Saturday, December 31, 2016

4v-5kk-31pv & 2v-2kk-5pv

Moi vaan, sikäli kun tätä blogiparkaa nyt kukaan enää käy lukemassa. Mäkin tulin tekemään tilinpäätöksen, and it's not going to be pretty. 2016 oli aika paska vuosi. Eikä vain poliittisesti (Brexit, Trump, Aleppo jne. Niin ja Suomessa .. no Suomi), vaan siis ihan tälleen omaa napaa katsellen.

Vuoden 2016 alussa oltiin asuttu parisen kuukautta täällä Kaliforniassa. Ihmettelin mitä mä oikein ostan kaupasta, mitä ihmettä näissä leivissä on, ONKO MEIDÄN JUOMAVEDESSÄ LYIJYÄ (ei ollut) ja mitä kaikkea muuta mä en tiedä mutta mun pitäisi tietää?? Sain sydämentykytyksiä millon mistäkin asiasta ja kahlasin vähillä yöunilla (jotka thank god alkoi siinä kevään mittaan kyllä parantua) ja minimaalisella omalla ajalla (koska pienempi ei nukkunut iltasinkaan yhtäjaksosia pätkiä) aivan tuntemattomassa aallokossa ja näin turvallisuuskaipuisena ihimsenä ahdisti.

Näin jälkikäteen kuvio näyttää aika selvältä. Meidän kevyen tasaisen iloinen perhe-elämä muuttui jonkin sortin stressihelvetiksi jo kolmisen vuotta sitten kun viimesiään hengittävä maamo muutti meille. Kodin, sairaalan ja duunin väliä suhatessa ja lastenhoitokuvioita selvitellessä (hoitajan ollessa taas kahden viikon saikulla) koitin hengitellä ja puhuin itelleni, että this too shall pass. Että tää kevät on nyt tämmönen. Vuoden kuluttua tilanne on aivan toinen. Tää menee ohi. Asiat palautuu ja normalisoituu.

Sitten maamo lähti ja niin lähti yksi kulmakivi mun elämästä. Talo alkoi huojua, mutta ajattelin, että kyllä tämä tästä. Aika parantaa. Pienempi syntyi ja minä vielä ihan hormoonihuuruisena muutettiin Lontooseen. Ei nyt liian kauas Suomesta, mutta kuitenkin pois turvaverkkojen ääreltä vieraaseen kaupunkiin vieraiden ihmisten keskelle. Hengittelin. Rakensin arjen, purin arjen, muutettiin taas, tällä kertaa Kaliforniaan. Muutosta. Stressiä.

Jotenkin tässä matkan varrella stressi on kerryttänyt huolia ja huolet on syöny pois onnellisuutta. Tajusin tässä viime keväänä, että mä en oikein ole enää täysin oma itseni. Mä olin joskus pohjimmiltani onnellinen ja elämä kantoi. Vastoinkäymiset ja huolet oli ohimeneviä ja niistä aina palauduttiin defaulttiin, perusonnelliseen tilaan jossa kaikki oli hyvin. Jotenkin tässä matkan varrella tilanne on kääntynyt päälaelleen. Mä en oikeastaan enää edes kunnolla muista millasta oli olla perusonnellinen kaikki on hyvin. Defaultti on nykyään vähän harmaa paikka, josta mielellään pakenee kattomaan telkkaria. Havahduin joskus keväällä miettimästä, että kuinka kauan ihmisen pitää olla onneton, että se tarkottaa masennusta.

Huolia, huolia ja pelkoa. Irrationaalista pelkoa, että mulle tai lapsille käy jotain. Joko sen takia, että teen jotain väärin (koska täällä vieraassa paikassa en vaan tiennyt tai muuten vaan mokasin) tai sen takia, että tapahtuu jotain mihin en pysty vaikuttamaan itse (sairastuminen). Hölmöä, jäytävää pelkoa, joka nakertaa takaraivossa, saa sydämen tykyttämään ja herättää aamulla paniikkikohtaukseen.

Erityisen hyvin sen huomaa nyt, kun vuosi kalifornioitumista on kulunut ja ollaan asettauduttu. Lohduttaa tietää, että ei tarvitse heti taas muuttaa. Asiat alkaa olla tuttuja. Ei ole enää turistiolo. Mutta nyt sitten ne oman pään demonit. This too hasn't yet passed. Onneksi täällä on helppoa saada apua, koska selkeästi mä kierrän spiraalia, jonka suuntaa en itse saa käännettyä hyvään.

Mutta joo, siksi blogihiljaisuutta, tuntuu että jos saan vapaasti puhua osaan vain valittaa. Enkä osaa teennäisesti kirjottaa onnellisesti jos en ole onnellinen.

Vuoden 2017 teema tulee olemaan mielenrauhan palautus.

Mulla on kyllä myös paljon (jäytävästä huolesta huolimatta) asioita, joista oon kiitollinen. Tärkeimpiä näistä (miehen ja lasten lisäksi tietty) on ollu vuoden aikana syntyneet ystävyydet (tuntuu, että alkaa olla ohuen ohut turvaverkko!). Mahtava babysitteri. Skype-puhelut siskon kanssa. Meidän joululomareissu Bostoniin (lunta ja lumiukko! Luistelua! Laskettelua! Mummupappa!). Se, että ollaan oikeasti oltu aika terveitä. 

Mä uskon, että vuoden 2017 tilinpäätös tulee olemaan paljon positiivisempi.

Siinä me ollaan! Sukset ja kaikki!

Ps. Tää oli aika pelottava teksti kirjottaa ja julkaista. 

Wednesday, November 9, 2016

4v-4kk-9pv & 2v-0kk-13pv

Dagen efter. Täällä ollaan ihan epätodellisissa tunnelmissa. Mä en pysty edes vielä oikein käsittelemään koko tätä USAn presidenttihommaa, joten nyt täytyy vaan keskittyä ilosempiin asioihin.

Pienempi täytti kaks vuotta! Ja siis tässähän ollaan jo ihan hävyttömästi myöhässä postauksen kanssa, oikea päivä oli jo pari viikkoa sitten. Mutta better late than never. 

Ihan ensinnäkin juhlista. Me asutaan paikassa, jossa synttäritjuhlat on (ehkä) mahdollista järjestää vielä lokakuun lopussakin ulkona. Okei, juhlapäivänä satoi ja satoikin oikein kaatamalla vielä puolen päivän aikaan, mutta sitkeesti en suostunut muuttamaan kutsua sisätiloihin, vaan sormet ristissä toivoin.

Puoli neljältä ulkona paistoi aurinko ja oli lempeän lämmin ja mukava. Pidettiin juhlat meidän lähipuistossa ja tarjoiltiin valkosipulipitsaa, brownieseja, kurpitsa-leipäsiä, voileipäneliöitä (punajuurta ja chevreä) ja herkkusienipitsa-rinkula. Lapset leikki, vanhemmat jutteli, pienempi oli vähän overwhelmed kaikesta ja isompi ei meinannut pysyä nahoissaan, kun olisi halunnut avata jo kaikki paketit. Olin yrittäny saada pienemmälle juhlamekkoa päälle, mutta 'ei'. Valitsi ylleen lempileggarit ja mummun tekemän taskupaidan. Kuuden aikaan, kun vieraat alkoi lähteä, alkoi sadella pisaroita. Käveltiin ripottelussa kotiin ja huokastiin helpotuksesta.

Pienemmästäkin halusin kertoa. Se on kasvanut ihan hirveästi. Pituutta, niin fyysisesti  kuin henkisestikin. Vitsailee, hassuttelee, kokoo palapelejä (siis sellasia 25-palasia, what?!) mielettömällä paneutumiselle ja mutisee itsekseen 'elikkä elikkä ei taidakaan mennä tähän, hassuppi'. Valitsee tarkasti vaatteensa ja vaihtaa ne muutaman kerran päivän aikana. Toistelee monta kertaa päivän aikana 'mä haluun, mä haluun' ja tulee halaamaan lujasti. 

Se on sellanen aivan mielettömän hyvä tyyppi. Se hassuttelee ja vitsailee ja kikattaa ja on hellä. Kertoo, pohtii, miettii, sanailee. Tanssii, laulaa (Let it go'ta) mielettömällä antaumuksella, laskee (putki)liukumäkiä rohkeammin kuin isosiskonsa ja kohtelee kanssaihmisiään empatialla. Kiukkuaa, kun hihat on huonosti. Kiukkuaa, kun ei saa nukelle pipoa päähän. Kiukkuaa kun ei onnistu. Ja sitten hymyilee leveästi kun 'onnistuin ihan itse'. Kävelee reteesti kädet taskussa täysin ilman kiirettä ja pysähtyy tutkimaan ympäristöään vailla minkäänlaista hätiköimisen painetta (vaikka äiti kuinka koittaa hoput rohkasta tulemaan sieltä nyt nopeesti, ettei myöhästytä).

Tuntuu vaikealta saada sanoihin miten vallottavan ihana paketti toi on. Kun se yhtäkkiä juoksee pois 'käyn hakemassa myyrän, heihei!' tai alkaa kikattaa nähdessään jonkun ilman vaatteita 'nakunakke!' tai muuten vaan katsoo silleen pitkään sillä sen omalla katseellaan.  Tuntuu haikealta kun se kasvaa ja itsenäistyy. Mutta myös ihanalta. Mies tossa juuri vietti vähän aikaa lapsen kanssa kaksin kotona ja ainakin vaikutti siltä, että oli saanut ihan hyvin töitä tehtyä. Istui sohvalla läppärin kanssa ja vilkasi ylös, kun tulin kotiin 'tää on maailman iisein lapsi. Ottaa palapelin, tekee palapelin. Ottaa kyniä ja paperia ja piirtää. Ottaa tarrakirjan ja laittaa tarroja.' ja niinhän se on. Hyvä keksimään itselleen puuhaa ja nauttii (myös) itsekseen leikkimisestä.

Ja kerrottakoon tähän, että tässä taannoin oli päivä, jolloin istuin varmaan tunnin puhelimeni kanssa pöydän äärellä, kun lapset leikki kahdestaan ihan vaan keskenään (taisivat tehdä niitä palapelejä) rauhaisasti. Aika eri meininki kuin vuosi sitten!




Tuesday, October 25, 2016

4v-3kk-25pv & 1v-11kk-29pv

Oli kyllä stressaava viikko, ajattelen, mennäänpäs metsään nauttimaan luonnon anti-depressanteista. Pysähdyn ovelle katsomaan 'hoitolaukkua', josta ei ole viikkoihin tarvittu muuta kuin vesipullo. Ei me laukkua tarvita, ajattelen. Otan vesipullon mukaan.

Ajellaan punapuiden luokse. Ilma on kaunis, aurinkoisempi kuin lähtiessä. Täällä syksy on sellanen Fall Expectation vs. Reality kuvan  se expectation. Kävellään tuttua reittiä, pysähdytään ihmettelemään  muurahaista, kerätään tikkuja. Hengitän, ei ole kiire.

Polkujen uumenissa pienempi ilmoittaa pittahätä. No biggie, ajattelen ja kyykytän sen puun juurelle. Jatketaan matkaa, kunnes hetken päästä pienemmällä on taas ilmoitusluontoista asiaa: kakkahätä.

Shit. Pissaaminen on nyt sellasta, että sitä voidaan katsoa läpi sormien, mutta kakkaaminen .. vaikka ollaan ikäänkuin metsässä, se on kuitenkin aika sellaista puistoista aluetta ja siellä kuitenkin kuljeskelee niitä muitakin ihmisiä. Eikä mulla ole edes paperia pyykimiseen mukana. Auto on jossain puolen kilsan päässä, vessojen vierellä.

Ei auta. No kakkaa sitten, jotenkin tästäkin selvitään, suhisen ja koitan viedä meidät mahdollisimman piiloon. Pienempi ähisee yhden siistin, jälkiäjättämättömän pökäleen, jolle kaivan kuopan ja piilotan mullan alle. Huokasen, tästähän selvittiin aika helpolla.

Jatketaan matkaa vielä vähän eteenpäin. Pienemmän ilme muuttuu jännäksi. Eikä ihme. Äiti, kakkaa meni pikkareihin. Nostaa vielä sormensakin nähtäville. Ja tähän. Oh great. Kurkkaan, siellähän sitä, ja tietenkin hieroutunut ihan all over. Eikä mulla mitään kakkaensiapuvälineitä. Ainoa palanen materiaalia, joka ei ole jonkun päällä on pienemmän pipo. 

Katson pipoa, katson kakkasta kättä ja pyllyä. Katson pipoa, katson ohikulkevaa naista, joka koittaa olla katsomatta puunjuurella kyykkivää seuruetta. Teen vaikean päätöksen ja pyyhin pienemmän käden ja pahimmat pakaroista pipoon. Hautaan irrallaan olevat unitit mullan ja lehtien alle. Nappaan pienemmän kainaloon ja lähden harppomaan isompi kintereilläni kohti autoa ja vessoja.

Tokihan juuri tänään kun päätän jättää kaikki tykötarpeet kotiin. Vaippojen lopettamisen jälkeen pienemmälle on käynyt näin tasan kerran. Kerran!

Yritän putsata murenevalla vessapaperilla kuivuneen tahmeaa ihoa tuloksetta. Riisun pienemmältä pikkarit ja puen leggarit takaisin. Käärin pipon ja pikkarit vessapaperiin ja piilotan käsilaukkuuni. Mennään puistovessan lavuaarille pesemään käsiä ja rukoilen, että sieltä löytyy saippuaa. Ei löydy. Pesen pienemmän kädet vedellä ja kuivaan murenevalla vessapaperilla. Omani kuivaan suoraan vaan leggareihini. Lähetän miehelle kryptisen viestin luonnon tuomasta stressistä. Mies vastaa 'crap'.



Sunday, October 23, 2016

4v-3kk-23pv & 1v-11kk-27pv

Viikkoni ainoana vanhempana on ohi. On aika tarkastella miten se oikein menikään!

Perjantai
Mies lähtee aamupäivällä. No, tän te tiesittekin.

Lauantai
Pienemmälle kuumetta. No, tänkin te tiesitte. Ollaan koko päivä enemmän tai vähemmän sisällä nuhjaamassa.

Sunnuntai
Pienemmän yskä pahentunut ikävästi, mutta plus-puolella kuume on alkanut hellittää! Laitan lapset nukkumaan toiveikkain mielin. Ehkä tämä tästä! Makaan vielä pienemmän vierellä sängyssä, kun isompi mun toisella puolella hakee unta. Pienempi yskiskelee unissaan ja lopulta yhtäkkiä rääkäisee. Sillä on suu täynnä yskän tuomaa limaista oksennusta, jota se koittaa yskiskellä ulos. Nappaan kainaloon ja käyn tyhjentämässä suun kylppäriin ja varmistan, että se saa hengitettyä. Isompi ilahtuneena keskeytyksestä käy hakemassa vesipulloa ja pyyhkeitä. Avaa varmuudeksi vielä oven kylppäriin jos me joudutaan menemään sinne uudestaan.

En siirry pienemmän viereltä mihinkään edes lasten nukahdettua ja nukun toinen silmä auki tarkkaillen, että pienempi ei oksenna suuhunsa yskiessään ja tukehdu siihen. 

Maanantai
Ajattelen, että eilinen episodi on nyt ohi, nyt takasin meidän normielämään. Kummallakaan ei kuumetta ja kumpikin vaikuttaa kohtuullisen hyvinvointiselta. 

Lounaan jälkeen tulee babysitteri. En saa heti vastattua ovikelloon, koska olen samaan aikaan hakemassa oksennuksella kuorrutettua pienempää päikkäreiltään. Käydään nopsaan suihkussa, siivoan likaset vaatteet odottamaan pyykkäystä ja halailen pienempää. Hetken kuluttua se oksentaa uudelleen. Siivoan likaset vaatteet odottamaan pyykkäystä ja päästän yllättäen toenneen pienemmän leikkimään babysitterin ja isomman kanssa.

Pesen jotain seittemän koneellista pyykkiä, vaihdan lakanoita ja riehun lakana-ragea, kun meillä on pelkästään eripari lakanoita tai väärän kokosia. Tilaan kiukuspäissäni meille uudet lakanat. Siivoan vielä yhdet iltanukutuksen yhteydessä tulleet yskä-oksennukset ja nukun toinen silmä auki tarkkaillen, että pienempi ei oksenna suuhunsa ja tukehdu siihen. Lähetän miehelle epätoivoisia viestejä. Mies lähettää takaisin kuvan hotellihuoneen ikkunastaan, upea yönäkymä suoraan Singaporen kattojen ylle jostain tyyliin sadannesta kerroksesta.

Mietin kenelle soitan, jos pitää lähteä keskellä yötä päivystykseen pienemmän kanssa. Onko isommalle traumaattisempaa herätä ja jäädä kotiin, kun me lähdetään vai pelaanko rulettia ja toivon, ettei se herää ollenkaan. Ja kuka olisi vähiten traumaattisin tyyppi jonka vierestä herätä.

Tiistai
Vien pienemmän aamulla lääkäriin. Korvat ok, keuhkot ok. Ok. Siivoan parit lounaan jälkeiset limaoksennukset paitani sisästä ja pyykkään seittemän koneellista pyykkiä. Myöhästyn hakemasta isompaa preschoolista, koska pienemmällä kakkahätä juuri sillä hetkellä, kun piti poistua ovesta. Preschoolissa odottaa myöhästymislaskulappu.

Pienemmän yskä edelleen pahenemaan päin. Nukun toinen silmä auki ja mietin kenelle soitan jos pitää lähteä keskellä yötä päivytykseen. Ilahdutan miestä muutamalla epätoivoisella viestillä.


Keskiviikko
Ilahduttavan vähäoksennuksinen päivä. Pienempi skippaa päikkärit ja mä koitan iltapäivällä purkaa pyykkikasaa. Juuri kun oon onnittelemassa babysitteriä, joka kertoo tuoreesta raskaudestaan, lastenhuoneesta kuuluu kova kolaus ja kova itku heti perään. Pienempi on pamauttanut päänsä johonkin (tuolin kulmaan?), itkee kurkku suorana ja otsassa vekki, jonka ympärille on jo turpoamassa karsea mustelma. Koitan jäähdytellä jäällä, mutta pienempi will have none it. 

Itkun laannuttua lapset ja babysitteri lähtee viereiseen puistoon, mutta hetken päästä babysitteri palaa keinuun yhtäkkiä nukahtaneen pienemmän kanssa. Huoli hiipii. Okei, se skippasi päikkärit, mutta ei se ole koskaan nukahtanut noin .. tosin se ON nyt kipeenäkin. Mutta se myöskin pamautti päänsä ja tommonen nukahtaminen perään on vähän huolestuttavaa.

Soittelen lääkärineuvontaan ja vastailen kysymyksiin tuleeko siltä nenästä aivonestettä ja onko päässä selkeä kolo paikassa, jossa pitäisi olla luuta. 

Nukun toinen silmä auki miettien pitäiskö sittenkin herätellä pienempää, että se on varmasti tajuissaan. Lähetän miehelle kilometrin mittaisen avautumisen huolesta ja turhautumisesta. Mies viettää sairaslomapäivää hotellissa, silläkin on nuha. Kurjaa, joutuu makaamaan ihan itsekseen ilman keskeytyksiä mukavassa sängyssä, voi tilata ovelle ruokaa ja katsoa Netflixiä. Elämä on ikävää.

Neljältä pienempi herää itsekseen karjumaan ÄITI AUTA ÄITI AUTA ÄITI AUTA. Ei pelkoa, vaan sellasta turhautumiskarjuntaa, samanlaista kun ei saa kenkää jalkaan tai palapelin palaa kohdalleen. Yritän auttaa, mutta kaikki menee väärin. En tiedä miten auttaa. Peitto päälle, peitto pois, kaikki on väärin. ÄITI AUTA ÄITI AUTA. Karjuntaa, huutoa, itkua kestää tunti, kunnes lopulta isompi (joka tietenkin valvoo myös tämän läpi) mutisee, että on nälkä. Päädyn tuomaan lapsille pussisosetta ja banaania sänkyyn. Karjunta loppuu ja pienempi alkaa vitsailla: isommalta pääsi peppuröyhtäys, hehehe!

Pienempi syö ja nukahtaa. Maataan isomman kanssa vierekkäin sängyssä ja isompi alkaa kertoa hiljaisella äänellä miten siitä tuntuu, että pienempi saa kaiken huomion ja hän ei ollenkaan. Mun sydäntä sattuu, koska tiedän sen olevan oikeessa. Erityisesti näin pienemmän sairastaessa oon tarkkaillut sitä paljon enemmän, kantanut sitä paljon enemmän, ollut nopeampi vastaamaan. Lupaan, että miehen tullessa kotiin tehdään isomman kanssa jotain kahdestaan. Isompi on tyytyväinen, mutta toteaa heti, että myös pienemmän kanssa pitää sitten tehdä jotain kahdestaan. Että vaihdetaan sitten niin, että isompi on isin kanssa ja pienempi saa olla mun kanssa. Nieleskelen ja silitän nukahtavaa isompaa. Yritän itekin nukkua, mutta on jo melkein aamu.

Torstai
Ajan zombina isomman preschooliin. Yritän iloita siitä, että pienempi ei ole yskästään huolimatta oksentanut ja on selkeästi ihan tajuissaan ja virkeä. Toiveikkaasti ajattelen, että ehkä tämä tästä. Ei tässä mitään. Elämä voittaa. 

Haetaan isompi kotiin preschoolista. Molemmat haluavat olla kokoajan sylissä. Yritän kantaa molemmat lapset sylissäni autolta portaat ylös kotiin, mutta 20 metriä ennen kotiovea luovutan, väsyn, lasken lapset maahan. Molemmat jää selälleen siihen parkumaan. On hilkulla, etten vaan suorilta liity niiden seuraan. 

Iltapäivällä huomaan isomman kädessä kummallisia, kuumottavia, punasia läiskiä. Varmaan vaan kuiva iho, ajattelen ja läiskäsen siihen vähnä Bebanthenia. Iltaa kohti läiskät vaan pahenee. Levitän vähän Hydrocortisonia yhteen läiskään, testimielessä. 

WTF, ajattelen stressin ja univajeen kutistamilla aivoillani. Viruksen aiheuttamaa? Allergiaa, jotain preschoolista? Ja jos allergiaa, joka on selkeästi pahenemaan päin, paheneeko se yöllä niin, että sillä turpoo kurkku umpeen, enkä edes herää? Lisäksi sillä on selkeästi yskä pahentunut ja lähtenyt menemään haukkuvaan suuntaan. Jos joudun lähtemään sen kanssa yöllä päivystykseen, kenelle soitan ja kuka olisi kaikkein vähiten traumaattinen ihminen pienemälle herätä vierestä?

Yritän ennen nukkumaanmenoa herättää isompaa, koska se yskii kovasti ja pahasti ja haluan varmistaa, että se saa henkeä. Isompi ei herää sikeästä unestaan yrityksistä huolimatta. Katselen, arvon, huokailen. Päätän lopulta, että hengitys on vaivatonta ja stabiilia, vaikka yskä kuulostaa pahalta.

Nukun toinen silmä auki kuunnellen lasten yskimistä ja hengitystä ja tarkistellen, että kaikki vielä elää. Mies on selvinnyt flunssastaan ja palannut töihin.

Perjantai
Selvitään yöstä, aamulla isommalla kuumetta. Otetaan päivä hissuksiin. Katselen kalenteria, enää yksi yö siihen, että mies palaa. Kunhan nyt siitä selvitään. Yritän saada lääkäriaikaa, mutta lääkäriajat on kaikki jo menny. Jos haluan lääkäriin, on mentävä viikonloppupäivystykseen. Great. Ajattelen ensin, että pitäisi viedä isompi, koska sen yskä on ollu niin haukkuvaa. Että tsekkaisivat sen keuhkot ja korvat. Sitten pienempi herää päikkäreiltään aivan julmetun kiukkusena ja karjuu tunnin. Päättelen, että sillä on varmaan korvatulehdus ja pohdin miten saan hommattua molemmat lapset lekuriin.

Pienemmän kiukkusuus kuitenkin lauhtuu ja isommankin yskä on ehkä vähän vähemmän kamala. Kyllä tämä tästä, vakuuttelen itselleni. Huomenna mies palaa ja ainakaan en oo yksin enää näiden kanssa. 

Illan kruunaa pienempi, joka vetäisee naamalleen korupuun, jossa terävähkö oksa tekee verisen naarmun sentti silmän alapuolelle. Kiitän luojaa ettei osunut suoraan silmään. Vähän jää huolestututtamaan, kun huomaan myös yläluomella naarmun samassa kohdassa. Jotenkin se osui siihen silmänympärysihoon, onkohan sillä varmasti silmä kunnossa? Mennään nukkumaan. Kunhan nyt vähän aikaa vielä selvitään.

Lauantai
Isomman kuume alkaa olla poissa. Mun väsyneet aivot ei enää kykene perspektiiviin, joten lähetän lääkärikaverille kuvan pienemmän silmästä ja kysyn pitääkö se viedä näytille. Lääkärikaveri rauhottelee, että jos se ei lasta haittaa, niin ei siinä sitten ole mitään. Helpotun vähän ja vien lapset kirjastoon. Molempien yskä on mennyt selkeästi parempaan suuntaan. Laitan lapset nukkumaan, tilaan pizzaa ja vastaanotan miehen.

Yöllä pienempi putoo sängystä ja valvon sen kanssa seuraavat puoltoista tuntia, että se saa uudelleen unenpäästä kiinni. Se haluaisi tehdä palapelejä, mä haluaisin nukkua.

Sunnuntai
Lapset kiehnää miehen sylissä. Kaikki on terveitä, kaikki on taas normaalisti. Kuin taikaiskusta. Mä lähden yksin tuulettumaan. Tää single parent homma ei oo oikein mua varten.


Isin kotiintuloa odotellen, telkkarista seurataan lentoa.

Saturday, October 15, 2016

4v-3kk-15pv & 1v-11kk-19pv

Eilen oli syksyn ensimmäinen sadepäivä. Ulkona harmaata ja tihkua, ihmisillä sateenvarjoja. Kotona koko perhe, mies pakkailee tavaroitaan. Edessä 20h lento Singaporeen viikoksi. Hölmöä nyt sentimentoida näin, ajattelen, ei me tässä enää mitään teinejä olla. Silti tuntuu tosi haikealta ja jännittää vähän. Ensimmäinen kerta, kun ollaan lasten kanssa täällä kaukana (eli ei Suomessa turvallisten turvaverkkojen keskellä) kolmestaan näin pitkään. Edellinen kerta taisi olla Lontoossa, kun mies kävi polttareissa ja pienempi oli vauvarokossa. Laskin tunteja sen palaamiseen.

Halataan mies ennen lounasta ja jäädään kotiin askartelemaan kun taksi vie miehen kentälle. Pienempi nukkuu päikkärit (koska isi tulee kotiin?) ja isompi katsoo Magic School Busia. Väsyttää eikä oikein mikään huvita. Laitan miehen lennon näkyville telkkariin, jotta voidaan seurata sen hidasta etenemistä itään. 

Lopulta iltapäivällä laitetaan kumpparit jalkaan ja sadetakit (ja ikuiselle optimisti-pienemmälle aurinkolasit) päälle ja lähdetään ulos. Ihan silleen kurjan päivän hengessä päätän hakea meille influenssarokotukset (niitä oli jaossa terkkarin aulassa) ja mennä kirjastoon kertomaan, että ollaan hukattu yksi niiden kirja.

Läiskytellään märän puiston halki terveysasemalle, jossa päätän ottaa rokotukset vain isommalle ja mulle että jos pienemmällä tulee jotain kuumeilua tai muuta sivuoiretta, niin on kivempi oireilla kun molemmat vanhemmat on paikalla.

Jatketaan läiskyttelyä puiston toiselle reunalle kirjastoon. Tunnustan hävikin ja luetaan pari kirjaa. Takaisin kotiin, päivällistä ja päivä alkaa armollisesti olla ehtoopuolella. Muutama taideprojekti vielä, iltapalaa ja sänkyyn. Mulle jätskiä ja Gilmore Girlsiä. Ruksin perjantain yli kalenterista. Kaheksan päivää to go.

Herätään tänäaamuna seittemän jälkeen. Pienempi mun vieressä hehkuvana, kaivan epäuskoisena kuumemittarin esille. 38.5 ja Facepalm. Ei voi olla totta. Mies on ollu poissa ALLE 24H ja toinen lapsista on jo kuumeessa?! Se tietty johtuu siitä, että käytiin siellä terveyskeskuksessa. Vaikka se oli vain aula. Jossa ovat aukee ja sulkeutuu koko ajan. Jossa ei edes oltu kauhean kauaa. Ei olis pitänyt. Tuntuu silti kohtuuttomalta! Onhan se ihan perinteinen, että puolison ollessa reissussa lapset sairastaa mutta että näin samantien! For real?

Oh well. This too shall pass :D


Mies lähdössä. Pienempi will have none of it.

Wednesday, October 5, 2016

4v-3kk-5pv & 1v-11kk-9pv

Blogeissa pitkä, ehkä vähän yllättävä hiljaisuus enteilee usein huonoja uutisia. You know, sairastumisia, yllättäviä ikäviä elämänkäänteitä tai peräti internet-katkoa. No arvatkaa mitä? Ei ole huonoja uutisia täällä! Aika vähän oikeastaan minkäänlaisia uutisia. 

Tai no, kyllähän me muutettiin uuteen ihanaan, valkoiseen skandinaaviseen kämppään ihan kirjaston vierelle ja meidän ikkunasta avautuu ihanat puistonäkymät. Niin ja mä olen tilanteessa, jossa tulen olemaan lauantaina ihmisten edessä lavalla, parrasvaloissa, hopeisissa hotpantseissä (for real real) tanssiesityksen tiimoilta. Ja isompi on viimein alkanut puhua englantia riittävästi, että pystyy leikkimään muiden kanssa englanniksi ja sen puitteissa löytänyt preschoolista Ystävän. 

Nojoo, tuleehan tässä myös eteen se hetki, että mies lähtee viikoksi Singaporeen pian ja jään lasten kanssa yksin. Kokonaiseksi viikoksi. Apuah. Ja täällä kesä rutisti (ehkä) viimeiset yli 30 asteen helteensä viikko sitten ja antoi lopulta periksi. Aurinko paistaa, mutta ulkona on viileempää. Suorastaan vähän syksystä. Näin storm troopperin kirjaston pihalla. Pienempi on addiktoitunut palapelehin ja tekee sellasia 12 palan pelejä kovalla vauhdilla. 20 palan peli melkein onnistuu ilman apua. Yks päivä löysin sen viimeistelemästä 12 palan peliä, jonka oli tehnyt kuvapuoli alaspäin (??).

Mutta siis. Kaikesta huolimatta tuntuu että on ollut vähemmän sanottavaa. Ja ennen kaikkea vähemmän aikaa. Miten blogin kirjottamiseen nyt muka voisi niin älyttömästi aikaa kulua, mutta totta puhuen iltasin oon joko harrastamassa tai sitten kaatunut väsyneenä ja ennen kaikkea kaiken sosiaalisuuteni ja aivotoimintani käyttäneenä sohvalle katsomaan Gilmore Girlsiä (mua vähän huolestuttaa, koska viimenen kausi alkoi just...). Ja siis ihan totta. En haluaisi puhua kellekään, tehdä mitään aivotoimintaa vaativaa tai ylipäätänsä mitään. Syödä jätskiä ja katsoa telkkaria. Korkeintaan etsiä sopivia huonekaluja tänne kotiin.

Se on kai vähän kuvaa viime aikoja. Rakastan sitä ajatusta, että saan olla lasten kanssa kotona ja ennen kaikkea sitä, että lapset saa olla vanhempansa kotona. Mutta totta puhuen se imee kyllä musta ihan kaikki mehut. Ehkä tässä on nyt viime aikoina ollut sellasta pienen pientä valoa tunnelin päässä - lapset on alkanu leikkiä enemmän yhdessä ja välillä on enemmän aikoja hengähtää. Mutta silti se on intensiivistä. Väsyttävää. Tavallaan puuduttavaa. Kokkaa, siivoa, tuomaroi, auta. Kokkaa, siivoa, tuomaroi, auta. Repeat. Repeat. Välillä tulee lastenhoitaja. Sillon käy kaupassa, hoida muita asioita joita et muulloin ehtisi hoitaa ja ihmettele miten neljä tuntia voi kulua sekunnissa.

Mutta siis hyvää kuuluu. Ihanaa, että ihan perään kyseltiin (kiitos kommentoija! <3 ). Lupaan päivittää useammin! Ainakin viimeistään sitten kun Gilmore Girls on katsottu loppuun, eikä iltasin ole enää muutakaan tekemistä kun kotikin alkaa olla suurinpiirtein sisustettu!

Pienemmälle tuli kylmä kaupassa. Lainasin hupparin.
Insert Emprial March. Tan-tan-taa tantta taa tantta TAA.

Thursday, August 18, 2016

4v-1kk-18pv & 1v-9kk-22pv

Torstai.

Kuten tavallista, pienemmän uni on alkanut muuttua aamuyön tunteina vähän levottomaksi. Ei ei, itte ITTE! Otan! Kiukkusia huudahduksia unesta, kääntyilyä, levottomuutta ja lopulta herääminen. Nousee istumaan ja katsoo mun vierellä nukkuvaa isompaa. Isompi. Nukkuu. Koitan hyssytellä, ettei herätetä. Mies kurkkaa ovenraosta ja vilkuttaa kiireiset heipat. Kello puol kaheksan. Dösä menee jo.

Iti lähti töihin, pienempi toteaa ja isompikin alkaa heräillä. Valutaan kylppäriin hoitamaan aamutoimia. Kokemuksesta tiedän, että nää vaipat pois ja hampaiden harjaukset on vaan puskettava kiireellä läpi, koska kohta iskee isommalle aivan järisyttävä nälkäkiukku. Masu pipi, isompi sanoo tavan vuoksi. Me kaikki tiedetään, että se tarkottaa nälkää. Vaatteita päälle ja keittiöön ruokailemaan. Vilkasen kelloa ja huokasen. Me ei ikinä päästä kotoa ulos ennen ysiä.

Pienempi menee preschooliin. Laitetaan itsemme lähtökuntoon ja avaan oven. Ulkona on raikas ilma, huppari on ihan hyvä olla päällä. Tännekin on alkanut tulla pilvisiä aamuja. Ollaan menossa kohti syksyä. Pienempi, preschooliin, pienempi ehdottaa uudestaan ja kerron taas, että vain isompi menee precshooliin, pienemmän täyty vielä vähän kasvaa.

Ajellaan kevyessä aamuruuhkassa. Puhutaan emmantia, isompi ehdottaa ja jatkaa huudahduksella oh no! The sky is all black! Voi ei, huudahdan takaisin, TAASKO meidän takana purkautuu tulivuori ja dinosauruksetkin juoksee meitä kohti? Täytyy ajaa TOSI LUJAA! Pienempi komppaa: puhutaan emmantia!

Kirjaan isomman sisään, pienempi vaeltelee samantien leikkimään. Isompi alkaa koota palapeliä ja mä moikkaan hoitajat. Haen edellisenä päivänä preschooliin unohtuneen hyppynarun, jonka puuttumista isompi suri kovaan ääneen edellisenä päivänä varmaan puol tuntia. Ehkä enemmän. Se on näitä lapsen maailman juttuja, tämän hetken ykköslelu (myyrää ei lasketa tähän mukaan) on toi viime kesänä Prismasta ostamani hyppynaru, josta on kahvat poistettu (koska ne alkoi irtoilla). Enkä nyt enää ihmettele, kun isompi selitti: sillä voi pelastaa ja vetää ja onkia ja kiivetä ja mennä vaikka avaruuteen!

Alan tehdä lähtöä, isompi muuttuu levottomaksi ja tarrautuu kiinni. Älä mene. Jää vielä. Lomalta palaaminen on vähän vaikeeta, musta tuntuu että ollaan vieläkin jotenkin vähän off, vaikka palattiin jo puoltoista viikkoa sitten. Vaikka periaatteessa päivärytmi on ihan normaali, niin väsyttää kummallisiin aikoihin päivästä ja nälkäkin on jotenkin hassusti. 

Otan isomman syliin ja kysyn mitä se haluaisi leikkiä. Ei mitään, ellen tule mukaan. Huokaan ja silitän isompaa. Olin jättänyt sen edellisenä päivänä itkemään lähtiessäni ja mulla oli ollut kurja olo koko päivän, vaikka se oli ollut hakiessa ihan ok. Tänään päätin toisin. Kaikki aina sanoo, että nopeat heipat vaan ja lapsi vaikka itkevänä hoitajien syliin. Mutta entä jos se ei ole tavallista, että lapsi itkee? Että entä jos se vaan just nyt tarvitsee enemmän turvaa kuin tavallisesti.

Istutaan isomman kanssa sylikkäin ulkona katsomassa muiden lasten leikkiä. Kuluu minuutteja, kymmenen, kaksikymmentä. Hoitajat katsovat edelleen ystävällisesti, pienempi tekee hiekkakakkuja. Ohjaan lapsen lopulta viltille, johon on levitetty työmaaleluja, traktoreita ja liikennetolppia. Halaaminen on tehnyt tehtävänsä, isompi on valmis jäämään. Nappaan protestoivan pienemmän mukaani ja ajellaan kotiin. 

Siivoillaan vähän, haetaan uima-altaan vierestä pakettiautomaatista pari Amazonilta tullutta pakettia (aurinkolasit lapsille ja uudet, kokoa isommat kengät pienemmälle) ja käydään vessassa (pienempi päätti lopettaa vaippojen käytön viime perjantaina). Alan valmistaa lounasta: täysjyväpastaa ja valkoisia papuja soseena (hitti meidän perheessä). Syödään, puhutaan siitä miten isompi jäi preschooliin ja miten mennään kohta hakemaan se. 

Ja sitten pakkaudutaankin taas autoon. Pienempi nukahtaa päikkäreilleen matkalla hakemaan isompaa. Isompi leikkii nukkuvaa pihalla mun tullessa. Luultavasti oikeastikin väsynyt. Puhuu, että haluaisi nukkua autossa päikkärit, mutta uni ei kuitenkaan lopulta tule. Mennään kotiin ja pienempikin herää kun parkkeeraan auton. Naapurin iso kultainennoutaja haukahtaa pari kertaa kumeasti oven läpi kun tullaan kotiin. Harley haukkuu, pienempi kertoo.

Mennään lastenhuoneeseen leikkimään. Rakennetaan kaikista palikoista jättimäinen rakennelma isomman kanssa, pienempi kiipeilee kirjahyllyyn ja pudottaa herätyskellon mun päähän. Facebook viesti kaverilta: nähdäänkö nyt iltapäivällä? Vastaan joo! Ja lähetän kuvan meidän tornista, yks homma pitäisi hoitaa ensin loppuun.

Syödään vielä snäkki ennen lähtöä. Isompi supernälkäinen, syö pussisoseen, banaanin, kasan hapankorppuja, puolikkaan avokadon ja lähes kokonaisen omenan. Kello on tosi paljon, en ollut varannut välipalaan näin paljoa aikaa. Taas se kaveri joutuu odottamaan. Hävettää.

Puistossa isompaa vähän ujostuttaa, koska tämäkin rutiini ja tuttuus on unohtunut. Vaikka nähtiin jo tiistaina, pitää silti hetken muistella mitä sen leikkikaverin kanssa nyt leikittiinkään. Onneksi mukana on The Naru. Sillä voi leikkiä mitä vaan. Nopeesti, sido tää tähän keppiin, tuolla on fire! Kielten sekavuus naurattaa vielä, mutta kohta ne siirtyy pelkkään englantiin keskenään, huokaillaan.

Aika menee puistossa nopeesti. Päivällisaikaan katson kelloa ja huomaan, että pitäisi lähteä. Lapset haluaisi jäädä puistoon, eikä isommalla ole (yllättäen) kovinkaan nälkä. Ajellaan kotiin, teen pikaruokaa (ja isomman toiveesta), couscousta. Astioita korjatessa näen kaksi naapuriäitiä lapsineen juttelemassa ihan meidän piha'parvekkeen' (maan tasalla oleva karsina) ulkopuolella. Liityn joukkoon vaihtamaan kuulumisia ja lapset kiipeilee osallistumaan. 

Mies tulee kotiin kaikessa hiljaisuudessa, kello on varttia yli kuus. Oli ruuhka, meni hiukan tavallista pidempään. Kirotaan, kun astianpesukone ei ole taaskaan saanut astioita puhtaaksi. Leikin vielä vähän aikaa lasten kanssa ja annan miehen hoitaa pyykkejä. Kukin mitä tarvitsee. Alotetaan iltatoimet. Koti siistiksi ja iltapalajugurttia lapsille.

Kello on yheksän kun viimein isompikin on saanu unesta kiinni. Mies vilkasee kelloa, jos jaksetaan valvoa vielä tunti, niin voitaisiin soittaa Nordeaan ja hoitaa pari juttua. Mun tekisi mieli syödä jätskiä ja katsoa telkkaria.



Vaikea kävellä ohi kokeilematta vähän varpailla. Ja sormilla.


Tuesday, August 9, 2016

4v-1kk-9pv & 1v-9kk-13pv

Tuntuu että on yö, vaikka kello on kaksi iltapäivällä. Toisaalta, tää päivä alkoi jo kakstoista tuntia sitten. Ollaan siis takasin Kaliforniassa. Maanantaina lähti kone, johon en oikeasti ollut oikein valmis nousemaan, mutta nousin silti, koska turvakaukalon, rattaiden, lasten reppujen ja käsimatkalaukun, omien käsimatkatavaroiden ja nukkuvien lapsien raahaaminen lentokoneesta ulos oli riittävän hankalaa kaksin ja mahdotonta yksin.

Kaks ja puol viikkoa hujahti hetkessä. Se voi olla, että siihen syynä minuuttiaikataulutettu 'loma' (ehtisköhän vielä neljännen kaveritapaamisen huomiselle?) ja se, että kaks ja puol viikkoa on oikeastaan tosi lyhyt aika. Mutta koska jenkkien lomat. Ei kukaan (kuulemma) ole kolmea viikkoa putkeen lomalla (ellei ole vaihtamassa työpaikkaa tai saamassa potkuja. Tai sairastunut syöpään.). Toisaalta, varsinkin täällä Kaliforniassa on kesä myös muulloin kuin heinäkuussa.

Ja let me tell you, aktiviteettia oli sen verran runsaasti, että läppäriä ei ehtinyt oikeastaan edes avata, saati blogia kirjottaa. Iltasin palattiin myöhään millon mistäkin, lapset siirrettiin autosta nukkuvina sänkyyn, jonne mekin sitten perässä - joskus saunan kautta. Olin mä aloittanut postauksen siitä miten luvattoman -- ei, vaan luvallisen, naurettavan, railakkaan onnellinen olo oli tulla kotiin, syödä sitä ruisleipää ja karjalanpiirakkaa ja punajuurisalaattia. Mutta en mä koskaan saanut sitä postattua, koska kuten aina, pienempi heräsi kun yritin etsiä kuvaa postaukseen ja sitten se jäi.

Eikä siis ihme! Kaikki haluttiin nähdä ja kaikki haluttiin tehdä! Oltiin saaressa, oltiin meidän mökillä ja oltiin serkkujen mökillä. Oltiin häissä, käytiin Lintsillä, pelailin laneilla, valvoin aamuviiteen opiskelukavereiden 10v juhlassa, parkourasin. Nähtiin niin paljon kavereita ja sukulaisia kuin vain ehdittiin. Leikkasin hiukset lyhyiksi (no, suhteellisen). Tyhjensin isoäidin kuolinpesää, leikittiin naapureiden kanssa, tavattiin Lontoo-ystävää, täytettiin etupihan kahluuallas, kutsuttiin ihmisiä kylään, mentiin ihmisille kylään. Pidettiin avoimien ovien päivä, jollon kaikki kynnellekykenevät saivat tulla kyläilemään (isompi alkoi olla aika kypsänä - TAAS vieraita?! TAAS kyläilemään?! En jaksa enää!). Myytiin koti.

Isompi kalasti (sai kalaa!), ui järvessä ja meressä, söi jättimäisen jätskin Lintsillä, ei pelännyt enää ärsyttävästi uikuttavaa ja hyppelevää pupulelua, kikatti jännittyneesti, kun vaari heitteli liian pieniä rapuja takasin järveen ja näki tosi paljon junia (junasillalta lähellä Tokoin rantaa). Pienempi kiehnäsi mummun sylissä kuin kissa, nukkui ensimmäistä kertaa yön ilman äitiä (isin kanssa), oppi tosi monta uutta sanaa, söi leipäjuustoa, viiliä ja mustikkapiirakkaa, nukkui kahdesti venematkan saareen ja heitteli vuorostaan kiviä laiturilta veteen.

Viimesenä päivänä, kyläiltyämme kummilapsiperheen luona, lounastettuani ystävän kanssa, tyhjennettyä sitä kuolinpesää ja osteltuani tärkeät suomiasiat mukaan (Fiskarsin kynsisakset. Perusvoidetta. Hakkaraisia ja purkkaa.) lähdettiin vielä miehen kanssa illalla syömään (juhlistamaan meidän kahdeksaa vuotta yhdessä) ja sen jälkeen puoli tuntia ehdittiin käydä yhden ystävän luona vaihtamassa kuulumisia, kunnes tultiin kotiin ja alettiin pakata, koska seuraavana aamuna kone lähti yheksältä.

Aamulla tuntui etten ole ollenkaan valmis lähtemään. Okei, jo edellisenä päivänä ja ehkä sitäkin ennen tuntui siltä, etten ole valmis. Vähemmillä kantamuksilla olisin taatusti jäänyt lasten kanssa viikoksi tai kahdeksi vielä Suomeen. Vaan nyt ei auttanut. Tutun alakulonen, aamuväsynyt matka ennen seitsemää lentokentälle, haikeat jäähyväiset ja suunta kohti turvatarkastusta. Suomesta on hirveän vaikea lähteä.

Armollisesti lennettiin kumpaankin suuntaan Tukholman kautta, eli yksi tosi lyhyt lento ja sitten yksi tosi koitos. Ja taas kerran matkoista selvittiin. Viimeset kolme tuntia paluumatkassa oli ehkä ne raskaimmat. Oltiin lennetty koko päivä, aamusta alkaen ja erityisesti pienemmältä alkoi loppua tekeminen kesken. Kutittelin ja leikittelin sen kanssa siinä sitten ja kyllähän se ääneen kikatti. Edestä kääntyi kuuskymppinen ruotsalaisnainen katsomaan penkkien välistä (toisen penkin selkänoja oli kallellaan, eli sai tungettua koko päänsä) todella kiukkuisesti meitä. Koska lapsi nauroi. Että jees, kiitti. Feel the love.

Väsymyshumalassa ajettiin kotiin ja nukahdin sänkyyn suihkussa käymättä. Lapset heräsi kahdelta, olisin ite voinut nukkua pidempäänkin. Jetlag-känni niilläkin: ne kirkuu, nauraa, itkee, ulvoo, törmäilee, kaatuilee, juoksee, huutaa, kunnes välillä pysähtyy silmät päässä seisoen tuijottamaan tyhjyyteen. Ollaan syöty muutaman tunnin välein, mutta mulla ei ole mitään käsitystä mikä ruoka on kyseessä. Lounas? Päivällinen? Iltapala? Who knows.

Täällä vastassa tyhjä jääkaappi ja aurinko. Mies keskellä yötä kauppaan (kiitos 24h Safewayt), keitin meille aamukuudelta pastaa. Lapset vaikuttaa olevan kotona, mäkin aloin hetken katselun jälkeen tuntea taas omaksi. Mutta huomasin, että se on alkanut: en enää täysin kotonani Suomessa, mutta en täysin kotonani Kaliforniassakaan. Hammaslääkäri siitä varotteli, molemmissa mutta ei kummassakaan on koti.

Mutta täällä ollaan nyt. Jetlagin tuntien: kyllä tämä tästä.

All my bags are packed, but I'm not ready to go.

Tuesday, July 19, 2016

4v-0kk-19pv & 1v-8kk-23pv

Aika pian edellisen postauksen jälkeen silmiin osui yhden (täällä asuvan suomalais-)kaverin postaus, jossa se kuvailee niiden pumpulinpehmeeä lauantaita: 'olo on luvattoman onnellinen'. Nauratti kun mietin ite viimesintä blogipostausta, mutta hävetti kanssa. Koska tästä blogista tuli pelkkä venttiili, jota avataan tuulettumismielessä? On täällä hyvääkin. Paljon enemmän kuin vähemmän. Lukekaa vaikka.

Mä pidän maanantai-aamuista. Ne on löysiä, niissä ei ole kiire ja sillon on aamukahvi ja aikaa. Saatetaan käydä puistossa tai olla käymättä. Ehditään leikkiä, kokata ja siivota ja samalla yritän muistella miksi muiden mielestä maanantai olikaan niin kamala.

Mä pidän muutenkin aamuista. Niissä tuoksuu lapsuus. Tuntuu että tämän paikan aamut on keväästä (eli helmikuusta) alkaen ollu yhtäjaksoisesti mun lapsuuden toukokuun aamuja, jollon lähdetään vikoille päiville kouluun. Vähän viileä vire, mutta lämpimän päivän lupaus. Ilma on kostea (koska sprinklerit ja sadettimet, don't get me wrong, ennätyskuivuus jatkuu) ja raikas ja helppo hengittää.

Mä pidän niistä hetkistä, kun hiekat on pesty pois ja pölyn takaa löytyy taas lapsen oikea naama (yleensä aina onneks myös oikean lapsen naama) . Istutaan puhtaina iltapalalla ja mietitään ainakin viis asiaa jotka oli kivaa tänään. Pienempi yleensä kontribuoi, että hakee potti (itin kantta) ja listaan otetaan postinhaku isin kanssa. Kaikkia naurattaa (erityisesti pienintä) ja sitten taas katsellaan miten voi-laava valuu puuro-tulivuoren rinnettä alas.

Mä pidän myös niistä hetkistä, kun suukotan lapsille hyvät yöt, vedän lenkkarit jalkaa ja jätän miehen nukutushommiin. Mä hyppään autoon, harkitsen musan tai podcastin välillä (ehdottakaa hyviä hei!) ja ajelen kohti auringonlaskua. San Josen kentältä nousee lentokoneita motarin yli, kuu näkyy kummallisen kirkkaana. Parkoursalille ajaa parikyt minsaa ja se on just hyvä aika ravistella päivä pois ja vetää treeni-ilme naamalle. Okei, eka vartti menee haukotellessa, mutta sitten keho alkaa taas toimia. Niin se aina tekee.

Mä pidän siitä, että tää alkaa olla tuttu paikka. Täällä on kavereita, paikkoja joihin mennä ja paikkoja joissa oon käynyt. Läheisiksi ystäviksi muodostuneita ihmisiä, joiden seuraa kaipaa ja joiden kanssa on mukavaa. Tuttuja kadunnimiä ja tuttuja reittejä. Navigaattori on kokoajan vähemmän käytössä. Olo on vähemmän eksyny. Kotiutuminen on hyvällä mallilla.

Ennenkaikkea mä pidän siitä, että me lähdetään huomenna kolmeksi viikoksi Suomeen! Pitäis varmaan alkaa pakata! Ruisleipä! Karjalanpiirakka! Punajuurisalaatti, leipäjuusto, rapumähnä ja salmiakki! Ällösiiderit ja jätskit! Sadetta! Saari ja Espoo-koti! Kaverit, sukulaiset, kesämökit, sauna!

Nyt kun vielä selvittäisiin siitä puolen vuorokauden lennosta...

Mä pidän myös näistä hetkistä, kun nää menee
kahdestaan pihalle istuskelemaan ja syömään 
hapankorppuja.



Saturday, July 16, 2016

4v-0kk-16pv & 1v-8kk-20pv

Okei fine. Mun postaustiheys vaan kasvaa ja kasvaa.

En oo ihan varma miten muut sen tekee, mutta kun mä olen ollut päivän suuttumatta ja huutamatta takasin, kun mulle huudetaan kahdesta suunnasta (toisinaan sanoja, toisinaan ihan vaan älämölöä) ja oon kiskonut itsestäni kaiken irtoavan kunnioituksen, etten oo taitellut lasta painilukkoon saadakseni sille vaippaa/paitaa/housua päälle, koska mun mielestä fyysinen pakottaminen ei ole ok kuin pakon edessä ja hengittänyt syvään ollakseni empaattinen ja sanottava kun isompi karjuu pettymystään kun ei saanutkaan jätskiä ja yrittänyt uudestaan, kun pienempi komentaa, että 'päälle' ja antaa pyyhettä ja sitten kun laitan sen pyyhkeen sen päälle, se kiskoo sen pois ja antaa uudestaan PÄÄLLE!! koska selkeästi ekalla kerralla meni väärin ja teen sen saman uudestaan koska en osaa sitoa toisellakaan tavalla sitä sen päälle ja sama jatkuu kunnes ollaan molemmat niin turhautuneita, että mennään vaan eri huoneisiin ärisemään, niin siis että olen iltaisin vähän väsynyt.

Siis silleen väsynyt, että fantasioin viimesen tunnin-pari sitä hetkeä, kun lösähdän leipä kädessäni sohvalle ja alan katsoa telkkaria ja katon niin pitkään, että lopulta kiroilen kun hampaat pitää harjata ennen sänkyynmenoa. Siis silleen väsynyt, etten jaksaisi hirveästi jutella, en ainakaan ennen kuin ainakin yksi jakso JOTAIN viihdyttävää on katottu. Haluisin vaan rechargeta ja antaa aivojen nollautua. Silleen kunnolla. Ja sitten kun alkaa olla sellanen olo, että voisi taas jutella, niin jo haukottellaan leukaluut sijoiltaan ja lähdetään raahautumaan sänkyä kohti. Paitsi minä, koska mä haluan vielä vähän katsoa youtubesta jotain mikä saa mut nauramaan.

Siis silleen sosiaalisesti väsynyt, mutta kuitenkin harrastuksiin on helppo lähteä ja puhua siellä ihmisten kanssa ihan muista asioista ja nauraa ihan hirveästi parkourhassutteluille ja viihtyä ja nauttia kipeistä lihaksista ja kerätä järjen rippeitä takasin kasaan.

Mutta kuitenkin silleen väsynyt, ettei juuri mikään huvittaisi. Ei jaksaisi siivota keittiötä. Ei huvittaisi käydä läpi meilejä ja deletoida spämmejä. Ei huvittaisi vastata meileihin. Ei huvittaisi miettiä mitä kaikkea tarvii ottaa pian Suomeen mukaan tai suunnitella seuraavaa päivää. Jaksan lueskella muiden blogeja ja katsoa fiidiin tulleita sarjiksia ja hauskoja kuvia. Mutta en jaksaisi edes blogata. Siis edes blogata!

Ja siis ei siinä. Lapset käy tällä hetkellä läpi isoja tunnemyrskyjä (plus että pienempi työstää vikoja molaareitaan) ja mä olen ilonen, että voin olla tässä tukipilarina tuomassa turvaa ja ohjaamassa kohti tyynempiä vesiä. Mutta hyvänen aika se vie sosiaalista energiaa. Siis silleen .. tosi paljon.

En mä valita. Tai siis valitan, mutta tänne blogiin lähinnä. Ja vaan sillon kun jaksan. 

Mutta hei siis, vähän kuulumisia nyt kuitenkin. Kohta lähdetään Suomeen! Muistan kuinka mies totesi viime jouluna lähtöpäivänä, että on vähän sellanen olo kuin oltaisiin lähdössä juoksemaan maratonia ja huomattaisiin lähtöviivalla, että hups, eihän me olla harjoteltu ollenkaan. Jep, nyt ollaan taas samalla lähtöviivalla (lähtö kylla siis vasta keskiviikkona).

Ja isompi. On hirveän motivoitunut harjottelemaan englantia ja ehdottelee usein, että puhutaan vaan emmantia ja sitten puhutaan. Ja sitten sieltä tulee joku leikki run run, there's lava and dinosaus behind us! On myös tosi motivoitunut harjottelemaan uimista. Ilman kellukkeita. Vanhempien riemuksi.

Pienempi puhuu joka päivä enemmän. On alkanut harrastaa sanaleikkejä. Heräsi tossa yks päivä päiväunilta autossa ja sekunti silmien avaamisen jälkeen totesi, että semmotta. Turhautuu kun ei saa viestiään perille (mikä ihme) ja kurtistaa kulmiaan kun pipi suussa. Sattuu. (ne riivatut hampaat) Käytiin sen kanssa hammastarkastuksessa ja tää istui mun sylissä, makasi pää hammaslääkärin sylissä ja parkui kurkku suorana koko sen 30 sekuntia, kun lääkäri tarkisti peilillä hampaat ja samaan aikaan hoitaja pesasi ja fluorasi. Nyt on sekin sitten tehty.

Meillä oli hauska lauantai. Isompi ehdotteli että lähdettäisiin taas isolla junalla (eli se CalTrain, joka veisi täältä aina Friscoon asti) jonnekin ja päätettiin sitten lähteä Redwood Cityyn, jossa siis asuttiin ensimmäinen kuukausi täälläoloa. Käytiin kahvilassa, museossa (isompi halusi!), kirjakaupassa (isompi halusi!) ja kampaajalla (isompi ei halunnu, mutta silti sen latvat oli pakko vähän siistiä). On hauskaa kun on tommonen seikkailunhalunen lapsi, jolla on ideoita. Vanhempien ohjelmatoimisto RY alkaa pikkuhiljaa saada kesäinternejä.

Kohta Suomeen!

Museoon! Jee!

Sunday, July 3, 2016

4v-0kk-3pv & 1v-8kk-7pv

Neljä vuotta vanha. Se kuulostaa paljon enemmältä kuin kolme vuotta vanha. Ja kyllähän se onkin! 

Ton nelivuotiaan kanssa meidän keskustelut on aivan eri sfääreissä kuin kolmevuotiaan. Tää meidän nelivuotias kertoo sujuvasti mm. miten maapallon tektoniset laatat liikkuu, jonka takia tulee maanjäristyksiä, joista toisinaan syntyy tulivuoria. Jopa veden alle. Ja kuinka maapallolla on eri kerroksia ja jos (esim. myyrä) kaivaa liian syvälle ja maa alkaa tuntu lämpimältä, kannattaa kiireesti palata ylöspäin. Koska siellä on magmaa, joka on sulaa kiveä, ja se on tositositositosi kuumaa ja se purkautuu ulos tulivuoresta tuhkan kanssa ja siitä tulee laavaa.

Tämä meidän nelivuotias myöskin haluaisi olla isona arkeologi-tulivuoritutkija (sen jälkeen kun selvisi, että samaan aikaa VOI myös olla äiti, eikä äitinä olo välttämättä tarkota sitä, että on vain kotona). Sillä oli kanssa muitakin haaveita, mm. siivuri-pesuri (koska saa lotrata vedellä) ja vuoristokiipeilijä.

Meidän nelivuotias tuntuu tykkäävän suurimman osan ajasta isosiskoudestaan ja mielellään puhuu pienestä siskostaan 'tämä minun (pieni) kaverini tässä'. Suojelevainenkin hän on, siihen pisteeseen asti, ettei tunnu aina luottavan äidin arviointikykyyn tilanteen vaarallisuudesta (äiti OTA SIITÄ PIENEMMÄSTÄ KIINNI JO!). Toimii myös välillä tulkkina, kun äiti vaan ei tajua mitä pienempi haluaisi. Joskus isomman tulkinta osuu oikeeseen, joskus ei. 

Nelivuotias rrrrakastaa monia asioita. Punasta. Myyräänsä. Magic School Busia. Frozenia. Jätskiä. Junia. Dinosauruksia (erityisesti t-rexiä). Leijan leijattamista. Juoksemista (paras asia balettitunnilla). Monkey barseissa roikkumista. All things sensory, the messier the better (ote preshcool-palautteesta). Myös minua (ja kertoo sen sanomalla: 'rakastan sinua, pieni lapseni' ja virnistää päälle). Leikkikavereita (löytäessään jonkun, jonka kanssa voi puhua yhteistä kieltä (englanti laahaa vielä perässä), alkaa pian 'tule leikkimään. Tule leikkimään minun kanssani!').

Niin, emmantiakin se tykkää puhua. Erityisesti viime aikoina pyytää usein, että puhutaan VAIN englantia. Ja kyllähän se ihan sujuvasti puhuukin, suurin osa arkisista asioista menee ihan mainiosti. Tokihan se kuitenkin on ollut siellä preschoolissa vain kaksi kertaa viikossa ja pari tuntia kerrallaan, eli pikkuhiljaa kielitaito karttuu. Nyt tulee kolmas aamu kuvioihin, ehkäpä se vielä nopeuttaa oppimista.

Mutta joo, meillä on aivan mahtavan hurmaava nelivuotias. Aurinkoinen ja ihana. Huumorintajuinen, kekseliäs, vauhdikas ja hellä. Seilaa isossa tunteiden aallokossa, innostuu tosi paljon, pettyy tosi paljon. Suuttuu tosi paljon, nauraa ja rakastaa tosi paljon. Ratkoo helppoja laskuja, lukee (muutamia) helppoja sanoja. Pyöräilee vinhaa vauhtia fillarillaan ('kato äiti ilman jalkoja!!'). 

On se kyllä kasvanut. Enää ei hakeudu samalla tavalla syliin, niinkun pikkuset hakeutuu (ja sen huomaaminen on haikeeta). Osaa jo niin paljon asioita. Miettii ja havainnoi ja muistaa niin paljon. Itsenäistyy huimaa tahtia: vielä edellisellä kerralla (josta on kyllä kuukausia) ei halunnut jäädä Ikean lapsiparkkiin, vaan kertoi jäävänsä sitten kun on vähän isompi. No, viikko sitten käytiin Ikeassa ja tämä paineli sinne lapsiparkkiin moikka sanomatta (ja katsoi siellä kolme varttia Tom&Jerryä telkkarista. Ggnnhh....). Jäi kanssa kotiin ihan silmää räpäyttämättä kun kysyin haluaako tulla mukaan kun käväsen autolla (nevöhöödov).

Samaan aikaan mä olen aivan uskomattoman ylpeä ja onnellinen mun ihanasta isosta ja vähän salaa helpottunut siitä miten elämä helpottuu kun lapset kasvaa. Mutta samaan aikaan mä olen myös vähän haikea, katson pienempää ja muistelen kuinka isompikin oli joskus tommonen syliotus ja kuinka se on nyt jo ihan iso ja sen kanssa tehdään erilaisia juttuja. Vähän salaa ikävöin niitä sen taaperoaikoja. Onneksi sitä saa vielä silitellä ja halailla paljon. Onneksi se ei enää koita nuolla ja syödä kaikkea.


Katsoo synttärikiikareillaan kohti Alcatrazia.

Sunday, June 26, 2016

3v-11kk-26pv & 1v-8kk-0pv

Ulkomailla asumisen harmi (no, yksi niistä) on se, että sillon kun meillä olisi juhlapäivä, kukaan muu ei juhli. Sillon kun täällä olisi juhlat, me ei osata juhlia. Memorial day? Mitä sillon tehdään? Thanksgiving?? No okei, tilaan kaupasta valmiin aterian (enkä tosiaan ala työntää käsiäni jonkun kalkkunaparan hanuriin). 4th of July:na pitää varmaan grillata ihan vaan koska.

Me päätettiin juhlia juhannusta tänä vuonna isomman synttäreiden muodossa. Vaikka mä olen periaatteessa kouluttautunut tapahtumatuottaja, niin vähän kaoottiseksi meni. Sekavan päätöksenteon puutteessa ilmotin vieraille (viisi kaveriperhettä) edellisenä iltana kymmenen aikaan juhlien lokaation. Ja olin ajatellut, että alan illalla jo vähän valmistella juttuja ja koska juhlat oli alkamassa lauantaina vasta puoli neljältä, ehtisin aivan hyvin tehdä kaiken tarvittavan ja aikaa jäisi ylikin.

Lauantaiaamuna päädyttiin kuitenkin jotenkin keskustelemaan miehen kanssa siitä saako pienempi mahdollisesti lyijyä napaansa hörppiessään lämmintä kylpyvettä (toinen hauska asia täällä ulkomailla....) ja aamupäivä meni sitten sitä murehtiessa ja vedenlaadun raportteja lukiessa. Siinä vähän ohimennen skypeiltiin myös kuulumisia mummupapan kanssa ja sen jälkeen kyynelehdin vähän koti-ikävääkin, kun näyttivät kuvia miten kauniisti kukat meidän pihalla kukkii ja miten kaunista ja vehreetä siellä on ja miten valkoinen ja ihana meidän Espoo-koti onkaan.

Sitten yhtäkkiä oli lounas ja pienempi meni päikkäreille ja kello oli yli yks. Noo, äkkiäkös väsään sen maissileivän ja täytän croissantit ja bagelit ja leikkelen paprikat ja koristelen muffinssit (ilman minkäänlaista harjotusta, mind you) ja teen sen couscoussalaatin ja pilkon vihannekset jne. 

No, vähän tuli kiire kuitenkin. Oli mulla sentään valmiina (Frozen) ilmapallot katonrajassa ja (Frozen) kakku (jääkaapissa) ja (Frozen) lautaset, koristeet, muffinssitarjoilutorni, lautasliinat, mukit ja pöytäliinat (paperikassissa) olemassa. Mutta ne tarjoilut - eihän tässä pitänyt olla mitään tehtävää??

Puoli neljältä oltiin vielä kotona. Mulla oli 30 sekunnin meikki kasvoilla, tukka edellisen aamun letillä (eikä puhettakaan mistään suihkussa käymisestä) ja mekko päällä (saumat ulospäin - mutta tämän huomasin vasta autossa, kun oli liian myöhästä vaihtaa). Matkalla puistoon tuli ensimmäinen soitto huolestuneilta vierailta: ollaanko oikeassa puistossa..?

Loppujen lopuksi juhlat meni hyvin. Vieraita oli kohtuullisesti ja puisto oli hyvä valinta. Suurimman osan ajasta oli riittosasti varjoa ja meidän juhlat oli ainoat puistoilijat. Lapsilla oli kivaa (varsinkin kun muistettiin ottaa saippuakuplakone mukaan), eikä kukaan vammautunut ruhjeista ja äksidenteistä huolimatta pysyvästi. Aikuisilla oli kivaa ja kaljaakin oli (tietty).

Ruokakaan ei loppunut kesken, kakku oli yllättävän hyvää eikä teollista, ja kun oltiin TOSI nopeita, saatiin kynttilät syttymään ja isompi puhaltamaan ennen kuin tuulenvire voitti. Laulettiin onnea, isompi sai ihania lahjoja ja tuli hetki, jollon mäkin istuin alas ja hengitin vähän aikaa. Loppujen lopuksi ei se niin haitannut, etten ollut se mielikuvieni (toiveitteni) freesi, rentoutunut äiti, jolla on hiukset laitettu kauniisti ja homma hallinnassa. 

Se on jännä miten sitä koittaa ostaa muka kaiken niin valmiina, ettei oikeasti tarvi valmitella yhtään mitään, mutta silti pitää valmistella ja aika loppuu kesken ja koti on kaaos, vaikka juhlat ei edes ollu kotona.

Sitten tuli ilta, vieraat lähti kotiin. Tajusin, etten ollut ottanut yhtä ainutta kuvaa (eikä varmaan kukaan muukaan). Nappasin kuvan pöydästä ja sitten mekin lähdettiin, uupuneina ja onnellisina. Käsittämätöntä, että meillä asuu täällä (melkein) nelivuotias isompi. Ihana, ihana isompi.

Mitä juhlista jäljellä.

Sunday, June 19, 2016

3v-11kk-19pv & 1v-7kk-23pv

Pienempi on reilu puoltoista vuotta. Se on alkanut sanoa paljon sanapareja ja saattaa toistella tietyn aihepiirin sanoja monta kertaa, koska ne on jääny selkeästi mietityttämään. Isompi. Hakee. Piikkuul. (preschool). Niin rakas, mennään hakemaan isompi preschoolista. Pienempi. Paketti. Käteen. Iti. Hakee. Potti. Niin kulta, kävitte isin kanssa hakemassa postilokeroilta paketin, jonka toit omissa käsissäs kotiin. 

Pienempi on kasvanu huikeesti. Sen lisäksi, että se on (isomman tapaan) kuronut pituutta kiinni, se on kanssa ottanut jättimäisiä henkisiä harppauksia. Ollaan hyvin vahvassa ITTE ITTE vaiheessa ja tilannehan on siis se, että usein on liian vaikeeta itte itte, mutta auttaa ei saa. Niinpä pienempi parkuu kun ei onnistu ja karjuu itte itte ja sohii vaan mun käsiä pois jos koitan vähänkään jeesiä. Meillä kestää välillä aamupukemiset melko kauan... Ja tämähän siis kurottuu siihen asti, että joskus ainoa tapa, jolla pienempi suostui syömään kiiviä oli se, että sai ensin itse leikata veitsellä lohkon itselleen.

Vaipan vaihtaminen on usein hankalaa. On joko itte itte tai sitten ei ollenkaan. Paitsi jos mies on kotona, isi kyllä saa vaihtaa vaipan (kiitti.). Turvaistuimeen täytyy saada kiivetä itte itte, paitsi että usein matka harhautuu ja tulee kova protesti, jos äiti vähän ohjaa etupenkiltä takaisin oman istuimen suuntaan. Ja kun pienempi on saatu vihdoin istumaan ja turvavyöt kiinni (ITTE ITTE), niin sittenhän sitä ei saa sieltä enää ulos. Avaan vyöt (paitsi että itte itte) ja sitten se sulkee ne (saa itse ylimmän soljen kiinni) ja isompi kyllästyy odottamaan ja mä käyn taistelua vöiden avaamisesta ja pienemmän kiskomisesta ulos autosta. Että sitten puistoilun jälkeen voidaan alottaa taas uusi matsi.

Jotenkaan mä en muista isomman ikinä menneen läpi mitään kauhean vahvaa itte-vaihetta??

On aivan hellyyttävän kiinnostunut vauvoista ja vauvanukeista. Alunperin isommalle ostamani vauva on nyt syrjäyttänyt unilehmän, vaikka siinä nukessa on kovia muovisia osia ja sen haalari on rikki ja sen korva on puoliksi pupunsyömä. Nukke tulee mukaan, nukke pitää laittaa nukkumaan omiin rattaisiinsa, paitsi että nukke pitää myös saada kainaloon nukkumaanmennessä. Nukke on vauva. Nukke on ihana. Nukke on tärkeä. Nukelle pitäisi keksiä nimi.

Isompi ei ole koskaan ollut kiinnostunut nukeista. Tai vauvoista. Lähin mihin tässä päästään on myyrä, jonka se välillä tunkee kurpitsakoriin unille. Okei, välillä se ottaa matsia myös pienemmän kanssa siitä, meneekö nukenrattaisiin myyrä vai nukke, mutta mä luulen tän johtuvan vain pienemmän kiinnostuksesta rattaita kohtaan.

Pienemmän sanavarastoon on rantautunut 'kato' ja se kuuluu noin viisisataa kertaa päivässä. Plus toinen viisisataa isomman suusta. Totta puhuen meidän kodin ilmatila on oikeastaan sumuinen kaikista 'kato' -huudahduksista. Okei, siis onhan se hienoa, että pienempi on oppinut menemään pääseisontaan sohvaa vasten (se keskivartalohallinta!) ja hyppää korkeelta kokolattiamatolle alas (tosin totee aina perään: sattuu!). Mutta siis kato kato kato kato kato! Myös kato kun jalka heiluu! Kato kun seison! Kato kun kävelen! Kato kun mä katon! Kato!

Pienempi kuljettaa ruoan jälkeen (tai siis yrittää isomman perässä) astiansa keittiöön ja sanoo 'kiitos', kun sille antaa pastillin. Niin ja oppi juuri kanssa sanomaan pastilli! Aikasemmin se taisi olla vaan 'pattiii, pattii!'

Suuhun on tulossa vikat, isot kulmurit - varsinkin ne yläversiot on just puhkeemassa. Pienempi sanoo autchii (kuten meillä kutsutaan pipejä) ja kaivaa sormillaan hampaitaan. Haluaa myös itse valita vaatteitaan - eli päälle laitetaan mekko. Ja leggareiksi valitaan pinkit (voi kyllä, nyt jo). On yksi niistä, joilla kengät on 80% todennäkösyydellä oikeissa jaloissa (vaikka en mitenkään usko, että se osaisi vielä itse erottaa), kun isommalla se on päinvastoin, mikä on vähän kummallista, kun luulisi sen olevan aika fifty-fifty.

Mä olin tänään pesemässä hiuksia, kun pienempi olisi hirveästi tahtonut tulla kanssa kylppäriin. Ja reppana käytti kaikki osaamansa sanat saadakseen viestin perille: Ovi!! Avaa! Auki! KOPKOPKOPKOP! Huutelin sille oven läpi lohdutusta, mutta onhan se nyt aika liikuttavaa. KOPKOPKOP! Jäi epäselväksi mitä asiaa pienemmällä oli, mutta voi olla, että se olisi halunnut (kuten muutamia kertoja aiemminkin) vaan kertoa olevansa valmis menemään preschooliin: Pienempi. Piikkuul! Pienempi piikkuul!

Pienempi on ihan mahtava tyyppi. Mutta mä vähän epäilen, että sille tulee vähän raffimmat lähivuodet kuin isommalla.

Pienempi.

Wednesday, June 15, 2016

3v-11kk-15pv & 1v-7kk-19pv

Mä ajattelin tänne tullessa, että solahdan varmaan paremmin amerikkalaiseen kulttuuriin kuin brittiläiseen. Ja olin mä oikeassa, täällä on luontevampi olo (gnaah, muistan vieläkin sen Lontoon naapureilta joululahja yhden tapaamisen jälkeen -katastrofin). Hyvistä yrityksistä huolimatta kyllä se nyt vaan on myönnettävä, että tuon tuostakin putoan yllättäviin ja noloihin sudenkuoppiin, koska .. no suomi.

Oon kuitenkin yrittänyt minimoida kompastumiset mm. initioimalla small talkin ihan itse ja pitämällä vakiovastaukset valmiina mielessä. I'm good thanks, how are you? Have a good one! Thanks, terrific.  Oh, your child is precious! I love her hat/shoes/shirt/skirt. Etc. On helpompaa hallita small talkia kun on itse se johdatteleva, kokeilkaa vaikka!

Mutta sitten aina tulee niitä yllättäviä hetkiä, joissa urpo-suomalainen astuu esiin ja on urpo.

Olin tuossa taannoin tanssitunnilla. Lähtiessä siinä muutama seisoskeli oven ulkopuolella ja sanoi mullekin heippa ja hauskaa että olit tunnilla ja see you next week!

Oikea vastaus olisi tietenkin ollut 'thanks ja see you next week!'.

Urpo-suomalainen vastaus meni jotakuinkin näin: Thanks and .. yeah, it was fun, I think I'll probably come next week, erm, I think,  yeah, thanks, bye bye!

Ja sitten se meni autoon hakkaamaan päätään tööttiin. Koska siis. En mä ollut ajatellut asiaa ihan niin pitkälle, että tulisinko seuraavalla viikolla. Ja enhän mä nyt voisi VALEHDELLA niille, että tottakai tuun, jos en oo varma tulenko! Ja jos sanon, että see you next week, niin sitten hävettäisi kamalasti (vaikka en koskaan menisi enää uudestaan ja näkisi niitä missään), että menin sanomaan, että tuun vaikken tuliskaan. Ei me nyt niin tehdä!

Aargh.

Haha, niin joo, meidän naapurissa asuu aasialaisia. Kiinalaisia, heti ajattelin. Siellä on isoäiti kiinalaiseen tapaan hoitamassa lastakin. Selvä tapaus. Okei, kuulin myöhemmin, että ei ole isoäiti vaan nanny, mutta assosiaatio oli tehty, myöhästä vaihtaa.

Niinpä tuossa tavatessa kertoivat olevansa muuttamassa takaisin kotimaahansa ja kysyivät haluaisinko jotain heidän kalusteitaan, kun eivät kuitenkaan ota mukaan. Siinä lamppua raahatessa kysyin sitten sen inevitable kysymyksen: miksi ovat palaamassa Kiinaan.

Taiwaniin, korjasi ystävällinen mies.

Aargh. Mitäpä siihen vastata? En ainoastaan tehnyt itsestäni urpoa, vaan vahvistin stereotypiaa siitä miten valkoset ei erota aasialaisia toisistaan ja olettavat heti että kaikki on Kiinasta. Pyytelin vuolaasti anteeksi tahdittomuuttani samalla kun törmäilin niiden lamppu käsissäni ovenpieliin. Kohteliaat aasialaiset oli kohteliaita ja nyt mulla on olkkarissa lamppu, joka iäksi muistuttaa tästä onnistuneesta sosiaalisesta hetkestä.

Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että täällä olen alkanut ymmärtää ihan eri tavalla miksi suomalaisia pidetään niin hirveän huonokäytöksisinä. Me ollaan! Eikä vain silleen, että ei anneta puolituntemattomille naapureille lahjoja jouluna, vaan siis ihan semmosessa yhteenkuuluvuus- ja ystävällisyyshengessä.

Monesti amerikkalaista höttökulttuuria ja pinnallisuutta kritisoidaan, mutta mun on pakko sanoa, että varsinkin näin ulkomaalaisena se, että mulle puhutaan kauniisti ja ystävällisesti tekee mun olon tosi paljon tervetulleemmaksi (.. onko toi sana?) ja saa mut haluamaan hyvää myös näille ihmisille. Että mä olen osa jotain, mikä on 'me', eikä noi muut ja minä. Että me vedetään samaa köyttä, puhalletaan yhteen hiileen ja ollaan samalla puolella. Että tuntemattomat ihmiset toivottaa tervetulleeksi tanssitunnille ja moikkailee kivasti lähtiessä.

Ja vaikka se on vaan tapana täällä, niin silti mua hymyilyttää kun mun lapsia kehutaan tai mulle hymyillään. Vaikka tiedän, että se on vaan sanahelinää, niin se, että ihmiset on ystävällisiä toisilleen ja keksii toisistaan hyvää sanottavaa tekee kokonaisilmapiiristä ihan - isomman sanoja lainatakseni - tuhat-tuhat kertaa positiivisemman ja ilosemman.

Kerran kaupasta lähtiessä tultiin jonkun kiireisen miehen kanssa samaan aikaan oville ja mies kiireessään porhalsi mun ohi ja tajusi mun olemassaolon vasta siinä. Ja sitten se PYYSI ANTEEKSI ettei ollut jäänyt pitämään ovea mulle! Siis pyysi anteeksi!

(Juujuu, toki täälläkin on tylyjä dmv-virkailijoita ja yrmeitä kaupan kassoja ja joku yksittäinen nyreä äiti-ihminen)

Moni sanoo, että paikallisiin on vaikea ystävystyä, koska ne on vaan pintaystävällisiä eikä oikeasti kivoja. Tohonkaan en oo oikeasti vielä törmännyt (vaikka varmasti sitäkin löytyy). Toki mulla on aika pieni otos, mutta ne pari jenkkikaveria (eikä immigrantteja) jotka mulla on, on kyllä oikeasti tosi sydämellisiä ja niistä on tullut mulle läheisiä tosi nopeasti ja helposti.

Ja lapset, siis voi luoja lapset! Mä häkellyn jatkuvasti miten sosiaalisesti taitavia ne on! Miten ne pienestä pitäen osaa perus-smalltalkin, miten taitavasti ne keskenään ratkoo ongelmiaan (puhumalla!) ja miten ne leikkii keskenään. Miten ne puhuu vanhemmilleen. Miten ne puhuu sisaruksilleen. Let me tell you, ai-van erilaista kuin mitä oon tottunut kuulemaan. Kun täällä jenkkilapset kehuu toistensa onnistumia kun suomalaislapset kilpailee siitä että 'eikun MINÄ olen parempi!'.

Muutama fundamentaalinen ero selittänee: täällä tosiaan jo tyyliin vastasyntyneille (ja koirillekin!) opetetaan 'say hello' (naureskelin tälle sillon pari vuotta sitten. Not so much anymore). Lapset kuulee vanhempien ystävällisen tavan puhua vieraille (ja toisilleen) ja ottaa oppia siitä (vanhemmat myöskin - no varsinkin tällä rikkaalla, hyvinvoivalla ja sillä tavoin hyvin kapealla ja vinoutuneella alueella - puhuu tosi kauniisti lapsilleen).

Sosiaalisten taitojen opettelua pidetään tosi tärkeänä myös preschooleissa ja kouluissa. Aikuiset puhuu vieraistakin lapsista 'kavereina' ja kannustaa menemään tutustumaan. Ja vielä yksi hyvin tärkeä: introverttiys on ok, mutta sosiaalinen taidottomuus ei. Myös ujot, hiljaiset ja introvertit osaa sosiaaliset taidot, eikä pelkää käyttää niitä! Mun mielestä mahtavaa ja tässä asiassa voisi meillä suomalaisilla olla parantamisen varaa.

Muutoksia omaan suhtautumiseeni täällä oon huomannut. En enää pidä ok:na sitä, että ujo isompani vetäytyy mun taakse eikä tapaamistilanteessa tervehdi. En tietenkään painosta tai tee asiasta isoa numeroa, mutta oon alkanut ottaa leikkeihin ja muihin mukaan enemmän tervehtimisiä ja ollaan puhuttu, että jos ei halua sanoa moi, niin on ihan ok vaikka vilkuttaa. Vaikka yhdessä sormella. Ja kas: isompi huutelee mun mukana talonmiehille hello:ta ja on alkanut vilkutella tuntemattomille. Mies raportoi sen vastanneen jopa naapurin small talkiin 'I'm good'.

Toinen muutos on se, että leikkikaverin iällä ei ole merkitystä, kaikkien kanssa leikitään. Toki isompi pääsee harjottelemaan leikkimistä pienemmän kanssa jatkuvasti, mutta tää on ehkä ollut enemmän mun omassa päässä. Oon aina ajatellut, että etsin isommalle leikkikaveria täsmälleen samanikäisistä (en oo varma onko tää vaan minä, vai joku suomikulttuurijuttu) lapsista. Mutta täällä lapsia katsoessa oon alkanut tosi paljon kyseenalaistaa tätä hölmöä ajattelua. Kaikenikäiset lapset leikkii keskenään ja on mieletön rikkaus osata olla kaikenikäisten kanssa ja keksiä leikkejä, joissa on kaikille oma, luonteva ja mukava rooli.

Sanottakoon tähän vielä, että mä olen ollut oikein malliesimerkki kakarasta, joka ei halua ottaa pienempiä leikkiin mukaan ja sulkea kavereiden pikkusisarukset (ärsyttävinä kiljukauloina) leikin ulkopuolelle. Ja jonkun (aikuisen) olisi todella pitänyt kouluttaa mua tän suhteen.

Mutta joo, miettiessäni ulkomaalaisia, jotka tulee Suomeen - on helppoa tajuta miksi ne tuntee olonsa niin vieraiksi ja ulkopuolisiksi. Ei meidän tarvi edes yrittää olla luontaantyöntäviä, meidän peruskulttuuri tekee sen meidän puolesta. Ehkä tässä olis mahtava tilaisuus kasvattaa seuraavasta sukupolvesta vähän erilaista.


Synttäritarvikekauppa. Pieni ja vaatimaton.

Wednesday, June 8, 2016

3v-11kk-8pv & 1v-7kk-12pv

Tänään olisi mutsin synttäripäivä. Kuten viime vuonna, tänäkin vuonna tehtiin kortti ja mä kirjotin pienen kirjeen. Myös pienempi osallistui tähän yrittämällä matkia miten kirjotetaan maamo ja mutisemalla samalla monta kertaa 'maamo maamo' (I'm not kidding).  Laitoin kortit ja kirjeet talteen, ehkä niitä on kiva joskus vielä lukea.

Multa kysyttiin mikä on lempimuisto mutsista. Mieleen tuli asioita viimesiltä kuukausilta, viimesiltä vuosilta, kunnes lopulta päästiin mun lapsuuteen. Mun lempiparasmuisto on varmasti se, miltä lapsena tuntui kiivetä mutsin syliin ja mutsin halaukseen. Se sellanen aukottoman turvallinen, rakas, tärkeä paikka, jossa mikään ei uhkaa ja on sellasena täydellisen rakkauden ympäröimänä. Se kosketuksen tuoma lämpö ja turva, jollasta ei missään muualla voi kokea.

Yhtäkkiä mieleen tuli kanssa hetki viimesiltä kuukausilta. Löysin äidin itkemästä yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa. Koska sattui. Pidin mutsia pitkään pitkään halauksessa ja silitin väsyneen itkuista. Seuraavana päivänä mutsi kertoi kivun hetkellisesti vähentyneen kosketuksen myötä. Ymmärsin täysin, kosketus ei toimi kipulääkkeenä ainoastaan lapsille.

Tänään mä yhtäkkiä näin sen yhteyden, roolien vaihtumisen. Istuin autossa ja itkin. Ja ikävöin. Olispa mutsi täällä.


Monday, May 30, 2016

3v-10kk-30pv & 1v-7kk-4pv

Kuumuus palasi. Viime viikko oli monin päivin kuuma, ensi viikko tulee olemaan kuuma. Ihmiset kyselee toisiltaan Facebookissa miten aikovat viettää (lasten kanssa) nää kuumat päivät, kutsuvat toisiaan 'meillä on varjoisa pool, tulkaa tänne' tai 'me mennään sisäleikkipaikkaan, tulkaa mukaan'. Isompi tuskailee sisällä kun on niin kuuma ja haluaa olla vaan pikkareissa ja uimassa. Pienempi harjottelee pukemista, eikä ole moksiskaan vaikka päällä olisi muutama kerros vaatteita ja jalat uikkareiden samassa lahkeessa (tosin tässä vaiheessa luultavasti kuuluu turhautunut 'apuu! Apuu!').

Pienempi on opetellu puhumaan. Tai siis onhan se jo pitkään laukonut osuvia sanoja osuviin välein, mutta nyt on bongattu myös ensimmäiset sanaparit. Niitä on so far kolme:
- Kakka pönttöön. (tokihan aloitetaan vessajutuilla)
- Isi tohon. (ohjeistus puistossa keinussa)
- Tähän book. (potalla kakalla ollessa jakkaralle kirjaa)

Kävi kanssa 18kk lääkärintarkastuksessa. Tätä varten mun piti täyttää kyselylomake, jossa tiedusteltiin mm. lyönkö lastani. Lisäksi annettiin kaikenlaisia ohjeita, kuten että parkkipaikoilla täytyy pitää lapsi lähellä ja nakkeja ei saisi syöttää (täällä nitriitti ei ole ongelma (koska suurin osa nakeista on nitriitittömiä), vaan se, että se on yksi suurin lasten tukehduttaja). Myöskin pitäisi juottaa kokomaitoa ja rasvaisia lihatuotteita, koska jonkun teorian mukaan nimenomaan eläimen rasvasta saa jotain sopivia rasvahappoja neurologista kehitystä ajatellen.

Se on ihan ok, voit vähän tuohtua ja pyöritellä silmiä. Kyllä muakin huvitti miten erilainen ohjeistus suomalaisittain annetaan.

Kasvanutkin oli (vaikka mä olin vähän pää vinossa katsellut että onko se nyt vähän kuitenkin lyhyt. Varsinkin isomman vierellä. Tuntuu että pituuseroa on metri.) ja nykyään on keskiviivalla sekä pituudessa, että painossa.

Isompikin on kasvanut. Ainakin henkisesti. Teki nimittäin jotain sellasta, mitä mä en vieläkään pysty täysin käsittämään. Jotain sellasta, mikä on monille aikuisillekin vaikeeta jos ei mahdotonta. Jotain, mikä saa mut vieläkin ihan .. WOW. Siis WOW.

Se lopetti itse, omasta päätöksestä, vuosia kestäneen kynsien pureskelun.

Minä, jos joku tiedän miten vaikeeta kynsien pureskelua on lopettaa (ja päädyn vieläkin välillä tunkemaan kynsiä hampaitteni väliin) ja sitten tää laps ihan pelkällä tahdonvoimalla teki sen, vaikka alla oli ainakin pari vuotta tiivistä kynsien tuhoamista. Eikä se ollut helppoa! Monen monta kertaa tuskasteli miten vaikeeta on lopettaa, vaikka haluaisi. Mutta että vitsi sen kynnet näyttää terveiltä ja hyviltä! Ja vitsi että mä olen ilonen sen kanssa! 

Kruunattiin tää sen itse pyytämällä punasella kynsilakalla, joka ilmeisesti toimi jonkunlaisena motivaattorina tässä hommassa. Ja nyt on ihanat kimaltelevat kynnet. Mä en vieläkään voi uskoa, että tää tapahtui. 

Täällä on ollut paljon juhlimista ja iloitsemista! Ja ainii, meillä oli myös lapsivapaa muutama-tunti lauantaina kun babysitteri oli täällä. Juhlistettiin tätä viemällä auto pesuun ja käymällä syömässä hyvät burgerit ja juomassa hyvät milkshaket ulkona kahdestaan miehen kanssa. Oli aikamoista.


Astetta päheempi värityskirja.

Punaset glitter-kynnet!