängyssään. Ei enää lainkaan hereillä, ei enää tässä maailmassa. Suurin osa elämästä oli varkain jo kadonnut. Tahtomattakin purskahdin lohduttomaan itkuun ja aloin etsiä lentoja tietäen jo etukäteen vastauksen. Yksi kone vielä lähtisi illalla ja lentomatka kestäisi 20h. Ei mitään toivoa.

Puhuin vielä äidin ystävän kanssa, lupasi ilmoittaa heti jos tapahtuu jotain. Pieni salainen toive, että se on vain lääkitys, kyllä tuosta vielä tokenee.

Nukuin huonosti, heräillen, puhelinta katsoen. Laps nukkui huonosti, ei saanut unta, halusi vettä, oli levoton. Aamulla ei vieläkään mitään viestiä. Aikaeron takia en uskaltanut soittaa, vaan jäin odottamaan. Vein lapsen hoitoon ja paluumatkalla pysähdyin kaupasta hakemaan leipää ja ajattelin, että soitan heti kun pääsen kotiin. 

Kaupassa tuli viesti: I'm sorry, but your mother died this morning. Vaeltelin sokeana itkusta marketin käytäviä ja välttelin ihmisiä. Pienellä suvantohetkellä uskalsin mennä kassojen ohi ostamatta mitään, vain jatkaakseni holtitonta itkua autossa parkkihallissa. Sain lopulta itseni kasaan ja lähdin ajamaan. Kävin lääkärissä hakemassa sairaslomaa, ilmoitin töihin. Hain miehen, tultiin käymään kotona ja haettiin laps ajoissa hoidosta ja jatkettiin saareen, jossa myös miehen vanhemmat ja myöhemmin sisko perheineen.

Sain nukuttua, mummu tarjoili ruokaa (jota oli pakko syödä itsepakottamalla) ja laps viihtyi seurueessa. Ulkona rauhottavaa luontoa ja meren ääniä. Vaikea miettiä käytännön asioita, vaikea ottaa vastaan pahoitteluja. Lohdutonta ikävää ja suoranaista kiukkua - miksi se lähti?! Kuin oppikirjasta: surun eri vaiheet.

Tällä hetkellä helvetti, josta tie ulos on niin kaukana, ettei sitä vielä näy. Onneksi äidin voi menettää vain kerran elämässään.

Sunday, May 11, 2014

1v-10kk-11pv & rv16+6

(Onko 18. viikko jo alkamaisillaan?!)

Täälläkin oli äitienpäivä. Ei me kummallista, olin tilannut oma-alotteisesti lahjaksi ittelleni pienen kaulakorun, johon oli lapsen nimi kaiverrettu. Syötiin hyvin. Tarjottiin mummulle ja papalle suklaakakkua ja kahvit (kun nyt olivat ohi ajamassa anyway). Soitettiin maamolle. Soitettiin mun isoäidille. Ulkoiltiin puistossa. Mies kävi lapsen kanssa poimimassa takapihalta valkovuokkoja muutaman, jotka laps toi mulle ja sanoi: Huvää äitinpäivää. Pienempi laps potkasi ja möngersi vähän vatsassa.

Ja ainiin! Tein tätä leipää (olenhan toki ajanhermolla ja seuraan internet-trendejä). Kaikkien odotusten vastaisesti tästä tulikin tosi hyvää! Taikina näytti aamulla lässähtäneeltä (en tiedä johtuuko siitä, että olin unohtanut pistää sille kelmun yöksi (miten vaikeeta voi olla lukea ja noudattaa ohjeita?)), mutta hyvää tuli silti. Teen toisekin. 

Muutakin arkista on ollut - tosin meille kyllä aika jännää. Laps on ollut viime aikoina varsin kiinnostunut autoista, erityisesti isoista sellasista (bussit) ja traktoreista. Päätettiin seikkailla ja lähteä bussilla (!!) Ison Ompun kirjastoon (!!). Laps oli aika vaitonainen dösässä, silmät tarkkaavaisina katseli ja välillä vähän kommentoi. Kun hypättiin pois bussista, ehdotti 'uudelleen bussiin'.

Kirjastossa oli hälyisää (nii-in, ei kyllä minun aikanani!) ja lapsille leikkinurkkaus. Pysäyttäviä lastenkirjoja, kuten 'Tuleeko vaari takaisin?' (avaamatta veikkasin 'ei') ja 'Leikitään hautajaisia'. Lainattiin lapselle muutama kirja. Mukana pari Tammen kultaista, jotka tunnistin kannen perusteella omasta lapsuudesta, voi nostalgia! Luettiin ne - ja voi nyyh. Olin unohtanut, että ne oli näin tunteitaherättäviä (yksinäinen harmaa aasi ja karhu, joka joutuu metsäpaloon ja eksyy äidistään). 

Lainakirjat oli kaikki lasta varten, mutta kyllä tuli surku olo. Voi sitä aikaa, kun luuhasin pitkin kirjastoja ja luin hirveät määrät kirjoja viikossa. Nykyään on aina sellanen 'en kuitenkaan ehtis' -olo. Ja harmittaa jo valmiiksi miten harvoin on sellasta aikaa, että voi oikeasti kiireettömästi istua alas lukemaan - ainakaan mitään itelle tarkotettua kirjaa. En ole vielä päättänyt onko tää vaan selittelyä (koska tuntuu olevan paljon äitejä, jotka kyllä ehtii lukea), mikä olis sekin tosi outoa, koska tosiaan nautin lukemisesta. Kummallista.

Bussin ja kirjaston lisäksi otettiin ohjelmistoon vielä kolmas erikoisuus: käytiin ravintolassa (no, jälleen kerran Chicosissa, kun se nyt kerran oli siellä) syömässä. Hymytön tarjoilija unohti tilata nälkäsimmän - lapsen - ruoan ja kaikenkaikkiaan kokemus oli vähintäänkin mälsä. En tosiaan odota tarjoilijoiden lepertelevän lapsille tai muutenkaan muuttuvan hölmöiksi, mutta kyllä sitä toivoisi, että niitä kohdellaan kuten läsnäolevia ihmisiä, esim. sen muodossa, että tervehtiessä myös vilkastaan (erityisesti jos laps yrittää itse ottaa kontaktia). No, toisaalta odotan myös sellasta naurettavuutta, että tarjoilija hymyilee asiakkailleen.

Anyway, teki hyvää olla ihmisten ilmoilla ja tehdä normaaleja ihmisten asioita. Syystä tai toisesta me ollaan tosi huonoja tämmösissä, vedotaan aina siihen, että se on niin hankalaa lapsen kanssa. Toki se vaatii paljon enemmän, kun juoksee pitkin kirjastoa kirmaavan elohopean perässä, mutta tekis varmaan hyvää kaikille liikkua useammin lapsen kanssa tämmösissä paikoissa. Ainakin noi kirjaston kirjat pitää jossain vaiheessa palauttaa.

Wednesday, May 7, 2014

1v-10kk-7pv & rv16+1

Mua kiehtoo tulevaisuus ihan älyttömästi, erityisesti teknologian kannalta. Ajattelin tänään töistä kotiin päin ajellessa, että tästä voisi tehdä oikean postauksen, linkkeineen päivineen, mutta ei nyt taideta ihan siihen asti yltää. Sanon nyt kuitenkin, että musta on ollut tosi hienoa olla teini-ikäinen internetin ja kännyköiden vallatessa maailmaa ja mä odotan jännityksellä mitä vielä tuleman pitää.

Ainakin 3D-printterit alkaa pikkuhiljaa mullistaa maailmaa. Kiinassa olivat tehneet kymmenen taloa päivässä sellasella. Joku opiskelija oli tehnyt huulipunia ja luomivärejä. Ja pystyishän sellasella tekemään vaikka mitä. Ajatelkaa aikaa, jolloin kaikilla on kotona sellanen ja netistä voi ladata kaavoja erilaisiin juttuihin. Tyyliin 'äh, pyörästä hajosi osa X, no mä googletan skeemat' (tai mikä onkaan sitten sen päivän google).

Itse itseään ohjaavat autot taitaa kanssa ehtiä mun elinaikana. Ajatus karmii tällä hetkellä, mutta eiköhän ne sieltä vääjäämättä tule ja sitten kohta se arkipäivää. Kuten wearable technology, puettava teknologia (tätähän on jo nyt ihan normikäytössä, esim. sykemittarit). Lasit, rannekkeet, vaatteet, kengät jne. kaikki verkossa, mittaa, lähettää, laskee, tekee. Olis niiiiin makeeta päästä kurkistamaan maailmaa viidenkymmenen vuoden päähän.

Arkipäivän askareet muuttuu, asiat tulee (ehkä) helpommiksi, elämä on varmaan samalla tavalla ihan erilaista, kuin tästä viiskyt vuotta sitten.

Toisaalta puhutaan ihmiskunnan tuhosta, kuinka me ajetaan (jonkun laskelman mukaan jo seuraavien vuosikymmenien aikana) itsemme täystuhoon. Teen suunnitelmia ja mietin worst case scenarioita. Mitä tehtäisiin jos tulis sota. Mitä reittiä paettaisiin ja minne. Miten selvittäisiin. Missä asuttaisiin. Kuinka omavaraisesti tultaisiin toimeen. Missä olisi riittävän lämmintä. Saisinko pidettyä lapset hengissä. Mistä löydettäisiin se turvallinen paikka, kun sellasia ei ole. Ottaisiko ne meidät vastaan Naurusaarilla?

Tämmösiä pikkujuttuja vaan. Apocalyptiset aiheet kiinnostaa ja pelottaa. Pitäisköhän varastoida sauna täyteen sokeria jo.

In other news: onnistumisia neuvotteluissa. Päätin tuossa yksi yö, että nyt maidon huutelu keskellä yötä loppuu (lapsella on ollut jo pitkähkön aikaa paha tapa herätä (joka yö) kahden-kolmen maissa ja haluta maitoa, tästä taisin joskus aikasemmin mainitakin). Siispä toissa yön (no fine, vajaan tunnin) sylittelin ja hellin harmistunutta lasta ja seuraavana päivänä puhuttiin (ja mummu puhui) joka aterian yhteydessä, miten ruoan kanssa juodaan maitoa, mutta muulloin vettä. Myös yöllä juodaan vettä jos on jano.

Illalla laps heilutti 'heihei maito' ja meni nukkumaan. Heräsi seuraavan kerran kuudelta aamulla (!!) ja sanoi 'äitin tyliin'. Nostin meidän väliin nukkumaan ja kellahti uneen. Maito mainittiin ensimmäisen kerran aamupalalla. En nyt vielä uskalla juhlia voittoa, mutta kysyin tänään illalla, että mitäs me juodaan yöllä, jos tulee jano. Vettä, laps vastasi iloisesti hymyillen.

Iskuja mahaan on muuten alkanu tulla, ihan selkeitä sellasia. Päivittäin. Nytkin. Tulee taas se fiilis, että voisi vaan istua sohvalla silittelemässä vatsaa. Tätä oon kyllä vähän kaivannut.

Monday, May 5, 2014

1v-10kk-5pv & rv15+6

Komensin miehen ja lapsen punkkibussiin ottamaan punkkirokotteen punkkitauteja vastaan. Ei muuten, mutta ne on oikeasti todella kurjia tauteja ja tuolla saarella niitä viheliäisiä punkkeja tuntuu pyörivän. Borrelioosia vastaan ei auta, mutta edes sitä vielä kurjempaa puutiaisaivokuumetta. Laps vinkasi vähän (rokote tuli tosi nopeasti), mutta sai pingviinitarran ja hymyili poistuessamme. Jälkioireita ei näkynyt eikä kuulunut. Olisin ottanut itsekin, mutta raskauden takia jäänee ensi (tai imetyksen takia seuraavaan) vuoteen.

Oltiin koko vapunjälkeisaika saarella. Satoi ja paistoi, oli aika vilposaa kokoajan. Laps kävi saunassa heittämässä leikkilöylyjä pitkin päivää, nukahti päikkäreille syliin keinutuolissa ja pumppasi kaivosta vettä, jolla kasteli kukkia. Heitti kiviä veteen, hämmästeli käpyä, joka jäikin kellumaan ja totesi itse kävelleensä pitkän matkan - aina mökiltä saunalle ja rantaan asti.

Tänäaamuna herätessään laps alkoi ensitöikseen parkua: Mökille haluun! Oli pettymys herätä kotoa.

On meneillään 'äitin tyliin haluun' -vaihe. Mulla on periaate, etten koskaan sano ei, jos laps tahtoo syliin, mutta tässä vaiheessa se meinaa välillä käydä vähän raskaaksi. Laps on jo iso ja pitkien matkojen kantaminen tukalaa. Periaatteesta en ole tinkinyt, vaikka välillä oonkin koittanut houkutella, että mitäs jos kävelisit ihan itse. Toivottavasti vaihe helpottaa ennen kuin en oikein saisi enää tota hirveämmin nostella sitten loppuraskaudesta.

Vaihdoin olkkarin verhot Marimerkon Lokki-verhoista takaisin valkoiseen pellavaan. Anoppi olisi osannut ripustaa kauniimmin, mutta siinä ne nyt kuitenkin roikkuu. Olkkari on valosampi.

Saatiin eteisen seinälle vihdoin naulakko lapsen vaatteille - jospa eteisen lattian kaaos hiukan vähenisi. Tätä päivää olen odottanut.

Töissä oli pitkästä aikaa tuottava päivä. Vietin ensin pari tuntia järjestellen täskejä post-iteille sun muihin listoihin ja sitten aloin hoitaa. Kas kummaa, asiat hoitui. Lähdin hyvillä mielin kotiin.

Mummu oli viettämässä päivää lapsen kanssa, hoitotypy sairastelee vielä (ainakin) tämän viikon (pelkäänpä pahoin, että se on poissa pelistä kokonaan ja sit en kyllä tiedä mitä tehdä). Olivat leikkineet kauppaa (laps menee omaan huoneeseensa käymään kaupassa ja tuo kassissaan sieltä jotain tuliaisia - tai unohtaa laukun tahallaan kauppaan ja sitten se pitää mennä hakemaan). Olivat myös viettäneet synttärikutsuja ja tehneet Lego-kakkuja pehmoille. Kotiin tullessa menin käymään vessassa ja taustalta kuului 'paljon ooonneaaa LEHMÄ, paljon onneaa vaan!' Ihailen vilpittömästi mummun tapaa leikittää lasta.

Laps laulaa nykyään tosi paljon. Tiilillä on pii-kit, linnulla o höuhenet, pupullalalaLALA (tässä vaiheessa mopo meinaa usein karata vähän) ja ovalalla tulkit pehmoiset. On maailmassa monta on ihmeellittä atiaa, te hämmättyttää kummattutta piintä kuukijaa. Myös Nänis ittui maatta ja Ihhaahaa kuuluu repertoaariin. Ja Piili pieni puölii. Ja moniin muihinkin yhtyy mukaan, kun joku alkaa laulaa. Se on ihan huikeeta ja uskomatonta miten pitkiä pätkiä se muistaa ulkoa. Yritetään aina välillä saada videoo, yleensä epäonnistutaan.

Mulla on ollut vähän jotain liitoskivun kaltaisia. Maha tuntuu kasvavan jotenkin ihan hurjaa vauhtia. Selkeitä muljauksia ja pieniä potkuja on tullu, jopa mies sellasen eilen tunsi. Seuraava neuvolakin on jo ensi viikolla. Muistan miten viime raskaudessa mietin, että kun neuvoloita on niin harvoin ja nyt tuntuu, että 'taas??'. Pitääköhän Jorviin varata myös rakenneultra itse. Ehkä neuvola kertoo.


Friday, May 2, 2014

1v-10kk-2pv & rv15+4

Hiljaiseloa. Kun lemmikki kuolee, sitä jää vähäksi aikaa aika hiljaiseksi.

Pupu nukkui pois myöhään vappuaattona. Meidän karvalaps. Kyllähän sitä osattiin jo pelätä ja odottaa ja itkeä etukäteenkin, mutta olin silti unohtanut miten kurjalta se oikeasti tuntuu. Nukahdettiin itkuisen levottomaan uneen, josta herättiin (lapskin) vasta puoli ysiltä seuraavana aamuna. Pohdittiin mitä tehdä, sateisen kelju keli piirsi kodin mielialan melko tarkalleen. Kun mikään ei huvita. Missään ei ole hyvä. Ei ainakaan tässä, eikä varsinkaan ei missään muuallakaan. Tehtiin lopulta järkevästi, pakattiin kamat ripeästi, otettiin hellästi huopaan kääritty pupu mukaan ja lähdettiin saarelle, jossa miehen vanhemmat olivat etsineet hautapaikkaehdotuksen jo valmiiksi.

Pupu haudattiin kylmään maahan ja hautapaikkaa jäi koristamaan kasa kiviä, ympärille multaa, josta toivotaan kesällä nousevan kukkia. Vaisuina lähdettiin käymään vielä iltapäivällä kotona, jotain piti vielä hoitaa. Koti kumisi karvalapsen puutetta ja tuntui tyhjyydessään ahdistavalta, lähdettiin pian takaisin. Käytiin läpi kymmeniä, satoja kertoja sama ajatusketju, joka tullaan käymään vielä satoja, satoja kertoja: pitää varoa, kun avaa oven. Onkohan sillä heinää. Koskas vaihdoin veden. Missäs se on, onko sängyn alla. Käynpäs silittämässä. Ei voi jättää vaatteita tohon, se syö ne. Ainiin.

Nukuttiin yö, tänään jo vähän helpompaa. Mutta tämäkin menee aalloittain. Kävin Ompussa ja suuntasin tottumuksesta eläinkaupan suuntaan, pitää varmaan ostaa heinää. Yksin kotona oli liian tyhjää. Onneksi tämä kaikki tasaantuu. Huomenna taas iisimpää. 

Laps kysyi jossain vaiheessa missä pupu on. Kerrottiin, että pupu meni pois, eikä enää palaa. Laps toisti mietteliäästi 'pupu meni pois' ja asia oli - ainakin sillä erää - käsitelty. Olispa se noin helppoa tälleen isompanakin.

Välillä mietin, että tälle keväälle on nyt tullut ehkä vähän liikaa haasteita ja vastoinkäymisiä. Onneksi oon ainakin kuvitellut tuntevani pieniä liikahduksia välillä navan seudulla.