Monday, June 26, 2017

4v-11kk-26pv & 2v8kk-0pv

Mulla on jo toinen jalka Suomessa. Meidän viikkokalenteriin on piirretty lentokoneen ja Suomen lipun kuva. Öitä lasketaan melkein joka päivä. Nyt on kuus. Isompi pakkasi jo matkalaukkunsa. Pienempi ilmoitti ettei aio laittaa reppuaan turvatarkastuksen hihnalle (kiitoksia vaan kaverille, joka lainasi meille Elsa & Lauri matkustaa kirjan, jota on luettu todella ahkerasti ja osataan siis välttää turvatarkastuksessa muuten tullut raivari). 

Aavistan anyway, että neuvotteluja on vielä tulossa. Mä esim en kaavaillut että otettaisiin isomman (sitä sen jo pakkaamaa) matkalaukkua mukaan. Ja logistiikka noin muutenkin, vaikka lento on suora, oon silti ainut aikuinen. Miten saan raahattua kaksi potentiaalisesti nukkuvaa, väsymyksestä kirkuvaa lasta lentokoneesta mutkien kautta mummupapan armeliaaseen syliin??

Kuusi yötä aikaa stressata ja miettiä!

Me ollaan mietitty mitä kaikkea Suomessa tehdään. Ja mitä Suomessa syödään. Ja keitä kaikkia me tavataan. Sanoinko, toinen jalka jo Suomessa?

Tähän meidän lomailuun liittyy muutakin: isomman preschool loppuu. Lopullisesti. It's the end of an era. Kun palataan Suomesta, isompaa odottaa kindergarten. Ja meitä odottaa ihan kokonaan uus arki. En ees tiiä miten tuun selviämään arjesta, jonka normi on VIISI (!!) aamua viikossa lapsi kasiksi kouluun. Jossa me ei enää päästä lomailemaan kun halutaan, vaan koulu sanelee. Mutta toisaalta, jossa pienempikin jossain vaiheessa menee preschooliin - saanko mä vapaa-aikaa? Vai töihin? Apuuaaa, miten me kaikki järkätään?!

Meidän green card prosessit etenee, saatiin jo työluvat, lapset ja minä. Nyt voisi isomman ja pienemmänkin pistää jo duuniin, heh.

Välillä mietin muuttoa takasin Suomeen. Tullaanko me koskaan muuttamaan. Millasta se olis jos tultaisiin. Oon kummallisessa tilassa: on vaikea kuvitella, että tänne me nyt jäätäisiin ja täällä me nyt loppu elämämme elettäisiin. Mutta toisaalta en tiedä miten sopeutuisin enää Suomen säähän (jep, tämä on se isoin kynnyskysymys). 

Kaverit täällä osti asunnon Kampista, paluumuutto elokuussa. Aloin haaveilla asunnosta Kampissa, mutta sitten mä muistin, että sielläkin sataa räntää. Ja sillonkin kun lapsia ei tarvi 9kk vuodesta tarvi ahtaa välikausi/toppavaatteisiin, niin siellä silti on talvisin hirveän pimeetä ja kylmää ja märkää. Ja kesä on ihan toivottoman lyhyt. Mutta toisaalta, en tiedä voitaisiinko / haluttaisiinko ikinä ostaa asuntoa ainakaan Piilaaksosta. Ja lisäksi täällä on vielä ainakin vajaa neljä vuotta Trump. Toisaalta, Suomenkin politiikka tuntuu olevan vähän sirkusta just nyt.

Anyway. Kuusi yötä (okei, ensin kyllä pitää hoidella isomman viisvuotissynttärit, joihin on viisi yötä)! Ja sitten ruisleipää ja salmiakkia ja Fazerin karkkeja ja suomalaista jädeä ja kavereita ja mökkiä ja mansikoita ja mustikoita! Kuus yötä!

Käväsin parkouraamassa. Juu, se on Golden Gate.

Sunday, June 18, 2017

4v-11kk-18pv & 2v-7kk-22pv

Musta tuntuu, että mä olen viimein hiljalleen rämpinyt siihen pisteeseen, jossa mun on helppoa kirjottaa asioista, joista mä olen kiitollinen. Kaikesta mikä täällä on hyvin. Että niitä hyviä on niin paljon, että ne oikeestaan aikalailla peittää alleen pääosan niistä mitä huolia mulla nyt sitten sattuukaan olemaan. Ja kyllähän niitä huolia tulee ja menee ja on ja ei ole, mutta että sinne väliin mahtuu muutakin kuin rämpimistä ja selviytymistä. Että viitsii kirjottaa blogientryn, koska ei joudu väkisin miettimään asioita, jotka ei olis aina vaan vali vali vali vali.

Eli onnellisia asioita! Ja yksi isoimmista: koti! Se on uskomatonta, mutta mietin ihan aidosti joka päivä miten kiitollinen mä olen tästä meidän kodista.

Sillä on kaksi makkaria, kaksi vessaa (toisessa suihku, toisessa kylpy), olkkari, eteinen (!! ei mikään itsestäänselvyys tässä maassa), keittiö ja partsi. Sillä on valkoiset seinät ja tummat, öö, laminaatti (?) lattiat paitsi makkareissa joissa on kokolattiamatot (mutta jonka kanssa mä elän). 

Sillä on siisti keittiö, jossa on pantry, eli pienen vaatekaapin kokonen, sisäänkäveltävä huone, jossa on meidän kaikki kuivatarvikkeet. Siinä on kodinkoneet, jotka olivat aivan koskemattomia meidän muuttaessa sisään. Riittävästi kaappitilaa ja riittävästi pöytätilaa. Ruokailutila on kiva segway olkkariin. Ja ruokaillessa näkee ikkunasta ulos puistoon (tullaan tähän kohta uudestaan). 

Sillä on olkkari, jossa on tilaa tarpeelliselle ja johon meidän Suomen olkkarin matto istuu paremmin kuin Suomeen. Ovi partsille (jossa nytkin istun), jossa me voidaan viettää aikaa lasten kanssa aina iltapäivään saakka, koska aurinko alkaa lähettää kuolemansäteitään (UV menee jossain 12 tienoolla pahimmillaan - morjens, revi siitä panikoiva Suomen media, kun indexi nousee yli kuuden!) vasta iltapäivän aikaan. Eli (nyt) kun ulkona on päälle 30 astetta, partsin varjossa on hyvä olla. 

Lämpöstä on!


Partsilla on kanssa pienet, mutta riittävät ruokailukalusteet ja meidän kurkku, retiisit ja mikähän toi palmu on. Kurkkuruukussa on kanssa kivi, jolla pieni pala kuivattua kirsikkaa ja pieni saippuakuplaputeli siltä varalta, että leppäkerttu haluaa muuttaa takasin meille ja tarvitsee kodin (joo, tästä lisää toisessa entryssä).

Toisessa päässä maja lapsille, jonne pääsee suoraan lastenhuoneesta, eli oven ollessa auki se on käytännössä suora jatke lastenhuoneelle. Lisäksi koska aurinko alkaa hiipiä ensimmäisenä siihen majanurkkaan, saadaan partsin käyttöaikaa lisättyä vielä pidemmälle tolla katolla. Siellä on hauska lueskella tai tehdä isomman rakastamia kirjotus / piirrustustehtäviä (btw, nyt sen kyllä voi jo sanoa, isompi oppi lukemaan ihan for realz!). Ja leikkiä tietty.

Kodin ulkopuolella alle kahden minuutin kävelymatkan päästä löytyy leipomo (josta kävin tänäänkin hakemassa meillä aamupala bagelit ja sämpylät), Starbucks (ei niin, että ikinä kävisin siellä mutta on kuitenkin), UPS:n toimisto (aivan sairaan kätevää tässä nettiostosten luvatussa maassa), maailman parhaat sushit, kirjasto, performing arts center, leikkipuisto, kirjastopuisto, meidän lääkäriasema ja tietty asuntokompleksin uima-allas, jossa myös poreallas. Meidän ikkunoista näkyy puistoa, puita, vihreetä ja elämää. Kirjastopuistossa on jatkuvasti jotain häppeningiä, viimeseksi nyt eilen joku sirkusharrastelijoiden kokoontuminen. Meidän ikkuna on kuin telkkari.

Ja viereinen kortteli alottaa keskuskauppakadun, joka ei ole siis mikään ostoskeskuskauppakatu, vaan sellanen, joka on täynnä viihtyisiä kuppiloita ja erilaisia ravintoloita ja pikkusia putiikkeja ja maailman viehättävin kirjakauppa ja ihana deli ja tosi paljon hymyileviä ihmisiä ja ulkona terassilla päivällistäviä perheitä ja naurua ja iloa. Ja joku kymmenen mahtavaa parkour-spottia muutaman korttelin sisällä!

Hmm. Mulla alkaa olla pieni deja vú. Jokohan mä olen tätä ennenkin iloinnut tänne? Oh well, mä en edes välitä! Mulla on alkanut tulla aikoja, jollon on enemmän hyvää oloa kuin huolta ja stressiä. Sillä mennään!

Ja ainii, kahden viikon päästä ollaan lentokoneessa matkalla Suomeen. Meinaan haljeta!

Majanurkka

Pöytänurkka

Wednesday, June 14, 2017

4v-11kk-14pv & 2v-7kk-18pv

Me käydään aina sillon tällön yhdessä puistossa, jossa on vieressä skeittipuisto. Ja kun sanon skeittipuisto, tarkotan aidattua aluetta, jossa on sisällä ramppeja ja skeittaukseen tarkotettuja kaiteita ja muita, öö, esteitä (mikä on 'puisto'? Voiko olla puisto, jossa ei ole betonin lisäksi mitään luontoa?).

Tää on lasten lempparipuisto. Mun inhokkipuisto. Mä en tiedä miksi lapset sitä rakastaa, mutta mä tiedän miksi mä inhoan sitä: se on vähän epämääräsellä alueella, jossa on paljon asuntovaunuja ja se puisto on hankalasti kaksosainen, on välillä vaikeeta pitää molempia lapsia silmällä yhtäaikaa. Lisäksi joskus vuosi sitten siellä puukotettiin joku. Ja kuukausi sitten siellä oli sairas varis keskellä hiekka-aluetta.

Sitten se skeittialue. Me alotettiin katsomalla aidan toiselta puolelta skeittareita pitkät pätkät, kunnes isompi halusi ehdottomasti mennä ite potkulaudallaan kokeilemaan. Toissa kerralla totesin, että isompi on oppinut tekemään U-rampilla kasia ja haluaa kokoajan tehdä vaikeampi juttuja. Voisi varmaan olla hyvä idea hankkia sille jotkut suojat.

Tuumasta toimeen. Ja koska jos tilaan isommalle suojat, niin tokihan ne on tilattava pienemmällekin, joka kylläkin skeittialueella on lähinnä vaan vaaraksi itselleen ja muille tehdessään täysin ennalta-arvaamattomia pyrähdyksiä sinne tänne (eli koitan pitää sitä suurimman osan ajasta niskasta kiinni).

Vaikka tilasin pädit yhtä aikaa, pienemmän pädit tuli jo perjantaina ja isomman oli ilmotettu toimitettavaksi maanantaina. Voi miten pitkä on odottavan aika! Ainakin tuhat pitkä! Tuhat TUHATTA pitkä! Varsinkin kun maanantai saapui, eikä pakettia ollu ovella vaikka isompi sinkosi heti herättyään tarkistamaan.

Siinä vaiheessa, kun pakettia ei vielä illallakaan näkyny, vilkasin mitä Amazon sanoo. 

Amazon sanoi, että paketti toimitettu! Kirosin ja vakuutin sadatta tuhannetta kertaa isommalle, että kyllä se ne pädit vielä saa.

Ja viimein, tiistaina kun oltiin tulossa preschoolista paketti löytyi meidän postilaatikosta. Isompi meinasi revetä innosta. Syötiin siis smoothiet, laitettiin pädit päälle, kypärät päähän, otettiin skuutit (ne on täällä nimellä scooter syystä tai toisesta) mukaan ja suunnattiin skeittipuistoon.

Siellä oli tällä kertaa aika paljon porukkaa. Mun olis tehnyt mieli perääntyä, mutta isompi ei olis ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Potkulautaskeittaamaan siis!

Ja hyvinhän se meni. Mä menin pienemmän kanssa ja isompi osasi aika hyvin etsiytyä paikkoihin, joissa ei ollut muita. Muutama nuori mies ilosesti huikkasi moit skeitiltään ja teki tempun. Kuuma ilma poreili ja nuorilla miehet hörppi virvoketta paperipusseistaan (joiden sisällä siis tietenkin kaljatölkki). Meno oli chilliä. Normaalisti vieraille puhumista kartteleva isompi moikkas ihan reteesti takasin ja vastas 'yeah!' kun kysyttiin 'are you having a good time?'.

Ei me siinä hirveän kauaa ehditty olla, kun ruuhka ja kuumuus teki tehtävänsä ja isompi ehdotti että mentäisiin varjoon istumaan ja kattomaan. Nyökyttelin, että hyvä idea ja katoin, kun isompi täysin survereenisti skuuttasi skedejensä päällä chillaavien skeittijäbien viereen rampin reunalle, istahti oman lautansa päälle rivin jatkoksi ja riisui kypärän ja pädit. Ja pienempi tietty vielä perässä. Täysin adaptoituneena kulttuuriin. 

Siinä me sitten henkäiltiin vau hienoille tempuille ja mietin, että tässä mä nyt istun. Kolmekutosena. Skeittirampin reunalla.

Chillailua

Tuesday, May 30, 2017

4v-10kk-30pv & 2v-7kk-4pv

Maanantailta!

Nyt tässä vaiheessa, Baltimoren kentällä istuessa voin varmaan sanoa, että I DID IT! Olin poissa kolme yötä ja melkein neljä päivää ja selvisin. Ja lapset kanssa. Ja varmaan mieskin.

Vielä reilu viikko ennen lähtöä katselin lippuja ja mietin pitäisikö perua sittenkin koko homma. Lähteminen tuntui aivan järjettömältä kaikissa PMS huuruissa. Mikä ihme hulluuskohtaus oli saanut mut ajattelemaan, että olisi hyvä idea LENTÄÄ (siis jälleen kerran nousta siihen siivelliseen helvetinlaitteeseen, jonka pitäisi minua muka turvallisesti kuljettaa) Ameriikan toiselle puolelle ja olla erossa lapsista kolme kokonaista yötä.

Mä kuulen kyllä itsekin miltä toi kuulosti. Mutta moving on.

Koko edellisen viikon aikana, jollon olen lapsia tätä varten hellästi valmistellut (hei lapset, lähden matkaan, olen kolme yötä poissa, palaan sitten. Kolme. Yksi, kaksi, kolme. Mietitäänkö mitä kaikkea kivaa voitte tehdä isin kanssa sinä aikana? Ai metsään telttailemaan? (me ei ikinä olla oltu metsässä telttailemassa??) Noo, voitte jutella isin kanssa...) kertaakaan ei ole tullut yhtään poikkisanaa, edes pienemmältä. Pakatessani kamoja kumpikaan lapsista ei alkanut pakata kamojaan ja yrittää mukaan. Tai tyhjentää mun pakkauksia. 

Lähtöaamuna sitten varmaan, murehdin mielessäni ja muistutin lapsia vielä illalla, että huomenna aamulla, aamupalan aikoihin lähden matkaan. Tulen takaisin kolmen yön kuluttua. Okei!

Oltiin kaikki ihan hereillä aamusella. Tilasin Uberin. Aloin lähtöhalia lapsia. Varauduin pahimpaan. Avasin ulko-oven, huusin vielä heipat. Odotin itkua. Mutta siis .. ei mitään. Ei itkua, ei pyyntöjä päästä mukaan, ei pyyntöjä etten menisi. Ihan vaan heippa. Nähdään. What?

Okei, Uberissa oli paljon helpompi olla ja hengittää ja olo oli paljon vähemmän kurja. Aloin miettiä, että ehkä tästä selvitään.

Löysin kentältä kaverit, syötiin aamupalaa, lennettiin San Diegoon.  Syötiin lounasta, odotettiin ihan vähän ja lennettiin Baltimoreen. Katsoin iPadista matkalla Moanan. Luin vähän. Väritin mindfullness-värityskirjaa. Juteltiin. Innostuttiin.

Viikonloppu oli ihan mahtava. Parkouria ilman kiirettä. Parkouria sateessa. Hampurilaisia (lounaaksi ja päivälliseksi. Molempina päivinä!). Pirtelöitä! Molempina päivinä! Huikeita tyyppejä ja hienoja hetkiä. Juttelua, hyppelyä, naurua ja sadetta. Iltasin sulkeuduin hotellihuoneeseen ihan yksin pelaamaan läppärillä. Koko illan. Pitkälle yöhön. Aamulla hotelliaamupalalla pannareita. 

Tarkemmin katsottuna tässä taisi olla mun unelmaviikonlopun ainekset: päivisin parkouria mahtavien tyyppien kaa ja pirtelöitä (pirtelöistä on tullut olennainen osa parkourtreenejä). Illalla videopelejä. Jonkun muun tekemää ruokaa. Täysi vapaus olla huolehtimatta kenestäkään muusta. Aikaa ajatella omia ajatuksia.

Olin mä oikeasti vähän pelännyt että tuleeko lapsille kova ikävä. Onko pienemmän vaikea nukahtaa yöllä kun vieressä onkin isi. Ja jos nyt yhden yön pärjää, niin entä ne seuraavat kaksi yötä!

Sovittiin, ettei naamasoitella, ellei lapset sitä erityisesti halua. Että jos muuten onkin mennyt ok, niin sitten ainakin se ikävä iskee.

Sunnuntai-iltapäivällä mies pisti viesti. Isompi haluaisi soitella. Alkoi tulla ikävä. Nimittäin iPadia, jonka olin ottanut mukaan lennolle kertomatta isommalle (meillä on kaksi iPadia, joita pääosin käyttää lapset). 

Soitettiin. Lapset oli iloisia, innoissaan ja hyvillä mielin. Pienempi raportoi pissanneensa lattialle ja halunneensa äidin pyyhkimään pepun (kuulemma ainoa ikäväryppy matkan aikana oli tokana aamuna, kun pienempi heräsi aamulla unesta parkumaan, että haluaan äidin pyyhkimään pepun). Juteltiin, olivat käyneet isin kanssa rannalla ja tehneet ison hiekkalinnan. Kerroin että palaan seuraavana päivänä. Annettiin ruudun yli tuhat pusua ja vilkutettiin heippa. Ei itkuja, ei kyyneleitä, ei raastavaa ikävää (niin äidillä kuin lapsilla).

Olisi kivaa, jos voisi vähän vilkasta välillä tulevaisuuteen ja tietää jo etukäteen, että kaikki menee hyvin. Että viikonloppu on mahtavaa virkistymistä niin lapsille kuin mullekin. Että ei tarvi pelätä kauheaa ikävää. Että kukaan ei sairastu ja kuole mun ollessa poissa. Että kaikki ihan oikeasti menee paremmin kuin hyvin. 

Ehkä ens reissulla sitten sen jo tietää?


Sunday, May 14, 2017

4v- .. en ees tiedä

Tänään on äitienpäivä. Päivänä ihan tavallinen, mutta kuitenkin vähän poikkeava. Tänään tulee täyteen kolme vuotta äitini kuolemasta. Mahtava päivä juhlistaa, right? Tuntuu vähän hassulta vieläkin puhua asiasta, siitähän on JO kolme vuotta! Sitten kuitenkin musta tuntuu siltä, että oon vieläkin keskellä käsittelyä ja oikeastaan tavallaan jopa käsittelyn alkupuolella. Kaikkien muuttojen ja lasten syntymien sun muiden keskellä tähän ei ole ollut ihan riittävästi resursseja. Nyt, kun elämä alkaa olla tasaantunut täällä, alkaa muut prosessit pyöriä.

Ikävän ja murheen keskellä tänään on ollut muuten aivan erityisen hyvä päivä. Nukuin aamulla pitkään ja lähdettiin vähän suunnittelematta äitienpäivä lounaalle lähistölle ravintolaan (on ihan superia asua paikassa, josta pääsee kävellen (jopa lasten kanssa kävellen) lukuisten ravintoloiden äärelle. Lapset piirteli kuvia, syötiin french toastia, brunssimunakkaita ja torttuja ja pancakeseja.

Käveltiin keskuskatua eteenpäin pieneen, viihtyisään kirjakauppaan, josta pari kirjaa meille ja siitä takaisin kotiinpäin viereiseen puistoon puun varjoon lueskelemaan kirjoja, pelaamaan muistipeliä ja laittamaan tarroja. Ja kaikki tämä ilman kaaosta, huutoa, itkua, nahistelua, kiukkuja, turhautumisia. Sen sijaan leppoista, rauhallista, hymyjä, kiireetöntä yhdessäoloa, kikatusta. Sellasta ihorasvamainosten meininkiä. 

Sen sijaan itse aiheeseen. Blogi on ollut päivittymättä nyt melkein kaks kuukautta. Ei ole ollut poissa mielestä, sen sijaan hyvin paljonkin mielessä. Onko blogilla vielä sijaa, onko blogilla vielä tulevaisuutta. Mä en oikein osaa lopettaa blogeja, ne kokee yleensä luonnollisen kuoleman - vaikka tätä blogia alottaessa mietin miksi ja miten ikinä voisin tän lopettaa, ainahan mulla on lapsia ja kun mulla on lapsia, niin ainahan on kirjotettavaa, right?

No tavallaan joo, mutta tällä hetkellä vietän mieluiten vapaa-aikaani iltasin pelaten videopeliä (älkää nyt tuomitko, mä olen aivan järjettömän onnellinen, että mun elämässä on taas pelaamista!) tai parkouraten. Ja tavallaan mielummin kirjottaisin niistä.

Lasten kanssa elämä rullaa. Isomman kanssa keskustellaan tulevasta kindergartenista, pienemmälle koitan etsiä preschool-paikkaa isomman koulun viereltä. Isompi puhuua suomea ja englantia ja harjottelee s-kirjaimen lausumista. Pienempi puhuua suomea ja tarvittaessa englantia. Ei harjottele äänteitä. Lapset on fanittaa tällä hetkellä Paw Patrolia, isompi käy preschool-kavereiden sisäleikkipuistosynttäreillä, pienempi hämmästyttää mua toinen toistaan edistyneemmillä magneettilelurakennelmillaan.

Meidän elämä tällä hetkellä kulkee kodin, preschoolin ja puiston väliä. Välillä turhaudun ja väsyn ruoanlaittoon ja mietin että haluan järjestystä ja listoja ja projekteja ja muuta ajateltavaa, HALUAN TÖIHIN. Ja välillä katson lapsia ja mietin miten onnekas oon kun saan olla kotona. Saan hetken vetää henkeä ja rentoutua, kun lapset leikkii ihan keskenään. Tai kun on rauhallinen hetki, isompi kuuntelee youtubesta Kaislikossa Suhisee -äänikirjaa ja pienempi tekee nukelleen lääkärintarkastusta. Ne on kasvanu niin hirveesti.

Mun tekisi mieli sanoa, että elämä täällä on aika tavallista, mutta mä en enää muista millasta tavallinen elämä oli Suomessa, että onko se nyt niin samanlaista Suomeen verrattuna. Suomessa olisin kyllä ainakin töissä.

Viimesimpiä suuria mullistuksia oli se, että molemmat lapset nukkui miehen vieressä kaksi kokonaista yötä (mä nukuin lastenhuoneessa) ja etukäteisodotuksista poiketen pienempi ei alkanut yöllä karjua mun perään, vaan tyytyi muutaman kysymyksen ja pienen ininän jälkeen siihen, että fine, äiti on saatavilla taas aamulla. Käänsi kylkeä ja nukahti. Tämä sai mun olon huomattavan helpottuneemmaksi, kun lähden nyt toukokuun lopulla kolmeksi yöksi itärannikolla parkour-tapahtumaan.

Mutta niin. Emmä ole valmis pistämään lopullista pistettä blogille ainakaan vielä. Mutta selkeästi tämän sija mun elämässä on aika toisarvoinen. Täällä se nyt kuitenkin.


Sunday, March 19, 2017

4v-8kk-19pv & 2v-4kk-23pv

Torstai-ilta. Ollaan puistoiltu koko iltapäivä lasten ja kavereiden kanssa, isompi on muistanut monta kertaa, että mummupappa tulee huomenna! No, oikeestaan tätä sanottiin jo tossa kuukausi sitten, mutta nyt se on vihdoin totta.

Illalla mulle tulee vähän öklö olo. Ei tee mieli jätskiä, mikä on aina vähän huolestuttava merkki. Sä oot raskaana, mulle vitsaillaan. Hyvä luoja, en ole. Katotaan telkkaria, alan yhdentoista aikaan mennä nukkumaan. Vessaan hampaita harjaamaan, oksennus lentää majesteettisessa kaaressa, kuin mentholeilla kyllästetty kokis. Vapisen vähän, pyyhin kyyneleitä poskilta, siivoan jälkiä, pesen hampaat. Mulla on vähän huono olo, kerron miehelle.

Yö menee puolen tunnin välein kroppaa tyhjentäessä. Mummupappa tulee huomenna! mietin synkästi. Perfect timing.

Aamulla en meinaa päästä sängystä ylös. Hedari, heikko olo. Lähetän kaverille viestin ja perun tuloni esittelemään parkouria paikallisessa SportExpossa. Harmittaa, paljon. Mies tekee töitä kotoa. 20 vaille 12 havahdun katsomaan kelloa. Muistan, että miehellä oli puhelinpalaveri yhdeltätoista. Kääriydyn peittoon ja meen katsomaan tilannetta. Lapset on rakentanu olkkariin kolmikerroksisen junaradan ja siinä ne leikkii, about ilman holhousta. Ihan sovussa, ihan turvallisesti, ihan keskittyneinä. Vedän peiton peitoksi, kääriydyn sohvaan. 

Mies lähtee hakemaan ensin SFO:n kentältä vuokra-autoa ja sitten Oaklandin kentältä mummupappaa. Mä en kykene mihinkään. Laitan lapsille Paw Patrolin (tiesittekö, sana 'paw' lausutaan vähän murteesta ja paikasta riippuen joko 'paa' tai 'poo' (kuten mä sen lausuisin)! Tää oli ihan blow my mind, isomman kanssa keskustelin ja se väitti kivenkovaa, että 'paa') ja nukahdan sohvalle.

Pari tuntia menee, joku istuu kaukosäätimen päälle, telkkari menee pois eikä Paw Patrol halua enää käynnistyä. Yritetään, kunnes luovutetaan, lapset jatkaa leikkiä. Mä makaan sohvalla. Mies soittaa, on myöhässä kentältä, oli tietenkin kauhea ruuhka. Tuu kotiin jo, mietin. 

Lopulta ovi käy kuuden jälkeen. Lapsille tulee ujous, isompi ryntää piiloon. Pienempikin ryntää piiloon, mutta tulee kohta ulos kikattaen. Mä uikutan tervetulot peiton alta, en ees yritä nousta ylös. Vaikka oon koittanut nesteytyä järkevästi, edelleenkin päätä särkee ja jokainen korkeustilanmuutos aiheuttaa head rushin. Tuliaissuklaat ei houkuta, ei ruisleipä myöskään. Lapset hihkuvat ja vetävät napaansa useamman palan ruisleipää iltapalaksi. Mua harmittaa, että en oo käynyt kaupassa tai tehnyt makaroonilaatikkoa odottamaan kuten olin suunnitellut. Pizzaa olin sentään tilannu.

Sammun ysin aikaan nukkumaan. Väsyttää.

Seuraavat päivät olo paranee. Kunnes lauantai-iltana kun menen nukkumaan, ehdin nukkua tunnin ja herätä puolen yön aikaan siihen, että pienempi pitää mölyä ja piehtaroi. Ulisee, että vatsaan sattuu ja tahtoo hammaslääkäriin. Mun sydämeen sattuu, voisinpa ottaa masupipin pois. Istun pienemmän kanssa jumppapallolla tunnin yrittäen turhaan saada sitä nukahtamaan. Laitan sängylle pyyhkeen. Herätän miehen ja pyydän hakemaan ämpärin. Tästä yöstä ei selvitä ilman oksennuksia. 

Nappaan ekan kierroksen suhteellisen taitavasti maaliin. Okei, vähän joudutaan vaihtamaan vaatteita molemmilta, mutta kuitenkin. Elän toivossa, että olo olisi helpottanut riittävästi, että uni tulisi. Elän toivossa, ettei pienemmälle tuu tyhjennystä yhtä rajuna kuin mulle. Elän toivossa, että päästäisiin nukkumaan. 

Masuun sattuu sattuu au au! Laastari laastari! Pienempi huudahtelee. Fine, ajattelen, plasebo ihan yhtä hyvä kuin oikeakin, right? Lähden hakemaan laastaria. Palaan alle puolen minuutin päästä. Pienempi istuu oksennuksessaan sängyllä pyyhkeen vieressä. Mental facepalm. Sijotan lisää pyyhkeitä. Annan vettä. Pienempi asettelee tarkasti Dora ja Boots laastarin mahansa päälle. Palataan jumppapallolle. 

Puoli neljän aikaan pienempi nukkuu ja siirrän varovasti sylistä sängylle. Itsekin makaamaan kevyesti oksennuksen hajuiseen pilveen ja ajattelen kiitollisena, että onneksi muita aikuisia, ehkä saan aamulla nukkua pitkään. Ajattelen masentuneena, että huonoksi onneksi isovanhemmat, se nyt enää puuttuu että nekin saa tartunnan.

Aamulla pienempi haluaa herätä ajoissa, mutta ei suostu mihinkään ilman äitiä. Nousen ylös. Pienempi haluaa syliin syliin syliin mutta haluaa myös alottaa päivän. Syö aamupalaksi vähän leipää ja banaania. Oksentaa kohta kaiken pois lattialle. Käydään suihkussa ja pienempi palaa hakemaan lisää leipää. Tällä kertaa ruoka pysyy sisällä. Leikkii vain sylistä käsin. Väsähtää ja nukkuu mun sylissä puolentoista tunnin päikkärit. Okei, me ollaan kaikki vähän väsyneitä.

No mutta! Nyt on ilta, kukaan ei ole oksentanut enempää, mahatauti näytti menevän pienemmällä ohi sillä, nyt sormet ristiin, että ehditään tehdä vielä jotain kivaa tällä lomalla!

Pienempi on jossain vaiheessa oppinut itse
rakentamaan magneeteista pallon.

Saturday, March 11, 2017

4v-8kk-11pv & 2v-4kk-15pv

Perjantai. Mies on kadonnut jo töihin, kun seitsemän jälkeen heräillään. Masupipi, isompi katsoo mua harmistuneena ja silittää vatsaansa. Hei, ulkona on jo aamu, pienempikin avaa silmänsä. 

Masupipi, taas. Eikö tästä jo päästy. Tiistaina iltapäivällä se alkoi, kahden oksennuksen jälkeen keskiviikkoaamuna seittemältä heräsi kuumeinen, epämukavuuksissaan ja masupipissään pyöriskelevä isompi. Päästin parin tunnin päästä lekuriin, jollon kuume oli jo laskenut (??) ja masupipikin enää keskikokoinen. Torstaina masupipi pelkkä muisto, pyöräiltiin kirjakauppaan (pienempikin menee jo aika mukavasti potkupyörällään) ja jäätiin puistoon laittamaan tarrakirjoja ja leikkimään piilosta.

Noustaan ylös. Isommalle ei maistu aamupala, pyytää videoita. Pienempi haluaa juustoleipää. Syödään ja huokasten laitan videot päälle. Fine. Katsokaa sitten. Kaivan pakkasesta mehujäät. Että isompikin saisi jotain vatsaansa.

Siivoan, luen nettiä, sammutan videot tunnin jälkeen. Tehdään nyt jotain muuta. Isompi valittaa edelleen vatsaansa. Pienempi leikkii magneeteilla. Me muut valutaan sohvalle, isompi kyselee minuutin välein joko videopaussi on ohi. Aika kuluu hitaasti.

Laitan lounasta, isommalle ei peruspastakaan juuri maistu, mutta yhden Frozen-keksin voisi syödä. Mennään sohvalle lukemaan kirjoja. Mulla pyörii Paw Patrolin tunnari edelleenkin päässä. Luetaan taas Totoroa ja päätän vihdoin etsiä jonkun pienen videopätkän, näyttää että hei, nämä kuvat on kanssa liikkuvassa muodossa. Isompi tuntuu olevan haltioissaan. Pienempi haluaisi lisää Paw Patrolia. Tarjoilen välipalaa, mutta vain pienemmälle kelpaa.

Ulkona näkyy auringonsäteitä ja avaan partsin oven. Isompikin viimein liikahtaa sohvalta ja alkaa harjata partsin lattiaa. Keksivät jonkun leikin pienemmän kanssa ja mä hivuttaudun taka-alalle. Kello tuntuu matelevan. Pyykit on pesty. Koti on siistihkö (tavarat suurin piirtein paikoillaan) ja keittiökin siivottu. Alan pestä ikkunoita. Ikkunoiden jälkeen siirryn vessan jakkaroihin. Lähetän miehelle kyselyn koska tulee kotiin, tänään on maailman hitain päivä. Kello on kolme. Isompi tulee mun luo leveästi hymyillen: tänään on tosi kiva päivä!

Isompi on silminnähden virkistynyt, masupipi on poissa. Haluaa välipalaa, haetaan välipala-aineksia partsille, syödään auringonpaisteessa. Pienempi on ilahtunut kakkoskierroksesta snäkkiä. Isompi haluaisi omppua. Annan näkkäriä. Aurinko häikäsee ja lämmittää tosi lujasti. Ulkona on yhtäkkiä hirveästi värejä ja kirkkautta. Ehdotan snäkin jälkeen leikkipuistoa, mikä saa myönteisiä nyökytyksiä jälkikasvussa.

Puoli tuntia myöhemmin päästään vihdoin ulos. Mua naurattaa näky: molemmilla lapsilla nukenrattaat, joissa nukkuu myyrä. Mukana eväsruokia (leikki) ja selässä pieni reppu, joka toimii hoitolaukkuna (varavaatteita jos myyrän tulee kylmä tai pissat housuun). Kolistellen kävellään, isompi ei tahdo vielä puistoon, vaan haluaa jatkaa kävelyä että myyrä nukahtaisi. Pysähtyy kesken kävelyn puskapissattamaan myyrän puun juurelle. Sshh, se ei ole ihan vielä nukahtanut.

Puistossa täydellinen ilma. Ei kuuma, ei kylmä, ilta-aurinkoa, hyvää hiekkakakkuhiekkaa. Pienempi kaivaa mun laukkua mä tahdon snäkkiä (no ei meillä nyt enää kolmsokattausta ole!). Pistän miehelle viestin, että tulee kodin sijasta puistoon. Pienempi ei ole nukkunut päikkäreitä ja epäilen, että kotimatkalla (vaikka kuinka lyhyt) tulee hetki, että haluaa syliin ja sitten kannan pienemmän lisäksi nukenrattaita ja myyrää. Sitäpaitsi hei, ulkona on täydellinen ilma ja ilta. Kannattaa tulla.

Hengitän kevätilmaa. Hyvää ilmaa. Tuntuu kevyeltä ilman takkia lämpimässä tuulessa. Pienempi pysähtyy puolivälissä matkaa ja haluaa syliin, väsyttää. I thought as much, ajattelen.

Aurinko vielä vähän paistaa, ihana aurinko. 


Monday, March 6, 2017

4v-8kk-6pv & 2v-4kk-10pv

Taas maanantai. 

Muistan etäisesti havahtuneeni miehen töihinlähtöääniin ja vilkasseeni kelloa. Kuus-jotain. Muistan myös havahtuneeni siihen, että isompi kiipeää mun vierelle sänkyyn - luulen, että se tapahtui samaan aikaan kun mies lähtee töihin. Puoli kasin jälkeen pienempi herää. Vettä. En tiedä tarkoittaako sadetta vai jano, mutta raottelen silmiäni ja aletaan heräillä.

Tapani mukaan makoilen sitkeesti sängyssä, niin pitkään että lapset kyllästyy ja lähtee etsimään viihdettä muualta. Leikit on jo pitkällä, kun viimein nousen nautiskellen liiotellun hitaasti ja vedän lähimmät verkkarit jalkaan. Kuka tulee pesemään hampaat? Huhuilen. Ei kukaan. Shocker. Pesen omat hampaani.

Katson puhelinta, luen päivän polttavimmat nopeasti ja etsin netistä kaupungin vesiviraston puhelinnumeron. Ei nyt mitään kauhean ihmeellistä, mutta Kaliforniassa ei ole kaikkialla kauhean laadukasta vettä ja silmiin sattui internetistä jotain ja .. nojoo. Huolestunut kansalainen (paitsi ettei kansalainen) haluaa tietää ja varmistella. Soitan, kukaan ei vastaa.

Kello on yhdeksän kun viimein saan lapset aamutoimien kautta aamupalalle. Meidät aamupalat, ne on myöhäsiä ja hitaita. Se on ok. Viikonloppunakin meni vahingossa brunssiksi asti, varsinkin kun leivänpuutteessa kävin hakemassa alakerran leipomosta meille tuoreita bageleitä ja danish crunchia. Nytkin aletaan valmistautua jumppaan jo heti aamupalan jälkeen.

Isompi haluaa sen pinkin jumppapaidan. Etsitään kaapista, etsitään pyykistä, etsitään pesukoneista, etsitään ympäriinsä. Ei löydy. Alan vähän hoputtaa, tukka pitäisi saada vielä harjattua ja niputettua kasaan. Luovutetaan etsintä ja annan isommalle Totoro-mangan käteen. Luetaan yhdessä, isompi pyytää kun letit on valmiina. Aikaa on vielä vähän, luetaan vaan. Tää on mun lempi-yhteinen tekeminen kotona isomman kanssa.

Pitää lähteä. Annan isommalle harmaan jumppapaidan. Valtavat kyyneleet alkavat valua harmistuneen isomman poskille. PINKKI JUMPPAPAITA!! Mutta kun sen etsimisaika meni siihen, että luettiin Totoroa, mutisen ja keksin vielä yhden paikan mistä etsiä sitä hemmetin maan nielassutta paitaa. Pinkki jumppapaita löytyy naamiaisvaatelaatikosta, vaikka siinä paidassa ei ole mitään naamiaista. Isompi rauhottuu, vedetään saappaat jalkaan ja lähdetään. Syliin syliin, en jaksa kävellä! Pienempi ojentelee käsiään heti oven ulkopuolella. On vähän kiire, nostan pienemmän syliin.

Päästään autoon, isompi potkii heti saappaat pois jaloistaan. Pienempi haluaa kiivetä istuimeen itse (eli oikeasti mennä takapenkin jalkatilaan leikkimään eikä ollenkaan mennä istuimeen). Turhaudun, miksi autoon meneminen on aina näin vaikeeta?! Hengitän, astun askeleen taaksepäin. Suljen silmät. Hengitän.

Jumpassa pienemmällä on vauhti päällä. Tekee rohkeampia juttuja kuin ennen, juoksee kovempaa kuin ennen, on innoissaan. Katso, osotan pienemmälle trampoliinin keskelle piirrettyä ympyrää, koitapa hyppiä siellä ympyrän sisällä. Pienempi pomppii iloisesti trampalle ja hyppii ympyrää ympäri, ääriviivan ulkopuolella. Tietty. Ohjaajaa naurattaa.

Palataan kotiin, lämmitän edellisen päivän papupastaa meille lounaaksi. Saadaanko pelata? Isompi pyytää. Lupaan vähän peliaikaa kun kaikki lelut on siivottu olkkarista, käytävältä ja lastenhuoneesta paikoilleen. Kuluu vartti, isompi ilmottaa olevansa valmis. En melkein usko silmiäni, mutta ihan totta. Kaikkialla on ihan siistiä. Annan iPadit lapsille ja vilkasen kelloa. Kymmenen minuuttia varmaan riittää. Pienempi tekee digitaalista palapeliä, autan isompaa logiikkapelin kanssa. 

Pian tulee babysitteri. Lapset kiljahtelevat iloisesti, mä sulkeudun makkariin. Jotain piti tehdä. Vastata viesteihin. Kirjottaa pari asiaa. Viedä yksi paketti postiin. Harkitsen blogin kirjottamista, mutta tuntuu heti, ettei kuitenkaan mitään ilosta, pelkkää huolta ja valitusta. Miksi pienemmällä oli niska kipeenä (huono nukkumisasento? No anyway, se tuntuu - luojan kiitos - poistuneen)? Miksi mulla on vieläkin iltasin kurkku kipeänä. Miksi menkkakierto on vähemmän säännöllinen kuin ennen. Voiko meidän vesijohtovettä juoda.

Yritän muistella jotain hyviä asioita. Viikonloppuna laitettiin parveke kesäkuntoon yhdessä lasten kanssa. Se oli tosi kivaa. Ajettiin tunti yhteen luonnonsuojelukohteeseen, mutta olin katsonut laskuveden väärin ja lisäksi siellä varoteltiin veden olevan epäpuhdasta ja kaikki oli harmaata ja sateista ja ajettiin vaan takasin kotiin katsomaan videoita ja syömään pitsaa. Kävin parkouraamassa, mikä oli ihan huippua, kunnes alkoi sataa, lihakset tuli kipeiksi ja tuli kylmä. Illalla tuli babysitteri poikkeuksellisesti ja käytiin miehen kanssa syömässä nuorekkaan vauhdikkaassa paikassa, jossa sai mimosia koko viikonlopun, illallakin. Sanoin miten kivaa on (taas) asua keskustassa (eli kyläraitilla, tirskahti mies), kun pääsee kävellen ravintolaan.

Neljä tuntia kuluu hujauksessa. Valmistan meille päivälliseksi couscousta mozzarellan, palsternakan, raejuuston ja fetan (ja avokadon) kanssa, lisäksi tuoretta kurkkua, paprikaa ja porkkanaa. Tunnen pienen piston sydämessä aterian köyhyydestä, mutta nimeän sen uudelleen kolmen juuston couscoukseksi tuoresalaatin kera ja alkaa tuntua vähän paremmalta. 

Illalla luetaan Totoro-sarjis loppuun. Isompi on rakastunut, mutta murheissaan ettei ole enempää sarjakuvia, joissa Mei ja Satsuki. Mietin mielessäni, että tilaan isommalle jättitotoron Amazonilta joskus. Ja kun sanon isommalle, tarkotan oikeestaan mulle. Päätän tilata meille Kiki's Delivery Servicen seuraavaksi. 

Lapset käy kylvyssä ja tulee iltapalalle sotkeakseen itsensä uudelleen puuroon. Pienempää väsyttää, mua myös. Pian koti on hämärä, rauhaisa ja lapset on unilla. Neljä päivää viikonloppuun.



Monday, February 13, 2017

4v-7kk-13pv & 2v-3kk-17pv

Maanantaiaamu. Isompi herää poikkeuksellisesti ekana ja nousee lämpimän peiton alta katsomaan ulos. Äiti siellä on aamu. Ja ihan sumeeta. Raotan silmiäni kellon - en ikkunan - suuntaan ja mutisen ettei nyt ihan vielä nousta. Kello on seittemän. Oikeasti olisi ihan hyvä aika nousta. Mutta väsyttää. Vilkasen myös verhojen välistä ulos kurkkivaa lasta. Meidän ikkunan eteen on tosiaan laskeutunut pilvi.

Isompi tulee takaisin mun vierelle loikoilemaan. Muistan ajatella miten ihanaa se on, että lapsi osaa palata sänkyyn ja makoilla vielä ennen nousemista. Että se on niin iso jo. Että kun joku joskus kertoi lapsensa sanoneen 'ei nousta ihan vielä', ajattelin että urbaani legenda. Ei niin tule meillä koskaan tapahtumaan. Mutta tuli sittenkin.

Puoli kasilta pienempi nousee yhtäkkiä istumaan ja avaa silmät. Moi pienempi, isompi hymyilee. Nyt on aamu? pienempi toteaa vähän ihmeissään. Vedän vielä vähän peittoa korville, lapset lähtee yhteistuumin leikkimään. Tänään ei oo preschoolia. Aamu voi venyä. 

Kröhäsen käheä mies makoilee vielä sängyssä. Normaalisti se olisi ollu tähän aikaan jo duunissa, mutta flunssa hidastaa. Töihin on kuitenkin mentävä, vähin äänin mies nousee ja siirtää itsensä suihkun kautta ulos. Mä houkuttelen lapset aamutoimiin ja aamupalalle. Babysitteriltä tulee viesti, että on kipeänä. Taudinkuva kuulostaa tutulta. Pistän pikaiset paranemiset takaisin ja totean, että jos on samaa, niin luultavasti ei nähdä keskiviikkonakaan.

Aamupalan jälkeen siivoilen vähän, leikin vähän, autan lapsia jumppakamoissa. Säilytän tyyneni siitäkin huolimatta, että lähtötouhuissa kestää ja muistan syyttää kiireestä vain itseäni. Mitäs en alkanut valmistella lapsia aikasemmin. Lopulta molemmat lapset ulos ovesta, ollaan jumpasta viis minuuttia myöhässä. Pysyn rauhallisena ja hymyilevänä. Viis minuuttia sinne tänne.

Paluumatkalla jumpasta pienempi alkaa väsyä. Portaat autotallista kotiin on hirveän pitkät. Niin pitkät, että niiden jälkeen täytyy käydä vähäksi aikaa maahan makaamaan. Sä olet ihan poikki, huokaan pienemmälle ja nostan syliin. Kotona nälkäväsy yltyy myrskyksi, mikään ei ole hyvin. Ei syliin, silti syliin, suututtaa. Nostan pienemmän kuitenkin syliini samalla kun lämmitän meille soppaa lounaaksi. EI SOPPAA!! 

Pienempi syö lautasellisen soppaa, itku hellittää. Isompi käy pyörähtämässä pöydän äärellä ja sanoo, ettei ole vielä nälkä. Sovitaan, että syö soppaa snäkkiaikaan. Ja snäkkiä sitten kanssa, isompi varmistaa. Pienempi syö isommankin lautasellisen soppaa.

Yritän houkutella pienempää päiväunille, mutta ei kuuleviin korviinsa. Hyväntuulisena ja täynnä tarmoa siirtyy leikkimään isomman kanssa Peppa Pigiä. 

Siivoilen pöydän, teen jotain ja sitten jotain muuta. Luen ehkä Facebookkia ja päätän keittää meille päivällisohran jo valmiiksi. Siinä menee päälle tunti, mutta ei se mitään, ei me kuitenkaan päästäisi aikasemmin lähtemään. Siivoilen lisää, laitan pyykkejä paikoilleen, leikkelen ananaksen paloiksi ja pakkaseen, irrottelen sydäntarroja huonekaluista, siirrän leluja olohuoneesta takaisin lastenhuoneeseen. Alan etsiä palautettavia kirjastonkirjoja. Yhtäkkiä ohra onkin jo valmis. Ja yhtäkkiä kohta oliskin jo snäkkiaika. Tajuan lasten leikkineen keskenään hyvinkin tunnin ilman keskeytyksiä. Muistan joskus ajatelleeni, että tämä aika ei koskaan tule.

Alan valmistella snäkkiä. Granaattiomena - vesimelooni - ananas - jugurtti -smoothie. Vaaleenpunaista, maistuu tosi hyvälle. Syödään, juodaan, yritetään päästä ulos. Pienempi ei halua, ei ei ei, ei housuja. Luovutan ja alan neuvotella isomman kanssa. Yhtäkkiä ollaankin keskellä kiikarisotaa. Isommalla kädessään lelukiikarit, pienempikin haluaisi. Yritän auttaa lapsia ratkaisemaan, mutta kumpikaan ei halua ratkaista, molemmat haluavat kiikarit. Mä haluan ulos.

Tuskastun, hermostun, väsyn, turhaudun. Moitin isompaa, joka ei saa pyynnöistä huolimatta kiikarileikkiään sellaiseen lopetukseen, että pienempikin saisi kiikarivuoron. Isompi sanoo huuli väpättäen, minä en pidä siitä, että sanot minua kurjaksi tyypiksi. Mulla vatsa kutistuu palloksi. Inhoan itseäni. Enkä edes sanonut kurjaksi tyypiksi, mutta ajattelin sitä ja sieltä se tuli rivien välistä ja tottakai lapsi osasi sen kuulla. Hävettää, että edes ajattelin. Isompi on aivan mahtava, huomaavainen, fiksu, kiva, hauska, mukava, ystävällinen, rakas, ihananihana tyyppi, ei kurja! Yritän selitellä ja pyydän anteeksi. Suututtaa. Vaikka kuinka lupasin itelleni, että tänään osaan, en siltikään osannutkaan. 

Isompi on jo rauhottunut ja pohdiskelee ääneen, että pienempi osaa paremmin pyytää anteeksi ja antaa vuoron, isommalle on vaikeampaa. Myönnän näin olevan ja lupaan auttaa isompaa harjottelussa. Oon ylpeä miten hienosti isompi osaa nähdä itsensä. Oon surullinen, että isompi joutuu toteamaan tämmösen.

Saadaan viimein kaikki ulos. Kypärät päässä, fillarit alla, päästään viiskyt metriä asuntokompleksin lasioville. Huomaan, että kännykkä unohtui. Palaan hakemaan. En löydä koko hemmetin puhelinta, joten avaan läppärin, jolla saan puhelimen piippaamaan. Isompi tulee perässä sisälle. Pissattaa. Löydän puhelimen taskustani.

Yritetään uudestaan ulos. Päästään lasiovien ohi sisäpihan suihkulähteelle. Pienempi ilmottaa, että ei aio enää pyöräillä ja haluaa syliin. Niin tietty, väsyttää. Se ei ollu nukkunu päikkäreitä, kello on paljon. Huokaan, palataan takaisin viemään pienemmän pyörää pyörävarastoon ja kypärää kotiin. Kotoa kantoliina mukaan, pienempi nukahtaa kun vielä kiristelen kantoliinaa kohdalleen. 

Jatketaan puistoon, isompi pyörällä, minä taapertean olallani nukkuva puolue. Pysähdytään  sadan metrin päähän ensimmäiselle etapille, kivipuutarhaan (joka on aika suureellinen nimitys alueesta pikkukivisoraa ja muutama keskikokoinen kivenjärkäle). Isompi kehittää mahtavat dinosaurs-vuori-leikit mukaan ottamilla dinosauruksillaan, minä istun penkillä puhelimeni kanssa. Kuluu puoli tuntia, kolme varttia, pienempi herää yhtäkkiä hätkähtäen. Katselee ympärilleen ja on samantien valmis menemään leikkiin. 

Kello on paljon, piti ehtiä käydä kirjastossakin. Missä on minun pyörä?? pienempi kysyy vähän harmistuneena. Annan pienemmälle mukaan tulleet kiikarit käteen ja ehdotan että tarkkailee mihin ollaan menossa.

Lainataan pari kirjaa ja kiirehditään kotiin. Päivällisaika ja isikin tulee pian. Lohta ja ohraa lapsille ja jälkkäriksi poikkeuksellisesti pikkasen jätskiä. Vietetään isomman kanssa special time kahdestaan, lupaan viettää pienemmän kanssa myöhemmin, ennen nukkumaanmenoa. Vaihdan vaatteet ja juoksen joogaan. Hengitän. Mä niiiiin tarviin tätä, ajattelen.

Takaisin kotona toisella on käymättä iltapissalla ja toisella hampaat harjaamatta. Mutta on siistiä, lapset on iltaruokittu ja kaikki on valmiita nukkumaan. Pidetään pienemmän kanssa special time, luetaan pari kirjaa ja otan pikkuisen syliin jumppapallolle. Laula Let it go, se pyytä ja mä laulan. Ei mene kauaa ja pienempi on unessa. Teen itelleni leivän ja menen sohvalle vaihtamaan päivän kuulumisia miehen kanssa. Kuulemma duunipaikan fun size -suklaapatukat on nykyään pienempiä.

Laatuaikaa mudassa.

Saturday, February 4, 2017

4v-7kk-5pv & 2v-3kk-8pv

Koulu(semi)ahdistusta.

Kauhistelin täällä aikani sitä, kuinka täällä viisvuotiaat pienet menee kouluun, kunnes muistin, että mäkin menin viisvuotiaana vastaavanlaiseen kindergarteniin (olin Suomessa amerikkalaisessa koulussa). Okei, olin puolvuotta vanhempi (koska oon syntynyt tammikuussa ja isompi kesäkuussa) ja päivät oli ehkä tunnin-pari lyhyempiä. Mutta kuitenkin.

Muistan sieltä kaksi ikävää juttua: en muistanut sanaa raccoon kun sitä kysyttiin (oltiin melkein kaikki suomalaisia ja harjoteltiin englantia meidän english only puhuvan opettajan kanssa). Ja toinen kerta mut laitettiin syyttömänä nurkkaan, kun koitin saada takasin mun Karvis-pehmoa joltain raggarilta. Voi myös olla, että en päässyt protokollan mukaisesti jonon ensimmäiseksi, vaikka oli mun synttärit. Muistan sieltä muutaman hauskan jutun, kuten meidän lempparileikin: pyramidien rakentelua pienillä muovisilla 10ml kertakäyttökipoilla.

Täällä koulurekisteröityminen tapahtuu niin, että pitää itse olla aktiivinen ja varata kouludistriktin toimistoon aika ja mennä tekemään rekisteröitymislomakkeita, viemään rokotustodistus (god bless, täällä tarvii olla rokotukset kunnossa, että pääsee kouluun) ja .. noniin. Valitsemaan koulu. Ja sehän tää jännä juttu on.

Täällä kouluilla on arvosana (kuinka ihastuttavan metaa). Tai siis täällä on webi-sivusto, joka on antanut osavaltion kouluille suhteellisen arvosanan koetulosten ja öö, ehkä jonkun muunkin perusteella. Kun lapsi rekisteröidään kouluun, se automaattisesti menee lähikouluun. Meidän lähikoulu on kasin koulu, eli tällä rankingillä parhaan 20-30% joukossa osavaltion kouluista. Meistä pikkusen etelään löytyisi paljon kympin kouluja (eli parhaan 10% joukossa), mutta tehtiin tietonen ratkaisu, että kasin koulu on isommalle varmaan ihan hyvä ja riittävä (ja alueen vuokra meidän ei räjäytä meidän budjettia).

Omana eksoottisuutena täällä on kanssa, no, yksityiskouluja ja sitten tämmösiä parent engagement kouluja, joissa vanhemmat osallistuu koulunkäyntiin kaksi tuntia viikossa kindergartenista kuudenteen (hmm kai) luokkaan asti. Eli luokassa on jatkuvasti opettajan lisäksi oppilaiden vanhempia, jollon opettaja/oppilas-ratio on pieni ja opetus tapahtuu paljolti pienryhmissä. Ja vanhemmat käy tietenkin läpi koulutuksen tähän liittyen, jotta opetus on konsistenttia ja kaikki käyttävät samanlaista kieltä lasten kanssa jne.

Opetus tapahtuu 'project based' ideologialla ("Students go through an extended process of inquiry in response to a complex question, problem, or challenge. While allowing for some degree of student "voice and choice," rigorous projects are carefully planned, managed, and assessed to help students learn key academic content, practice 21st Century Skills (such as collaboration, communication & critical thinking), and create high-quality, authentic products & presentations." ) mikä käytännössä nähdäkseni tarkottaa, että ei ole niinkään 'matikan tunti' tai 'historian tunti', vaan tehdään projekteja, jonka sisällä eri osa-alueiden taitoja harjoitellaan (ehkä).

Näihin kouluihin on yllättävän paljon halukkaita (ottaen huomioon vanhempien ajasta lohkeava pala) ja niihin haetaan ilmottautumalla lottoarvontaan josta sitten nimet vedetään hatusta ja toisten ei.

No, me päätettiin lopulta (piiiiiitkällisen harkinnan jälkeen) laittaa isomman nimi arvontaan. Mun mielestä kuulostaa hyvältä noin muuten (ja kouluhan on tietenkin kympin koulu), mutta se monimutkaistaa asioita mun töihinpalaamisen suhteen, jos sitoudun olemaan koululla kaks tuntia viikossa (plus se kaikki muu komitea-homma mikä siihen kuuluu). Toisaalta, jos onni ei suosi, niin sitten isompi saa paikan sieltä meidän lähikoulusta. Eli sinällään tilanne on ihan hyvä. Ei suurta pettymystä suuntaan tai toiseen.

No mutta. Päätös on tehty. Ei voi enää perua. Nyt vaan odotamme mitä tuleman pitää. Ja sillä välillä vähän sairastamme (joo, en valita (kauheasti), ollaan selvitty koko talvi tosi vähällä, mutta just nyt on vähän hanurista se, että se ainoa reitti, joka pitkin ilma tällä hetkellä kulkee on ihan tulessa). Okei, mä en nouse huomenna sängystä ollenkaan.

Viikon vinkki: lasten tuubihuivista tulee hyvä pipo niinä päivinä
kun hoidossa on nähty täitä ja tukka täytyy laittaa antenneille.

Friday, January 27, 2017

4v-6kk-28pv & 2v-3kk-1pv

Ollakseen teknologian kehto täällä on tosi paljon metsää. Ja luontoa. Ja all things nice. Eikä pelkästään robottivartijoita ja itseajavia autoja. Who knew! Ja että lapset tapaa juurikin täällä peuroja lähietäisyydellä (ilman aitaa välissä) ja oppii nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja rakastuu metsiin ja maisemiin ja puroihin. Että leikkipuiston sijaan valitsevat haikkauksen anytime. Ja että se olis näin helppoa. Vartti-parikyt minsaa suuntaan ja toiseen, niin ollaan jo kännykkäverkon ulottumattomissa luonnon helmassa.

Mulla on btw nälkä. Söin kaks hapankorppua, mutta ne ei auttanu.

Me lähdettiin taas kavereiden kanssa metsään. Oikeestaan se oli pieni eläintila, jossa on kanoja (joiden luokse sai mennä aitaukseen) ja vuohia ja lampaita ja possujakin. Ja metsää ja ennen kaikkea joki-puro (mä en rehellisesti tiedä missä kohti menee joen ja puron raja. Veteen piirretty viiva, I guess. HEH.). En oo ees ihan varma mitä lapset siinä leikki, mutta ne olis voinu viettää siinä varmaan koko päivän.

Ja btw vielä, mulla on muutenkin ollu syömiset vähän mitäsattuu tässä. Eilen söin lounaaksi rivin Fazerin sinistä (luojan kiitos Amazon toimittaa sitä) ja iltapäivällä roikuin nälkäkuoleman partaalla joskus ennen päivällistä. Yritin hirveesti sinnitellä, mutta ote alkoi livetä ja tein itelleni jättimegavoileivän, johon laitoin päälle KAIKKEA mitä jääkaapista löysin: avokadoa, majoneesia, mozzarellaa, kurkkua, tomaattia, sinappia, juustoa jne. ja söin sen lapsilta salaa piilossa keittiön lattialla istuen. Miten meni noin niinkun omasta mielestä? No vissiin just niinkuin kaikissa kasvatusoppaissa neuvotaan.

No anyway. Nää luontoilut on alkanu karata ihan käsistä. Niitä saattaa tapahtua monta kertaa viikossa! Viime viikonloppuan haikkailtiin. Eilen luontoiltiin oikein nilkkoja myöten. Ja heti tänään taas. Voiko tulla yliannostus?

Nilkkoja myöten luonnossa

Maanantaina me ei luontoiltu. Maanantaina me ei edes jumppailtu vaikka olikin designoitu jumppapäivä. Maanantaina isompi ontui oikeeta jalkaa (oli alkanut jo sunnuntai-iltana) ja minä kiikutin sitä (isompaa ja sen jalkaa) lääkäriin (muuten kun huolista puhutaan, let me tell you miten mun aivot toimii: mietin sunnuntaina juuri ennen nukahtamista, että jos isompi ontuu vielä huomenna, vien sen lekuriin. Ne varmaan haluaa kuvata sen jalan. Siinä on varmaan jotain kamalaa vialla ja se pitää amputoida. Mulla menee koko iltapäivä lekurissa. Sillä aikaa meillä on babysitteri ja MITÄ JOS se antaa pienemmälle välipalaksi omppua ja pienempi jotenkin tukehtuukin siihen ja päivän päätteeksi mulla on tasan nolla lasta jäljellä?! Onneks tää oli riittävän absurdia, että se alkoi vähän naurattaa ja nukahdin). Ei se lääkäri mitään siitä löytänyt ja eiköhän muutaman tunnin kuluttua koko kipu ollut jo poissa. Lääkäri väitti, että ei kuulosta kasvukivuilta ja kaikki kaverit väitti, että kuulostaa just kasvukivuilta.

No, pääasia että laps juoksee taas.

Meillä ei ole edes jätskiä vaikka meillä yleensä aina on jätskiä. Pitäisköhän ottaa vaikka vaan jugurttia.



Sunday, January 22, 2017

4v-6kk-22pv & 2v-2kk-26pv

Kalifornialla on meneillään vaihe, jollon sataa viisi päivää kuudesta. Tänne muuttaessa en todellakaan olis arvannut kuinka usein tulen vetämään kumisaappaat jalkaani ja kuinka paljon lapset noita kurahousujaan ja välikausivermeitään oikeestaan tarttevatkaan. Se tarkottaa sitä, että joudun monta kertaa viikossa sankaroimaan ja lähtemään ulos vaikka, and get this, SATAA (btw se myös tarkottaa, että Kaliforniaa vuosikaudet riivannut kuivuus on nyt tältä erää ohi, pohjavesitilanne on ihan vain tämän talven myötä palautunut normaaliksi).

Perjantainakin viivyttelin kotona niin pitkään kuin mahdollista (koska perjantai. Koska voin. Koska kotona on alkanut yllättäen olla välillä tosi rauhaisaa kun lapset leikkii ja äiti somett laittaa ruokaa tai siivoo), kunnes iltapäivällä mentiin ulos. Satoi ja paistoi vuorotellen paitsi kun me mentiin ulos niin sitten heti satoi eikä yhtään paistanut koko sen tunnin ajan kunnes mentiin takasin sisälle.

Toisaalta torstaina oltiin melkein neljä tuntia metsässä tekemässä virran kupeessa mutakakkuja eikä satanut (juurikaan), joten a) ei aina sada; b) puolet perjantain ulkoiluista oli hoidettu jo torstaina, right?

Perjantaina havahduin pohtimaan, että tämmöstäköhän olis jos oltais Suomessa. Paitsi kylmempää. Ja pimeempää. Ja räntäsämpää. All year round.




Tuli viikonloppu ja taas oli luvattu sadetta. Lähdettiin kuitenkin kukkuloille haikkaamaan, koska isompi oli halunnut metsään metsään metsään luontoon luontoon näköala maisemaa! Ja me mentiin. Pienempi nukahti satunnaisille päikkäreilleen ja jatkoi sikeitään Manducassa (niin nostalgista, että Manduca on päässyt taas käyttöön), isompi kirmasi, hyppelehti, juoksenteli ja laukkasi koko sen parin mailin matkan, joka tarvottiin ylämäkeen ja alamäkeen ja järven vierustaa. 

Nähtiin pupu ja iso satelliittilautanen. Myös kolme hevosta ja muutama pyöräilijä. Kylteissä varoteltiin punkeista, kalkkarokäärmeistä ja poison oakista. Ei nähty käärmeitä eikä punkkeja (vaikka nyt on täällä jälkimmäisten prime time, sanoi google) ja poison oakkia ei tunnistettu, joten jätettiin kaikki fauna suosiolla lääppimättä. Käytiin vielä varmuuden vuoksi haikin jälkeen leikkipuistossa kuluttamassa vikatkin energiat.

Kohisee

Kotona päivällistä ja alettiin leipoa isomman kanssa mustikkapiirakkaa. Ja sitten se tapahtui.

Pienempi leikki lastenhuoneessa omiaan ensin kolme varttia (!!) ja tuli sitten keittiön pöydän äärelle piirtelemään. Isompi leipoi mun kanssa mustikkapiirakkaa ja osasi sekottaa sotkematta, olla nuoleskelematta raakaa kananmunaa ja kuunnella ohjeita. Mies istu sohvalla läppäröimässä ja sai tehtyä hommansa keskeytyksettä loppuun asti. 

Leipurilla täytyy olla tietty leipurin hattu!
Mä laitoin mustikkapiirakat uuniin ja pysähdyin havainnoimaan tilannetta. Kukaan ei kirkunut, sählännyt, sotkenut, huutanut, tapellut, rikkonut, parkunut tai vaatinut. Kodissa oli ihan hallittavasti tavaroita levällään, kaikki oli ihan rauhaisaa ja stressikertoimet pyöri siellä nollan tienoilla. 

Siinä miestä halaillessa tuli yhtäkkiä sellanen onnellisuuseuforia, jota en muista viikkoihin, kuukausiin kokeneeni. Ja quite frankly miettineeni, että koskakohan sellanen taas tulee vai tuleeko ja osaankohan mä enää. Mutta osasin mä. It's like riding a bike.



Wednesday, January 18, 2017

4v-6kk-18pv & 2v-2kk-22pv

Me lähdettiin spontaanille seikkailulle. Näitä ei satu kauhean usein, koska vaikka lapset haluaa jatkuvasti käydä yöseikkailuilla (taskulamppujen kera lähipuistoon), niin me aikuiset ei olla (enää) kauhean seikkailuhenkistä porukkaa. Me ollaan enemmän mukavuushenkistä ja äh-hankalaa-jäädään-kotiin-henkistä porukkaa.

Meillä oli kuitenkin pitkä viikonloppu (täällä juhlittiin Martin Luther King Jr. päivää maanantaina) ja aivan yllättäen mies ehdotti sunnuntaina että mitä jos lähdettäisiin ja mentäisiinkin hotelliin yöksi ja käytäisiin Jossain. Voi olla, että poikkeuksellisen rauhallinen aamu, jollon oltiin syöty picnic-aamupalaksi olkkarin matolla (viltin päällä tietty) pancakeseja ja vietetty tunti rauhallisesti väritellen värityskirjoja oli laskenut stressitasot riittävän alas, että ihan jopa innostuttiin ajatuksesta.

Pakattiin, syötiin lounasta, valmisteltiin ja heti iltapäivällä oltiin jo valmiita lähtemään. Tähtäimenä oli alottaa seikkailu tunnin ajomatkan päässä olevasta punapuumetsä-haikkauksesta.

Neljännes tankkia jäljellä, mies totesi kun lähdettiin ajelemaan.
Pitäis varmaan tankata, mutisin ja kirjotin viestiä kännykällä. Juujuu, se oli jotain Tärkeää, jotain mitä olin koko aamun odottanut että pääsisin kirjottamaan. Katson kohta karttaa.

Tultiin yllättävän nopeasti siihen kohtaan motaria, jossa käännyttiin sille pikkuiselle vuoristotielle, jota suurin osa matkasta olisi. Bensatankissa 70 mailia jäljellä. Paljon bensaa kuluttavaa tietä aika paljon edessä. Bensiksen bensistä ei lähimaillakaan - ainakaan matkan varrella. Kello jo aika paljon ja päämäräänkin vielä suhteellisen paljon matkaa.

Käänytään takaisin hakemaan bensaa, huokastiin lannistuneesti. Tää on tätä meidän seikkailua. Sähläystä ja epäonnistumista ja plänien muuttumista.

Tankki täyteen ja päätetiin mennä toiselle luonto-alueelle. Siellä ei punapuita, mutta kuulemma voi haikata ja vettäkin oli. Ajeltiin, kunnes tultiin järven rannalle. Ja sitten yhtäkkiä VALO. Se oli ihan kreisiä. Aurinko loi siltaa, vaalea metsä säkenöi, kalastaja avasi siimasta solmuja vesi välkehti. Yritin ottaa kameralla kuvia, mutta taidot ei enää oikein riittäny oikeisiin asetuksiin, joten näppäsin kännykkäkameralla kuvia, jotka näyttää murusia siitä oikeesta fiiliksestä.

Syötiin snäkkiä, leikittiin kepeillä, tasapainoiltiin puunrungoilla. Heitettiin high fivet sähläyksen tuomasta vahingosta, joka olikin oikeastaan parempi kuin alkuperäinen suunnitelma.



Aurinko alkoi laskea ja jatkettiin matkaa Santa Curziin. Edelleen vain tunnin ajomatkan päässä kotoa, mutta oltiin ihan reissufiiliksillä. Hotelli olis ostarin vieressä (hei, pitäiskö käydä shoppaamassa!) ja ravintoloitakin löytyi. Mies ja lapset siis hotellille, minä IHOPiin (Internation House of Pancakes) hakemaan meille iltapalaa. Kaikilla ruokaa ja vähän telkkari-chillailuaikaa ja sitten ihan vain muutaman tunnin painiottelu (no, lähinnä henkinen), että saatiin lapset unille. 

Aamulla aamupalalle, jossa isompi veti muroja ilman maitoa (me ei syödä kotona muroja ja sillä ei ollut kokemusta miten niitä kuuluisi oikeasti syödä) ja pienempi bageliä. Pakattiin, check outattiin ja suunnattiin rannalle. 

Aaltoja aaltoja, tule pienempi, juostaan aaltoja pakoon! Odota pienempiiiii, älä mene niin lähelle, aalto tuleeeeee!! Isompi ei meinannut pysyä nahoissaan, minä löysin rannan! KATO NOITA LINTUJA!!

Siellä oli iso kivenlohkareellinen pelikaaneja, jotka kävi välillä vähän surffaamassa aalloilla.

Oltiin mekin aika lumoutuneita. Tosi paljon pelikaaneja. Tosi isoja pärskeitä. Tosi huikeita aaltoja. Tosi hienoa hiekkaa. Tosi ihana kohina. Tosi hyvältä tuntuva aurinko. 

Pienempi katseli nuoremmin silmin sitä kaikkea. Mietteliäänä, kuten aina. Meillä oli miehen kanssa kamerat ja koitin varotella pienempää petollisten aaltojen vaaroista. Ei kannata mennä tämän viivan yli, sanoin, ja vedin viivan jalallani hiekkaan.

Pienempi katsoi viivaa, katsoi ja minua ja hyppäsi täydellisen tasajalkahypyn viivan yli.

Ollaan täällä koko päivä! Isompi hihkui ja lähti etsimään simpukoita laskuveden jättämistä lammikoista. Lopulta, kun oltiin kaikki pulauteltu kenkämme ja sukkamme märiksi, oli aika siirtyä.

Iso hiekkalaatikko.
Ehkä se oli se rannalla käynti, ehkä meidän suomalaiset geenit on antanu periksi, mutta isompaa lukuunottamatta meidän perhe hytisi kylmästä kun kiivettiin höyryjunan kyytiin. Kiedoin tuubikaulahuivia itseni ja pienemmän ympärille, isompi kieltäytyi laittamasta takkia. Harmillisesti lämpötila ei matkan aikana noussut, mutta toisaalta näkymät oli sen verran hienot, että hytinän melkein (MELKEIN) unohti. 

Älkää napatko kiinni oksista, junaopas varotteli, täällä on tosi paljon poison oakkia.

Juna kierteli punapuiden välissä puolisen tuntia kohti kukkulan huippua ja sitten vajaa puolisen tuntia (alamäkeen, you see) alas. Hitaasti, varmasti, puhisten, pihisten. Höyryä joka suuntaan, tuut-tuut lasten iloksi (ja ehkä sillä oli joku muukin merkitys) ja metsä niin lähellä junaa, että kädellä olisi voinut koskettaa. 

Vau, isompi henkäili, tosi iso puu. Ja toden totta, isoja puita. Oli oikein kylttikin: Big Trees.

Pienempi lepuutteli päätään käsiensä varassa kunnes nukahti. 



Ajeltiin iltapäivällä kotiin kohti päivällistä. Olo oli aika mahtava. Oltiin reissussa! Tehtiin se! Lähdettiin ulos kotoa, oltiin yö hotellissa, tehtiin asioita ja nyt palataan kotiin! Saatiin elämyksiä! Saatiin aikaan! Oli hienoa ja tehtiin perheenä asioita, joista KAIKKI nautti! 

Kotona oli tietty odottamassa pakkaamisesta jäänyt sotku ja iso kasa merimärkiä vaatteita, mutta ei haitannut. Oli hyvä viikonloppu. Hyvä mies, kun ehdotti. Hyvä me, kun lähdettiin.


Thursday, January 12, 2017

4v-6kk-12pv & 2v-2kk-16pv

Voihan jenkkikulttuuri!

Meidän koti on vaalea, skandinaavinen ja ikealainen. Mental institution white, nää sanoisi. Mä pidän meidän harmaan-valkosen-mustan sävyistä ja yksinkertaisuudesta (sikäli kun koti voi olla yksinkertainen kun täällä asuu toi yksi elämäntapasisustaja visioineen). Mutta se taitaakin olla sitten ainoa skandinaavinen juttu täällä (muutamista kaupoista löytyvän hapankorpun (JEEEE!!) lisäksi), mikä on sinällään jännä, koska länsimaa kuin länsimaa, right? 

Käytiin elokuvissa kavereiden kanssa (siis voi kyllä! Ekaa kertaa tyyliin isomman syntymän jälkeen!). Ihan tässä meidän lähiteatterissa, kymmenen minsaa tota isompaa katua pohjoseen. Lippuja myytiin teatterin ulkopuolella. Sisäpuolella myytiin, get this, alkoholia! Jota sai ottaa mukaan leffasaliin! 

Ja hei se leffasali. Tavallisten epämukavian tuolien sijasta (ja kuitenkin aina joudut sen korispelaajan taakse istumaan) siellä oli väljästi aseteltuja barcaloungereita, pari-kolme niputettuna aina yhteen. Leveitä, mukavia barcaloungereita, joissa selkänojaa sai kallistettua taakse ja jalkatuen nostettua pystyyn. Hydraulisesti napilla tietenkin. Paras. Leffakokemus. Ikinä. Ja leffakin oli hyvä! (La la land)

Noin muuten meillä on meneillään koulurekisteröityminen isommalle. Oon tässä kauhistellut kuinka ne pikkuiset pistetään jo viisvuotiaina kouluun - kunnes muistin, että mutkin laitettiin viisvuotiaana Suomessa ihan samanlaiseen kindergarteniin. Okei, päivät saattoi olla tunnin-pari lyhyempiä, mutta anyway. 

Meillä on tässä tää meidän lähikoulu, johon oltiin ajateltu, että laps olisi menossa. Puhuin muutamien äitien kanssa ja yksi muistutti toisen koulun erityislinjasta, johon pääsee arvonnan kautta ja jossa vanhemmat osallistuu noin 2h viikossa luokkahuoneessa (saatuaan tietty ensin asianmukaiset koulutukset). Pistin mieleen, että pitääkin vielä kattoa tota lähempää.

Sitten lähdettiin Bostoniin. Sitten tultiin kotiin. Sitten mentiin rekisteröitymään kouluun (btw, tarvittavat rokotustodistukset? Juujuu, mä hoidan, ei tässä kiirettä. Sain lapun (ja isompi rokotukset) käteen viimein pari tuntia ennen rekisteröitymistapaamista..). Sitten siinä kesken rekisteröitymispapereiden siirtelyä virkailijan kanssa yhtäkkiä muistin - AINIIN se toinen linja, mikäs se oli ja pitäisköhän sitten sinne ja vilkasen vierelläni miestä, joka katsoo mua pysähtyneellä katseella. Et sä ole puhunut mulle tästä mitään..? Hups. Vähän ehkä unohdin itekin tätä miettiä. Vähän ehkä kiusallista alkaa rekisteröitymisvaiheessa arpoa, että mihinkäs sitä nyt lapsensa rekisteröisikään..

No, saatiin valinta tehtyä (ehkä) ja aloin tässä illalla täyttää online registration lomakkeita (lempipuuhaa jippii.). Nimi, huoltajat, ikä jne. juujuu .. asuinolosuhteet? Peruskoti, jonkun varattomien ihmisten kanssa jaettu asunto, shelter (mikä tää on suomeksi? joku kodittomien turvakoti?), auto (jep!) vai ns. riittämätön koti (eli ei sähköä tai juoksevaa vettä)? Öö, perussettiä .. Suomessakin?

Ja sitten, lapsen lääkäri. Tää on jännä juttu, mutta niin täällä vaan on kaikilla oma lääkäri ja kaikenlaisiin sopimuksiin pitää laittaa sen OMAN lääkärin nimi ja puhelinnumerokin. No, tällä kertaa ei sitten riittänyt pelkkä lääkäri, vaan lisäksi piti laittaa myös isomman hammaslääkärin (ei siis edes hammaslääkäriaseman, vaan ihan itse hammaslääkärin) nimi ja numero. Ja sitä seurasi vielä lause:

"Please download and complete the Kindergarten oral health exam form. Return it to the nurse at your child's school by May 31, 2018."

Huomaa päiväys. Pitäisköhän heti alottaa, ettei myöhästytä?

Myöskin, löyhästi tähän liittyen: isompi on kasvattanut ensimmäiset pysyvät hampaansa! Kuutoset on tullu jo melkein kokonaan esille alaleuassa molemmin puolin ja hammaslääkärimummu kokeili kanssa, että ykkönen hiukan heiluu, että voipi tässä seuraavan vuoden aikana jo irrotakin. Olin hiukan tyrmistynyt, en ollut odottanut tätä vielä seuraavaan pariin vuoteen!

Noniin, sitten vielä loppuun pakollinen säätiedotus/-katsaus. Täällä sataa. Tosi paljon. Niin paljon, että sanoivat Amazonin verran vettä virtaavan Kalifornian halki ja seitsemän vuoden kuivuuden päättyneen (for realz). Että ihan vaan näiden sateiden jälkeen pohjavesitilanne, joka täällä on ollut vähintäänkin hälyyttävä, lähemminkin katastrofaalinen on normalisoitunut. Tutkiskelimme tätä tossa yksi päivä puistossa tunnin verran. Tälleen Kaliforniassa voin tuntea itseni vuoden mutsiksi viemällä lapset ulos sateessa. Epäilen että Suomessa siitä ei välttämättä saisi ihan samaa glooriaa.



Wednesday, January 4, 2017

4v-6kk-4pv & 2v-2kk-9pv

Keskiviikkoaamu. Pienempi herää tietty ekana ja ravistelee mua hartioista: äiti nyt on aamu! Eikä ole nyt on vielä yö nuku, suhisen avaamatta silmiäni. Pienempi käy kainaloon hetkeksi makaamaan ja nousee pian uudelleen. Äiti, taitaa olla aamu.

Mies kotona töissä. Herätään tavallista myöhemmin, mutten edes jaksa kiirehtiä. Aamutoimet, isompi on taas alottanut jo jonkun leikin eikä halua keskeyttää. Höyryjunan lailla pusketaan miehen kanssa hommat läpi lapset kyydissä. Ensimmäisellä asemalla harjataan hampaat. Toisella puetaan vaatteet. Kolmannella syödään aamupalaa. Tsuku tsuku tuut tuut.

Isompi haluaa laittaa uudet glitterikimaltavat punaset tennarit jalkaan. Ulkona sataa. No ei ne kuitenkaan mee ulos, ei ne mennyt eilenkään, ajattelen. Etsitään takkeja, reppuja, myyrää. Pienempikin haluaa repun mukaan. Apinan reppuun. Frozen-kirja unohtui, pitää vielä palata hakemaan.

Joulukuusi on ohi, pienempi pysähtyy mietteliäästi katsomaan olkkaria. Niin, joulu on ohi, korjaan ja nappaan pienemmän kainaloon. Kiirehditään autolle, yritän olla olematta kauhea kireä hidasteleville lapsille. Portaat alas autotalliin, lapset autoon. Kinastellaan nouseeko pienempi ulos turvaistuimestaan, että saa kiivetä sinne ITSE ja tekeekö isompi akrobatiatemppuja omalla istuimellaan vai laittaako vyöt kiinni. Vilkasen kelloa. Tosi paljon.

Laita äiti let it go, pienempi pyytää. 
Eikun umbrella! Isompi kiirehtii huudahtamaan, minä olen niin tottunut let it go:hun etten jaksaisi enää kuunnella sitä!
Haluatko isompi do you wanna .. snowman? pienempi ehdottaa.

Ajaessa musiikin etsiminen ja valitseminen ei oikein onnistu, joten isompi alkaa haastatella myyrää: mistä sinä myyrä haluaisit jutella? Puhutaan jostain maasta tai tässä maapallolla, jostain mistä sinä et vielä tiedä mitään. 

Puhutaan tulivuorista. Autoista. Junista. Dinosauruksista. 

Preschoolin ovella lappu: rainy day walk! Vilkasen isomman tennareita ja kiristelen hampaitani. No niin tietty. Olisi pitänyt ottaa saappaat. 

Preschooliin on taas helppo mennä. Edellisen päivän paluu vaati hetken totuttelun ja palautumisen ja sylittelyn ja pusuttelun ja kikattelun, mutta nyt ollaan palattu ruotuun ja rutiiniin. Suukkokäsi isommalle ja isompi antaa suukkokäden vielä pienemmälle. Ajellaan pienemmän kanssa hiljaisuudessa kotiin.

Skype sukulaisten kanssa, kiireinen lounas ja sitten onkin jo aika lähteä hakemaan isompaa. Aamut menee niin nopeesti. Varsinkin jos herätään tosi myöhään.

Pienempi ei nukahda autoon. Isompi ei tahdo lähteä tarhasta. Pienempi haluaisi soittaa automatkalta isille, joka kyllä odottaa kotona. Isompi pulputtaa taukoamatta kaiken päälle ja suunnittelee keitä kutsuu synttäreilleen (jotka ei siis ole vielä puoleen vuoteen).

Mies on kotona. Isompi alkaa askarrella, pienempi pukee joululahjaksi saamansa pinkit, karvaiset monsteritassutohvelit jalkaansa. Kutittelen sitä ja ihmettelen ääneen mikäs pieni pinkki-monsteri täällä on! Mikäs ihmeen pinkki-monsteri?!

Isomman ääni on aavistuksen huolestunut, kun se huutaa ruokapöydän äärestä lastenhuoneeseen: äiti mikä on pimppimonsteri?

En jaksa huutaa takasin, vaan toivon isomman tulevan mun luokse kysymään, joten en vastaa heti. Mutta isompi ei lannistu, vaan ääni alkaa muuttua melko vaativaksi ja entistä huolestuneemmaksi: äiti mikä on pimppimonsteri? MIKÄ ON PIMPPIMONSTERI?!

Pinkki-monsteri, pinkki! Niinkun se väri! Pinkki! Mies lopulta huudahtaa läppärinsä takaa ja mutisee jotain työnteosta kotona.

Ovikello soi, beibisitteri on täällä. Lapset kiljahtelee, niillä on ollut ikävä, viimeksi nähtiin ennen joulua. Beibisitterin vauvamaha on kasvanut, muistutus taas siitä, että kohta pitäisi alkaa metsästää uutta (beibisitteriä). Kävellään miehen kanssa tihkusateessa pizzalle lähiravintolaan. Ulkona on tosi syksyistä ja sateista. Kuin syys-lokakuu Suomessa. Ei hirveän kylmä, mutta märkä. Naurattaa, kun mieleen palaa jonkun lokaalin huokasu siitä miten rankkoja nämä talvet on.

Pizzan jälkeen päätän tehdä jotain harvinaista synttäreitteni kunniaksi ja käyttää beibisitterin ajan ihan itelleni. Ajelen Stanford shopping Centeriin ja ostan itelleni pari urheiluvaatetta. Bloomingdalesin läpi kävellessä (siinä kosmetiikkaosastolla) harkitsen uuden kulmakynän ostamista (koska se edellinen loppui juurikin tänään), mutta laiskuus meinaa voittaa. Jos nyt vaan tilaan netistä, ei tarvi puhua kenellekään. Mutta ryhdistäydyn, ekologian nimissä. Tämä ei tästä helpommaksi muutu. Nyt vaan lähin kulmakynä käteen ja kassalle.

What may I help you with today? Myyjä on siinä samantien kun pysähdyn sekunniksi. Kulmakynää, kerron ja oon ihan non-chalantisti. Mutta pitäishän se arvata. Vartin kuluttua istun (edelleen) panttivankina tuolilla, kun kosmetologi lisää enemmän ja enemmän meikkiä mun naamalle, enkä pääse sitä karkuun mihinkään. Kiroan itselleni, senkin hyväuskoinen sinisilmäinen hölmö. Mikset vaan tilannu netistä. Lähetän miehelle muutaman hätäviestin. 

Kotona päivällinen on syöty ja lapset riehakkaina. Babysitteri ei ollut vienyt niitä ulos (koska sade) ja talo tutisee iltasirkuksen töminässä. Jostain kuuluu pitkä mooooaaannngngg. Mies kiertelee nurkkia, mistä se ääni oikein tulee?! Miksi talo itkee? Isompi kysyy. Äänen lähdettä ei löydy ja mies arvelee, että joko putkissa tuulee tai sitten meidän koti meinaa sortua. Tunnin kehän kiertämisen jälkeen mysteeri ratkeaa: autotallin portti siellä vonkuu. Mies saa mielenrauhan.

Lapsille puuroa iltapalaksi (yuck! huutaa isompi, mutta syö kuitenkin hyvällä ruokahalulla). Ootetaan että lapset on nukkumassa ja tehdään vähän pancakeseja. Koska ollaan aikuisia. Ja synttärit.


Synttäriselfie. Tältä näytin tämän vuoden synttärinä. Meikattuna
iltajumppaamassa.