Friday, November 29, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 29 päivää

Tän viikon kohokohtia on ehdottomasti ollu pihalla nähty lumikko. Nyt se on vahvistettu. Asumme skutassa. 

Nappasin kuvankin luurillani:


Sanoisin melko hyväksi (kuvaa), ottaen huomioon kuinka samaan aikaan pitelin aloillani kahta (!) juoksuun pyrkivää tenavaa.

Muita viikon olennaisia. Ajattelin kokeilla vihdoin lapsen kanssa kävelemistä kauppaan. Rattaat tietenkin mukaan, mutta jos vaikka osan aikaa mentäisiin ihan rinta rinnan taapertaen. Ei kiirettä, kunhan etenemissuunta on suurin piirtein oikea. Koska autotie kulkee lähettyvillä ja laps on laps, laitoin sille kuitenkin hihnarepun selkään.

Nauratti. En ihan tiedä minkä ikäisenä voi alkaa olettaa lapsen kulkevan rattaiden vieressä suhteellisen nätisti, mutta ainakaan tää meidän laps ei ole vielä siinä iässä. Kulkeminen oli kuin olis yrittänyt koiranpentua totuttaa hihnaan. Kiskomista joka suuntaan (paitsi sinne kaupan), yritystä juosta ojaan, saada kieltä jäämään kiinni metallikaiteeseen (HRRRRR), protestointia ja tietty kaiken kruunaamista heittäytymällä maahan. 



Laps käveli noin 150m molempiin suuntiin, minkä lasken jo ihan voitoksi. Tätä pitänee harjotella myöhemmin uudestaan.

Tosta kielestä mainittakoon, että hoitotypy kertoi muisten hoitajien kanssa käydystä keskustelusta vakipuistossa. Keskustelussa oltiin todettu, että puiston vakkarikävijöistä meidän laps olis taatusti ensimmäisenä kieli liimaantuneena tolpassa. Great.

Viikon sydäri sen sijaan tuli keskiviikkona. Mies kertoi hoitotypyn raportoineen, että laps oli pudonnut liukumäestä päivällä, mutta vaikutti kuitenkin olevan ihan ok. Kesken tiimipäivän vastasin vähän hätkähtäen, että ok, hyvä että kaikki hyvin. Kotiin tultua sain vähän detaljoidumman raportin: laps oli kiivennyt liukumäen portaat/tikkaat ylös, istunut vähän liian reunalle ja kipannut siitä selkä edellä alas (!!).

Sydän pysähtyi. Liukumäen korkein kohta tyyliin parin metrin korkeudella (myöhemmin tarkistaessa lähempänä kylläkin puoltatoista metriä). Tikkaat jyrkät (tarkistaessa huomattavasti muistikuvaa vähemmän jyrkät. Mut anyway). Silmien edessä rullasi kuva lapsesta putoamassa uudestaan ja uudestaan joka kerta erilaisella, mutta yhtälailla fataalilla lopputuloksella. Aivotärähdys. Halvaantuminen. Niskan katkeaminen. Kuolema.

No, lapsessahan siis ei ollut naarmun naarmua, kolhun kolhua. Oli kuulemma itkenyt vain hetken ja sitten ollut ihan fine. Raivosin miehelle, että MITEN SE EI VAHTINUT?! ja seuraavana päivänä (täysin ystävällisesti) tapahtuneesta jutellen hoitotypyn kanssa kävi ilmi, että typy oli kyllä vahtinut, mutta liukumäessä on vaikeeta olla yhtä aikaa ottamassa etu- ja takapuolelta vastaan (mikä on kyllä totta). Ja typy oli pelästynyt varmaan vähintään yhtä paljon kuin mä. 

Lopputuloksena alan pikkuhiljaa olla jo rauhottunut ja samaan aikaan luottamus hoitotypyyn on kasvanut. Se olisi voinut yhtä hyvin jättää kertomatta koko tapauksesta. Onneksi kuitenkin rohkeasti kertoi ja oli rehellinen. Lienee hyvä yrittää tottua siihen, että äksidenttejä sattuu ja läheltäpiti -tilanteita tulee. Niin kauan kun loppu hyvin kaikki hyvin, niistä voi oppia, mutta jossittelemaan ei kannata jäädä. Nimim. uneton Espoossa.

Tuesday, November 26, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 26 päivää

Viikonloppu taas vilahti ohi niin, ettei moi ehitty sanoa. Jotain jäi kuitenkin käteen. Verenpurkauma. Uusi sauvasekotin (edellinen hajosi, kun yritin vispata vispipuurosta kuohkeaa. Mitä tähän nyt enää sanoa....). Hiekkaa. Makaroonilaatikko. 

Oltiin lauantaina kummipojan 3v synttäreillä. Ne oli kerhotilassa, pesutuvan yhteydessä. Pesutuvasta löytyi hauska pyykinkuljetuskori, johon lapset, erityisesti tää meidän, tykkäsi kiivetä matkustelemaan ja vaati tietty jonkun sitä kärryä työntämään (tääkin on ehkä joku Vaihe - nykyään asettuu mihin tahansa liikutettavaan soppeen (kyy-kii (toim. huom. 'kyytiin'), ja ensin 'pu-ti-pu-ti-pu-ti' ja jos kukaan ei tule putputtamaan (työntämään/vetämään), niin vaativampi 'Ä! Ä! Ä!'. Tänään kärrynä toimi ämpäri.). Aikamme jaksettiin, kunnes teki mieli istua välillä alaskin. Niin, ja mä sain verenpurkauman käteeni, kun en osannut työntää järkevästi.

Onneksi työntäjiä löytyi sitten muista lapsista. Ensin synttärisankarin serkusta ja sitten itse synttärisankaristakin. Vähän meni hurjaksi meno ja kävin pelastamassa lapsen pois 'kumpi saa työntää' -selvittelevien poikien kyydistä. Laps itse ei ollut moksiskaan, vaikutti vaan viihtyvän, kun vauhtia riitti. Ja viihdyttiin kyllä mekin mainiosti, erityisen kivaa oli nähdä laps niin tyytyväisenä palloilemassa muiden lasten joukossa.

(Muuten. Puhelin + kamera, jolla saa oikeasti hyviä kuvia, myös hämärässä? Lumia 1020. Whoah. Alla kuva otettu neljän jälkeen varsin hämärällä pihalla (klikkaa isommaksi):


)

Sitten. Päätin tossa syksyllä, että Tänä Vuonna Ostan Joululahjat Ajoissa. Heh. Syksyn mittaan tavoite kuitenkin uudistui: Tänä vuonna hoidan joululahjashoppaukset kotisohvalta. Hyvänen aika, because I can! Ja olin kuin olinkin riittävän ajoissa liikkeellä, että ulkomailtakin hitaasti valuvat paketit ehtii (pitäisi ehtiä......) jouluksi.

Ihan niin ruusuista tääkään ei tietty ollut. Koska valikoima netissä on huikeasti laajempi, keksin tietty kaikkia Maailman Makeimpia lahjoja, joita pistin ostoskärryny täyteen - vain kuullakseni kassalla, että sorry, no can do. Emme shippaa sinun pohjoiseen kolkkaasi. Vähän meni hermot. 

Onneksi tosi hyviä lahjoja löytyi Suomestakin. Jopa niin hyviä, että piti tilata itsellekin - tai siis krhm. Lapselle, näin ennakoivasti pari vuotta ajoissa. Nimittäin Kinetic Sand - hiekkan ja muovailuvahan sekotus. Ja niin onko VÄHÄN makeeta?! No on! Tilasin paketin miehen 10v kummipojalle ja toisen meille itellemme. Tai siis lapselle. Odottamaan. You know, lahjat etukäteen ajoissa. Pari vuotta. Toi on ihan turvallista ja myrkytöntä (ainakin so they say) ja veikkaan lapsen saavan tosta iloa jo esim. vuoden kuluttua.

Tämä ei ole yhteistyössä kenenkään kanssa, mutta siis ostin tuon www.leikkien.fi -kaupasta, joka vaikutti kaikenkaikkiaan ihan hyvältä puljulta, myöhempiäkin leluostoksia ajatellen.

Erityisesti tää lämmittää ehkä nyt talvella, kun hiekkis on jäässä (surkeus!). Puistot on yhtäkkiä monta astetta tylsempiä...

Anyway. Sunnuntai-ilta. Perinteiset bannarit iltapalaksi (tällä kertaa taikinassa myös maitoa ja kauraleseitä vähän rikastuttamassa) ja sen jälkeen innokkaasti vessan lavuaarille 'tätii, tätii' (käsii, pesemään kädet). Ja tulihan sitten se unikin lopulta.

Viikonloppu kuvina:

Vas. ylä: pyykkikärry. Ylä kesk: puti-puti-ämpäri + myyrä. Oik. ylä: uuni kuuma =
patalaput kouraan (makaroonilaatikkoa katsellessa). Ala: hiekkis jäässä, keinutaan hetki.

Sunday, November 24, 2013

Auta!

Oon luultavasti keskivertoa herkempi tyyppi näissä jutuissa, mutta kuten aiemminkin oon todennut, en meinaa enää nykyään kestää kauheita, (erityisesti lapsiin liittyviä) uutisia ollenkaan. Oon taas viikonlopun potenut yhtä hirveetä uutista, josta en edes lukenut kuin otsikon ja yhden rivin tiivistelmän (koska joku postasi Facebookkiin, enkä ehtinyt pysäyttää lukemista ajoissa). Perus: oksettaa ja fyysisesti sattuu. 

Välillä löydän itteni ihan epätoivon partaalta. Miksi miksi miksi tein lapsen näin kamalaan maailmaan? Joka puolella hätää, kipua, surua, pelkoa, nälkää. Ja niin paljon lapsia nytkin sen kaiken keskellä (kyllä myös aikuiset ja vanhuksetkin kokee hätää ja tarvitsevat apua - tarkoitus ei ole sulkea pois. Tällä hetkellä lapset ovat lähinnä sydäntä). 

Mitä yksi ihminen nyt voi tehdä?

No, yksi ihminen voi tehdä vaikka mitä. Aikani tuskailtuani ryhdyin SOS -kylän kautta kummiksi yhdelle lapselle. Tippa valtameressä, mutta massoilla alkaa olla jo vaikutusta ja yksikin autettu lapsi on enemmän kuin ei yhtään. 

Eli hei autetaan, jooko? Filippiineillä on tällä hetkellä extrahätä. Räjähdysmäinen määrä orvoksi jääneitä lapsia, ilman toivoa tulevaisuudesta, kodittomia, perheistään eksyneitä, ei ruokaa, ei juomaa, ei kattoa pään päälle, ei tulevaisuutta. Tapoja auttaa on monia, tässä pari esimerkkiä:

Täällä voit ilmottautua Filippiiniläiselle lapselle kummiksi.
https://www.sos-lapsikyla.fi/kummiksi-filippiinilaiselle-lapselle/




Yksi tapa on lahjoittaa Punaisen Ristin kautta - bloggaajilla on oma taifuunikeräyskin.

Voit lahjoittaa myös soittamalla tai tekstiviestillä:
  • Soita 0600-122 20 (20,28 € + ppm)
  • Lähetä tekstiviesti SPR numeroon 16499 (15 €)

Ja on täällä lähempänäkin avuntarvetta. Rouva Ruuhka tästä hyvin kirjoittikin. Lyhykäisesti, ne fasiliteetit, joissa (valtakunnallisesti) spesialistit koittavat hoitaa niitä pieniä, kaikkein sairaimpia pikkusiamme, ovat hajoamassa käsiin.  Kai jokainen toivoisi omille (ja ystävien lapsille) ne parhaat mahdolliset hoitotilat?

Autetaan. Täällä voit katsoa miten.


Wednesday, November 20, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 20 päivää

Mistä tietää, että lapsi on vähän puolikuntoinen? No, tukkoisenrohiseva herääminen yöllä on kyllä yksi hyvä vinkki. Räkää valuva nenä toinen. Varmin merkkin on kuitenkin se, että yhtäkkiä ah niin rakastettu (flunssaan tarkotettu) nenäsuihke, jota on pyytämällä pyydetty monta kertaa päivässä, ei enää käy. Ollenkaan. Ilmeisesti suihkaus suolavettä nenään ei ole myöskään ideaali herätys. Tästä lapsi jaksoi muistuttaa mua lähes tunnin verran kahden ja kolmen välillä viime yönä.

Kaikenkaikkiaan vähän väsyttävä viikko. Pakkasin lapselle leluja mukaan hoitoon, ihan että sillä olisi jotain omiakin siellä. Mukaan lähti mm. torvi, joka soittaa lurituksia nappeja painamalla, mutta jossa ei ole lainkaan OFF-kytkintä. Laukkuja oli neljä (don't ask). Lapsia vain yksi, mutta joka sitäkin hanakammin ei olisi halunnut ollenkaan autoon vaan hiekkikselle leikkimään. Eikä olisi halunnut ulkovaatteita päälle, vaan olisi halunnut imeskellä avaimia (joka on siis kiellettyä).

Hiki valuen taistelin laukut ja lapsen autoon. Takaluukkua sulkiessa torvi soitti fanfaarin. Todellisia onnenhetkiä.

No, oikeasti viikko on ollut ihan oikeasti ihan täynnä ihania onnenhetkiä, vaikka lowt onkin ollu välillä aika low. 

Laps oppii ja matkii. Kun lapselle antaa porkkananpalan vietäväksi pupulle, lähtee se kovaan ääneen kutsuen 'pouupouuuuu!', juuri kuten mekin - tosin hyyyyvin leveällä u:lla. Jopa suoraan unesta herätessä, jos mies on juuri ruokkimassa pupua. Joka kerta naurattaa. Ja pakko myös ilahtua miten laps jaksaa muistuttaa aina sitä autosta ulos ottaessa, että pää (ja taputtaa päätään). Myös ollessaan lähes unessa. Ilmasuvoimakin niin paljon kasvanut. Leikkeihin tulee hän kutsumaan mukaan (kiskomalla paidasta tai työntämällä jalasta) ja ne leikit, vitsi ne leikit!

Pandat on ihan superhitti. Niitä (edelleen) syötetään, siirrellään, tuodaan sänkyyn first thing heräämisen jälkeen ja pandamammaa tanssitetaan korvasta pidellen musiikin tahtiin. Niin liikuttavaa! En tiennyt, että panda-love on periytyvää.

Nykyään myös tekee on muodostunut kysymykseksi, kun laps haluaa tietää, että mitä ihmettä tapahtuu (esim. mun surauttaessa teharilla smoothiet). Suuret silmät katsoo ylös: tekee?? Tänään myös kuultiin ensimmäinen melkein lauseeksi laskettava. Mummu ripusti meidän olkkariin verhoja. Laps sitä katselemaan ja totesi: Mummu. Tekee. Sanojen välissä oli selkeä tauko, mutta ehkä tässä oli alku-lause (vähän niinkuin alkuameeba, josta sitten muodostuu jotain oikeeta).

Pakko myös mainita, miten tyyppi harjottelee sanaa 'aurinko'. Tällä hetkellä se on something along the lines of kaurnknk, mutta aina sen sanottuaan (ja aurinkoa osotettuaan) leviää sen kasvoille voitonriemuinen virnistys. osasin! Ja me tietty taputetaan vähintään yhtä innoissaan tästä.

Ja tästä päästään viikon kahteen suloisimpaan juttuun. Ensimmäinen on laps, joka alkanut laulaa mukana iltalaulua. Ei nyt ihan nuotissa pysy tai sanoja vielä muista, mutta laulaa mukana! Onko sulosempaa, kysyn vaan! Varsinkaan, kun tähän lisätään lapsen taipumus kutsua maamoa nimellä 'maamoni'. Voisin vaikka vannoa, ettei olla vielä käyty läpi suomen kielen genetiivimuotoja, mutta niin se sanoo, maamoni. 

On se vaan niin, että voisin päivät vaan halia ja silitellä ja pussailla lasta. Tosta tyypistä ei koskaan saa kyllikseen.

Ja aargh, viime öisen valvomisenkin jälkeen (valvoin vielä tunnin ihan itsekseni kolmesta neljään surren maailman pahuutta nälän kurniessa vatsassa) kello on TAAS sata ja oon vieläkin valveilla. Ja miksi? No joululahjakuvia ja blogia ja ja ja ....

Monday, November 18, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 18 päivää

Huolimatta siitä, että on meneillään Leluteekin ihana onnenhetkien viikko, ihan vastapainoksi nyt ajattelin kertoa niistä mua koettelevista haastavista jutuista.

Mun mielestä elämä lapsen kanssa on melko iisiä keskimäärin. Mua ei haittaa etten voi olla jatkuvasti riekkumassa jossain ulkona tai mitä-näitä-muita-rajotteita. Mä nautin (!!) lapsen kanssa touhuamisesta, vaikka monen tunnin leikkirupeama imeekin mehut aika hyvin. Laps syö pääsääntöisesti hyvin, ei ole nirso ja ruokailuhetket on sotkuisia, mutta ilosia.

Raskain asia tässä arjessa mulle on ajanpuute. Lapsen ollessa hereillä kaikki aika kuuluu yhteisissä leikeissä / lapsen valvomisessa (koti on jo mahdollisimman lapsiystävällinen, mutta silti toi kiipeisi JOKA PAIKKAAN). Ja siinä missä nautin lapsen kanssa touhuamisesta, se tuo tiettyjä rajotteita elämään. On esimerkiksi turha yrittääkään hoitaa mitään edes lyhyttä, pientä ja nopeaakaan tietokoneella. Ruoanlaitto onnistuu jotenkuten, mutta sekin usein osittain laps lonkalla. Pyykinlaitto kyllä onnistuu, varsinkin kun on noin innokas pyykkääjä. Toisaalta, tyypiltä alkaa valua kyyneleet silmistä, jos pyykkipussikyyti loppuu liian lyhyeen.

Se tarkottaa kuitenkin käytännössä sitä, että arjen muut juoksevat asiat täytyy hoitaa lapsen nukahdettua, ennen omaa nukkumaanmenoa. Tähän väliin mahtuu yleensä noin tunti-puoltoista. Toisinaan illat venyy, mutta se kostautuu seuraavan aamun herätyksessä.

Tunti-puoltoista, mitä siinä ajassa pitäisi ehtiä? Vastata sähköposteihin, järjestellä asioita, jotta meidän on koti valmiina ottamaan vastaan tänne muuttavaa äitiäni, ostaa joululahjoja, miettiä mitä ostetaan kummipojan synttärilahjaksi, miettiä mikä nojatuoli ostetaan olkkariin tyhjyyttään ammottavalle nojatuolin paikalle. Laittaa myyntiin nojatuolin paikkaa ennen täyttänyt pöytä. Valita ja ostaa lapselle millon mikäkin tarpeellinen vaatekappale. Olis kiva lukea Facebookkia vähän, päivättää blogia ja lukea muiden blogeja. Ehkä katsoa joku jakso jotain sitcomia ja syödä jädeä.

You can do the math. Mä olen onnetoman hidas päivittämään blogiani. Yhteen entryyn menee koko happy hour, turha yrittääkään ehtiä tehdä muuta. Niin, ja sitten se yhteinen aika miehen kanssa.

Mulle tulee aina joskus sellasia turhautumisen hetkiä, että aaaghhh, en ehdi mitään koskaan! Asiat jää jatkuvasti hoitamatta! Kaikki aina keskeytyy! Kun ei ole aikaa! Ja sitten toisaalta en tosiaankaan halua nipistää aikaa lapselta pois, duunissa käyvänä sitä on muutenkin sen verran vähän.

No, tämäkin elämänvaihe menee jossain kohti ohi ja sitten sitä aikaa on taas ihan liikaakin. Tältä erää pitää vaan oikoa mistä voi, postata blogia oikolukematta, ostaa sokkona JOKU nojatuoli ja vastailla sähköposteihin työmatkalla kännykästä yhdellä sanalla. Kummipojan synttärilahjaksi nappaan lapselta jonkun sen vähemmän käytetyn lelun. Ekologista kaiken lisäksi!


So there, valitinpas. 

Thursday, November 14, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta 14 päivää

Incidenttejä. Voi olla, että mielipiteeni on hiukan subjektiivinen, mutta meillä on kyllä paras laps.

***
Heräsin tänä aamuna kyljikkäin lapsen kanssa. Laps oli kippurassa mahallaan ja halasi mun käsivartta (toimi myös tyynynä). Kuuntelin lapsen tuhinaa hymyillen ja sohin pois aamukiukkusta pupua, joka oli ilmeisesti noussut väärällä tassulla ja hyppi pitkin sänkyä vaatien aamupalaa. Vilkasin kelloa. Vaille seittemän. Kului hetki. Laps liikahti ja avasi silmät. Katsoi mua ja sanoi: 'Oho.'

***
Tiskikone piippaili valmistumistaan. Menin avaamaan luukun ja päästämään pahimmat höyryt pois. Laps uteliaana perässä, tiskikonehan on yksi parhaista tekemisen kohteista. Varotin lasta, että astiat on tosi kuumia, niitä ei voi nyt ottaa ja löyhyttelin kuumaa höyryä pois. Laps katsoi hetken, kääntyi, avasi laatikon takaansa ja palasi tiskikoneen äärelle molemmissa käsissään patalaput. Olin että whoah.

***
Pandoista on tullut hitti. Pandoja on siis neljä: jättimäinen mammapanda, pienehkö pikkupanda, pieni vauvapanda ja mini minipanda. Kaksi ensimmäistä on mun lapsuudesta, vauvapanda liittyi seuraan tällä vuosituhannella ja minipanda oli lahja lapselle työkaveriltani.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen pandat on kuin onkin ollu mukana kuvioissa jatkuvasti. Jos ne pistetään takasin kaapin ylähyllylle nukkumaan, hetken päästä laps osottelemassa vaativasti ylös ja 'nalle! nalle!'. 

Pandoja siirrellään ympäriinsä ja sitten niille juotetaan / syötetään jotain. Osotetaan monta kertaa, että 'nenä nenä nenä!'. Ja liikuttavan tärkeänä laps tuntuu pitävän sitä, että pandat pysyy yhdessä. Yleensä mammapanda siirretään kovalla ähinällä (ja äidin säntäilevällä avustuksella) jonnekin ja pienemmät pandat tuodaan perässä mammapandan syliin. Äitiinsä tullut tyyppi.

***
Mainitsin joskus lapsen oppineen tuikihyödyllisen sanan: nänni. Koska kyseinen sana ei varsinaisesti oo meillä kuitenkaan aktiivikäytössä, en uskonut lapsen muistavan sitä kauhean hyvin. Hah. Laps on nyt edennyt pisteeseen, jossa löytää jo OMAT nänninsä. Molemmilla käsillä. Toisinaan yllättyen iloisesti, toisinaan pohdiskelevasti, toisinaan muuten vaan kokeilee: nänni. 

Laps ei kuitenkaan osaa vielä sanoa esimerkiksi 'isi'. 

Mutta sivuhuomautuksena on se kyllä mahtavaa miten lapset alkaa hahmottaa maailmaa ympärillään ja asiat pohdituttaa. Hoitotypy kertoi tänään lapsen hoitokaverin (4kk vanhemman) mietiskelleen ääneen, että '<hoitotypy> = Nainen'. Oli myös miettinyt onko isi nainen. Lähihoitajaksi kouluttautunut hoitotypy osasi kertoa, että ei ole.

***
Ja sitten vielä jotain musta itsestäni (but of course). Luulisin, että kyseessä on joku Espoon aiheuttama aivomato, mutta mun tekisi yhtäkkiä mieli hamstrata jouluvaloja ja pistää oikein kunnon joulukoristeet meidän pihalle. So far vain omenapuu on joutunut tän kaiken kohteeksi, mutta haluaisin lisää. Enemmän! Valoa! Musta tuntuu, että meidän naapureilla, jopa niillä jotka istuvat kaiket päivät aamutakeissaan ja pyjamissaan (myös arkisin) pihallaan polttamassa tupakkaa, on kodikas ja kiva piha. Meidän piha on karu. Nyyhk.

Kynttilöitäkään en oo hirveämmin polttanut aiemmin (ehkä kerran vuodessa?), mutta nyt yhtäkkiä ne on ah niin tunnelmallisia ja voi että, pitäisi ostaa lisää, eihän nää 20 tuikkuastiaa riitä mihinkään!

Syytän Espoota. Ja sen huonoa kaavotusta. Ei nyt suoranaisesti liity tähän, mutta kuitenkin.

ps. saatiin VIHDOIN autoon sisälämmitys! Naapurin auton ikkunat jäässä, meitsin ei tarvinnu skrabata sekuntiakaan!



Monday, November 11, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 11 päivää

Vähän voin kehua: meillä ei pääse pyykit kerääntymään, vaan pyykkikori on jatkuvasti lähes tyhjillään! Ihan omaksi (tai edes miehen) ansioksi tätä ei kuitenkaan voi kyllä laskea, vaan meillä(kin) asuu pyykkikoneen, pyykkikorin ja puhtaan (sekä likaisen) pyykin rakastaja.

Pyykkikori. Sen sisälle pääsee kiipeämään ja kun oikein pyytää, joku sen nappaa ja alkaa keinuttaa. Ja kun vielä pyytää vähän lisää, sinne saa mukaan (mumaä) pandan (nalle!) tai myyrän. Pyykkikori hoveroi ja lentelee välillä pitkin olkkaria, välillä sillä pääsee hissinä alakertaan (tai yläkertaan alhaalta) ja välillä se on tyhjä ja välillä täynnä. Lisäksi sinne on yksinkertaisesti vaan ihan fantastisen hulvatonta pudotella kamaa! Palikoita, rinkuloita, puhtaita ja likasia vaatteita, nalleja, you name it! Ja mikä parasta, luultavasti myöhemmin tapahtuu suloinen re-uniting, kun koriin pääsee matkustamaan.

Vanhemmille tästä on lähinnä kahvakuulallista hyötyä.

Pyykkikone. Laulaa käynnistyessään, laulaa valmistuessaan. Välissä piippailee, kun ohjelmaa valitaan ja joskus piippailee muuten vaan (lähinnä kuivuri - ERROR ERROR, tulkaa nyt hyvä ihme joku tyhjentämään tämä nukkakori/vesisäiliö! HALOO?). Samasta napista päälle ja pauselle. Siellä pyykit hyörii, piip piip.

(Mies kertoi, kuinka tänään pesukone oli piipannut valmistumislauluaan kesken kirjan luvun. Laps oli ponkassut samantien ylös ja juossut portaiden portille. Palannut hetken päästä tuskastuneen näköisenä, napannut kirjan miehen kädestä ja viskassut sen lattialle. Mitä ihmettä vielä istut siinä, etkö kuullu pesukonetta?! There's no time to waste!)

Puhtaat pyykit. Lajittelu, parasta ikinä! Pyykit lajitellaan pyykkilaatikosta (sellanen Ikean ritiläkori) veks ja sen jälkeen ei ole enää pyykkilaatikkoa, vaan on LAIVA, joka sanoo put-ti-put-ti-put-ti ja usein myös liikkuu keittiön ja olkkarin väliä. 

Kyllä, meillä pestään pyykkiä usein. Kyllä, siihen auttaa yksi maailman innokkain pyykinpesijä.


Sunday, November 10, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 10 päivää

Hei, mekin vietettiin isänpäivää! Vähän niinkuin, anyway..

Mulla on isänpäivään (ja muihinkin vastaaviin) aika ristiriitainen suhtautuminen. Haluaisin tehdä päivästä erityisen, kokata hienoa ruokaa, juhlistaa ja jopa vähän pönöttää. Lahjaa ja korttia ja antaa isille aivan erityinen Olo. Todellisuudessa sitten taas tämmösten järjestäminen stressaa. Viime vuonnahan meni joksenkin alta riman, mutta tänä vuonna olin hiukan ryhdistäytynyt. Oli sentään (paketoitu!) lahja (koska sellainen tuli vastaan ihan etsimättä), itsetehty (siis laps teki) kortti, jossa väreinä mustikkaa, puolukkaa ja tussia ja aamiainen vuoteeseen. Mutta siihen se jäikin. 

Päiväuniaikaan kiukkusin (päässäni) miehelle, joka pesi meidän kylppäriä (!??), koska kuvittelin pesuäänien herättäneen lapsen kesken päiväunien (...). Sitten nukahdin itse sohvalle ja mies jatkoi kodin pesemistä. Heti puolentoista tunnin kuluttua, kun heräsin, lapsikin oli hereillä ja leikkivät iloisesti puhtailla pyykeillä. Ei ehkä miehen ideaali isänpäivä. Huomautettakoon, että kodin pesu (ja muukin toiminta) tapahtui ihan oma-alotteisesti, kuulemma kylppärissä haisi kakka.

Sitten taas vähän unijuttuja. Lapsella tuntuu olevan nyt tää verbaalinen oppiminen sellasessa vauhdissa, että se taas tulee uniin ja nukahtamisiin. Nytkin tuolta se huutelee 'tekee! tekee! nenä! nenä! pää! pää! (ja taputtaa myyrää päähän) mamane (avaimet)! mummu! pappa! mummu! maamone! mummä (??)! mummä! mummä!'. Nukahtamiset tuntuu menevän kahdella tavalla: joko viidessä minuutissa tai sitten kolmessa vartissa. Harmillisesti nää kolmen vartin nukahtamiset on ollu vallitseva trendi viime päivinä. Mutta en mä kyllä ihmettele, päässä varmaan surisee ihan täysiä.

Nukkumisesta myös sen verran, että laps on siirtynyt takasin meidän väliin nukkumaan (vai äh, joko mä tästä jossain aikasemmin sanoin?). Se alkoi joskus pienen flunssanpoikasen myötä ja tuli jäädäkseen. Yleensä siirto tapahtuu puolen yön maissa, toisinaan myöhemmin. Vaikka nukunkin varmaan sikeemmin pienemmällä joukkiolla sängyssä, onhan se tavallaan ihanaa ja hellyyttävää, kun yks painautuu kylkeen kiinni. Varsinkin, jos ottaa ne potkut selkään (ja naamaan. Joskus myös kaulaan) ilmasena hierontana. 

Tästä taidepläjäyksestä irtosi neljään kortiin.

Wednesday, November 6, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 6 päivää

Lapsen sanavarasto senkun kasvaa, melkein päivittäin tulee näitä mmmmmitä sä just sanoit?! -hetkiä. 

Pari päivää sitten laps vähän ähisi ja epäluuloisena kysyin 'mitä laps tekee..?' johon laps vastasi iloisesti 'kakan.' Katsottiin miehen kanssa toisiamme kas näin: o_O ja sitten mies kurkkasi lapsen vaippaan. Tru dat. Siellä oli kakka. Huomioitavaa tässä on se, että tähän asti kaikkina muina kertoina laps on vastannut tunnollisesti 'tekee!'. Ei me kyllä vieläkään ihan uskota, että se osaa taivuttaa sanoja.

Btw, nykyään laps myös menee, eikä vain tekee. Touhukas tyyppi.

Käytiin tänään suihkussa. Laps vaati päästä rinnalle ja sen siihen sitten otinkin. Kului tovi, kunnes laps lopetti, nousi ylös, katsoi silmiin hymyillen ja totes: Kiitti!

(Imetyksestä: Ei ole edelleenkään kokonaan loppu. Laps ei aktiivisesti halua, mutta tilaisuutta (maitobaari suojatta) ei kyllä päästä ohi. Tavallaan tuntuu hassulta, mutta järjellisesti siitä ei ole mitään haittaa - päinvastoin. Ja voiko sitä nyt toiselta kieltää mielihyvähormoneja? Elän edelleen siinä toivossa, että joskus sen oma kiinnostus lopahtaa kokonaan.)

Nykyään osaa sanoa jo pupu, mutta U taitaa olla aika vaikea vokaali. Aluksi tosin piti pitkään ponnistella, että suun sai oikeeseen muotoon U:ta varten. Ja tän päivän uutuus oli korkea 'niiauuuu', kun kirjassa näkyi kissa. Tää pysäytti ehkä eniten. Ei meillä oo tollasta opeteltu, tän se on oppinut hoidossa. Niin, siellä paikassa, jossa se on ihan itsenäisesti ilman äitiä ja isiä ja oppii asioita muilta! Jossa sillä on sitä sen Omaa Elämää! Apua!

Word count menee jossain kolmenkymmenen päällä. 

Sitten. Kuka osaa kertoa mitä tehdään sille osalle lapsen hiuksia, joka on takaraivolla, ja joka on jatkuvasti kauhea takkusotkupesä? Aina välillä ollaan koitettu (vauva)öljyllä hoitaa, mutta aika mitäänsanomattomin tuloksin. Älkää nyt soittako lastensuojeluun, mutta sipasin siihen vähän hoitoainetta (sitä ihan normaalia, aikuiselle tarkoitettua). Hiukset ovat olleet kauniit, taipuisat ja takuttomat tämän päivän. 

Mutta kertokaa nyt hyvät internetin äidit, että miten tämä kuuluisi hoitaa?

Monday, November 4, 2013

1 vuotta, 4 kuukautta, 4 päivää

Viime päiviltä:

Uroteko: vein auton huoltoon ja työnsin lapsen rattaissa viimeset puolisentoista kilometriä sateessa hoitoon. Enkä edes ottanut taksia kotiin (vaikka mieli teki), vaan köröttelin dösällä. Tunsin itseni sankariksi.

Ihanuus: laps, joka lähettelee maamolle kieli pitkällä lento(kieli)suudelmia (kieli ulos, käsi suulle) ja juoksee paikalle kysymään 'maamo?' kun Skype alkaa soida.

Jännitys: lauantain ristiäiset, joissa meistä tuli kummeja. Seremonia meni mielestäni ihan hyvin: laps oli sylissä ja myötäili kovaan ääneen papin puheita 'MM-mm!' (think: gospel-henkinen seurakunta). Koko aikaa ei jaksanut kuitenkaan myötäillä, vaan välillä oli päästävä vapauteen. Totesin paremmaksi vaihtoehdoksi päästää laps menemään painimatsin sijasta ja niinhän se hit the ground running ja säntäsi samantien seurakuntasalin ovelle. Vilkasi taakseen virnistäen ja paineli eteiseen. Näköyhteys kuitenkin säilyi, joten annoin mennä. Ja kyllähän se sieltä sitten palasikin ihan itse - onneksi.

Kikatus: Napapäristys on noussut taas hitiksi kotona. Ei tarvii kauaa sohvalla maata, kun laps huomaa tilaisuutensa tulleen. Kipittää paikalle, noistaa paidan helmaa, lähestyy napaa hitaasti, kieli pitkällä ja päästää ilmoille kunnon mehukkaan  päristyksen. Monta päristystä. Ja pakkohan on antaa samalla mitalla takas, right?

Rehab: Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, oon antanut lapsen välillä pelailla mun puhelimella taaperoille tarkotettua peliä (muutamia minuutteja kerrallaan ehkä kerran päivässä). Lisäksi laps on kulkenut luuri korvalla huudellen 'ahoo!', mikä on ollut noin muuten vain supersöpöä. Ipadia ollaan katsottu lähinnä kynsienleikkuun yhteydessä (tähän kuluu aikaa yksi Shaun the Sheep -teemabiisi) ja välillä oon antanut sen sohia ruutua ja kirjotella kummallisia hakusanoja.

No, anyway. Käyttö on ollut tarkoituksella varsin vähäistä, mutta SILTI tästä on tullut jo päivittäinen mankumisen aihe. En tiedä mitä ihme huumetta noi laitteet erittää, mutta laps on jo koukussa. Ja siinä vaiheessa, kun laitteiden perään haikailtiin, vaikkei ne ollu missään näkyvilläkään, tuli stoppi. Voi kyllä, rajoitan tässä alle puolitoistavuotiaan lapseni ruutuaikaa.

No, onneksi käyttö on ollu vähäistä muutenkin. Call me old fashioned, mutta mun mielestä tuon ikäisten lasten kuuluu vielä leikkiä leluilla, joilla joutuu käyttämään mielikuvitusta, eikä istua pasiivisena alas tökkimään ruutua. Ei mua pienissä määrissä se haittaisi, mutta harmillisesti näyttää siltä, että pienet määrät ei oikein riittäisi.

Ollaan me oltu ulkonakin välillä.