Tuesday, October 25, 2016

4v-3kk-25pv & 1v-11kk-29pv

Oli kyllä stressaava viikko, ajattelen, mennäänpäs metsään nauttimaan luonnon anti-depressanteista. Pysähdyn ovelle katsomaan 'hoitolaukkua', josta ei ole viikkoihin tarvittu muuta kuin vesipullo. Ei me laukkua tarvita, ajattelen. Otan vesipullon mukaan.

Ajellaan punapuiden luokse. Ilma on kaunis, aurinkoisempi kuin lähtiessä. Täällä syksy on sellanen Fall Expectation vs. Reality kuvan  se expectation. Kävellään tuttua reittiä, pysähdytään ihmettelemään  muurahaista, kerätään tikkuja. Hengitän, ei ole kiire.

Polkujen uumenissa pienempi ilmoittaa pittahätä. No biggie, ajattelen ja kyykytän sen puun juurelle. Jatketaan matkaa, kunnes hetken päästä pienemmällä on taas ilmoitusluontoista asiaa: kakkahätä.

Shit. Pissaaminen on nyt sellasta, että sitä voidaan katsoa läpi sormien, mutta kakkaaminen .. vaikka ollaan ikäänkuin metsässä, se on kuitenkin aika sellaista puistoista aluetta ja siellä kuitenkin kuljeskelee niitä muitakin ihmisiä. Eikä mulla ole edes paperia pyykimiseen mukana. Auto on jossain puolen kilsan päässä, vessojen vierellä.

Ei auta. No kakkaa sitten, jotenkin tästäkin selvitään, suhisen ja koitan viedä meidät mahdollisimman piiloon. Pienempi ähisee yhden siistin, jälkiäjättämättömän pökäleen, jolle kaivan kuopan ja piilotan mullan alle. Huokasen, tästähän selvittiin aika helpolla.

Jatketaan matkaa vielä vähän eteenpäin. Pienemmän ilme muuttuu jännäksi. Eikä ihme. Äiti, kakkaa meni pikkareihin. Nostaa vielä sormensakin nähtäville. Ja tähän. Oh great. Kurkkaan, siellähän sitä, ja tietenkin hieroutunut ihan all over. Eikä mulla mitään kakkaensiapuvälineitä. Ainoa palanen materiaalia, joka ei ole jonkun päällä on pienemmän pipo. 

Katson pipoa, katson kakkasta kättä ja pyllyä. Katson pipoa, katson ohikulkevaa naista, joka koittaa olla katsomatta puunjuurella kyykkivää seuruetta. Teen vaikean päätöksen ja pyyhin pienemmän käden ja pahimmat pakaroista pipoon. Hautaan irrallaan olevat unitit mullan ja lehtien alle. Nappaan pienemmän kainaloon ja lähden harppomaan isompi kintereilläni kohti autoa ja vessoja.

Tokihan juuri tänään kun päätän jättää kaikki tykötarpeet kotiin. Vaippojen lopettamisen jälkeen pienemmälle on käynyt näin tasan kerran. Kerran!

Yritän putsata murenevalla vessapaperilla kuivuneen tahmeaa ihoa tuloksetta. Riisun pienemmältä pikkarit ja puen leggarit takaisin. Käärin pipon ja pikkarit vessapaperiin ja piilotan käsilaukkuuni. Mennään puistovessan lavuaarille pesemään käsiä ja rukoilen, että sieltä löytyy saippuaa. Ei löydy. Pesen pienemmän kädet vedellä ja kuivaan murenevalla vessapaperilla. Omani kuivaan suoraan vaan leggareihini. Lähetän miehelle kryptisen viestin luonnon tuomasta stressistä. Mies vastaa 'crap'.



Sunday, October 23, 2016

4v-3kk-23pv & 1v-11kk-27pv

Viikkoni ainoana vanhempana on ohi. On aika tarkastella miten se oikein menikään!

Perjantai
Mies lähtee aamupäivällä. No, tän te tiesittekin.

Lauantai
Pienemmälle kuumetta. No, tänkin te tiesitte. Ollaan koko päivä enemmän tai vähemmän sisällä nuhjaamassa.

Sunnuntai
Pienemmän yskä pahentunut ikävästi, mutta plus-puolella kuume on alkanut hellittää! Laitan lapset nukkumaan toiveikkain mielin. Ehkä tämä tästä! Makaan vielä pienemmän vierellä sängyssä, kun isompi mun toisella puolella hakee unta. Pienempi yskiskelee unissaan ja lopulta yhtäkkiä rääkäisee. Sillä on suu täynnä yskän tuomaa limaista oksennusta, jota se koittaa yskiskellä ulos. Nappaan kainaloon ja käyn tyhjentämässä suun kylppäriin ja varmistan, että se saa hengitettyä. Isompi ilahtuneena keskeytyksestä käy hakemassa vesipulloa ja pyyhkeitä. Avaa varmuudeksi vielä oven kylppäriin jos me joudutaan menemään sinne uudestaan.

En siirry pienemmän viereltä mihinkään edes lasten nukahdettua ja nukun toinen silmä auki tarkkaillen, että pienempi ei oksenna suuhunsa yskiessään ja tukehdu siihen. 

Maanantai
Ajattelen, että eilinen episodi on nyt ohi, nyt takasin meidän normielämään. Kummallakaan ei kuumetta ja kumpikin vaikuttaa kohtuullisen hyvinvointiselta. 

Lounaan jälkeen tulee babysitteri. En saa heti vastattua ovikelloon, koska olen samaan aikaan hakemassa oksennuksella kuorrutettua pienempää päikkäreiltään. Käydään nopsaan suihkussa, siivoan likaset vaatteet odottamaan pyykkäystä ja halailen pienempää. Hetken kuluttua se oksentaa uudelleen. Siivoan likaset vaatteet odottamaan pyykkäystä ja päästän yllättäen toenneen pienemmän leikkimään babysitterin ja isomman kanssa.

Pesen jotain seittemän koneellista pyykkiä, vaihdan lakanoita ja riehun lakana-ragea, kun meillä on pelkästään eripari lakanoita tai väärän kokosia. Tilaan kiukuspäissäni meille uudet lakanat. Siivoan vielä yhdet iltanukutuksen yhteydessä tulleet yskä-oksennukset ja nukun toinen silmä auki tarkkaillen, että pienempi ei oksenna suuhunsa ja tukehdu siihen. Lähetän miehelle epätoivoisia viestejä. Mies lähettää takaisin kuvan hotellihuoneen ikkunastaan, upea yönäkymä suoraan Singaporen kattojen ylle jostain tyyliin sadannesta kerroksesta.

Mietin kenelle soitan, jos pitää lähteä keskellä yötä päivystykseen pienemmän kanssa. Onko isommalle traumaattisempaa herätä ja jäädä kotiin, kun me lähdetään vai pelaanko rulettia ja toivon, ettei se herää ollenkaan. Ja kuka olisi vähiten traumaattisin tyyppi jonka vierestä herätä.

Tiistai
Vien pienemmän aamulla lääkäriin. Korvat ok, keuhkot ok. Ok. Siivoan parit lounaan jälkeiset limaoksennukset paitani sisästä ja pyykkään seittemän koneellista pyykkiä. Myöhästyn hakemasta isompaa preschoolista, koska pienemmällä kakkahätä juuri sillä hetkellä, kun piti poistua ovesta. Preschoolissa odottaa myöhästymislaskulappu.

Pienemmän yskä edelleen pahenemaan päin. Nukun toinen silmä auki ja mietin kenelle soitan jos pitää lähteä keskellä yötä päivytykseen. Ilahdutan miestä muutamalla epätoivoisella viestillä.


Keskiviikko
Ilahduttavan vähäoksennuksinen päivä. Pienempi skippaa päikkärit ja mä koitan iltapäivällä purkaa pyykkikasaa. Juuri kun oon onnittelemassa babysitteriä, joka kertoo tuoreesta raskaudestaan, lastenhuoneesta kuuluu kova kolaus ja kova itku heti perään. Pienempi on pamauttanut päänsä johonkin (tuolin kulmaan?), itkee kurkku suorana ja otsassa vekki, jonka ympärille on jo turpoamassa karsea mustelma. Koitan jäähdytellä jäällä, mutta pienempi will have none it. 

Itkun laannuttua lapset ja babysitteri lähtee viereiseen puistoon, mutta hetken päästä babysitteri palaa keinuun yhtäkkiä nukahtaneen pienemmän kanssa. Huoli hiipii. Okei, se skippasi päikkärit, mutta ei se ole koskaan nukahtanut noin .. tosin se ON nyt kipeenäkin. Mutta se myöskin pamautti päänsä ja tommonen nukahtaminen perään on vähän huolestuttavaa.

Soittelen lääkärineuvontaan ja vastailen kysymyksiin tuleeko siltä nenästä aivonestettä ja onko päässä selkeä kolo paikassa, jossa pitäisi olla luuta. 

Nukun toinen silmä auki miettien pitäiskö sittenkin herätellä pienempää, että se on varmasti tajuissaan. Lähetän miehelle kilometrin mittaisen avautumisen huolesta ja turhautumisesta. Mies viettää sairaslomapäivää hotellissa, silläkin on nuha. Kurjaa, joutuu makaamaan ihan itsekseen ilman keskeytyksiä mukavassa sängyssä, voi tilata ovelle ruokaa ja katsoa Netflixiä. Elämä on ikävää.

Neljältä pienempi herää itsekseen karjumaan ÄITI AUTA ÄITI AUTA ÄITI AUTA. Ei pelkoa, vaan sellasta turhautumiskarjuntaa, samanlaista kun ei saa kenkää jalkaan tai palapelin palaa kohdalleen. Yritän auttaa, mutta kaikki menee väärin. En tiedä miten auttaa. Peitto päälle, peitto pois, kaikki on väärin. ÄITI AUTA ÄITI AUTA. Karjuntaa, huutoa, itkua kestää tunti, kunnes lopulta isompi (joka tietenkin valvoo myös tämän läpi) mutisee, että on nälkä. Päädyn tuomaan lapsille pussisosetta ja banaania sänkyyn. Karjunta loppuu ja pienempi alkaa vitsailla: isommalta pääsi peppuröyhtäys, hehehe!

Pienempi syö ja nukahtaa. Maataan isomman kanssa vierekkäin sängyssä ja isompi alkaa kertoa hiljaisella äänellä miten siitä tuntuu, että pienempi saa kaiken huomion ja hän ei ollenkaan. Mun sydäntä sattuu, koska tiedän sen olevan oikeessa. Erityisesti näin pienemmän sairastaessa oon tarkkaillut sitä paljon enemmän, kantanut sitä paljon enemmän, ollut nopeampi vastaamaan. Lupaan, että miehen tullessa kotiin tehdään isomman kanssa jotain kahdestaan. Isompi on tyytyväinen, mutta toteaa heti, että myös pienemmän kanssa pitää sitten tehdä jotain kahdestaan. Että vaihdetaan sitten niin, että isompi on isin kanssa ja pienempi saa olla mun kanssa. Nieleskelen ja silitän nukahtavaa isompaa. Yritän itekin nukkua, mutta on jo melkein aamu.

Torstai
Ajan zombina isomman preschooliin. Yritän iloita siitä, että pienempi ei ole yskästään huolimatta oksentanut ja on selkeästi ihan tajuissaan ja virkeä. Toiveikkaasti ajattelen, että ehkä tämä tästä. Ei tässä mitään. Elämä voittaa. 

Haetaan isompi kotiin preschoolista. Molemmat haluavat olla kokoajan sylissä. Yritän kantaa molemmat lapset sylissäni autolta portaat ylös kotiin, mutta 20 metriä ennen kotiovea luovutan, väsyn, lasken lapset maahan. Molemmat jää selälleen siihen parkumaan. On hilkulla, etten vaan suorilta liity niiden seuraan. 

Iltapäivällä huomaan isomman kädessä kummallisia, kuumottavia, punasia läiskiä. Varmaan vaan kuiva iho, ajattelen ja läiskäsen siihen vähnä Bebanthenia. Iltaa kohti läiskät vaan pahenee. Levitän vähän Hydrocortisonia yhteen läiskään, testimielessä. 

WTF, ajattelen stressin ja univajeen kutistamilla aivoillani. Viruksen aiheuttamaa? Allergiaa, jotain preschoolista? Ja jos allergiaa, joka on selkeästi pahenemaan päin, paheneeko se yöllä niin, että sillä turpoo kurkku umpeen, enkä edes herää? Lisäksi sillä on selkeästi yskä pahentunut ja lähtenyt menemään haukkuvaan suuntaan. Jos joudun lähtemään sen kanssa yöllä päivystykseen, kenelle soitan ja kuka olisi kaikkein vähiten traumaattinen ihminen pienemälle herätä vierestä?

Yritän ennen nukkumaanmenoa herättää isompaa, koska se yskii kovasti ja pahasti ja haluan varmistaa, että se saa henkeä. Isompi ei herää sikeästä unestaan yrityksistä huolimatta. Katselen, arvon, huokailen. Päätän lopulta, että hengitys on vaivatonta ja stabiilia, vaikka yskä kuulostaa pahalta.

Nukun toinen silmä auki kuunnellen lasten yskimistä ja hengitystä ja tarkistellen, että kaikki vielä elää. Mies on selvinnyt flunssastaan ja palannut töihin.

Perjantai
Selvitään yöstä, aamulla isommalla kuumetta. Otetaan päivä hissuksiin. Katselen kalenteria, enää yksi yö siihen, että mies palaa. Kunhan nyt siitä selvitään. Yritän saada lääkäriaikaa, mutta lääkäriajat on kaikki jo menny. Jos haluan lääkäriin, on mentävä viikonloppupäivystykseen. Great. Ajattelen ensin, että pitäisi viedä isompi, koska sen yskä on ollu niin haukkuvaa. Että tsekkaisivat sen keuhkot ja korvat. Sitten pienempi herää päikkäreiltään aivan julmetun kiukkusena ja karjuu tunnin. Päättelen, että sillä on varmaan korvatulehdus ja pohdin miten saan hommattua molemmat lapset lekuriin.

Pienemmän kiukkusuus kuitenkin lauhtuu ja isommankin yskä on ehkä vähän vähemmän kamala. Kyllä tämä tästä, vakuuttelen itselleni. Huomenna mies palaa ja ainakaan en oo yksin enää näiden kanssa. 

Illan kruunaa pienempi, joka vetäisee naamalleen korupuun, jossa terävähkö oksa tekee verisen naarmun sentti silmän alapuolelle. Kiitän luojaa ettei osunut suoraan silmään. Vähän jää huolestututtamaan, kun huomaan myös yläluomella naarmun samassa kohdassa. Jotenkin se osui siihen silmänympärysihoon, onkohan sillä varmasti silmä kunnossa? Mennään nukkumaan. Kunhan nyt vähän aikaa vielä selvitään.

Lauantai
Isomman kuume alkaa olla poissa. Mun väsyneet aivot ei enää kykene perspektiiviin, joten lähetän lääkärikaverille kuvan pienemmän silmästä ja kysyn pitääkö se viedä näytille. Lääkärikaveri rauhottelee, että jos se ei lasta haittaa, niin ei siinä sitten ole mitään. Helpotun vähän ja vien lapset kirjastoon. Molempien yskä on mennyt selkeästi parempaan suuntaan. Laitan lapset nukkumaan, tilaan pizzaa ja vastaanotan miehen.

Yöllä pienempi putoo sängystä ja valvon sen kanssa seuraavat puoltoista tuntia, että se saa uudelleen unenpäästä kiinni. Se haluaisi tehdä palapelejä, mä haluaisin nukkua.

Sunnuntai
Lapset kiehnää miehen sylissä. Kaikki on terveitä, kaikki on taas normaalisti. Kuin taikaiskusta. Mä lähden yksin tuulettumaan. Tää single parent homma ei oo oikein mua varten.


Isin kotiintuloa odotellen, telkkarista seurataan lentoa.

Saturday, October 15, 2016

4v-3kk-15pv & 1v-11kk-19pv

Eilen oli syksyn ensimmäinen sadepäivä. Ulkona harmaata ja tihkua, ihmisillä sateenvarjoja. Kotona koko perhe, mies pakkailee tavaroitaan. Edessä 20h lento Singaporeen viikoksi. Hölmöä nyt sentimentoida näin, ajattelen, ei me tässä enää mitään teinejä olla. Silti tuntuu tosi haikealta ja jännittää vähän. Ensimmäinen kerta, kun ollaan lasten kanssa täällä kaukana (eli ei Suomessa turvallisten turvaverkkojen keskellä) kolmestaan näin pitkään. Edellinen kerta taisi olla Lontoossa, kun mies kävi polttareissa ja pienempi oli vauvarokossa. Laskin tunteja sen palaamiseen.

Halataan mies ennen lounasta ja jäädään kotiin askartelemaan kun taksi vie miehen kentälle. Pienempi nukkuu päikkärit (koska isi tulee kotiin?) ja isompi katsoo Magic School Busia. Väsyttää eikä oikein mikään huvita. Laitan miehen lennon näkyville telkkariin, jotta voidaan seurata sen hidasta etenemistä itään. 

Lopulta iltapäivällä laitetaan kumpparit jalkaan ja sadetakit (ja ikuiselle optimisti-pienemmälle aurinkolasit) päälle ja lähdetään ulos. Ihan silleen kurjan päivän hengessä päätän hakea meille influenssarokotukset (niitä oli jaossa terkkarin aulassa) ja mennä kirjastoon kertomaan, että ollaan hukattu yksi niiden kirja.

Läiskytellään märän puiston halki terveysasemalle, jossa päätän ottaa rokotukset vain isommalle ja mulle että jos pienemmällä tulee jotain kuumeilua tai muuta sivuoiretta, niin on kivempi oireilla kun molemmat vanhemmat on paikalla.

Jatketaan läiskyttelyä puiston toiselle reunalle kirjastoon. Tunnustan hävikin ja luetaan pari kirjaa. Takaisin kotiin, päivällistä ja päivä alkaa armollisesti olla ehtoopuolella. Muutama taideprojekti vielä, iltapalaa ja sänkyyn. Mulle jätskiä ja Gilmore Girlsiä. Ruksin perjantain yli kalenterista. Kaheksan päivää to go.

Herätään tänäaamuna seittemän jälkeen. Pienempi mun vieressä hehkuvana, kaivan epäuskoisena kuumemittarin esille. 38.5 ja Facepalm. Ei voi olla totta. Mies on ollu poissa ALLE 24H ja toinen lapsista on jo kuumeessa?! Se tietty johtuu siitä, että käytiin siellä terveyskeskuksessa. Vaikka se oli vain aula. Jossa ovat aukee ja sulkeutuu koko ajan. Jossa ei edes oltu kauhean kauaa. Ei olis pitänyt. Tuntuu silti kohtuuttomalta! Onhan se ihan perinteinen, että puolison ollessa reissussa lapset sairastaa mutta että näin samantien! For real?

Oh well. This too shall pass :D


Mies lähdössä. Pienempi will have none of it.

Wednesday, October 5, 2016

4v-3kk-5pv & 1v-11kk-9pv

Blogeissa pitkä, ehkä vähän yllättävä hiljaisuus enteilee usein huonoja uutisia. You know, sairastumisia, yllättäviä ikäviä elämänkäänteitä tai peräti internet-katkoa. No arvatkaa mitä? Ei ole huonoja uutisia täällä! Aika vähän oikeastaan minkäänlaisia uutisia. 

Tai no, kyllähän me muutettiin uuteen ihanaan, valkoiseen skandinaaviseen kämppään ihan kirjaston vierelle ja meidän ikkunasta avautuu ihanat puistonäkymät. Niin ja mä olen tilanteessa, jossa tulen olemaan lauantaina ihmisten edessä lavalla, parrasvaloissa, hopeisissa hotpantseissä (for real real) tanssiesityksen tiimoilta. Ja isompi on viimein alkanut puhua englantia riittävästi, että pystyy leikkimään muiden kanssa englanniksi ja sen puitteissa löytänyt preschoolista Ystävän. 

Nojoo, tuleehan tässä myös eteen se hetki, että mies lähtee viikoksi Singaporeen pian ja jään lasten kanssa yksin. Kokonaiseksi viikoksi. Apuah. Ja täällä kesä rutisti (ehkä) viimeiset yli 30 asteen helteensä viikko sitten ja antoi lopulta periksi. Aurinko paistaa, mutta ulkona on viileempää. Suorastaan vähän syksystä. Näin storm troopperin kirjaston pihalla. Pienempi on addiktoitunut palapelehin ja tekee sellasia 12 palan pelejä kovalla vauhdilla. 20 palan peli melkein onnistuu ilman apua. Yks päivä löysin sen viimeistelemästä 12 palan peliä, jonka oli tehnyt kuvapuoli alaspäin (??).

Mutta siis. Kaikesta huolimatta tuntuu että on ollut vähemmän sanottavaa. Ja ennen kaikkea vähemmän aikaa. Miten blogin kirjottamiseen nyt muka voisi niin älyttömästi aikaa kulua, mutta totta puhuen iltasin oon joko harrastamassa tai sitten kaatunut väsyneenä ja ennen kaikkea kaiken sosiaalisuuteni ja aivotoimintani käyttäneenä sohvalle katsomaan Gilmore Girlsiä (mua vähän huolestuttaa, koska viimenen kausi alkoi just...). Ja siis ihan totta. En haluaisi puhua kellekään, tehdä mitään aivotoimintaa vaativaa tai ylipäätänsä mitään. Syödä jätskiä ja katsoa telkkaria. Korkeintaan etsiä sopivia huonekaluja tänne kotiin.

Se on kai vähän kuvaa viime aikoja. Rakastan sitä ajatusta, että saan olla lasten kanssa kotona ja ennen kaikkea sitä, että lapset saa olla vanhempansa kotona. Mutta totta puhuen se imee kyllä musta ihan kaikki mehut. Ehkä tässä on nyt viime aikoina ollut sellasta pienen pientä valoa tunnelin päässä - lapset on alkanu leikkiä enemmän yhdessä ja välillä on enemmän aikoja hengähtää. Mutta silti se on intensiivistä. Väsyttävää. Tavallaan puuduttavaa. Kokkaa, siivoa, tuomaroi, auta. Kokkaa, siivoa, tuomaroi, auta. Repeat. Repeat. Välillä tulee lastenhoitaja. Sillon käy kaupassa, hoida muita asioita joita et muulloin ehtisi hoitaa ja ihmettele miten neljä tuntia voi kulua sekunnissa.

Mutta siis hyvää kuuluu. Ihanaa, että ihan perään kyseltiin (kiitos kommentoija! <3 ). Lupaan päivittää useammin! Ainakin viimeistään sitten kun Gilmore Girls on katsottu loppuun, eikä iltasin ole enää muutakaan tekemistä kun kotikin alkaa olla suurinpiirtein sisustettu!

Pienemmälle tuli kylmä kaupassa. Lainasin hupparin.
Insert Emprial March. Tan-tan-taa tantta taa tantta TAA.