Mitä kuuluu, ootsä palannut töihin?

Nonyt. TAUTI. En hirveän usein sairasta, mutta kun sairastan otan siitä kaiken irti. Mies koki tietty tavalliseen tapaansa sen .. no mikä on miesflunssan vastakohta? Oli (poikkeuksellisesti) päivän kotona flunssan takia tekemässä töitä, aivasti kahdesti ja lähti takasin töihin. Huh, olipa flunssa! Pienempi vähän kuumeili ja poti, mutta vaikuttaa kanssa olevan jo melko ok (vaikkei tällä viikolla ookaan preschoolissa nyt ollut). Isompi on ihan koskematon (so far) tän flunssan suhteen. 

Mulla sen sijaan joku suihkutti polyuretaania nenään tossa kolmisen päivää sitten ja sen jälkeen molekyylin molekyyliä happea ei ole kulkenu läpi. Niistäminen ei auta mitään: mitään ei tule ulos. Mies hankki jotain nenäsuihketta, jossa on ilmeisesti jotain keijupölyä koska ihan minuutin sisään suihkauksesta kuin taikaiskusta nenä on taas kuin ei koskaan olisi tukossa ollutkaan. Tätä stuffia saa käyttää kahdesti vuorokauteen kolmen päivän ajan.  Sit pitäisi olla terve. Niin vissiin.

Nenähuuhteluakin oon käyttänyt, mutta aina menee pieleen. Joskus viime talvena huuhtelin nenääni jatkuvasti, kunnes luin, että keittämättömällä hanavedellä ei missään tapauksessa saisi huuhdella, koska se ei ole riittävän puhdasta. Vietin pari viikkoa odottamassa, että aivonsyöjä ameeba iskee. Vahingosta viisastuneena keittelin vettä pari minuuttia tällä kertaa ja huuhtelin vasta sillä. No, tokihan luin jälkikäteen ohjeista, että vettä pitäisi keittää AINAKIN viis minuuttia, mielellään enemmänkin. Ääh.

No mutta se siitä. Piti tulla puhumaan aiheesta, josta usein kaverit kyselee. Paluu töihin.

Ei, en ole palannut töihin. Ei, en ole ihan nyt just palaamassa töihin. Joo, voisin palata viisumin puolesta. Joo, olis kyllä kivaa palata töihin. Joo, mielenterveys ehkä tarttis töihinpaluuta.

No mutta, miksi mä en sitten ole töissä. Hyvä kysymys!

Täällä töihinpaluu ei ole ihan niin yksinkertaista. Jos nyt skipataan kaikki työnhakuun liittyvät jutut, niin mä en ole vielä pystynyt ratkaisemaan yhtälöä miten hoidetaan lapset ja koti ja työ (juujuu, sen ei pitäisi olla yksin mun harteilla, mutta hear me out). Katsotaanpa lähtötilannetta: mies lähtee seiskan maissa töihin ja tulee kotiin (firman dösällä - jossa voi tehdä töitä. Jos kulkisi autolla, päivät olisi vielä pidempiä) puoli kuuden aikaan. Isomman koulu loppuu ennen kahta joka päivä. Pienempi on toki preschoolissa, mutta kuten isompi, niin pienempääkään en halua pitää puolta päivää pidemmälle, koska siellä nukutaan päikkärit ja meidän ilta on aivan yhtä kaaosta ja pienemmän kokonaisunimäärä vähenee selkeästi jos se nukkuu päikkärit.

Eli  mitä, lastenvahti? Joka kuskaa ja vie ja tuo ja tekee ruoat ja syöttää ja lohduttaa ja pitää huolta ja kasvattaa?

Kaiken kotiäitiyteen väsymisenkin keskellä en pysty mielessäni hyväksymään ajatusta, että joku tyyppi vaan kasvattaa meidän lapset. Että jos hyppään oravanpyörään, niin nään lapsia about tunnin-kaks illasta ja en ehkä sitäkään vähää aamusta. Ja käytännössä joku muu on täysin vastuussa siitä minkälainen arvomaailma ja tunne-elämä lapsille kasvaa. Joku, joka ajelee täällä autollaan lapset kyydissä (aargh, täällä sattuu niiiiin paljon (kuolon)kolareita!) ja päättää mitä ruokaa ne syö jne. Tämä kaikki on vaan täysin vastoin mun arvomailmaa - että lapset näkee vanhempiaan niin vähän.

Ja ehkä yksi tärkeimmistä: lastenhoito on täällä aivan törkeän kallista. Toki jos molemmat vanhemmat kävisi kokopäiväsesti töissä, niin siihen varmaan olisi varaa eikä jäätäisi miinuksella, mutta esim mikään osa-aikainen homma ei meinaisi riittää kattamaan työajaksi lastenhoitoa (esim. kolme aamua viikossa preschoolissa maksaa mitä tahansa 700-1500$ kokopäivänen hoito olisi helposti mitä tahansa 2000-3000$ kuussa, eikä lastenhoitajienkaan palkat nyt ihan pieniä ole). Eli mun pitäisi tehdä hommaa, josta saisi hyvää palkkaa (veroprossan ollessa mitä on....), mikä taas luultavasti edellyttäisi pitkiä päiviä, ihan vaan että työnteko kannattaisi taloudellisesti. 

Myöskin: me tultiin tänne miehen työn perässä ja tällä hetkellä on prioriteettina että se saa hoidettua hommansa kunnialla (ja mä tietoisesti ja yhteisestä sopimuksesta otin vastaan tän roolin). Joten mä epäilen, että vaikka mä menisin töihin, niin miehen elämä ei juuri muuttuisi, mutta mun pitäisi miettiä miten saan pyöritettyä kotihommat SEKÄ työn. Vaikka olisi kiva välillä miettiä muita asioita, niin arvelenpa että stressikerroin olisi enemmän nousu- kuin laskujohdanteessa.

Kyllä, Suomessa tilanne olisi eri. Suomessa me oltaisiin molemmat töissä ja lapset olisi tarhassa. Vietäisiin ne (autolla? kävellen?) tarhaan lomittain, toinen lähtisi ajoissa töihin ja toinen veisi lapset tarhaan. Toinen lähtisi ajoissa töistä hakemaan lapsia, toinen ei. Toinen tekisi 80% työpäivää, mikä lyhtentäisi lasten hoitoaikaa ja helpottaisi aikatauluja. Töissä se olisi normaalia, että joku tulee tosi ajoissa ja lähtee neljältä duunista hakemaan lapsia. Täällä mikään näistä ei varmaan onnistuisi.

Mä olen kaikesta huolimatta ihan loputtoman kiitollinen, että oon saanut olla lasten kanssa kotona tän ajan kun ne on ollu pieniä (ja myös, että lapset on saanu olla kotona vanhemman kanssa - tää olis voinut varmaan mennä myöskin toisin päin...). 

Myönnettäköön, että välillä on vaikea olla kiristelemättä hampaita, kun kipeenä koitan pitää pakkaa kasassa ja saada lapset liikkeelle, että päästään kouluun. Tai miehen tehdä etätöitä kotona se saa istua koneellaan samalla kun mä (kipeänä) yritän saada lapsille hirveellä vauhdilla snäkkiä, että päästään lähtemään isomman kitaratunnille tms. Eli tilanne ei ole hirveän optimaalinen tai tasa-arvoinen moninkaan tavoin, mutta se on toisaalta juttu, jonka mä olen niellyt. Tultiin Kaliforniaan, täällä on omia mahtavia juttuja, tehtiin yhdessä tää päätös ja mä lupauduin tähän hommaan. Myöhemmin elämäntilanne taas vaihtuu. Mutta siis niin, sanoinko, kiitollinen.

Ehkä mä sinne töihin vielä joskus. Nyt ei näytä kauhean lupaavalta. Mutta ehkä joskus.

Vähän etätöitä kotoa