Friday, August 30, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 30 päivää

Meillä on töissä aivan törkeän hyvät ruoat. Pitkä liuta tiskejä, joissa ruokia erilaisilla teemoilla, eikä hintakaan päätä huimaa. Äitiysloman aikana ruokalassa oli alottanut uusi tiski: Chop chop.

Kyseessä on tiski, jossa on valikoima erilaisia kasviksia ja vihanneksia ja vihreitä valmiiksi silputtuna. Mukaan saa ottaa yhden proteiinivaihtoehdon. Valikoimissa aina kaksi erilaista lihaa ja yksi juusto. Näistä kukin kokoaa lautaselleen mieleisensä setin, jonka kokki siinä nenän edessä wokkaa into something out of this world. Wokkiin saa mukaan valkosipulia ja chiliä tietty. Ja sitten loppusilauksena laaja lisukepöytä, jossa siemeniä, pähkinöitä, erilaisia kastikkeita (hunajajugurttia, vinegrettejä jne.), kuivattuja hedelmiä, mausteita ja mahdollisesti tuoreita yrttejä.

Sanoin työkaverille, että se on hassua miten, vaikka näen koko valmistusprosessin silmieni edessä, en osaisi kuvitella saavani tällasta herkkua jos kotona valmistaisin. Ja niin, kun sen kerran menin ääneen sanomaan, niin ... challenge accepted.

Pilkoin porkkanaa (huom! vetinen raaste on ihan nounou), kesäkurpitsaa (again, riittävän isot chunksit, ettei mee liian pehmeeksi), paprikaa, pinaattia ja kaalia. Pannu tosi kuumaksi, pannulle öljyä, jossa chiliä ja valkosipulia ja vihannekset pannulle pariksi minuutiksi. Valmiin annoksen päälle laitoin sitä hunajajugurttia (ihan oma sekotus), sitrusbalsamicoa, siemeniä maun mukaan, raejuustoa ja mozzarellaa. Ja against all odds, se oli sittenkin lähes yhtä hyvää kuin duunissa!

Tää on varmaan näitä, että kaikki muut on aina tienny, että tää on hyvää ja mä oon vähän myöhäisherännäinen. Mutta ihan vaan jos joku muu raukka ei tiennyt, niin hei kandee kokeilla! Tuli hyvää!


Wednesday, August 28, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 28 päivää

Project Mama heitti hauskan haasteen, johon ainakin Kupla-blogin Paula tarttui. Äiti neuvolassa, miten kuvailee neuvolatäti. Mun vuoro, here goes:

Päällepäin iloinen ja hymyilevä kolmekymppinen nainen, joka tituleeraa itseään edelleen tytöksi (vaikeuksia hahmottaa ikäänsä? Seuraamme tilannetta). Puhuu sujuvasti, istuu hyvin ja katsoo silmiin puhuttaessa. Osaa hahmottaa ikäluokkansa edellyttämällä tavalla ihmisluonnetta, mutta selkeitä puutteita havaittavissa esimerkiksi  maantieteellisessä tuntemuksessa. On muuttunut pahasti hajamieliseksi, mikä toisinaan hankaloittaa arkea (ja työtä). Vakuttaa kuitenkin pärjäävän normaalisti työelämässä, ilmeisestikin ammatissa, johon maantiede ei liity. 

Hallitsee useita tarpeellisia käytännön taitoja (ruoanlaitto sekalaisista aineksista, nettiostosten teko ja liukuvan housuvetskarin lukitseminen ylös). On (mielestään) hyvä improvisoimaan arjessa, mutta osoittaa hälyyttävän heikkoa suuntavaistoa. Navigaattorin liimaamista käteen suositeltu.

Pituus nollakäyrällä, painokin normaali. Väittää juoksevansa 10km reilussa tunnissa. Väittää myös harrastavansa liikuntaa vähintään pari-kolme kertaa viikossa, mutta kokemuksen perusteella voidaan sanoa 'tilanteen elävän'. Vaikuttaa pidemmän päälle sitoutuvan heikosti liikunnallisiin harrastuksiin, mutta innostuvan palavasti uusista lajeista.

Tukka ok, silmäpussit normaalin rajoissa, turvotus kausittaista. Kaikki hampaat vielä tallella (myös viisurit), väittää käyvänsä säännöllisesti hammaslääkärillä, mutta vastatessaan katsoo varpaitaan. Silmälasit: on, mutta voimakkuudeltaan hyvin heikot. Kuulo normaali, mutta toisinaan kuullun välittymisessä tietoisuuteen ilmenee ongelmia. Maku- ja hajuaisti ok, samoin tasapaino.

Kuvittelee jäätelön kuuluvan osaksi ruokaympyrää (ohjepamfletti jaettu). Muuten syö melkolailla monipuolisesti. Leivän syönti vähentynyt kohtuullisuuden rajoihin, mutta myöntää addiktoituvansa kausittain appelsiineihin, joita nauttii epänormaalin monta päivässä. Alkoholinkäyttö normaalin rajoissa, eikä tupakoi.

Pelkää hammaslääkäriä. Alkanut myös pelätä vähän lentämistä. Seuraamme tilannetta.

Yrittää parhaansa äitinä, mutta päätyy silti välillä miettimään olisiko voinut (tai voisiko) tehdä jotain VIELÄ paremmin. Osoittaa pieniä sopeutumisvaikeuksia työelämään ja kaipaa kuulemma enemmän kotioloa lapsensa kanssa. Kokee lieviä vaikeuksia lapsen jättämisestä hoitoon pian.

Edelleen melko itkuherkkä, vaikka synnytyksestä on jo yli vuosi. Ei kykene käsittelemään lapsiin liittyviä negatiivisia uutisia ja kokee irrationaalisia menetyksen pelkäämisen hetkiä. Toisaalta herkistyy helposti myös iloisista uutisista, lastenlauluista, varoituskylteistä, firman toimitusjohtajan puheista, pienistä eläimistä ja pienistä vaatteista. Mikäli tilanteeseen ei ole tullut muutosta ennen seuraavaa tapaamista, lähete hormoonitasapainokontrolliin.

Rokotukset ok.

Sunday, August 25, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 25 päivää

Käytiin saaressa.

Lapsen johdonmukainen toiminta hämmästyttää jatkuvasti. Saaressa mahtavin juttu oli kivien heitteleminen mereen - ja rantaa kohti oli matka aina kun vain vapaaksi pääsi. Kiviä kerättiin mukaan jo matkalla ja parhaat kivet säästettiin parhaille paikoille. Mies kertoi lapsen oikein muhineen yhtä kiveä kädessään ja puntaroineen joko kannattaisi heittää se mereen, vai vieläkö pääsisi jonnekin vähän paremmalle heittopaikalle. Lopulta kivi pudotettiin mereen laiturilta, ison molskahduksen saattelemana.

Juttelukin on muuttunut. Laps on alkanut puhua monilla eri tavuilla, kirjaimilla ja äänteillä aikasemman monotonisemman päpätyksensä sijaan. Any day now sieltä tulee Runebergin kootut sekä Kalevala.

Hämmästelen päivittäin mitä kaikkea toi osaa. Pyysin hakemaan kaapin alle menneen lelun (ei näkyvissä). Haki. Mentiin alakertaan, kaappasin portaiden vierestä kasan pyykkiä syliini. Laps perässä portaisiin (jotka laskeutuu oikein hienosti siis) ja nappasi vielä lattialle jääneet shortsit, ihan esimerkin mukaisesti. Osaa laittaa pyykkikoneeseen virrat, valita ohjelman (randomisti jonkun) ja painaa starttia. Luojan kiitos pyykkärin luukku on vielä liian raskas, että saisi sen kiinni (eli pesuohjelma ei oikeasti ala kun luukku on auki). Ja vesiliitäntä ulottumattomissa.

Osaa ottaa hupparin pois, jos vetskari on auki. Osaa kertoa missä on nenä, korva, silmä, suu, poski, otsa, varpaat ja polvi. Ainakin. Osaa kiivetä tuolille tosta noin vaan. Osaa yrittää laittaa kenkää jalkaan. Mies raportoi, että oli osannut ottaa housut ja vaipan pois (??).

Lisäksi saaressa oppi hän avaamaan ovien kahvat. Se siitä 'ollaan täällä turvallisesti suljetussa tilassa, jossa välillä voi kääntää selän lapselle'. Saaressa oli myös jännittävä imuri, jonka käynnistysnappi niiiiiin huokuttelevasti kutsui luokseen, mutta imurin möykän alkaessa oli parempi juosta täyttä höökiä isin tai äidin syliin. Ei siitä oikein voinut olla ihan varma oli se nyt kaveri vai ei.

Veneily nykyään alkaa olla jo ihan arkipäivää, ei paljoa jännitä. Sen sijaan laps haluaa mennä seimaan kädet veneen reunalla ja ehkä jopa kiivetä reunan yli, koska MERI! VETTÄ!

Jälkipyykki puitiin sitten kotona: löysin lapsen KÄSIVARRESTA punkin. Jippii. Punkin nyppääminen irti kiljuvalta, rimpuilevalta (miksi pidetään kiinni?!?!) 1-vuotiaalta ihan hirveän helppoa kuulkaa! Onneksi punkki lähti siististi, helposti, enkä usko sen olleen siinä kauaa. Trust you me, mä olen ihan supertarkka sen kanssa, että ulkona liikkuessa saaressa ei paljasta ihoa ulos (heinikkoon) päästetä. Netti sitten kertoi noiden pienten paholaisten välillä päätyvän vaatteisiin ja siellä odottavansa sopivaa hetkeä iskeä. Ihanaa.

Ei ole ympyrämäistä ihottumaa käsivarressa, mutta tiukasti seurailemme.


Lähipelloilta auringonkukkia

Friday, August 23, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 23 päivää

Noniin! Nyt se Reima!

[allekirjoittanut bloggari sai Reimalta ilmaisen lounaan, herkullisen jälkkärin, paljon syitä huokailla ooh ja aah, pienimuotoisen (ja onneksi hiljalleen hälvenevän) vauvakuumeen, muutaman pysäyttävän ajatuksen, neuvon ja shoppailuhimon]

Viime lauantaina siis: olin onnekkaana saanut blogiäiti-kutsun Reimalle katsastamaan ensi kevään uusinta mallistoa. Oli mahtavaa. Taas kerran ujot ja hiljaiset blogiäidit kokoontui hiljaisesti ja vailla sanottavaa katsomaan vaatteita, kuuntelemaan ihan täysin ilman kommentoitavaa mitä Reimalla oli sanottavana. Yhtään ei kukaan kiljahdellut, rutistanut vaatetta 'mä HALUAN TÄN .. tai siis mun LAPSI haluaa tän!'. Kukaan ei myöskään keskeyttänyt powerpoint esitystä omilla anekdooteillaan tai Tärkeillä Kerrottavillaan - varsinkaan allekirjottanut.

Ihan hiljaisia kanssa oltiin ja täysin tyynen viileästi ohitettiin vauvavaate (<68 cm) osasto, eikä kukaan hypistellyt pieniä bodeja ja tossuja haikeana tai huudahtanut 'mä en kestä! Ehkä kolmas vielä..?'. Enkä laisinkaan kertonut kellekään, että vauvavaateosastoa koristi oman vauvani kuva. Ehei, vaatimattoman hiljaa pysyin.

Yhtään ei myöskään kellään ollut mitään parannusehdotuksia, markkinointiehdotuksia tai muita. Tai jos olikin, niin ainakaan niitä ei kerrottu tiukalla 'tehkää NÄIN' -äänellä, vaan tosi vienosti ja ujosti kuiskaten. Kaikki meni tosi hiljaisesti, kellään ei ollut kysymyksiä, kukaan ei halunnut kertoa omista lapsistaan mitään, eikä kukaan keskeyttänyt kenenkään puhetta.

Jepjep.

Kuvia ei voi laittaa, mutta vaatteet oli tasaisen ihania. Oon tykännyt Reimasta, no, lapsen syntymästä lähtien, kun tähän vaategenreen oli pakko alkaa tutustua. Reimasta tulee mieleen ulkoilu, pitkällä kokemuksella rikastettu vaatedesign ja värit. Laatu. Kestävyys. Ja kaikki mitä siellä Reimalla nähtiin tukee tätä mielikuvaa, myös Reiman itse tavottelema brandi-imago (ja tähän sanoisin, että melko hyvin ovat onnistuneet, yes?).

Kävin viime keväänä ostamassa lapselle välikausihaalarin Sveitsi-reissua varten. Kävin läpi PoPin, Ticketin ja taisi olla muutama muukin, mutta lopulta päädyin, pitkän harkinnan (siis ainakin tunnin niitä vaatteita hypistelin) Reimaan muutamalla voittopisteellä: hyvä sisäpinta. Hyvä vetskari. Hyvät värit. Ja haalari - kaikessa 'tavallisuudessaan' (Reima on kuitenkin tunnettu, paljon käytetty merkki) - sai paljon huomiota ja kehuja ja kyselyitä mistä ostettu, tuntemattomiltakin.

Ensikevään mallistoa katsoessa vastaan tuli - jälleen kerran - mainioita värejä ja toisaalta ihanaa harmaata pintaa. Ihania pipoja (oikeesti, pipofriikki, who me?) ja tyytyväisyyttä siitä, että HEI, laps kasvaa! Sille TÄYTYY ostaa uusi välikausihaalari viimeistään ens keväänä! Ja talveksikin uudet toppakamppeet!

Eli joo. Tykkäsin. En tietenkään jokaisesta vaatekappaleesta. Mutta monesta. Ja ei todellakaan olisi vaikeeta valita talvi- ja kevätvaatteita lapselle tuolta.

Ja niistä pysäyttävistä ajatuksista - nykyiset 10-vuotiaat ovat kuulemma ensimmäinen sukupolvi, jonka eliniänodote on lyhyempi kuin vanhempiensa. Meidän. Pisti miettimään.

Vielä loppuun ihan oikea niksi: ulkoiluvaatteet kannattaa pistää välillä about 40-asteiseen saunaan vähän kuivumaan ja lämpenemään. Pinnote leviää taaas tasasemmin vaatteeseen ja vaate kestää märkää taas paremmin.

Food!

Sunday, August 18, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 18 päivää

Mekin käytiin Lasten Festareilla! Oli hauskaa!

Ajotin reissun niin, että nähtiin Ammuun keikka, syötiin lounasta, nukuttiin päikkärit (lähinnä laps) ja nähtiin Johanna Försti. Siellä olis ollut vaikka mitä oheistoimintaa, mutta luulen lapsen olevan ens kesänä ehkä vähän sopivamman kokonen syöksymään muiden lasten sekaan pomppulinnoihin sun muihin.

Selvisin tästä kaikesta kaksin lapsen kanssa (mies meni korjaamaan veneen moottoria) ja lähdön hitautta lukuunottamatta hienosti meni.

Btw, mua ei VARSINAISESTI haittaa, että lasta luullaan tuon tuostakin pojaksi, mutta enemmänkin ihmetyttää. Vielä nykypäivänäkin oletetaan kysymättä lapsen olevan poika, jos sillä ei ole pinkkiä päällä (riittävästi), vaan esim keltaista ja vihreetä? Tai kuten tänään: harmaata, farkkua + pinkit kengät. Really?? Olis luullut, että nykypäivänä ollaan jo beyond that.


Festareilla kivaa!

Saturday, August 17, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 17 päivää

Tää pää.

Lähdin perjantaina taas fillarilla duuniin. Lähtiessä pussailin lapsen ja miehen. Vilkutin kadun toisella puolella dösärillä seisovalle naapurille. Soitin kelloa, että edessä oleva ihmisrykelmä dösärillä hajaantuisi ja pääsisin läpi. Pyöräilin sata metriä. Vastaan ajoi tyyppi. Pyöräilykypärässä. Pään sisäiset kellot alkoi soida, pää tuntui kevyeltä. Nopea taputus päälaelle vahvisti asian: kypärä unohtui kotiin.

Tein ketterästi uukkarin - kuten vain pyörällä voi. Ajoin sata metriä. Soitin nolona kelloa, että pääsin uudelleen pakkautuneen ihmisrykelmän läpi. Vilkutin häpeissäni naapurille. Palasin kotiin. Kypärä eteisestä, uudet pussailut miehelle ja lapselle, and off I went.

En kehdannut enää vilkasta naapuriin. Soitin punaisena kelloa sille samalle ihmisrykelmälle (missä niiden dösä oikein viipyy??) ja poljin sukkelasti horisonttiin. Mietin, että onneksi nykyään vain noin joka kolmas kerta joudun palaamaan kotiin hakemaan jotain unohtunutta.

No, lauantaina vietin varmaan kolme tuntia laatuaikaa etsien muutamia tärkeitä papereita, jotka TIESIN säilyttäneeni jossain varmassa paikassa, mutta MISSÄ??  Tarinalla onnellinen loppu: paperit löytyi ja ovat uudessa varmassa paikassa, jota en taatusti unohda. Right.

Muuta lauantaista. Kävin Reimalla - siitä lisää myöhemmin. Onnistuttiin sotkemaan päivärytmit - lapsen päikkärit jäi viiteentoista minuuttiin (!!). Päivä vietettiin miehen siskon luona, laps pääsi leikkimään serkkunsa kanssa ja ihmettelemään mm. muumitaloa.

Lisäksi huomionarvoinen seikka: eilinen nukutus kesti 45min, MUTTA siihen ei kuulunut käytännössä ollenkan protestointia! Laps ihan tyynesti itse etsiskeli unta pinniksessä. Ja lopulta nukahti. Erinomaista.

Huomenna Lastenfestarit, kukaan menossa?

Ei muumitaloa lukita.

Ihan oikea oman sadon tomaatti, parempi puoli esillä.

Friday, August 16, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 16 päivää

Ensin ajattelin, että kirjotan. Sitten ajattelin, etten kuitenkaan. Käänsin takkini vielä kerran ja täällä ollaan.

Päivät soljuu mukavasti, töissä ok, kotona ihanaa. Laps on tasaisen hyväntuulinen, iloinen ja ihana. Vilkuttaa ovella aamusin kun lähden ja juoksee syliin iltapäivisin kun tuun kotiin. Mies raportoi myös, että isin läheisyyttä on alettu arvostaa enemmän, hyvä asia sekin.

Haettiin lapselle lainaan matkapinnis hoitoperhekavereilta. Tarkotus oli totuttaa lasta nukkumaan kyseisessä pinniksessä niin, että hoidon alkaessa pinnis siirtyy takaisin hoitoperhekavereille ja on tuttu sitten päikkäriaikaan.

Niin, hoitopäiväpäikkärit. Vähän stressaa ajatus siitä, miten yksi hoitaja saa muka kaksi lasta nukahtamaan unilleen tosta noin vain. Varsinkin jos toinen on meidän lapsi, joka ei tosiaan osaa (vielä) nukahtaa vaan sillä, että pistää peiton alle ja hysshyss. Ja niin, kuulemma ei oikein toinenkaan. Oon koittanut saada miestä harjotuttamaan tätä, että hoitajalla olisi sitten edes jonkinlaiset mahikset.

Kannoin sitten omankin korteni  kekoon (sisimmässäni kyllä toivoin, että olisin voinut olla kotona tekemässä tätä päikkäriharjotusta) ja aloin opettaa lasta nytsit nukahtamaan itse pinnasänkyyn, mun kuitenkin ollessa siinä vierellä sängyssä ja selkeästi läsnä (kipaten lapsen välillä selälleen, silitellen, hyräillen, rauhottavasti uniasioita jutellen). Ensimmäisenä yönä protestia kesti tunnin ennen nukahdusta (toki oli taukoja, rauhaa ja päpätystäkin välillä). Seuraavana yönä puoli tuntia. Eilen illalla vartin verran (lyhyt, mutta ehkä vähän edellisiltaa intensiivisempi protesti).

Vähän särkee sydäntä kuunnella toisen protestointia, mutta oon koittanut pitää huolen omasta vahvasta läsnäolosta ja siitä, että kyse on tosiaan protestoinnista, eikä hätä/murheitkusta. Mutta tärkein, sinne se on nukahtanut! Liikkumattomaan pinnasänkyyn ilman hyssyttelyä! Mielestäni tässä ollaan otettu edistysaskeleita.

Ja sitten, se tää mistä teki ja ei tehnyt mieli kirjottaa. Syystä tai toisesta viime päivät on menny vähän alakulossa (vaikka periaatteessa asiat on ihan normaalisti). Hormoonit? Who knows. Tapasin vanhan kaverin, vaihdoimme kuulumisia. Kertoi että ovat tyttöystävän kanssa yrittäneet lasta pari vuotta, on rankkaa. Ja isäkin kuoli puolisentoista vuotta sitten. Näin vaivihkaisia kyyneleitä.

Myöhemmin ilmajoogassa makasin liinan sisällä kädet kasvoilla. Pala kurkussa, itkin äänettömästi lapsettomien isien ja äitien takia. Ja äidittömien ja isittömien lasten takia. Sitä, miten onnekkaita me ollaan. Ja pelkoja oman äidin menettämisestä. Muistoja viime syksystä, kun laps oli vasta kuukauden, pari (miksi ne itkettää, hyviä muistojahan ne!). Sitä kaikkea rakkautta, joka tohon jälkikasvuun kohdistuu. Ajatus pyöri uudestaan ja uudestaan mielessä: miten onnekkaita me, miten onnekkaita. Sydäntä särkee niiden vähempionnisten puolesta. Tilanne voisi ihan hyvin olla toisin minulla, sinulla, lapsettomuus ei kysele.

Illalla kotona väsynyt mies, päivä oli ollut pitkä. Rutistin lasta like there's no tomorrow ja nukutin molemmat makkariin. Hiljainen suihku ja hiustenpesu, puin ylleni miehen t-paidan yöpaidaksi ja kääriydyin itsekin peiton alle niiden viereen.

Monday, August 12, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 12 päivää

What the what. Yllätin viime viikolla lapsen päristelemästä menemään rekka-autollaan. Katsottiin  miehen kanssa toisiamme o_O ja mies sen lopulta puki sanoiksi: MISTÄ se on ton oppinut?? Harmillisen pitkään aikaan ei ole kuitenkaan ikäiseensä seuraan päässyt, enkä millään keksi tilannetta, jossa joku aikuinen olisi sen voinut sille opettaa.


Onko päristely sisäsyntyistä, koodattu geeneihimme kuten karjalanpiirakat ja sauna? Onko se itse keksinyt, että tältä kuulostaa auto? Mitä mitä mitä?


Ja siis, ei me tätä rekka-auton ääntä nyt olla koitettu tahallamme lapselta pimittää, ei ole vain tullut päristellyksi.

In other news oltiin viikonloppuna käymässä landella (meidän kielessä tämä on yhtäkuin kesämökillä). Etukäteen vähän kammosin ajatusta - ihana rinnetontti täynnä pudotuksia varmaan kuolemaan, täysin lapsiepäystävällisiä portaita, myrkkymarjapensaita ynnä muuta houkuttelevaa. Against all odds oon kyllä itse huijannut onneani ja selvinnyt aikuisuuteen vietettyäni lapsuuden kesät kyseisessä death trapissa (jotenkin jännästi se ei kyllä sillon yhtään tuntunut siltä). Tuntui, että sitä suuremmalla todennäköisyydellä meidän jälkikasvu nytsit ainakin putoaisi pää edellä, myrkkymarja suussaan teräviin kiviin samaan aikaan kun järvestä nousisi tsunami.

Mielestäni ansaitaan miehen kanssa mitalit; laps on edelleen ehjä. Ja luultavasti ihan viihtyikin. Keinui pihalla, istui isoisoäitinsä sylissä, katsoi yleisurheilua vaarinsa kanssa, heitteli kiviä veteen rannalla ja kikatti kun dippasin saunasta järveen (again, eikö lapset tunne kylmyyttä??) ja söi mustikan varvusta ja vadelman pensaasta.

Mä kävin vihdoin ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä uimassa (oon aivan surkea pelkuri). Tottumisen jälkeen vedessä oli hyvä olla ja jotenkin hämmästyin, että täältäkö täällä näyttikin, näin vedenpinnan tasolta katsoessa? Lapsena niin luonnollinen näkökulma, aikuisena todella harvinainen itsensä voittaminen ja kesän tähtihetki.

Uni tuli (lapselle) autossa kotimatkalla minuutissa (kuten suunniteltiinkin) ja unet jatkui sikeenä autosta kotiin ja pitkälle yöhön.

Muutakin kivaa tapahtui viikonloppuna: kävin läpi vaatekaappini, lapsen vaatekaapin ja meidän kylppärin peilikaapin. Turhasta eroon pääseminen on melkeinpä kivempaa kuin uuden ostaminen. Siivottiin, tuli rauha kun asiat alkoi löytyä paikoiltaan. Alotettiin vimmainen lastenhuoneen sisustaminen (voi kyllä, pupu asuttaa edelleenkin lastenhuonetta, eikä siellä ole kalusteita vaatekaapin ja pupunhäkin (joka siirtyy kyllä sieltä lapsen tieltä pois) lisäksi.

Maanantaina töihin lähteminen oli vaikeaa. Oon huomannut hälyyttävästi, että aamu toisensa jälkeen tekisi enemmän mieli jäädä kotiin lapsen kanssa kuin mennä töihin. Oon alkanut selkeästi unohtaa, että kotiarjessa on väsyttäviäkin asioita, kuten vaikkapa ruokailujen siivoaminen. Ootan ihan innolla sitä, että mulla alkaa lyhennetty päivä. Sitten on taas aikaa koko iltapäivät viettää lapsen kaa.

Juoksujalkaa

Keinuminen aina yhtä hauskaa!

Isoisoäidin sylissä

Thursday, August 8, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 8 päivää

Tapani mukaan reagoin kaikken vähän myöhässä. Tämä tässä sai tänään miettimään. Kyseessä Elina Hirvosen osuva kolumni Hesarista, 7.8.2013 'Kukaan ei leiki mun kanssa'. (Lue, jos et ole vielä lukenut)

Kolumni kaikessa asiallisuudessaan oli sydäntäsärkevä. Totako munkin lapsen elämä tulee joskus olemaan? Kipua, surua ja murhetta, koska joku lapsista tulee päättämään, ettei ton kanssa leikitä? 

Kolumni aiheutti keskustelua useissakin Facebookin nurkissa, ihmiset tulivat kertomaan kokemuksiaan päiväkotitädeistä, jotka totesivat 'lapset saavat ratkaista tällaiset ongelmat itse', kun poikalauma toistuvasti työntää syrjään yhden ja saman pojan 'me vihataan sua'. 

Vanhemmista, jotka ylpeänä toteavat että kyllä HEIDÄN lapsi osaa pitää hienosti puoliaan, kun käyvät tönimässä pienemmän, uteliaasti isompien leikkejä ihaillen katsomaan tulleen pois ja ottavat lelun kädestä. Kaupungin avoimen päiväkodin työntekijöistä, jotka toteavat, että 'isommat ei tykkää, kun pienemmät tulee sotkemaan niiden leikit' (isompien joukossa ollessa myös ko. työntekijän oma lapsi) ja viestittävän sillä, että parempi nyt äkkiä hakea se ipana veks. Vanhemmista, joiden mielestä on täysin ok jättää lapsen lelu yhteisen oleskelutilan lattialle ja sitten kieltää muita lapsia koskemasta siihen 'koska se on meidän lapsen lelu'.

What. The. What.

Lapset on julmia, sanotaan. Ja onhan se totta, että tässä vaiheessa niitä sosiaalisia taitoja vasta opetellaan ja ihan alkeistasolla ollaan. Mutta entä aikuiset? Että päiväkotiohjaajat (ja vanhemmat) irtisanoutuu vastuusta, jotta lapset saa keskenään setviä nää jutut? Että aikuisilla ei ole mitään vastuuta lasten ohjastamisessa, myötätunnon opettamisessa, yhteisleikkeihin kannustamisessa. Fyysistä kipua vastaavan henkisen kivun ehkäsemisessä??

Tajuan joka päivä raastavammin miten en voi suojella lasta kaikilta elämän kolhuilta - ja miten mun ei pidäkään, vaikka kauheasti haluisin. Mutta jotenkin mua hämmästyttää vanhemmat, jotka ei tunnu tuntevan minkäänlaista myötätuntoa muiden lapsia kohtaan. Eikö nyt ensimmäinen ajatus kuitenkin ole, että kohtele muiden lapsia kuten toivoisit heidän kohtelevan omaasi? Vai ajatteleeko ne, että heidänkin lapselle olisi hyväksi tulla jätetyksi ulkopuolelle, tulla ignoratuksi ja pois tönityksi? Että sillä tavalla ne oppii?

Jotenkin näiden mietteiden kautta päädyin SOS Lapsikylän sivuille. Ryhdyin kummiksi.

Mitä jos. Mitä jos elettäisiinkin maailmassa, jossa ihmiset olisivat myötätuntoisia ja suhtautuisiat kunnioittavasti ihmisiin. Lapsiin, omiinsa ja muiden. Vanhuksiin, omiinsa ja muiden. Kavereihin, sukulaisiin ja tuntemattomiin, omiinsa ja muiden. Jos kulttuuri ei tukisikaan yksinään pärjäämistä, vaan yhteisöllisyyttä. Mitä jos?

Aika keskeneräisiä ajatuksia. Toisaalta viime aikoina oon kyllä muutenkin enemmän tuntenut kuin ajatellut.

Wednesday, August 7, 2013

elokuun haaste number 2

Elokuu 1999
Lukion kolmas vuosi alkoi. Mulla oli mukava osa-aikainen duunipaikka teknisessä tuessa, todella mustasukkanen ja kontrolloiva poikaystävä (vielä hetken aikaa) ja ajokortti. Paras kaveri oli muuttanut kesällä poikaystävänsä luo Jyväskylään ja kirjottelin sille pitkiä meilejä ruokatunnilla atk-luokasta, jossa istuin lukemassa Slashdottia yläasteikäisten poikien (jaettu lukio + yläaste) kanssa. 

Sen lisäksi käytiin hakemassa muiden kavereiden kanssa Siwasta valkosipulipatonkeja, pelattiin Tetristä TI-85-laskimilla KAKSINPELINÄ (johdolla laskimet toisissaan kiinni. Ja ei, en edes lukenut pitkää matikkaa) ja harjoteltiin kuoromatkaa varten (Tsekkeihin).

Kaikki tietotekniikka kiinnosti, duuni teknisessä tuessa tuntui melkein lottovoitolta, mutta mustasukkainen poikaystävä alkoi ahdistaa. Tuntui tosi aikuiselta, oman rahan myötä elämä oli muuttunut aika paljon. Sain toisinaan auton lainaan ja kaarsin sillä kouluun, oli tajuttoman siistiä ja aikuista. Halusin saada vaan kirjotuksen nopsaan alta pois ja päästä tosissani työelämään. Opiskelu olis sitten joskus.

Hiukset taisi olla selkeän värjätyt blondit ja sotkuiset. Kuulin myöhemmin duunikavereiden (useiden - hei, ne oli nörttipoikia) olleen toivottoman ihastuneita muhun, vaikka sillon ihan aidosti en tajunnut tätä ollenkaan. Katottiin animea öisin ja irkkasin vapaa-ajan. Harmillisesti tästä ei ole kuvia missään saatavilla.

Huhtikuu 2003
Èdelleen duunissa samassa nimeltämainitsemattomassa firmassa, mutta ei onneksi enää teknisessä tuessa, vaan tietoverkkoasiantuntijana (oltiin kaikki asiantuntijoita, heh). Duuni alkoi ahdistaa, parisuhde ahdisti, oli pakko saada muutosta. Hain muutamaan paikkaan opiskelemaan musiikkiteatteria. Pääsin, valitsin sisäoppilaitosmaisesti toimivan kansanopiston ja valmistauduin lähtemään pakoon kaikkea.


Elämä oli tasaista. Kävin paljon tanssitunneilla, hiukset oli palannu normaalin ruskeiksi, tykkäsin reisitaskuhousuista ja suunnittelin syksyn Boston-lomaa. Kun näin jälkeenpäin miettii, muistan jotenkin todella vähän tosta ajasta. Tykkäsin shoppailla. Paljon. Halusin muutosta. Paljon. 





Maaliskuu 2009
Puoli vuotta seurustelua nykyisen mieheni kanssa takana. Olo oli euforinen, kaikki oli kohdallaan. Olin päätynyt takaisin IT-alalle (välissä opetin tanssia, myin tietokonepelejä ja tuotin tapahtumia. En tosin kaikkea tätä yhtäaikaa), duuniin jostain olin juuri alkanut jopa pitää. Olin muuttanut miehen luokse ihanaan keskustakämppään ja oltiin pidetty tammikuussa mahtavat tuparit, jossa osa vieraista ei fyysisesti enää MAHTUNUT meidän 42 neliöön. Hiukset oli punaiset ja lyhyt polkka. Pidin välivuotta kulttuurituotanto opinnoista ja keräsin motivaatiota palata koulunpenkille.


Olin ollut mukana koreografioimassa teekkarispeksiin yhden biisin (duetto, tytölle ja pojalle), mutta puolessa välissä esityskautta tytön polvi meni kesken näytöksen (vieläpä kesken tämän biisin) sijoiltaan ja mut pistettiin lavalle. Eli eläköitynyt esiintyjä pääsi vielä kerran taas estraadille. Oli helpottavaa huomata miten vähän sitä esiintymistä lopulta enää tämän ikäisenä kaipasin.

Pelasin tietokoneella, parkourasin edelleen välillä, käytiin muistaakseni paljon ulkona ja olin alkanut valokuvata enemmänkin ihanalla järkkärilläni. Kiipeilemässäkin kävin toisinaan vielä. Puhuttiin usein, että pitäisi joskus kokeilla joogaa. Käytiin juurikin maaliskuussa Sveitsissä serkun luona ja lautailin siellä ekaa (ja so far ainutta) kertaa. Oli helppoo. Paitsi se lautailu.


18.9.2009
Ei kovinkaan suurta muutosta puolessa vuodessa, mutta kouluun olin palannut menestyksekkäästi. Aloin hahmottaa, että mun opiskelukaverit oli alkanu puhua valmistumisesta ja se alkoi vähän kalvaa. Yksinkö sinne jäisin? Aloin miettiä pitäiskö sitten yrittää valmistautua kuluvan kouluvuoden aikana. How hard can it be, yksi opiskeluvuosi tuplana opintojen suhteen. Piece of cake, right?

Olin kertonut duunissa kouluaikeistani ja pyytänyt samalla palkankorotusta. Jäin siis osa-aikaseksi paremmalla tuntipalkalla. Good for me. Meillä oli ollut kesän aikana kuukauden verran pari pupua kyläilemässä ja vähänpä tiedettiin, että pian toinen noista pupuista tulisi meille kylään uudestaan ja tällä kertaa pysyvästi. Suunniteltiin reissua Kreetalle lokakuussa.


Hiukset edelleen punaiset. 





17.7.2010

Olin kuin olinkin valmistunut, kiskonut 120op vuoden aikana, elänyt vailla sosiaalista elämää useamman kuukauden, käynyt samalla töissä, koulussa ja pelännyt jonain aamuna herääväni ja kuvittelevan olevani Elvis. Niin ei käynyt. Sen sijaan mieskin valmistui. Sen kunniaksi oltiin käyty kuun alussa Barcelonassa ja sieltä Kanarialla. Oli tosi kuuma. 

Lisäksi meillä oli uudet fillarit. Meillä kotona asusti pupu. Meidät oltiin kutsuttu kesällä seitsemiin häihin ja about yhtä moniin polttareihin. Olin yksissä häissä best woman, häät olivat vähän .. epäkonventionaalit ja hääpari ei välittänyt vanhoista sukupuolijakaumista. Pidin elämäni ensimmäisen hääpuheen (olin yksi kolmesta best personista). 

Laskeskelin huokaillen kuinka paljon rahaa kesällä menisi muiden ihmisten häälahjoihin, häihin, polttareihin jne. Ostin neljä - vai viisi - juhlamekkoa. Haaveilin itsekin vähän naimisiinmenosta, vaikka samaan aikaan kukkakoristeet kirkon penkkirivien päissä ahdisti. Haluan hääbileet, ei mitään pönötystä, ajattelin. 

Elokuun alussa koin myös elämäni pahimman krapulan, hands down. Ehkä stressin purkautuminen, ehkä auringonpilkut, mutta olo oli kaamea. Ei fyysisesti, mutta se henkinen puoli. Serotoniini level critical. Aloin hahmottaa masennuspotilaiden (joilla masennus johtuu aivojen välittäjäaineista) elämää. Yritin piristää itseäni toiminnalla. Lopulta katsottiin miehen kanssa Babylon 5:n lopetusjakso ja paruin silmät päästäni. 



Kuvassa en minä, vaan eräs polttarivieraskaaso. Otin tämän kuvan ja
tilanne jäi jotenkin mieleen.

elokuun haaste

Sain mahtavalta Täti-ihmiseltä kivan haasteen. Mulle heitti hän seuraavat kysymykset:

1. Oletko yksinäinen tänään?
Päivänä, jolloin tämän kysymyksen luin, olin vähän. Istuin lentokentällä ja olo oli väsynyt, passiivinen, alakuloinen ja orpo. Ja hitusen yksinäinen.

2. Kuinka syvää on rakkautesi? 
Tätä kysymystä lukiessani kyseinen biisi soi jossain taustalla. Nauratti. Syvää kuin mariaanien hauta.

3. Kuka päästi koirat ulos?
Tää on yks näitä elämän perimmäisiä kysymyksiä, joihin ei taida olla vastausta. Muistaakseni yhdessä kirjassa rakennettiin kone, joka laskutaidollaan laskisi vastauksen juuri tähän kysymykseen. Taisi olla 42.

4. Mistä tunnet sä ystävän?
Siitä, että se kertoo jos hampaittesi väliin on jäänyt pinaattia.

5. Onko tämä tosielämää vai onko tämä fantasiaa?
Haluaisin korjata kysymyksen: Onko tämä tosielämää vai onko tämä vain fantasiaa.

6. Olemmeko ihmisiä vai olemmeko tanssija?
Taidan olla tanssijaihminen!

7. Kuka haluaa elää ikuisesti? 
Jäin oikeasti miettimään tätä pitkäksi aikaa. Ei ehkä kukaan, vaikka ikuista nuoruutta jatkuvasti etsitäänkin.

8. Miten voimme nukkua kun sänkymme ovat tulessa?
Kastele makuupussi, laita maski, ihan hyvin siinä nukutaan!

9. Miksi minä en voi olla sinä?
Koska teknologia ei ole siellä vielä. Maybe someday!

10. Oletko koskaan nähnyt sadetta aurinkoisena päivänä?
Voi monesti. Se on vähän jännää, mutta jotenkin aina raikastavaa.

Aion nyt tehdä klassiset ja haastaa Täti-ihmisen kertomaan noihin oikeat vastaukset :-)

Tuesday, August 6, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 6 päivää

Tosiaan, saarioleilua. Laps on läheistynyt luonnon kanssa, jopa siinä määrin, että on tehnyt tarpeensa esim. mereen. Mä olen päässyt veneellä töihin. Siis veneellä! Siis saaresta ihan tohon duunipaikan satamalaituriin! Onko vähän polleeta. En olis arvannut, mutta olis tehnyt mieli jatkaa vielä saarioleilua. Siellä on oikeestaan tosi mukavaa, vaikkei ole esim. internettiä muualla kuin puhelimessa.

Matkalla duuniin (heh, en tosiaankaan ajanu ite).

Laps pääsi eilen - ehkä nyt sitten viimestä kertaa (halusi niin kovasti) - rinnalle. Nautti autuaana ja nukahti. Annoin mennä. Viimestä kertaa. Ilta oli aikanen, ajattelin että vartin voi siinä vaikka torkahtaa, kun oli selkeästi ihan poikki.

No, niinhän se oli odotettavissa, että yöunet sitten myöheni melkosesti. Hassua miten vartin torkahdus ei ole varttia pois yöunista, vaan TUNTI ja vartti. Leppoisasti oltiin makkarin hämärässä, laps touhuili, minä torkuin. Jossain kohti aloin sylihyssytellä, kun laps alkoi hieroa silmiään.

Ihan käsittämätöntä, miten laps saattaa sylissä painaa silmät kiinni, hengitys alkaa muuttua raskaaksi, mutta heti kun laskee patjalle, niin kiepsahtaa mahalleen, nousee ylös, lähtee kävelemään ja PÄPÄ! Peili! Miten siistiä!! Ja joku vaate, ihansamamikä, mutta kato äiti, mihin laps meni mihin laps meni!? Ja hei onko tuolla IKKUNA?! Miten se voi siirtyä unitilasta touhutilaan tyyliin sekunnissa?

Anyway, pakko taas vähän juhlia: unet nukuttiin puoli seiskaan asti ilman heräämisiä. Jee! Mutta buu, kohta laps menee hoitoon. Pientä panikointia ilmassa.

Ja hei, nyt on pakko jakaa mullistava internetin niksi-pirkasta bongattu. Mulla on housut, joissa vetskari ei pysy ylhäällä ollenkaan. Sitten löysin tän. Life will never be the same.


Monday, August 5, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 5 päivää

Blogin päivitystahti vähän hidastunut. Töistä ei kehtaa kerkee ja nyt ollaan oltu viikonloppua saaressa ilman internettiä.

Hyvien öiden päätteeksi on tullut taas vähän levottomuutta. Kulmuri puskee läpi (hammaslääkärianoppi hämmästeli, että nyt jo, johon minä heti huolestuneena voiko siitä olla jotain haittaa?? Ei kuulemma ole) ja uskoakseni siitä (ja varmaan jostain muusta, esim. kuun asennosta) johtuen laps vaeltelee öisin pitkin sänkyä puoliunissaan. Ja herää, eikä meinaa löytää mihin suuntaan nukahtaa uudelleen.

Toissapäivänä oli herännyt pian ensinukahtamisen jälkeen, mies oli mennyt lepyyttelemään. Ilmeisesti sängyllä vieressä makoilu ja lapsen silittely ja hyssyttely ei ollut riittävää, laps oli ottanut itkarin käsiinsä, vienyt lähelle naamaansa ja karjassut täydellä teholla mikkiin. Tilanteesta huolimatta miestä oli hymyilyttänyt. PALVELUA @*½£$€!!

Imetys taitaa olla nyt about ohi. Hetken aikaa kipuilin haikeana, kuinka viimenen imetyskerta oli ollut vaan sellanen nopea sutaisu jossain AUTOSSA, eikä mitenkään spesiaali tapahtuma. No, sen jälkeen imetin vielä paristi, mutta laps on selkeästi vähemmän halunnut päästä rinnalle, enkä oo rintaa heti ensimmäisestä vinkistä tarjonnutkaan, vaan katsonut meneekö halu nopeasti ohi.

En olisi arvannut, mutta haikeaa on. Toisaalta helpottavaa, on mukavampi olla lapsen kanssa ilman, että toinen repii kaulusta jatkuvasti alas. Mutta silti. It's the end of an era. Pieni ääni pohtii lopetinko liian aikaisin (haloo, vuoden ja kuukauden ikäselle), kun jouduin kuitenkin itse vähän avustamaan vierotuksessa, eikä se TÄYSIN luonnostaan tapahtunut. Toisaalta, laps ei kuitenkaan osota suuria imetyksenkaipuun merkkejä, ehkä tässä nyt selvitään ilman hylkäämisen traumoja.

Imetyksen lopettamisen kunniaksi kävin ostamassa kylmän Batteryn ja join sen hyvällä juomahalulla. Sitten mietin pitäiskö värjätä hiukset.

Thursday, August 1, 2013

1 vuotta, 1 kuukautta, 1 päivää

Haasteita lentelee ilmassa ihan hirveästi ja mullakin monta jonossa. Päätin nyt kuitenkin tarttua tähän ajankohtaisimpaan. A beautiful body -haaste.

Ensin ajattelin, että vau, upeeta. Alkuperäisen videon nähneenä tuntui tosi hienolta, että suomalaiset bloggarit uskaltautui kanssa lähtemään tähän mukaan. Sitten mietin, että koskakohan tästäkin joku repii jotain negatiivista. Ja tulihan sitä pian: tekosyy naisille hyväksyä ylipainonsa (haloo?? Koko tossa väittämässä ei ole mitään järkeä) ja toisaalta laihoille hyvä keino kalastella kehuja timmillä vatsallaan (joopa joo).

Mietin myös, että mäkin haluan osallistua. Sitten mietin, etten ehkä kuitenkaan, kun mun mahassa ei ole mitään nähtävää. Se ei ole hyväkuntoisen lihaksikas ja litteä, mutta siinä ei toisaalta ole raskausarpia tai muitakaan äitiyden merkkejä, paitsi ehkä pieni pussimaisuus. Mutta sitten päätin, että juuri siksi tää on hyvä esitellä. Tavallisen pehmeä vatsa, ilman kuvankäsittelyä, suoraan kännykän kamerasta. Olkaa hyvä:



Oon ollut suurimman osan elämästäni enemmän tai vähemmän pyöreä. Aina välillä hämmästyttää, että miten ihmeessä mulla on kuitenkin aina ollut ihan hyvä itsetunto siitä huolimatta. Jo kauan sitten päättelin sen tulleen kasvatuksesta. Hyvä mutsi!

Lihoin raskauden aikana about 7kg. Se on melko vähän, mutta toisaalta lähtöpainoa oli sen verran, ettei haitannut. Siellä jossain mahan alla taisin minä ite vähän hoikistua. Synnytyslaitokselta tullessa paino oli lähestulkoon sama kuin ennen raskautta. Viikon päästä paino taisi olla kolme kiloa alle lähtöpainon (ja tässä vaiheessa piti alkaa tankata, että lapselle riittäisi maitoa). 

Matala painonnousu johtui lähes neuroottisesta ruokavaliosta (onko se VARMASTI TURVALLISTA?!) ja toisaalta neuvolasta (TAAS pitää mennä kertomaan paino jollekulle.......). Jokaisen neuvolakäynnin jälkeen pidin herkuttelupäivän ja loppuajan ennen seuraavaa käyntiä tiukan terveellisenturvallisella linjalla.

Imetyksen myötä paino on pudonnut kuin itsestään (kyllä, tiedostan olevani onnekas tässä suhteessa, todellakaan kaikille ei käy näin, eikä siihen voi luottaa). Kadehdin ihailen hoikkia, urheilullisia naisia ja toivoisin itsekin olevani sellanen. Toisinaan inhoan kehoni ulkomuotoa, toisinaan en. Aina oon kuitenkin onnellinen terveestä, suhteellisen hyvinvoivasta kropastani, joka on notkea ja hedelmällinen ja luotettava. Ja yleensä aina kehtaan mennä rannalle bikineissä (vaikka vähän varjoissa hiipien), vaikka jonkun mielestä ei ehkä pitäisi kehdata.

So there. Nyt on sekin paljastettu. Ja ps. Vatsa ei ole silleen varsinaisesti muutenkaan se ongelmapaikka mun kropassa, vaan kyllä se on mun taktisesti peitetty reidellinen alue.