Mä ajattelin tänne tullessa, että solahdan varmaan paremmin amerikkalaiseen kulttuuriin kuin brittiläiseen. Ja olin mä oikeassa, täällä on luontevampi olo (gnaah, muistan vieläkin sen Lontoon naapureilta joululahja yhden tapaamisen jälkeen -katastrofin). Hyvistä yrityksistä huolimatta kyllä se nyt vaan on myönnettävä, että tuon tuostakin putoan yllättäviin ja noloihin sudenkuoppiin, koska .. no suomi.
Oon kuitenkin yrittänyt minimoida kompastumiset mm. initioimalla small talkin ihan itse ja pitämällä vakiovastaukset valmiina mielessä. I'm good thanks, how are you? Have a good one! Thanks, terrific. Oh, your child is precious! I love her hat/shoes/shirt/skirt. Etc. On helpompaa hallita small talkia kun on itse se johdatteleva, kokeilkaa vaikka!
Mutta sitten aina tulee niitä yllättäviä hetkiä, joissa urpo-suomalainen astuu esiin ja on urpo.
Olin tuossa taannoin tanssitunnilla. Lähtiessä siinä muutama seisoskeli oven ulkopuolella ja sanoi mullekin heippa ja hauskaa että olit tunnilla ja see you next week!
Oikea vastaus olisi tietenkin ollut 'thanks ja see you next week!'.
Urpo-suomalainen vastaus meni jotakuinkin näin: Thanks and .. yeah, it was fun, I think I'll probably come next week, erm, I think, yeah, thanks, bye bye!
Ja sitten se meni autoon hakkaamaan päätään tööttiin. Koska siis. En mä ollut ajatellut asiaa ihan niin pitkälle, että tulisinko seuraavalla viikolla. Ja enhän mä nyt voisi VALEHDELLA niille, että tottakai tuun, jos en oo varma tulenko! Ja jos sanon, että see you next week, niin sitten hävettäisi kamalasti (vaikka en koskaan menisi enää uudestaan ja näkisi niitä missään), että menin sanomaan, että tuun vaikken tuliskaan. Ei me nyt niin tehdä!
Aargh.
Haha, niin joo, meidän naapurissa asuu aasialaisia. Kiinalaisia, heti ajattelin. Siellä on isoäiti kiinalaiseen tapaan hoitamassa lastakin. Selvä tapaus. Okei, kuulin myöhemmin, että ei ole isoäiti vaan nanny, mutta assosiaatio oli tehty, myöhästä vaihtaa.
Niinpä tuossa tavatessa kertoivat olevansa muuttamassa takaisin kotimaahansa ja kysyivät haluaisinko jotain heidän kalusteitaan, kun eivät kuitenkaan ota mukaan. Siinä lamppua raahatessa kysyin sitten sen inevitable kysymyksen: miksi ovat palaamassa Kiinaan.
Taiwaniin, korjasi ystävällinen mies.
Aargh. Mitäpä siihen vastata? En ainoastaan tehnyt itsestäni urpoa, vaan vahvistin stereotypiaa siitä miten valkoset ei erota aasialaisia toisistaan ja olettavat heti että kaikki on Kiinasta. Pyytelin vuolaasti anteeksi tahdittomuuttani samalla kun törmäilin niiden lamppu käsissäni ovenpieliin. Kohteliaat aasialaiset oli kohteliaita ja nyt mulla on olkkarissa lamppu, joka iäksi muistuttaa tästä onnistuneesta sosiaalisesta hetkestä.
Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että täällä olen alkanut ymmärtää ihan eri tavalla miksi suomalaisia pidetään niin hirveän huonokäytöksisinä. Me ollaan! Eikä vain silleen, että ei anneta puolituntemattomille naapureille lahjoja jouluna, vaan siis ihan semmosessa yhteenkuuluvuus- ja ystävällisyyshengessä.
Monesti amerikkalaista höttökulttuuria ja pinnallisuutta kritisoidaan, mutta mun on pakko sanoa, että varsinkin näin ulkomaalaisena se, että mulle puhutaan kauniisti ja ystävällisesti tekee mun olon tosi paljon tervetulleemmaksi (.. onko toi sana?) ja saa mut haluamaan hyvää myös näille ihmisille. Että mä olen osa jotain, mikä on 'me', eikä noi muut ja minä. Että me vedetään samaa köyttä, puhalletaan yhteen hiileen ja ollaan samalla puolella. Että tuntemattomat ihmiset toivottaa tervetulleeksi tanssitunnille ja moikkailee kivasti lähtiessä.
Ja vaikka se on vaan tapana täällä, niin silti mua hymyilyttää kun mun lapsia kehutaan tai mulle hymyillään. Vaikka tiedän, että se on vaan sanahelinää, niin se, että ihmiset on ystävällisiä toisilleen ja keksii toisistaan hyvää sanottavaa tekee kokonaisilmapiiristä ihan - isomman sanoja lainatakseni - tuhat-tuhat kertaa positiivisemman ja ilosemman.
Kerran kaupasta lähtiessä tultiin jonkun kiireisen miehen kanssa samaan aikaan oville ja mies kiireessään porhalsi mun ohi ja tajusi mun olemassaolon vasta siinä. Ja sitten se PYYSI ANTEEKSI ettei ollut jäänyt pitämään ovea mulle! Siis pyysi anteeksi!
(Juujuu, toki täälläkin on tylyjä dmv-virkailijoita ja yrmeitä kaupan kassoja ja joku yksittäinen nyreä äiti-ihminen)
Moni sanoo, että paikallisiin on vaikea ystävystyä, koska ne on vaan pintaystävällisiä eikä oikeasti kivoja. Tohonkaan en oo oikeasti vielä törmännyt (vaikka varmasti sitäkin löytyy). Toki mulla on aika pieni otos, mutta ne pari jenkkikaveria (eikä immigrantteja) jotka mulla on, on kyllä oikeasti tosi sydämellisiä ja niistä on tullut mulle läheisiä tosi nopeasti ja helposti.
Ja lapset, siis voi luoja lapset! Mä häkellyn jatkuvasti miten sosiaalisesti taitavia ne on! Miten ne pienestä pitäen osaa perus-smalltalkin, miten taitavasti ne keskenään ratkoo ongelmiaan (puhumalla!) ja miten ne leikkii keskenään. Miten ne puhuu vanhemmilleen. Miten ne puhuu sisaruksilleen. Let me tell you, ai-van erilaista kuin mitä oon tottunut kuulemaan. Kun täällä jenkkilapset kehuu toistensa onnistumia kun suomalaislapset kilpailee siitä että 'eikun MINÄ olen parempi!'.
Muutama fundamentaalinen ero selittänee: täällä tosiaan jo tyyliin vastasyntyneille (ja koirillekin!) opetetaan 'say hello' (naureskelin tälle sillon pari vuotta sitten. Not so much anymore). Lapset kuulee vanhempien ystävällisen tavan puhua vieraille (ja toisilleen) ja ottaa oppia siitä (vanhemmat myöskin - no varsinkin tällä rikkaalla, hyvinvoivalla ja sillä tavoin hyvin kapealla ja vinoutuneella alueella - puhuu tosi kauniisti lapsilleen).
Sosiaalisten taitojen opettelua pidetään tosi tärkeänä myös preschooleissa ja kouluissa. Aikuiset puhuu vieraistakin lapsista 'kavereina' ja kannustaa menemään tutustumaan. Ja vielä yksi hyvin tärkeä: introverttiys on ok, mutta sosiaalinen taidottomuus ei. Myös ujot, hiljaiset ja introvertit osaa sosiaaliset taidot, eikä pelkää käyttää niitä! Mun mielestä mahtavaa ja tässä asiassa voisi meillä suomalaisilla olla parantamisen varaa.
Muutoksia omaan suhtautumiseeni täällä oon huomannut. En enää pidä ok:na sitä, että ujo isompani vetäytyy mun taakse eikä tapaamistilanteessa tervehdi. En tietenkään painosta tai tee asiasta isoa numeroa, mutta oon alkanut ottaa leikkeihin ja muihin mukaan enemmän tervehtimisiä ja ollaan puhuttu, että jos ei halua sanoa moi, niin on ihan ok vaikka vilkuttaa. Vaikka yhdessä sormella. Ja kas: isompi huutelee mun mukana talonmiehille hello:ta ja on alkanut vilkutella tuntemattomille. Mies raportoi sen vastanneen jopa naapurin small talkiin 'I'm good'.
Toinen muutos on se, että leikkikaverin iällä ei ole merkitystä, kaikkien kanssa leikitään. Toki isompi pääsee harjottelemaan leikkimistä pienemmän kanssa jatkuvasti, mutta tää on ehkä ollut enemmän mun omassa päässä. Oon aina ajatellut, että etsin isommalle leikkikaveria täsmälleen samanikäisistä (en oo varma onko tää vaan minä, vai joku suomikulttuurijuttu) lapsista. Mutta täällä lapsia katsoessa oon alkanut tosi paljon kyseenalaistaa tätä hölmöä ajattelua. Kaikenikäiset lapset leikkii keskenään ja on mieletön rikkaus osata olla kaikenikäisten kanssa ja keksiä leikkejä, joissa on kaikille oma, luonteva ja mukava rooli.
Sanottakoon tähän vielä, että mä olen ollut oikein malliesimerkki kakarasta, joka ei halua ottaa pienempiä leikkiin mukaan ja sulkea kavereiden pikkusisarukset (ärsyttävinä kiljukauloina) leikin ulkopuolelle. Ja jonkun (aikuisen) olisi todella pitänyt kouluttaa mua tän suhteen.
Mutta joo, miettiessäni ulkomaalaisia, jotka tulee Suomeen - on helppoa tajuta miksi ne tuntee olonsa niin vieraiksi ja ulkopuolisiksi. Ei meidän tarvi edes yrittää olla luontaantyöntäviä, meidän peruskulttuuri tekee sen meidän puolesta. Ehkä tässä olis mahtava tilaisuus kasvattaa seuraavasta sukupolvesta vähän erilaista.
Oon kuitenkin yrittänyt minimoida kompastumiset mm. initioimalla small talkin ihan itse ja pitämällä vakiovastaukset valmiina mielessä. I'm good thanks, how are you? Have a good one! Thanks, terrific. Oh, your child is precious! I love her hat/shoes/shirt/skirt. Etc. On helpompaa hallita small talkia kun on itse se johdatteleva, kokeilkaa vaikka!
Mutta sitten aina tulee niitä yllättäviä hetkiä, joissa urpo-suomalainen astuu esiin ja on urpo.
Olin tuossa taannoin tanssitunnilla. Lähtiessä siinä muutama seisoskeli oven ulkopuolella ja sanoi mullekin heippa ja hauskaa että olit tunnilla ja see you next week!
Oikea vastaus olisi tietenkin ollut 'thanks ja see you next week!'.
Urpo-suomalainen vastaus meni jotakuinkin näin: Thanks and .. yeah, it was fun, I think I'll probably come next week, erm, I think, yeah, thanks, bye bye!
Ja sitten se meni autoon hakkaamaan päätään tööttiin. Koska siis. En mä ollut ajatellut asiaa ihan niin pitkälle, että tulisinko seuraavalla viikolla. Ja enhän mä nyt voisi VALEHDELLA niille, että tottakai tuun, jos en oo varma tulenko! Ja jos sanon, että see you next week, niin sitten hävettäisi kamalasti (vaikka en koskaan menisi enää uudestaan ja näkisi niitä missään), että menin sanomaan, että tuun vaikken tuliskaan. Ei me nyt niin tehdä!
Aargh.
Haha, niin joo, meidän naapurissa asuu aasialaisia. Kiinalaisia, heti ajattelin. Siellä on isoäiti kiinalaiseen tapaan hoitamassa lastakin. Selvä tapaus. Okei, kuulin myöhemmin, että ei ole isoäiti vaan nanny, mutta assosiaatio oli tehty, myöhästä vaihtaa.
Niinpä tuossa tavatessa kertoivat olevansa muuttamassa takaisin kotimaahansa ja kysyivät haluaisinko jotain heidän kalusteitaan, kun eivät kuitenkaan ota mukaan. Siinä lamppua raahatessa kysyin sitten sen inevitable kysymyksen: miksi ovat palaamassa Kiinaan.
Taiwaniin, korjasi ystävällinen mies.
Aargh. Mitäpä siihen vastata? En ainoastaan tehnyt itsestäni urpoa, vaan vahvistin stereotypiaa siitä miten valkoset ei erota aasialaisia toisistaan ja olettavat heti että kaikki on Kiinasta. Pyytelin vuolaasti anteeksi tahdittomuuttani samalla kun törmäilin niiden lamppu käsissäni ovenpieliin. Kohteliaat aasialaiset oli kohteliaita ja nyt mulla on olkkarissa lamppu, joka iäksi muistuttaa tästä onnistuneesta sosiaalisesta hetkestä.
Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että täällä olen alkanut ymmärtää ihan eri tavalla miksi suomalaisia pidetään niin hirveän huonokäytöksisinä. Me ollaan! Eikä vain silleen, että ei anneta puolituntemattomille naapureille lahjoja jouluna, vaan siis ihan semmosessa yhteenkuuluvuus- ja ystävällisyyshengessä.
Monesti amerikkalaista höttökulttuuria ja pinnallisuutta kritisoidaan, mutta mun on pakko sanoa, että varsinkin näin ulkomaalaisena se, että mulle puhutaan kauniisti ja ystävällisesti tekee mun olon tosi paljon tervetulleemmaksi (.. onko toi sana?) ja saa mut haluamaan hyvää myös näille ihmisille. Että mä olen osa jotain, mikä on 'me', eikä noi muut ja minä. Että me vedetään samaa köyttä, puhalletaan yhteen hiileen ja ollaan samalla puolella. Että tuntemattomat ihmiset toivottaa tervetulleeksi tanssitunnille ja moikkailee kivasti lähtiessä.
Ja vaikka se on vaan tapana täällä, niin silti mua hymyilyttää kun mun lapsia kehutaan tai mulle hymyillään. Vaikka tiedän, että se on vaan sanahelinää, niin se, että ihmiset on ystävällisiä toisilleen ja keksii toisistaan hyvää sanottavaa tekee kokonaisilmapiiristä ihan - isomman sanoja lainatakseni - tuhat-tuhat kertaa positiivisemman ja ilosemman.
Kerran kaupasta lähtiessä tultiin jonkun kiireisen miehen kanssa samaan aikaan oville ja mies kiireessään porhalsi mun ohi ja tajusi mun olemassaolon vasta siinä. Ja sitten se PYYSI ANTEEKSI ettei ollut jäänyt pitämään ovea mulle! Siis pyysi anteeksi!
(Juujuu, toki täälläkin on tylyjä dmv-virkailijoita ja yrmeitä kaupan kassoja ja joku yksittäinen nyreä äiti-ihminen)
Moni sanoo, että paikallisiin on vaikea ystävystyä, koska ne on vaan pintaystävällisiä eikä oikeasti kivoja. Tohonkaan en oo oikeasti vielä törmännyt (vaikka varmasti sitäkin löytyy). Toki mulla on aika pieni otos, mutta ne pari jenkkikaveria (eikä immigrantteja) jotka mulla on, on kyllä oikeasti tosi sydämellisiä ja niistä on tullut mulle läheisiä tosi nopeasti ja helposti.
Ja lapset, siis voi luoja lapset! Mä häkellyn jatkuvasti miten sosiaalisesti taitavia ne on! Miten ne pienestä pitäen osaa perus-smalltalkin, miten taitavasti ne keskenään ratkoo ongelmiaan (puhumalla!) ja miten ne leikkii keskenään. Miten ne puhuu vanhemmilleen. Miten ne puhuu sisaruksilleen. Let me tell you, ai-van erilaista kuin mitä oon tottunut kuulemaan. Kun täällä jenkkilapset kehuu toistensa onnistumia kun suomalaislapset kilpailee siitä että 'eikun MINÄ olen parempi!'.
Muutama fundamentaalinen ero selittänee: täällä tosiaan jo tyyliin vastasyntyneille (ja koirillekin!) opetetaan 'say hello' (naureskelin tälle sillon pari vuotta sitten. Not so much anymore). Lapset kuulee vanhempien ystävällisen tavan puhua vieraille (ja toisilleen) ja ottaa oppia siitä (vanhemmat myöskin - no varsinkin tällä rikkaalla, hyvinvoivalla ja sillä tavoin hyvin kapealla ja vinoutuneella alueella - puhuu tosi kauniisti lapsilleen).
Sosiaalisten taitojen opettelua pidetään tosi tärkeänä myös preschooleissa ja kouluissa. Aikuiset puhuu vieraistakin lapsista 'kavereina' ja kannustaa menemään tutustumaan. Ja vielä yksi hyvin tärkeä: introverttiys on ok, mutta sosiaalinen taidottomuus ei. Myös ujot, hiljaiset ja introvertit osaa sosiaaliset taidot, eikä pelkää käyttää niitä! Mun mielestä mahtavaa ja tässä asiassa voisi meillä suomalaisilla olla parantamisen varaa.
Muutoksia omaan suhtautumiseeni täällä oon huomannut. En enää pidä ok:na sitä, että ujo isompani vetäytyy mun taakse eikä tapaamistilanteessa tervehdi. En tietenkään painosta tai tee asiasta isoa numeroa, mutta oon alkanut ottaa leikkeihin ja muihin mukaan enemmän tervehtimisiä ja ollaan puhuttu, että jos ei halua sanoa moi, niin on ihan ok vaikka vilkuttaa. Vaikka yhdessä sormella. Ja kas: isompi huutelee mun mukana talonmiehille hello:ta ja on alkanut vilkutella tuntemattomille. Mies raportoi sen vastanneen jopa naapurin small talkiin 'I'm good'.
Toinen muutos on se, että leikkikaverin iällä ei ole merkitystä, kaikkien kanssa leikitään. Toki isompi pääsee harjottelemaan leikkimistä pienemmän kanssa jatkuvasti, mutta tää on ehkä ollut enemmän mun omassa päässä. Oon aina ajatellut, että etsin isommalle leikkikaveria täsmälleen samanikäisistä (en oo varma onko tää vaan minä, vai joku suomikulttuurijuttu) lapsista. Mutta täällä lapsia katsoessa oon alkanut tosi paljon kyseenalaistaa tätä hölmöä ajattelua. Kaikenikäiset lapset leikkii keskenään ja on mieletön rikkaus osata olla kaikenikäisten kanssa ja keksiä leikkejä, joissa on kaikille oma, luonteva ja mukava rooli.
Sanottakoon tähän vielä, että mä olen ollut oikein malliesimerkki kakarasta, joka ei halua ottaa pienempiä leikkiin mukaan ja sulkea kavereiden pikkusisarukset (ärsyttävinä kiljukauloina) leikin ulkopuolelle. Ja jonkun (aikuisen) olisi todella pitänyt kouluttaa mua tän suhteen.
Mutta joo, miettiessäni ulkomaalaisia, jotka tulee Suomeen - on helppoa tajuta miksi ne tuntee olonsa niin vieraiksi ja ulkopuolisiksi. Ei meidän tarvi edes yrittää olla luontaantyöntäviä, meidän peruskulttuuri tekee sen meidän puolesta. Ehkä tässä olis mahtava tilaisuus kasvattaa seuraavasta sukupolvesta vähän erilaista.
 |
| Synttäritarvikekauppa. Pieni ja vaatimaton. |
Hehee, tämä on yksi suosikkiaiheistani - suomalaiset kun eivät todellakaan ole mitenkään hyväntuulisen kohteliasta kansaa :D Käyn työn puolesta paljon ulkomailla ja olen paljon tekemisissä muiden kuin suomalaisten kanssa, ja kyllä tosiaan harva kansakunta on näin epäkohteliasta kuin me... Elämä on niin paljon kivempaa, jos kaikki ollaan toisillemme kivoja. Ja tosiaan tuo puhumattomuus, se on vaan niin hassua. Ja outoa. Esim. se, kun jos suomalaisella on julkisessa liikennevälineessä ikkunapaikka, niin jäädään viereen seisomaan ja tuijottamaan sen sijaan, että sanottaisi ystävällisesti, että "anteeksi, minulla olisi paikka tuossa". Yritän parhaani, että osaisin kasvattaa poikani sillä lailla luontevan kohteliaiksi... Pidetään peukkuja.
ReplyDeletePakko laittaa tähän pari aiempaa avautumistani aiheesta:
http://ainalahellani.blogspot.fi/2014/06/next-in-line-please.html
http://ainalahellani.blogspot.fi/2014/05/terveiset-mielensapahoittajalta.html
Joo, tää on ollu kyllä silmiä avaavaa! Ja hyvät pohdinnat sulla :)
DeleteIso peukku. Vaikka täällä Pohjois-Saksassa on taatusti enemmän yrmynaamoja kuin Kaliforniassa niin voi kyllä olen huomannut saman eron ja voi kyllä olen samaa mieltä kanssasi. Etenkin kun tämän hymyilemisen ja silmiinkatsomisen jalon taidon voi näköjään vielä aikuisiälläkin oppia :)
ReplyDeleteNiin, siis jopa saksalaiset on meitä ilosempaa kansaa! :D
DeletePeukutan!
ReplyDeleteMä oon ollut koko ikäni ihmeellinen ikärasisti. Jostain kummasta on jäänyt samanikäisyysvaatimus päälle, joka on toki aikuistuessa hävinnyt. Liekö suomalaista mutta ainakin tuttua mulle.
Kaveriuden opettelu olis tärkeetä mutta ihmeesti se vääntyy kummiin muotoihin. Pitäis olla samanlaisia ajatusmalleja ja muuta sontaa... Miksi ihmeessä? Eikö ihmisten kanssa voi kaveerata, vaikka ajattelisivatkin eri tavalla? Tähän olen siis törmännyt, en tiedä onko näin muuallakin Suomessa.
Tulipa kovasti ajatuksia tästä mutta tohinan keskellä en oikein tavoita sitä, mitä yritän sanoa. Ens kertaan siis! :)
Joo, on kyllä ihan harvinaisen avartavaa ystävystyä ihmisten kanssa, joiden kanssa synkkaa, mutta ajatusmallit on aika erilaisia!
DeleteJa siis niin, ainakin Suomessa tosiaan tarhoissa lapset pistetään aika tiukasti iän mukaan samoihin ryhmiin? Tai ei ehkä kaikkialla..? No, mulla ei ole tästä omakohtaista kokemusta, mutta jotenkin näin olen ymmärtäny. Musta on ihanaa, että tuolla isomman preschoolissa on yksi ryhmä, jossa on 3-5 -vuotiaita ja ne siellä kaikessa sovussa leikkii keskenään. Toimii!
En ole kaikesta kirjoittamastasi aivan samaa mieltä.Kohteliaisuus on toki hyve,mutta tuo amerikkalainen " puhun,kehun,ulkoaopitun litanian tarkoittamatta mitään" ei kyllä uponnut minuun sen parin vuoden aikana minkä siellä asuin opiskelijana.Toki se tarttui itseenkin,maassa maan tavalla,mutta tavallaan olin pettynyt itseenikin kun se tarttui. En puolusta tällä perisuomalaista juroutta,mutta on ehkä jo vähän viime vuosisadalta väittää etteikö me matkustelleet nykynuoret osattaisi kommunikoida ja käyttäytyä.Meistä suomalaisista ei varmaan koskaan tule lipevän yliystävällisiä fraaseja toistavia hymynaamoja,mutta miksi ihmeessä tarvitsisi! Meidän perusluonteemme,noin yleistäen,on hitaammin lämpenevä,eikä siinä ole mitään pahaa. Jos joku jenkki pitää meitä nörtteinä,niin mitä sitten! Minä pidin,ja pidän edelleen,noin karkeasti yleistäen,heitä aika tyhmänä kansakuntana.Hämmästyin yliopistolla ikäisteni amerikkalaisnuorten huonosta yleissivistyksestä.Heille se Amerikka oli koko maailma ja muusta maailmasta he eivät sitten paljon mitään tienneetkään.Eikä sitä kyllä pystynyt peittämään mikään sujuva small talk,sitä todellisen sivistyksen ja tiedon puutetta.
ReplyDeleteJokaisella kansakunnalla on omat piirteensä,omat "hyvän käytöksen norminsa".Aasiassa hymyillään vaikka sydän itkisi ja kerrottaisiin kuinka surullisia asioita.Kasvojaan ei saa menettää vieraiden edessä jne. Mielestäni suomalaisten suurin ongelma on hyvän itsetunnon puute ja sitä tulisi lapsille opettaa ,kannustaa lapsia luottamaan itseensä.Silloin pärjää,on aito ,oli sitten luonteeltaan hiljaisempi tai vilkkaampi.Ympäristö ja asuinpaikka täytyy huomioida käyttäytymisessään,mutta meidän ei todellakaan tarvitse muuttua maailmalla kameleonteiksi vaan fiksumpaa on säilyttää oma identiteettinsä.Ei meillä itsellämmekään ole oikeutta vaatia että ulkomaalaiset omassa maassamme muuttuvat meidän kaltaisiksemme.Erilaisuus on sopivassa määrin rikkautta,ei rikos eikä pahe.Jospa me suomalaisetkin oppisimme vähitellen olemaan jatkuvasti peilaamatta itseämme muihin,olemaan miettimättä mitä muut meistä ajattelevat. Suomenruotsalaisena en ehkä itse niin koe tuota suomalaisten vuosisataista alemmuudentunnetta ruotsalaisia kohtaan.Uskallan olla aika hyvin oma itseni,suomalainen,aika maailmankansalainenkin nykyisin.En yritä muuttaa muita,mutta en koe myöskään tarvetta liikaa samaistua kulloiseenkin asuinmaahani. Erilaisuus on rikkautta.
Älä ymmärrä nyt minua väärin! Kyllä suomalainenkin small talk'ia tarvitsee ,mutta persoonallisuuttaan ei tarvitse kadottaa maailmallakaan.
Lämpimin terveisin Nea
Kiitos asiallisesta kommentista!
DeleteVarmaan nykynuorissa (ja varsinkin maailmaa enemmän nähneissä) on eroa, tosin mäkin olen (ainakin melkein :D ) vielä nykynuori, mutta silti mua tuon tuostakin hävettää oma .. miten sen nyt kuvailisi .. tahditon käytös - vaikka mä koen olevani ihan sosiaalisesti taidokas ja huomioonottavainen ja empaattinen ja mitänäitänyton.
Oon useammalle kaverille sanonut jo tutustumisvaiheessa, että jos ja kun sanon jotain, mikä teistä tuntuu kamalan epäkohteliaalta tai jopa loukkaavalta, niin anteeksi, se ei ollut tarkotus. Koska Suomi.
Ja tämä nyt sinällään ottamatta kantaa siihen onko se parempi vai huonompi, mutta vain se, että voin ymmärtää hyvin miksi suomalaisia pidetään huonotapaisina.
Mä myöskin vähän vieroksun sitä, että kokonaista kansakuntaa (vaikkakin karkeasti yleistäen) pitää tyhmänä - oikeastaan millään otannalla. Amerikka on Euroopan kokoinen paikka, jossa on kulttuurejakin melkeinpä yhtä paljon. On paikkoja, joissa törmää enemmän vähemmän koulutettuun väkeen ja on paikkoja, joissa törmää enemmän koulutettuun väkeen.
Koulutusjärjestelmä täällä taitaa painottaa aika vahvasti Amerikan historiaan, mutta se ei tee ihmisistä tyhmiä. Totta puhuen en muista, että mä olisin koulussa tunneilla lukenut juuri mitään Amerikan historiasta (tai sitten nukuin ne tunnit :D ), mutta maailman sotia ja Euroopan (ja tietenkin Suomen) meillä painotettiin todella. Jos päätyisin keskustelemaan jonkun amerikkalaisen kanssa Amerikan historiasta, voisi olla melko kiusallisen hiljaista mun osalta :D Kuten myös Aasian tai Afrikan historiasta.. Totta puhuen en muista historian tunneilta muuta kuin Suomen historian, maailman sodat ja antiikin. Tää voi olla kyllä toki mun henkilökohtainen ongelma ;)
Anyway. identiteettiä kadottamatta musta on mukavaa, että esimerkiksi tuntemattomat moikkaa täällä meidän asuntokompleksissa. Ei siinä sen kummempaa kuin sellainen yleisfiilis, joka nostaa esiin positiivisia tunteita! Ja btw, ennen tänne muuttoa jos joku olis kysynyt, olisin sanonut, että musta olis hirveää jos kaikkia pitäisi moikkailla ja kaikki moikkaisi mua ja tuntemattomien kanssa pitäisi puhua. Näin sitä fiilikset vaihtui :D
Nean kommentti kiteytti myös omat ajatukseni aiheesta. Lisäksi oon tosi ylpeä suomalaisuudesta ja meidän kulttuurista, kun matkustan tai tapaan ihmisiä muista kulttuureista. Enkä kyllä tunnista meidän sosiaalista kulttuuria luotaantyöntäväksi :D
ReplyDeleteVarmasti kaikki tuntuu sinulle virkistävän erilaiselta, mutta itse en haluaisi pinnallisten tapojen korvaavan meidän kulttuuriamme. Ihan liikaa ihannoidaan myös ekstroverttiä persoonallisuutta.
Täytyy vielä lisätä, että en tunnista ensimmäisten kommenttien kuvauksia suomalaisuudesta. En tiedä riippuuko siitä missäpäin Suomea on varttunut. Meidän maamme sisällekin mahtuu erilaisia käyttäytymistapoja.
ReplyDeleteMä arvelin, että saatan aiheuttaa vähän närkästystä tällä kirjotuksella joissain ihmisissä (en tiedä oliko sulle nyt närkästystä, mutta ainakin pään pudistusta, että 'eihän nyt ihan noin' :). Tää on sinällään jännää, että ennen ulkomaille muuttoa mä olisin ollut aina ensimmäisenä puolustumassa suomalaista kulttuuria ja meidän tapaa olla ja toimia ja tehdä. Että me ollaan just hyviä tällaisena, en mä halua moikata tuntemattomia tai small talkata kenenkään kanssa. Eikä me olla luotaantyöntäviä, me ollaan tosi lämpimiä .. kunhan vähän tutustuu!
DeleteYksi mikä sai mut kirjottamaan tästä oli Facebookissa lukemani keskustelu, jossa aikuiset ihmiset oli aivan täysin tosissaan sitä mieltä, että jos on viettämässä iltaa kahdestaan jonkun kaverin kanssa ja molempien yhteinen kaveri soittaa ja haluaisi hengata, niin on ihan ok olla menemättä tai kutsumatta mukana. Tai että jos lapsella on yksi kaveri kylässä ja kolmas tulee hakemaan leikkimään, niin on ok, että sille sanotaan, että tää nyt leikkii tän toisen kanssa, sua ei oteta mukaan.
Varmaan monien mielestä se on just noin. Mun mielestä ei. Mun mielestä on tärkeämpää kasvattaa sellasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, jossa kaikki otetaan mukaan, kuin sellasta, että on ok sulkea muita ulkopuolelle.
Ja mun mielestä ekstroverttiä persoonallisuutta ei ihannoida liikaa, vaan oikeastaan (ja jälleen kyseessä sama ryhmä, jossa näitä keskusteluja oon lukenut :D ) musta tuntuu tympeeltä, että introvertiksi itsensä lukevien ihmisten on ihan ok tylyttää 'ekstroverttejä', koska niiden katsotaan olevan jotenkin valta-asemassa (ainakin tän yhden ryhmän keskustelujen perusteella).
Kuten tuolla blogitekstissäkin sanoin, mun mielestä sillä ei ole merkitystä onko introvertti vai ekstrovertti (ja sitäpaitsi suurimmassa osassa ihmisiä löytyy molempia puolia!), tärkeintä on sosiaaliset taidot, jotka kaikkien pitäisi osata persoonallisuustyypistä riippumatta. Osata olla kohtelias ja ystävällinen ja huomioonottavainen vaikka ei huvittaisi just nyt puhua kellekään. Osata kieltäytyä loukkaamatta toisen tunteita. You know, perusjuttuja. :)
No mutta, en mäkään haluaisi pinnallisten tapojen korvaavan suomalaisten kulttuuria. Silti mä uskon, että siihen mahtuisi enemmän ystävällisyyttä.
Sitäpaitsi mun on pakko sanoa, että uskon jotenkin siihen, että kun ihmiset on oppinu pienestä pitäen etsimään toisissaan hyvää ja olemaan ystävällisiä toisilleen, niin ne oikeasti myös pitää toisistaan enemmän ja ajattelee enemmän hyvää muista ihmisistä. Koska niiden aivot on koodattu vauvasta asti tekemään niin.
Ja sen huomaa taas siitä, että kateuden sijaan ihmiset kannustaa toisiaan ja kattoo, että vau miten toi onnistuu, mäkin haluan ja aion! Tätä mä en ole Suomessa kauheasti kohdannut.