Monday, May 19, 2014

1v-10kk-19pv & rv17+6

Mutsin kuoleman prosessoinnista moi.

Oon ajatellut mutsia tosi paljon viime aikoina - tietenkin. Käynyt läpi muistoja lapsuudesta, katsellut vähän albumejakin ja miettinyt. Oikeastaan ei mitään uutta, nää on kaikki ihan samoja asioita, joita oon miettinyt ja sanonut ääneen kaikille aina.

Joku saattaa muistaa, jostain täältä bloginkin syövereistä löytyy postaus, jossa mainitsen miten teini-ikäisenä mietin miten ihmeessä mutsi on onnistunut kasvattamaan mut niin kuuliaiseksi. Katsoin silloin kauhuissani rääväsuisia luokkalaisiani, joilla ei ollut mitään kunnioitusta vanhempiaan kohtaan ja kelasin miten ne VOI olla tollasia hirviöitä. Etten ikinä halua lapsia, koska en kuitenkaan tuu onnistumaan kasvatuksessa yhtä hyvin kuin mutsi. Taisin olla 14v. 

Jos mun pitäisi kuvailla kasvatustani, tulee äkkiä mieleen sanoja kuten: rakkauden täyteinen. Kunnioittava. Hyväksyvä. Hellä.  Totta puhuen musta tuntuu, että oon saanut ammentaa pohjattomasta kuilusta tätä kaikkea. Oon saanut olla sylissä niin paljon kuin olen ikinä halunnut ja tarvinnut. Oon saanut tehdä omia valintoja ja niitä on tuettu ja kunnioitettu. En ole ikinä ikinä kyseenalaistanut äitini rakkautta mua kohtaan. Mua ei ole ikinä lytätty, torjuttu tai dismissattu.

Kun synnyin, vierihoito oli vielä varsin ennenkuulumatonta synnytyslaitoksilla. Mutsi tunsi työnsä puolesta silloisen tunnetun lastenlääkärin, joka oli henkilökohtaisesti antanut mutsille luvan mun vierihoitoon. Kätilöt eivät uskoneet, joten soittivat sitten sunnuntai-aamuna kello 7 Kalle Österlundille vahvistaakseen, että tämä oli tosiaan vierihoidon valtuuttanut. Ristiäisissä mutsi ei luovuttanut mua sylikummeille, vaan halusi pitää omassa sylissään. Albumeista löytyy kuvia meistä nukkumassa yöunia sylikkäin.

Mietin joskus, että onko asioita, joita ihmisillä tyypillisesti omia lapsia hankkiessa on aihepiirissä 'en ikinä tee kuten vanhempani tekivät tässä'. Mutsin suhteen keksin yhden: kutitan lastani vähemmän (joskus liiallinen kutitus saattaa mennä kamalan puolelle). 

Kaikkea tätä oon halunnut tuoda omaan kasvatukseeni. Kärsivällisyyttä (mutsi on tosin väittänyt mun olevan paljon kärsivällisempi), kunnioitusta ja hyväksyntää turvallisten rajojen puitteissa. Tähän liittyy myös 'en koskaan kiellä syliä' -periaatteeni. Ei multakaan kielletty enkä oo edelleenkään sitä mieltä, että olisi pitänyt.

Ja siis tottakai meillä oli välillä erimielisyyksiä ja riitoja. Mutsi oli yksinhuoltaja ja otti sen pelolla ja tosissaan. Tiukat (muita tiukemmat) kotiintuloajat, jotka otti päähän, mutta en yksinkertaisesti voinut luistaa niistä tietäen miten huolissaan mutsi olisi (ajalla ennen kännyköitä, remember?). Tiukkuutta muutenkin, erimielisyyksiä ja teini-ikää. Normaalia rajojen testaamista ja pettymistä. Muutaman kerran valehtelin, mutta syyllisyydentuntoani aloin pian itkeä ja paljastin totuuden. Sain syliä ja silitystä. Ja tottakai mutsissa oli piirteitä, jotka ärsytti (erityisesti kun asuttiin useampi kuukausi saman katon alla). Mutta se ei milliäkään vähennä sitä miten tärkeä ja rakas se oli mulle. Se oli mun äiti.

Sillon, kun laps syntyi, me alettiin puhua mutsin kanssa tunnista puoleentoista säännöllisen päivittäin Skypessä. Tajusin aika pian, että maailmassa ei olisi toista ihmistä, joka ikikuuna jaksaisi jaaritella mun kanssa tästä mun vauvasta tunti toisensa perään. Kuunnella näitä samoja pohdintoja, lohduttaa uudestaan, sanoa niitä oikeita sanoja, ihastella, kehua, kannustaa ja taas kuunnella. Ja miten raskasta se aika olisi ollut, jos en olisi saanut mutsin kanssa niitä tunteja puhua. Miten paljon tuun kaipaamaan juttelua, kun tää pienempi syntyy ja enää ei ole mutsia, jolle soittaa.

Kaiken surun keskellä on tosi paljon lohdullisia puolia. Mutsi sai elää täyttä elämää muutamaan viimeseen päivään asti. Kauhukuvitelmat pyörätuolista ja liikuntakyvyttömästä mutsista, joka on vankina kotonaan Kanarialla ja täysin muiden armoilla, ei toteunut. Kauhukuvat kuukausien pitkistä, kivuliaista ja kiduttavista sairaalajaksoista ei toteutunu. Mitä ikinä mutsin kehossa tapahtuikaan, se tapahtui armollisesti; mutsi väsyi ja väsyi ja väsyi .. kunnes lopulta kirjaimellisesti nukkui pois. Ilman kipuja, ilman pelkoa. 

Kaiken lisäksi me ollaan oltu tekemisissä mutsin kanssa viimesen parin vuoden aikana enemmän kuin mun aikuisiällä ehkä yhteensä. Ei jäänyt (juurikaan - voiko sitä nyt TÄYSIN välttää?) tunnetta siitä, että jotain olisi pitänyt tehdä paremmin. Tai että jotain jäi kesken. Me ehdittiin jutella paljon, me ehdittiin viettää aikaa yhdessä ja ottaa about kaikki irti. Ehdittiin puhua vielä viimeisillä hetkillä ennen vaipumista uneen, josta ei enää herännyt. Ehdittiin vahvistaa ne tärkeät sanat. 

Niin. Tuntuu epäreilulta, että lähtö oli jo nyt. Mutsi niin nuori, mä niin nuori. Laps ja se tuleva niin pieniä. Ja varsinkin ekoina päivinä ja välillä vieläkin lapsellisen itsekkäästi koen vähän kiukkusia, tarvitsevia tunteita. Äiti herää! Äiti herää! MINÄ tarvitsen! Mikset vaan herännyt, miksi jäit nukkumaan?!

Me tultiin sunnuntaina saaresta, minä lapselle 'arvaa mitä kivaa me tehdään seuraavaksi?'. Laps ehdotti, että soitetaan maamolle. Pala kurkussa vastasin, ettei maamolle enää voi soittaa, mutta mennään suihkuun. Näitä taitaa tulla pitkään. Kaipaan blogini ykkösfania.

9 comments:

  1. Äiti (omani) sanoi joskus, että rakkaus jää aina velkaa. Tunne siitä, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin, on varmaan jossain määrin väistämätön, mutta on jotenkin hirveän hieno ja suuri lahja, että se ei ole päällimmäisenä - eikä varmasti ole mitään syytä ollakaan, kuten kirjoitit. Onhan äitisi ja sinun hieno suhde näkynyt täällä blogissakin aivan selvästi.

    Halaus.

    ReplyDelete
    Replies
    1. On se tosiaan niin, ettei rakkaan kanssa siitä velkatunteesta voi kokonaan koskaan välttyä. Kauniita ja viisaita sanoja, kiitos Liina.

      Iso halaus <3 on tosi lämmittävää miten jaksat tukea.

      Delete
  2. <3

    Mua on harmittanut usein, ettei äiti ehtinyt tietää mun raskaudesta eikä nähdä rakasta touhupetteriäni. Olen yrittänyt kääntää ajatuksen niin, että ehkä mä saan välittää niitä äidin hyviä oppeja ja muita mun rakkaille. Niin äitikin on "mukana" edelleen. Silti olis kiva välillä, kun vois soittaa... :´(

    ReplyDelete
    Replies
    1. Eikai se ikävä koskaan katoa, se halu soittaa ja puhua kaikesta. Parhaiten kai sitä kunnioittaa äidin muistoa nimenomaan kuljettamalla oppeja mukana ja vaalimalla mitä omissa geeneissä on.

      <3

      Delete
  3. Ihana teksti. Olen vain blogisi lukija, mutta äidin kuolema saa minut avautumaan.

    Aiemmin kirjoitinkin, että oma äitini kuoli äkillisesti puoli vuotta sitten. Äitini asui kaukana, mutta olimme todella läheisiä. Jostain käsittämättömästä syystä, mulle oli tärkeää viime vuosina tehdä paljon asioita yhdessä äidin kanssa. Käytiin matkoilla äidin pitkään haaveilemassa Islannissa. Nyt jälkeenpäin, olen niii-iin onnellinen, että järjestin meille kahdelle sen retken! Onneksi en odottanut aikaa "sitten joskus". Kun sain lapsen, pidin tärkeänä pitkästä välimatkasta huolimatta järjestää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Ja otin paljon kuvia, tietämättä miten tärkeitä ne pian ovatkaan!

    Yksi kappale oli kuin suoraan mun omasta näppäimistöstä: "Sillon, kun laps syntyi, me alettiin puhua mutsin kanssa tunnista puoleentoista säännöllisen päivittäin Skypessä. Tajusin aika pian, että maailmassa ei olisi toista ihmistä, joka ikikuuna jaksaisi jaaritella mun kanssa tästä mun vauvasta tunti toisensa perään. Kuunnella näitä samoja pohdintoja, lohduttaa uudestaan, sanoa niitä oikeita sanoja, ihastella, kehua, kannustaa ja taas kuunnella. Ja miten raskasta se aika olisi ollut, jos en olisi saanut mutsin kanssa niitä tunteja puhua. Miten paljon tuun kaipaamaan juttelua, kun tää pienempi syntyy ja enää ei ole mutsia, jolle soittaa."

    Tämän asian kanssa painiskelen nyt joka päivä. Olisi niin paljon juteltavaa - sellaista, mitä ei voi jutella (=kuunnella mun jaarittelua) kenenkään muun kanssa.

    Olen ajatellut, että äidin kuolema on kuin raju aikuistumisriitti. Aluksi olin lähes vihainen, että miksi äiti lähdit pois, kun olisin tarvinnut sinua vielä niin moneen asiaan. Sitten ajattelin, että nyt vaan on pärjättävä henkisesti ilman äitiä. Äiti on kasvattanut mut hyvin ja minä pystyn siihen. Kuten sinäkin, kävin paljon läpi omaa äitisuhdetta, millainen äitini oli äitinä ja mitä piirteitä minä haluan kantaa eteenpäin.

    Nyt kun olen nähnyt jotain videopätkiä itsestäni oman lapseni kanssa, järkytyin. Minä näytin ihan (omalta) äidiltä, liikuin kuin hän ja kuulostin ihan häneltä! Varmaan ikävä tekee sen, että minussa olevat äitini piirteet tulevat helpommin havaittavaksi koska äitiä kaipaa.

    Jokapäiväinen elämä sujuu hyvin, minä voin hyvin, mutta äitiä on ikävä joka päivä. Välillä suru on kovempaa ja välillä surua ei tunne kuin haikeutena. Elämä kuitenkin jatkuu. Äitini oli hyvin elämänhaluinen, niin olen minäkin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Kati, että avaudut. Todella kauniisti kirjotettu ja monilta paikoin myös juuri ihan samoja tunteita ja ajatuksia ja kokemuksia kuin mulla. Tällainen vertaistuki on todella kullan arvosta.

      Toivon, että kanssa ne parhaat piirteet, joita erityisesti haluaisin vaalia, näkyis myös mussa ja vahvistuisi vaan entisestään. Että voisin sillä tavoin kantaa maamoa mukanani.

      Äidin kuolemaa voidaan pitää rajuna aikuistumisriittinä, mulla on kanssa todella ontto olo, yksi kulmakivi elämästä on poissa ja on pärjättävä itsekseen.

      Kiitos kirjotuksesta.

      Delete
  4. Voih, mä tunnistan tuolta niin paljon. Kuinka olin varsin kiltti teini (tai ainakin rehellinen ja avoin maltillisten toilailujeni suhteen), eikä suurta tarvetta kapinoida - kunnioitusta ja rakkautta ja hyväksyntää riitti, ja mun oman "äiti-itsetuntoni" on pitkälti rakentanut oma äitini joka ihailee mun jaksamista eikä ikinä kritisoi mun tyyliäni olla äiti (joka on kieltämättä hyvin samanlainen kuin omalla äidilläni, satunnaisia syyllistyspuuskia myöten). Ja kuinka tärkeää on että joku tosiaan jaksaa keskustella ja ihailla niitä omia lapsia melkein kuin omiaan.

    Faijan kanssa oltiin myös todella läheisiä, samalla tavalla kunnioittava aikuinen ystävyyssuhde oikeastaan viimeiset vuodet. Sai kuulla onneksi tulevansa isoisäksi, ehti juoruta sen kaikille ystävilleen, ylpeänä, ennen kuin ehdin kieltämään, sai tietää tulokkaan nimen ja tyypityksen. Katkeruus on herännyt sitten jälkikäteen, että miten paljon mun isä menetti ja ennen kaikkea miten hyvästä papasta pojat jäi paitsi (varsinkin silloin kuin se elävä isoisä ei aina suorita kunnialla). Ensimmäinen vuosi oli paskin, kun jokainen tapahtuma, pyhä, merkkipäivä oli ikään kuin virstanpylväs siitä että joku äärimmäisen oleellinen osa omaa elämää puuttuu. Silloin ei ajatellut, että se akuutti suru helpottuu, mutta kyllä se vaan muutti muotoaan. Yhä itken ja ikävöin kauheasti, ajattelen usein - mutta nyt voi jo katsoa valokuvia, muistella hyvällä, kertoa pojille ukista jota eivät tunteneet. Kotivideoihin ei olla vielä päästy, enkä ole pystynyt heittämään kaikkea turhaa, isältä jäänyttä roinaa pois, mutta olen tämän suhteen armollinen myös itselleni. Olin raskaana 23. viikolla kun faija kuoli ja siitä asti aika lailla imetys- tai raskauslimbossa, ja prosessointi jatkuu varmasti vielä kauan.

    Mähän tuun tänne tilittämään omia tuntojani ja terapoimaan itseäni, kun kaikki on kovin tuttua. Yllättynyt siitä miten läheltä äitisuhde liippaa, pahoillani että varmasti se merkittävin äititukihenkilö (vaikka ihan jokaista asiaa ei ehkä oman äidin kanssa analysoikaan) ei ole mukana matkalla. Se on ihan kauhea menetys teille kaikille, lapselle myös, ja kaikkine kliseineen sanon että päivä kerrallaan. Rohkein mielin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Täällä on tullut ihanaa vertaistukea ja ihania avautumisia. Tekee hyvää kuulla muiden kokemuksia omasta äitisuhteestaan ja tietty erityisesti vielä samankaltaisista. Ihanaa, että teillä oli sun faijan kanssa myös hyvä ystävyyssuhde - musta tuntuu että alan itse oikeastaan tässä vasta kunnolla rakentaa sellaista.

      Mulle kanssa tän henkilökohtaisen menetyksen lisäksi kovin pala oli se, että laps ei tule muistamaan maamoa kunnolla tai tutustumaan siihen enää isompana.

      Tää prosessointi on jännää: välillä tuntuu, että on päässyt aika pitkälle ja on jo monin puolin tosi ok. Kunnes sitten taas tulee se päivä, kun on koko päivän ihan itku kurkussa.

      Mutta ihanaa, että kirjotit ton kaiken, kiitos <3

      Delete