Monday, December 29, 2014

2v-5kk-29pv & 2kk-3pv

No onhan tässä nyt ollut korvatulehdus, laryngiitti, bronkiitti, masupipiitti sekä mulla vähän stressiitti. Ei nyt ehkä paras joulu, mutta onneksi kaikki tämä aikana, jolloin mieskin on saanut olla kotona kantamassa puklurättinsä kekoon. Joo, niitä hetkiä, kun isompi oksentaa mahan täydeltä lattialle ja matolle ja itkee syliin ja pienempi itkee jo valmiiksi sylissä. No, hauskempaa kaksin!

Onneks isompi on ollut vomit-free since Saturday-ee ja pienempi taas hengittelee, no vähän räkäsesti, mutta ilman vinkunaa. Mulla pientä euforiaa ilmassa - selvittiin hengissä tästäkin! Kaikki on taas riittävän hyvin, että käytiin (miehen palattua tänään töihin) lasten kanssa upeassa aurinkosäässä vähän ulkoilemassakin. 

Ja sananen tästä. Täällä oli tänään taas aivan järjettömän upea seittemän astetta ja aurinkoa, ja siis enhän mä lasta osaa pukea ollenkaan! Sen lisäksi, että se on puistoissa aina se paikallisen nelivuotiaan pituinen skandi-jätti, joka on puettu erikoisesti jännäkuosiseen haalariin / soft-shelleihin / muihin kunnon ulkoilukamppeisiin + pipoon ja hanskoihin, sillä on aina liian kylmä tai kuuma. Kuten myös mulla.

Jälleen kerran: on ihan huuhaata, että 'suomalaiset on karaistunu kylmään'. Pah. Suomalaiset heittää taljat päälle ja ei palele (niin paljoa). Ja laittaa koteihin kolminkertaset ikkunat. Täkäläiset lapset taas vetelee hepenissä ilman rotsia, hanskoja ja pipoa! Sillävälin tää mun (verrattaen lämminverinen) skandiamatsoni on just sopivasti siellä haalarin ja useamman kerroksen + fleecevuorellisen pipon ja toppahanskojen kaa. No okei, vähän jäätyy näpit (huonot hanskat).

Anyway. Ajattelin, että tässä vaiheessa, pienemmän ollessa nyt pikkasen 2kk, on hyvä tehdä pieni välivaihekatsaus.

Aloitetaan visuaalisesta puolesta. Pienempi on kokenut selkeän vauvoitumisen tässä viimesten viikkojen aikana. On jämäkkä, topakka, jäntevä ja joka suuntaan kasvanut. Iho on saanut rasvakerrosta ja silennyt vauvaisen täydelliseksi. Osa tukasta putosi pois joskus syntymän jälkeen ja osa jäi. Nyt pudonneen tukan tilalle on alkanut hyvää vauhtia kasvaa uutta, tummahkoa kerrosta. Takaraivolle on tullut tuttu kalju läiskä pään pyörittelystä. Silmät suuret, kauniit, viisaat. Suu leveä ja usein hymyilevä (ainakin ollessaan terve). Nenä söpösti vähän vino. 

Kääntyilee kyljelleen ja nelirajaahuitoo reippaasti. On tarkkaavainen ja seuraa katsellaan tiukasti. Kertoo tarinat pitkän kaavan kautta ja itkee kyyneleitä kun harmittaa tai kipristää. Preferoi tasasta alustaa selällään hengaamiselle sylin sijasta. Jaksaa hengailla tasasella pitkiäkin aikoja jumppaamassa tyytyväisenä.

Yöt meillä menee aika mainiosti. Nukkuu sivuvaunussa ja nukkuu hyvin. Tai jos ei nuku, höpöttelee itselleen, kunnes nukahtaa. Ja tää on nyt kuulkaa aika ihmeellinen juttu. Ensinnäkin yöt saattaa mennä ihan yhdellä-kahdella syötöllä. Toisekseen, tää ei välttämättä nukahda siihen syöttöön, vaan jää hereille. Silitän, pussaan otsalle ja käännän kylkeä. Nukahdan. Ja saatan jossain vaiheessa havahtua huomaamaan, että pienempikin on nukahtanut. Ihan omia aikojaan. Ihan omiin höpötyksiinsä. Ihan ilman mitään ulkopuolista apua. Tätä ei kyllä isompi tehny koskaan. Eikä vieläkään. On ne lapset erilaisia.

---
EDIT: Tää on ihan uncanny. Ei niin, ettenkö olis oppinut, en vain suostu uskomaan, että blogiin kirjoitetuilla jutuilla voisi olla oikeasti vaikutusta lapsen yöuniin. Yet here I am, hyssyttelemässä pienempää jumppapallolla puoli kahdelta. Puolikaskin myönteinen sana lapsen unista ja näin siinä käy. Joka kerta. Uskomatonta.

Onneksi toimii kahteen suuntaan.
---


Se on kyllä näissä samaa, että tämäkin on yhtä ilonen, tyytyväinen, vähäitkuinen, aurinkoinen ja helppo vauva. Ollaan onnekkaita!

Pari kuvaa.

Isompi halusi ottaa kuvan äidistä.
Kännykkäkamerat vähän vaikeita pienille kätösille.

Tapanin Pipsa Possu -maratoni on going.

Oho. Mitähän EU sanoisi..

Joulukuusemme. Ihan ite (isomman kanssa) tein!
Another sunny day in London. Kuulemma Suomessa pakkasta.

Lastenhuone. Perus.




Friday, December 26, 2014

2v-5kk-26pv & 2kk-0pv

Että näin meillä joulua! Tää blogi on kyllä muuttunu sitten synkeäksi paikaksi. Joka päivä uusi murhe, eikä niistä jaksa enää oikein repiä huumoriakaan. 

Ehdin jo tehdä tässä vuositilinpäätöstä, mutta liian aikasin. Isompi alkoi oksentaa viime yönä. Pienemmän kanssa käytiin jo vinkuvan, raskaan hengityksen (ja pahan yskän jne.) takia lekurissa (IHME puhelinhärdelli täällä!) ja siellä todettiin pikkusella bronchitis. Sain kolme erilaista lääkettä - yksi nieltävä, kaksi hengitettävää - joista se nieltävä on ainakin 'Ei alle 12-kuisille!'. Kahden muun annostus on epäselvää ja sekavaa ja odottelen tässä farmaseutin soittoa, jos joku osaisi nyt kertoa mulle ihan oikeasti mitä ja miten on käytettävä. 

Isompi näytti jo voivan paremmin öisen oksentelun jälkeen ja jaksoi syödä pikkasen banaania ja maissinaksuja, katsoi Pipsa Possu -maratonin ja kävi kylvyssä. Sitten oksensi pitkin poikin ja nukahti sohvalle.

Tätä sydänkipua, kun pienet sairastaa.

----

Ihan vain päivitys: täällä näkyy pilkahdus valoa tunnelin (ja keuhkoputken) päässä.

Isompi heräsi nälkäisenä ja ei ollut enää masu pipi. Söi ja joi ja suunta oikea. Pienemmälle annettiin varovaisesti lääkettä ja hengitys vinkui vähän vähemmän. Pääsin myös puhumaan tyypin kanssa, joka osasi kertoa mitä varten mikäkin lääke on ja miten niitä kuuluu käyttää. Alkaapi omakin hengitys taas kulkea vähän vapaammin.

Täytyy sanoa, että sekavuudesta huolimatta, tämä näiden julkinen systeemi tuntuu kuitenkin toimivan aika hyvin. On numero, johon soittaa ei-hätä-tilanteessa. Siellä ne kyselee onko Ebola ja päättelee hoidon kiireellisyyden tarpeen. Tässä meidän tapauksessa totesivat, että ok, lääkäri soittaa pian. Ja soittikin. Saatiin aika parin tunnin päähän. Tosin sitten soittivat vähän ajan päästä, että täällä on tilaa, tulkaa jo nyt. Hyppäsin pienemmän kanssa taksiin ja menin.

Hoidon (joka ei btw maksanut mitään) jälkeen sain käteeni lapun, johon oli listattu tälleen Tapaninpäivänä auki olevat apteekit. Ajelin small talkia harjottavan taksikuskin kanssa (apua!) takasin kotiin ja lähetin miehen hakemaan lääkettä. Kyllä tämä tästä!

Ainiin! Meidän takapihalla oli KETTU! Täähän on kuin avara luonto! Keskellä Lontoota bongattu enemmän faunaa kuin Espoon rämeisillä virkistysalueilla.

Tuesday, December 23, 2014

2v-5kk-23pv & 8vko-2pv

Selvittiin Lontooseen, mutta vannoin kyllä taas, etten enää koskaan lennä. Ensin oli minor technical difficulty, sitten huono sää. Yli tunti odotusta paikoillaan seisovassa koneessa ja todella heiluva ja tärisevä laskeutuminen Lontooseen. Ah, Heathrow. It's always like that, coming from you direction. Better get used to it, heilautti kättään mies yläkerran naapurista.  Varmaan tietää mistä puhuu, BA:n pilotti kuitenkin.

Huomenna olis jouluaatto. Me ollaan valmistauduttu jouluun henkäisemällä aina välillä sellanen paniikinsekainen 'meillä ei oo vieläkään lahjoja kellekään' -loitsu ja toivottu että lahjat vain mystisesti ilmestyy tyhjästä. Ja ilmestyihän ne! Tosin ne olikin kaikki meille, eikä ykskään meiltä. Damn. 

Oon myös kattellut silleen myötäonnellisena ihmisten piparkakkutalo-instakuvia (ja hajonnut totaalisesti Sadun taloon), kustomoituja joulukortteja, kodin joulukoristuskuvia (mistä ihmisillä on aikaa?! Ja mä en edes ole töissä!) ja salaa ravistellut harteiltani syyllisyyttä todellisuuden ja toivekuva-minän välisestä kuilusta (kirotun korrektit britit eivät yhtään helpota: meidän naapuriperhe oli hommannut tytöille joululahjat. Siis naapuri! MORRO. I don't stand a chance täällä...).

Toivoisin siis tietty olevani se äiti, jolla on lahjat mietittynä, hankittuna ja paketoituna jo kauan ennen joulua. Kotona tyylikäs, kaunis joulukoristelu valoineen, virheetön kuusi ja jatkuva piparin ja glögin tuoksu. Joulukortit on tehty tietty ammattikuvaajan kanssa ja kortteihin kirjotettu nokkela, mutta lämminhenkinen kuvaus meidän kuluneesta vuodesta. Elämä täynnä ihania joulusia hetkiä, kun askarrellaan lasten kanssa, syödään joulutorttuja (tietty alusta alkaen tehty itse) ja kuunnellaan rauhaisaa (tai ilosaa, riippuen hetkestä) joulumusaa lasten kanssa kynttilänvalossa. Ja näitä hetkiä sitten dokumentoidaan muiden inspiraatioksi Instaan. Ja aattona tietty lapset sulosissa tonttupuvuissa, upea joulukattaus ja iloa, riemua ja jännitystä aamusta iltaan.

Todellisuudessa mä olen edelleenkin pikkutyttö, joka haluaisi tulla valmiiseen pöytään, kääriytyä (iso)vanhempien valmistamaan jouluun. Ja kaipaan järjettömästi sitä lapsuuden jännitystä joulun alla. Miten kihelmöi, kun joulukalenterin luukut väheni ja aatto alkoi olla käsillä. Ja se aattoaamu, vitsi mikä tunne sillon joskus oli! Ja sehän se, tota mun toivekuvaa meidän aatot sillon aikoinaan oli. Edellinen (ja sitä edellinen) sukupolvi osasi tän homman.

Ja tietty haluisin antaa lapsille sitä samaa tunnetta ja ehkä just siksi tää oma saamattomuus tuntuu niin tylsältä. Onneks isompikin on vielä pieni ja ehkä ei muista tätä(kään) joulua ja jos vaikka ens vuonna saatais tehtyä parempi joulu. Tai jos ens vuonna oltaisiin taas vaikka miehen vanhempien luona ja lapset saisi Oikean Joulun. Ehkä jonain jouluna mä vielä valmistan ihanan joulun omille lapsenlapsilleni.

Näin joulun alla on kanssa hyvä muiden tapaan muistella mennyttä vuotta. Tää on ollut hands down mun elämäni raskain vuosi.

Tammikuussa vietin synttäreitäni mahataudissa. Maamo muutti meille asumaan. Siskolta leikattiin korvahermokasvain.
Helmikuussa kerroin sairaalassa olevalle maamolle olevani raskaana ja toivoin, että se antaisi voimia taisteluun.
Maaliskuussa lastenhoitotypyltä meni olkapää ja tuli pitkä sairis. Se tunne, kun pitäisi aamulla lähteä duuniin, mutta lapsella ei ole hoitajaa. Ja kuumeinen mutsikin pitäisi ehtiä viedä sairaalaan.
Huhtikuussa maamo muutti takasin Kanarialle. Me jatkettiin painiskelua lastenhoito-ongelmien kanssa.
Toukokuussa vappupäivä itkettiin poisnukkunutta pupua ja haudattiin kylmä nyytti saaren kiviseen maahan. Kaks viikkoa myöhemmin katsoin Skypen kautta kuvaa nukkuvasta mutsista, vain joitain tunteja ennen menehtymistä. Vajaan parin viikon päästä olin Kanarialla tyhjentämässä mutsin kämppää.
Kesäkuussa tuli vahvistus, että edessä olisi muutto Lontooseen. Alettiin järjestellä asioita. Säädin perunkirjotuksen kanssa. Yritin saada työasioita järjestykseen tulevaa lomaa ajatellen.
Heinäkuussa mies lähti Kaliforniaan ja mä jäin kolmeksi viikoksi yksin isomman kanssa. Kunnes pakattiin kamppeet ja lennettiin 11h meren ja maan yli. 
Elokuussa palattiin Suomeen. Säädin perunkirjotuksen kanssa. Vietettiin pari lyhyttä viikkoa yhteistä aikaa.
Syyskuussa mies lähti heti alkajaisiksi Lontooseen. Minä perässä muutamaksi päiväksi. Löydettiin kämppä. Mä palasin Suomeen. Alkoi viiden viikon yksinhuoltajuus.
Lokakuussa syntyi pienempi. Näin jälkikäteen mietittynä suorastaan holahti maailmaan, niin nopeasti se synnytys sujui. 
Marraskuussa pakattiin kamppeet ja muutettiin loppuperhekin Lontooseen.
Joulukuussa ollaan tässä. Tehtiin paperista meille joulukuusi. Isompi sairasti ensimmäsen kurkunpään- ja korvatulehduksensa. 

Ehkä vuodesta 2015 tulee vähän kevyempi.

Ja tässä se paperikuusi. Ihan ite isomman avustuksella tehtiin.


Sunday, December 21, 2014

2v-5kk-21pv & 7vko-6pv

Tossa on näppy. Keskustelu vessassa. Isompi osottaa mun kulmakarvan yläpuolella olevaa pientä luomea.
Se on luomi, rakas. Hymyilen ystävällisesti.
Haaluaisin kokeilla näppyä. Silmät tuikkivat ilkikurisesti ja sormi ojentuu.
Se on luomi. Tartun sormeen kiinni.
Näppy! Haaluaisin kokeilla näppyä. Virnistys on leveä korvasta korvaan.
Luomi! Nauran ääneen.
NÄPPY! Saisinko kokeilla näppyä! 
Saat kokeilla, jos sanot sitä luomeksi.
Saisinko kokeilla näppyä? Kikatusta.
Kun sanot sitä luomeksi.
...
...
Saisinko kokeilla luomea? Erävoitto ja vieläkin naurattaa.

Ensinnäkin, en olis arvannut käyväni tämmöstä keskustelua 2-vuotiaani kanssa. Toisekseen, huumorin jakaminen oman lapsen kanssa - priceless. 

Mutta joo, voiton puolella ollaan. Isompi voi jo selkeästi paremmin.

Mies tuli pe-la-yönä kotiin ja seuraavana päivänä mä menin jätskille. Ihan yksin. Tai siis pienemmän kanssa, mutta nukkuvan vauvan roudaaminen turvakaukalossa on kuntoilua, ei seuraa. Lisäksi perjantaina yksi superystävällinen sielu toi meille kotiin ruokatarvikkeita ja jätskiä ja jäi vielä seuraksi. 

Joo-o, kyllä miestä ehdin tässä taas eilen kaivata jahdatessani isompaa pitkin kämppää antibiootit vaatteillani pienemmän karjuessa kannustusta yleisöstä. Normisti isompi nielee lääkkeensä ihan urheasti, mutta sitten välillä joutuu vähän suostuttelemaan. Ja harmillista tässä sekin, että ei ole munkaan mielestä kivaa tunkea lapsen suuhun jotain mitä se ei haluaisi niellä ja tämä on sinun parhaaksesi tuntuu aika köyhältä. 

Joskus ennen tokan lapsen syntymää olisin ehkä jaksanut nähdä pidempään vaivaa sen eteen, että tämäkin olis sujunu itkuitta (kiertänyt ja kaartanut (no, ainakin jonkun aikaa) kunnes olisi löytynyt se itkuton reitti). Valitettavasti pienemmän syntymä on kyllä tuonut sellasen muutoksen, että on vähemmän aikaa ja energiaa neuvotella ja etsiä sitä parasta lähestymistä. Useammin joudutaan menemään sillä, että perustelun täytyy vain riittää. Harmillista kyllä, en haluaisi sen olevan näin. Tässäpä on taas hyvä aihe tsempata jatkossa.

Anyway. Huomiselle on liput paluumatkalle, jos vaikka tällä kertaa päästäisiin lähtemään.

Friday, December 19, 2014

2v-5kk-19pv & 7vko-5pv

Isommalle nousi eilen ihan järkkykuume. Kuumemittari tietenkin Lontoossa, mutta noin niinkuin käsifiiliksellä ja poskien punotusta katsellen. Sen verran kotoa käytiin ulkona, että haettiin apteekista kuumemittari ja kaupasta ranskiksia. Kotona tunnustelin, että kyllä se kuume on selkeästi laskenu aamusta ja sitten mittasin (ihanalla mittarilla, joka antaa tuloksen kymmenessä sekunnissa). 39,4. Että morro.

Olin sentään päivällä onnistunut saamaan sekä lapset, että itteni päiväunille. Ensin pienemmälle sylihyssytys ja sänkyyn. Sitten isomman jahtaaminen kiinni, sylihyssytys ('ei tarvi nukkua jos ei nukuta, mutta mä vähän laulan ja sylittelen sua hetken..' Puoltoista kertaa aakkoslaulu, ja tyyppi raottaa vielä toista silmäänsä kaks milliä sanoakseen 'en jakka nukkua, minua ei vätytä') ja sänkyyn. Ja tässä vaiheessa voi itsekin kaatua sänkyyn. Paitsi jos pienempi herää samalla hetkellä ja se pitää hyssyttää vielä toiseen kertaan.

Anyway. Mä vähän lepään tässä, totesi isompi illalla kesken palapelin rakentamisen. Jep, näitä sanoja ei kuule terveenä. Toimitin molemmat lapset pikaisesti sänkyyn (tällä kertaa se meni kuten sen aina toivoisi menevän: hiljaisesti, helposti ja nopeasti) ja sovittiin miehen kanssa, että lähtee seuraavana päivänä tänne.

Varasin ajan lekuriin aamuksi. Valvoin puoltoista tuntia hymyillen pienemmän kanssa. Silittelin ja hyssyttelin isomman uneen, josta se reppana säpsähti hereille lihasnytkäykseen pari kertaa putkeen ja alkoi pelätä nukahtamista. Nukahti kuitenkin ja näki unipälätyksensä perusteella unia palapeleistä (mihin TÄMÄ laitetaan? Mihin tämä menee? Entä mihin tämä menee?) Ja lopulta armollisesti nukahdin itsekin.

Aamulla hyvien yöunien jälkeen ei kuumetta ja mietin jo, että ostiko mies sittenkin turhaan ne liput. Mentiin kuitenkin sinne lääkäriin, joka kuunteli, katsoi ja testasi. Saatiin uusi diagnoosi: korvatulehdus vasemmassa ja alkava oikeassa. Hengitys oli kuitenkin jo parempi. Ei asiaa lentokoneeseen ennen maanantaita. Antibiootti. Särkylääkettä. Nenäsuihketta. Närästyslääkettä (koska antibiootti). Ja kyllä se kuume näin illasta taas kohosi yli kolmeysin.

No, näin pitkälle selvittiin ennen ensimmäistä korvatulehdusta (ja kurkunpääntulehdusta). Enää silmätulehdus ja tässä voiskin huutaa jo bingo!

Onneksi mies tulee. Pakko myöntää, että vähän on ollu väsyneitä ja raskaita nää päivät. Välillä on vaikeeta olla empaattinen ja muistaa, että toinen on kipeenä. Kun kuitenkin vaikuttaa energiatasoltaan normaalilta, mutta kiukuttelee, vaatii ja valittaa normaalia enemmän. Kaipaan mun ihanaa aurinkoa, jonka versio itkupotkuraivareista on lattialla äksänä kikattaminen! No, se sieltä taas tulee kun on sen aika.

Sitten mun piti vielä sanoa tästä pienemmästä. Hauskasti Lähis juuri kirjoitteli miten paljon helpompaa on olla erossa tokasta kuin ekasta vauva-aikana. Mulla on taas hyvin eri kokemus. Pisin mitä oon ollut pienemmästä so far erossa on se tunti, kun käytiin keskiviikkona isomman kanssa lekurissa. Pienempi nukkui koko sen ajan, mä olin tietty varma, että se huutaa ja itkee siellä pää punasena (tottakai, koska mä oon poissa!). Isompi oli ollut viisviikkosena jo koko illan hoidossa, kun meillä oli bändin keikka. Nyt ei tulis mieleenkään.

Merkittävin syy tähän on tietty täysimetys ja mun pumppauslaiskuus. Isompi sai vauva-aikana alusta asti korviketta (ja myöhemmin pumpattua maitoa) rintamaidon ohella ja oli ihan tottunut sekakäyttäjä ja välineistökin tuttua. Tämä pienempi ei oo vielä koskaan saanut tuttipulloa ja en oo vielä kauhean luottavainen syöttöväleihin. Joskus nälkä yllättää yllättävässä hetkessä.

Oon kuitenkin (laiskuuskynnys viimein ylitetty!) alottanut irtautumisprosessin ja ensimmäinen desi maitoa on Lontoon pakkasessa. Koska haluan lenkille. Ja joogaan. Ja salille. Ja Ihan Vain Ulos Yksin. Sitten kun desejä on useampi ja pumppaus on taas iloinen osa arkea, niin päästään tutustuttamaan pienempi tuttipulloon. That should be fun.


Thursday, December 18, 2014

2v-5kk-18pv & 7vko-4pv

Varoituksen sanana: mulla ei ole juuri nyt mitään positiivista sanottavaa. Eli seuraa valitusta. Paljon.

Instan seuraajat jo tietää: ei siis missään Lontoossa olla. Viime postauksen jälkeen isompi alkoi köhiä siihen malliin, että päätin varata lekurin kuitenkin vielä lähtöaamuksi. Just in case, you know. No, lekuri oli sitä mieltä, että parempi jättää lennot lentämättä for now. Ettei lentokoneessa tule jotain hengenahdistusta tms. kun siellä sille ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Katsotaan tilanne uudestaan vaikka perjantaina. 

Kiirehdin kotiin, että ehdin sanoa heipat miehen vanhemmille, jotka lähti jouluksi Jenkkeihin. Oven sulkeuduttua ja mun jäätyä kolmistaan kipeiden (no, toisella vain rota-rokotteen jälkimaininkeja, mutta kuitenkin) lasten kanssa tuli vähän orpo olo. Macklemorea siteeratakseni: This is f*cking awesome!

Ei nyt sinällään niin kamalaa, ajattelin. Kai mä nyt kahden lapsen kanssa kuitenkin pari päivää selviän. Miehen vanhempien auto jäi mun käyttöön ja isompi on vaan jonkun verran kipeä, ei mitenkään hirveän pahasti. Ja siis selvittiinhän me - kunnes tuli ilta ja tunnin-puolentoista pätkä yhtäjaksoista huutoa.

Pienempi kitisi rokotteen jälkimaininkeja olalla (parkui tosi pahastuneena, jos laski sylistä). Isompi itki - ei, huutoitki - sylissä, sängyllä, matolla, fyysistä ja henkistä tuskaansa. Koska oli paha ja kipeä olla. Koska syli oli varattu (just nyt ei riittänyt ratkasu, että molemmat yhtä aikaa sylissä), eikä saanut äidin molempia käsivarsia ympärilleen. Koska piti jakaa tilanteessa, jossa tuntui että just nyt olisi saatava se 100%.

Ja mulla pää räjähtämispisteessä. Sitä tekisi mitä vain lieventääkseen lapsensa tuskaa - paitsi aiheuttaa tuskaa toiselle lapselleen (varsinkin kun kyseessä on vauva). Mä pystyn helposti ymmärtämään isomman tuntemuksia ja sehän siinä sattuukin. Mä NIIN en olisi ikinä halunnut aiheuttaa sille tämmöstä. Tavallaan pahemmaksi sen vielä tekee sen itku, joka ei ole raivoamista, vaan aivan pohjalta nousevaa lohdutonta luopumista. Kun äidin syli ei ole enää yksinomaan oma.

Samaan aikaan otsaan kyllä kasvoi elin jos toinenkin. Tajuan toki, ettei miehellä ollut osaa tai arpaa illan tapahtumiin, mutta joku kuppi päässä meni nurin. Näin mielessäni, kuinka se täysien yöunien ja mukavan työpäivän päätteeksi mietiskelee duunikavereiden kanssa pitäiskö käydä vielä bissellä ennen kuin menee kotiin kattomaan matsia (ihan sama mitä, mutta you know). Kuluttaa kolme sekuntia kannustavan hyvänyöntoivotuksen kirjottamiseen samalla kun potkasee kengät jalasta ja istahtaa kiinnostavan lehden kanssa sohvalle. 

Ja samaan aikaan mä teen kaikkeni pitääkseni itteni kasassa, etten yhdy lasten itkukuoroon turhautumistani, myötätuntoani, ahdistustani, väsymystäni. Silitän, hyssytän, yritän ja tuskastun. Päivän saldona alle puoli tuntia omaa aikaa. Yksinhuoltajaviikot on ohi, ei tämän tätä enää pitänyt olla!

Ei mene tasan nämä palikat, ei.

Uskomattominta, että kaiken tän päätteeksi isompi heräsi aamulla kuuden jälkeen. Siis KUUDEN JÄLKEEN! Muina aamuina unta sentään riittänyt johonkin ysiin-kymppiin asti (täällä Suomessa). Toisaalta, sillä oli aivan järkkykorkea kuume (käsi-fiiliksellä, mittaria ei sattunut mukaan). Tällä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta energiatasoon. Jotenkin onnistuin pari tuntia sinnittelemään sängyssä (kertomalla puoliunessa, välillä nukahdellen, täysin inkoherentteja tarinoita mm. jostain puusta, jossa kasvoi kirjoja) ja saamaan isommankin pysymään siellä aina välillä, mutta ei se nukahtanut, ei.

Päivä ja harmaa valo tuli lopulta. Oho, siellä on aamu, sanoi isompi kymmenen aikaan. Oho.

Tuesday, December 16, 2014

2v-5kk-16pv & 7vko-2pv

Suomessa ja hengissä! Ja huomenna jo lähdössä taas takas!

Matkat meni, no, ihan hyvin. Mies saatteli kentälle, josta sukkuloitiin ja jonoteltiin turvatarkastuksen läpi toiselle puolelle. Käytiin syömässä sushia (okei, mä söin sushia, isompi veteli pussisosetta, pienempi unia), käytiin vilkasemassa family lounge, vessassa ja siirryttiin portin kautta koneeseen. So far so good.

Tässä vaiheessa kerrottakoon, että lähtö kotoa oli ollut kaikista valmisteluista huolimatta vähän kiireinen, minkä tuloksena olin unohtanut pistää isommalle just-in-case-vaipan, eikä mulla mitään vaihtovaatteitakaan. Kekseliäimmät arvaavat mihin tämä on menossa.

Jossain vaiheessa matkaa isompi alkoi valittaa, ettei jaksa katsoa enää videoita, haluaisi kotiin ja ei jaksa enää odottaa. Pienempi nukkui. Yritin lohduttaa isompaa, että ollaan menossa Espoo-kotiin, mummu ja pappa vastassa ja kaikkee, mutta ei tulosta. Hetken kuluttua taas kuului: haaluaisin kotiin, en jakka odottaa. Yritin uudelleen selittää, mutta laps sinnikkäästi ‘haaluaisin kotiin. Pissa. Haaluaisin kotiin.’

Bongattuani piilotetun viestin tuli kiire. Pyytelin anteeksi ja yritin sanoa viereiselle miehelle, että nyt pitäisi kiireesti mennä. Samaan aikaan laps kuiskaa, että ‘laitan jalat  uhteen’. Game over. 

Mentiin silti vessaan ja kiusaantuneena kerroin stuertille tilanteesta ja arvailin mielessäni kuinka paljon yksi lentokoneen penkki maksaa. Stuertti hymyili ja heilautti kättään ‘ei ole eka eikä vika kerta, kerron siivoojille että vaihtavat päällisen perillä ja laitan siihen suojan, ettei tarvi märällä penkillä istua’.

Sitten vessaan. Isompi parkuu, että haluaa vaihtovaatteet, joita ei siis ollut. Pienempi nukkuu liinassa. Ei auttanut kuin improvisoida. Isommalta siis märät farkut pois. Samoin märät sukkikset ja pikkarit. Päälle yksi pienemmän vaippa pikkareiden sisään (etteivät olis ihoa vasten) ja paperia reisien ympärille sukkisten alle. Keltasesta puklurätistä lannehame. Ei tällä mitään muotipalkintoja saada, mutta oli vähän köyhät lähtökohdat.

Lopulta Suomessa, turvakaukalo jossain hukassa. Onneksi lopulta kuitenkin saatiin mutkan kautta kaukalokin mukaan ja päästiin kotiin, jossa isommalle kylpyä. Pienempi makasi virkeänä ja hymyilevänä matolla tapittaen isovanhempiaan. Katselin meidän Espoo-kotia ja tuntui hyvältä olla täällä taas.

Nyt on kamppeet taas pakattu ja huomenaamulla lähtö takasin Lontoo-kotiin. Isompi ehti jo sanoa, ettei haluaisi lähteä, jäisi mielummin tänne. Niin, Lontoossa on kaikki edelleen aika uutta ja vähän stressaavaa sen takia. Täällä on mummu ja pappa ja kaikki tuttua.

Pienempi kävi täällä neuvolassa ja lekurissa. Sai rota-rokotteen. Tuli hyvä joulutodistus (kasvaa hyvin rintamaidolla, hieno, terve tyttö). Vedellyt sikeitä koko loppupäivän (rokote varmaan vetää mehut veks). Mä kävin jälkitarkastuksessa. Saa alkaa urheilla, kaikki hyvin. Isompi olisi halunnut pulkkamäkeen ja luistelemaan, mutta joutui tyytymään pulkkailemaan meidän jäisellä terassilla. Sai kurkunpääntulehduksen. Pienempi muuten vaan kröhänen ja yöt on menny vähän yskäsesti.

Nyt koitan kerätä itteni taas kasaan, että selviän seuraavista lennoista ja uskottelen itselleni, että tän jälkeen ei kyllä lähdetä enää koskaan lentokoneella mihinkään.

Saturday, December 13, 2014

2v-5kk-13pv & 6vko-6pv

Night of horror takana. Tai no, onhan niitä tietenkin kamalampiakin ollut, mutta ollaan nyt dramaattisia. 

Sain pienemmän unille puolilta öin. Puoli kaksi heräsi isompi parkumaan ja siinä samalla pienempi. Isomman syytä en tiedä, luultavasti näki pahaa unta (sille on alkanut tulla tavaksi puhua unissaan). Pienempi nyt muuten vaan elää ihan omissa rytmeissään. Puoli kahdesta johonkin puoli seiskaan lapset parkui ja heräili vuorotellen, enemmän nyt toi pienempi (heräili, ei niinkään parkunut), jonka virkeimmät hereilläoloajat sijottui tällä kertaa keskelle yötä. Nukuin jossain vajaan vartin pätkissä, valvoen aina välillä sen puolisen tuntia tms. Sinne aamuun asti.

Ja näin mä uniakin: mies oli laskenut pienemmän käsistään liukumäen ylätasanteelle. Lähdin kauhuissani hakemaan pikkusta, kun se kierähti alas (tietenkin) juuri ennen kuin sain kiinni (tietenkin, tämä alkaa olla jo toistuva teema) niska edellä maahan. Tästä siirryttiin meidän Espoo-kotiin, jossa vietettiin meidän läksiäisiä ja talo oli täynnä ihmisiä, joista tunnettiin vain puolet. 

Jossain vaiheessa havahduin siihen, etten tiennyt missä isompi on ja oli jo myöhä ilta. Huutokysyin mieheltä paniikissa missä isompi missä isompi, johon mies vastasi rauhalliseen tapaansa, että kaukana, tuolla bussi 27:n reitin varrella. Entistä kauhistuneempana yritin, että onko sulla edes itkari - ja olihan sillä. Ja siitä oli just akku loppumassa ja sieltä kuului itkua. Juokse juokse, itkin miehelle, nyt äkkiä hakemaan isompi tänne.

Puoli seiskan aikaan alkoi isompi taas parkua. Todella kovaa. Todella pitkään. Yritettiin lohduttaa, saada selville mikä itkettää, mitä voitaisiin tehdä, siliteltiin, halittiin ja yritettiin saada unille - turhaan. Nikottelun seasta kuului pätkiä en jakka enää nukkua ja haaluan vain leikkiä. Lopulta myös sivuhuomautuksena se oikea syy: oli nälkä. Just.

Parin pussisoseen ja banaanin jälkeen iloinen isompi makoili hetken vielä sängyllä ja nousi ylös. Tulepat äiti leikkimään minun kanttani! Tehlään myylille jätkikikka! Onneksi mies pelasti väsyneen äidin.

Ens yöksi varaan buffetin sängyn viereen ja lapsen avatessa suunsa (kun kuitenkin) tökkään sinne ensimmäiseksi aamiaissämpylän paistetulla kananmunalla ja juustolla ja annan kupin kahvia käteen. Jos vaikka selvittäisiin vähän hiljasemmalla aamukonsertilla. 

Toivottavasti tää yö sujuu hyvin. Huomenna olis ilonen koitos, lähdetään Suomeen pariksi päiväksi. Minä ja tytöt. Apua. Periaatteessa tässä on käynyt vähän kuten toivoinkin: oon ehtinyt sen verran liikkua (dösissäkin) yksin lasten kanssa, että toiveikkaasti ajattelen selviäväni jotenkin (kun kerran se miehen veljenvaimokin KOLMEN pienen lapsen kanssa). Toisaalta muistelen reissua tänne ja niitä hetkiä kun ajattelin, etten IKINÄ selviäisi kenttähommista yksin lasten kanssa. Uh.

Tässä tulee kyllä venyttyä suuntaan jos toiseenkin tässä elämässä. Wish me luck.

Thursday, December 11, 2014

2v-5kk-11pv & 6vko-4pv

Alkuviikon yö-oksennusta ei onneksi seurannut enempää oksennuksia, mutta kuumeen nosti lapselle ja yleisen pahan mielen. Sinänsä ei nyt mikään ihme, ei kukaan ole iloisimmillaan kun on paha olo ja ruoka ei oikein maistu. Tässä ehti jo tulla jopa muutamaan kertaan, että täällä lontootta on kuljaa, haaluan takatin eppooteen. Haaluan eppooteen leikkimään mummun ja papan luo. 

Jotenkin oudosti tämä päivä kuitenkin oli harmistuksien kulminoituma, vaikka uskaltaisin väittää tänään isomman olevan lopulta terve (pienemmällä kröhää vähän).

Alkusoittona kuultiin biisi 'En halua syödä aamupalaa, enkä halua että sinäkään syöt'.  Tätä seurasi Oodi uloslähtemisen vaikeudesta ja iltapäivän myrskyisä välisoitto kyynelin säestettynä 'HALUAN KEKSEJÄ EVÄÄKSI RATTAISIIN'. Illan kruunasi riehakkaan polskan Onko sulla iltavilli? ON! jälkeen adagio grave 'en haaalua nukkumaan'.

No, oli mullakin pieniä teknisiä ongelmia tänään. 

Kävin nytsit ostamassa uudet rattaat. Päädyttiin Bugaboo Bee:hin, koska siinä täyttyy mun kaikki kriteerit: a) istuin voi olla naama sekä selkä menosuuntaan; b) rattaat saa taitettua kasaan ilman istuimen irrotusta; c) rattaat saa kasaan naama tai selkä menosuuntaan; d) löytyy adapterit maxi-cosille; e) ehkä yksi tärkein: rattaissa voi matkustaa isompi tai pienempi ja vaihto tapahtuu (melkein) lennosta.

Näitä uusia hienoja rattaita taittelin sitten kasaan hien valuessa pitkin selkää. Kun ovat vielä vähän uututtaan jäykät ja vieraat. Ja pitihän niitä lähteä heti testaamaan ja erityisesti halusin kokeilla miten menisi pienempi vaunuissa, isompi laudalla (ruksi seinään, tänään oli ensimmäinen kerta, kun toi meidän pienempi oli vaunuissa evö).

Lähdettiin siis reippain mielin askeltamaan vajaan parin kilsan matkaa sinne hoplop-kirkkoon. Isompi protestoi jouduttuaan laudalle ja olisi heti alkumatkasta halunnut vaihtaa. Sain kuitenkin ylipuhuttua, että kokeillaan nyt vielä vähän aikaa ja sitten voidaan vaihtaa (mulla kantoliina valmiiksi tätä tilannetta varten päällä).

Päästiin viimeselle kolmannekselle matkaa, kun isompi pyysi silleen tosissaan ja rauhallisesti, ettei jaksaisi enää seistä ja haluaisi istumaan. Fine, pysäytin porhalluksen ja ähelsin istuimen toiseen suuntaan, nostin pystyyn ja irrotin laudankin sitte. Pienempi liinaan, isompi tyytyväisesti istumaan.

Perillä aloin kaivaa lompakkoani kassista, joka ei enää ollutkaan mun käsissä. Lamppu syttyi pikakelauksella: kassi oli jääny sinne vaunuähellyspaikalle. Kadun varteen. Ja siellä oli mun lompakon lisäksi vielä jotain tärkeämpää: isomman myyrät (joita en melkein koskaan suostu ottamaan mukaan mihinkään, etteivät häviäisi, mutta tänään olin tehnyt poikkeuksen).

Uukkari ja takas vielä rivakammin askelin. Kassi löytyi sijoiltaan, katu oli onneksi hiljainen ja kassi aika varjossa. Eikä kassista kurkkivat myyrät varmaan erityisesti vetäny puoleensa.

Palasin takasin tajutakseni, ettei mulla ollut käteistä - ainoaa maksuvälinettä, joka avaisi leikkialueen portit. Brittikortilla olis saanut kahvilan kassalta käteistä, mutta mulla vain suomikortteja, eikä ATMää  missään. Lopulta empaattinen leikkipaikkamies laittoi käden mun olalle ja avasi portit siksi vikaksi puoleksi tunniksi ennen sulkemista.

Nauroin ääneen kun isompi sitten hihkaisi iltapalapöydässä, notta olipas MAHTAVA päivä! Mistähän päivästä lie puhunut.

Pienempi kasvaa joka suuntaan. Tukka kasvaa (näyttää tällä hetkellä tummahkolta). Maha kasvaa. Pituus kasvaa. Pienimmät vaatteet on jo siirretty pois. Iho on silonen. Pientä hymyilyttää usein valveilla ja pari kertaa ollaan miehen kanssa ihmetelty, että ihan kuin nauraisi unissaan .. vaan eikai noin pieni vielä? Kannattelee hienosti päätään ja onnistui tänään (more or less vahingossa kai) tarraamaan pari kertaa jumppamattoleluun kiinni. Pistää iloisesti nukkuen liinassa.

Ainiin. En saa aikaan postailla kuvia blogiin, mutta mä olen aktivoitunut Instagramissa. Tervetuloa seuraamaan tämän jännittävän seikkailun vauhdikkaita käänteitä! Löytyy nimellä lydas.

Sunday, December 7, 2014

2v-5kk-7pv & 6vko

Dynamiikka on selkeästi muuttunut. Isompi haluaisi olla kiinni mussa Ihan. Koko. Ajan. Nyt niitä riittämättömyyden tunteita alkaa kuplia. 

Yritän, yritän ihan tosissani järkätä meille paljon syliaikaa kun pienempi nukkuu. Istua alas ilman kiirettä leikkimään myyrien jätskikiskaleikkejä. Sulkea silmät tiskeiltä, pahvilaatikkovuorilta ja ympäriinsä lojuvilta tavaroilta lukeakseni myyräkirjaa tai kootakseni palapeliä isomman kanssa. Jätän pois joitain aktiviteetteja, jotta meillä olisi ihan oikeeta, rauhaisaa one to one aikaa kotona isomman kanssa.

Mutta se ei riitä. Yhdessäolon (eli yhdessä leikkimisen) katkeaminen ruoanlaitonkin ajaksi on vaikeaa (vaikka isompi osallistuisi jotenkin). Pienempi kaipaa tietenkin myös syliä. Enkä ole varma kumpi on parempi, yrittää täyttää sitä pohjattomalta tuntuvaa kuppia koti-yhdessäololla vai järjestää vähän enemmän harhauttavaa aktiviteettia.

Kaikki on vaihetta, I know. Tämäkin. Vietän mielelläni aikaa isomman kanssa, mutta ei haittaisi vaikka päiväsaikaan saisin vähän siivottua ja laitettua sitä ruokaa. Varsinkin, kun täällä ihan oikeasti on kaikki ihan levällään edelleen ja epäjärjestys turhauttaa.

---
EDIT: Ja siis pienempikin tietenkin tarvitsee, ansaitsee ja saa syliaikaa, tässä vaiheessa erityisen paljon. Ja aktiivista seurustelua hereillä ollessaan. Ajan jakaminen vaikeaa.

Ja kuten isomman luonteen tuntien arvelinkin, pikkusiskon tuoma huomiontarve ei esiinny lisääntyneenä kiukkuna, vaan eniten kaipauksena. Äiti, kerro se tarina, jossa on äitipanda ja pikkupanda, mutta pikkusiskopanda ei ole äidin sylissä. Välillä kysyn haluaisitko isompi syliin (kun katselee vähän kaipaavasti) ja aika usein tulee hiljainen nyökkäys. Ja sitä seuraa kysymys: mihin pikkusisko sitten menee? 

Kerran tuli pissavahinko, joka ei ollut vahinko, vaan sitä seurasi sanallinen ilmoitus, että huomiota tarvitaan. Nyt. Yöllä nukkuessa isompi usein unissaankin pitää toista kättään miehessä kiinni, toista mussa.

Isommalla ei ole koskaan ollut isi-vaihetta (jollon siis vain isi kelpaa, äiti ei). Sen sijaan se on aina ollut tosi kiinni mussa ja osaan samaistua siihen hirveän hyvin. Mä olin todella kiinni omassa äidissäni, eikä mullakaan varmaan koskaan ollut isi-vaihetta. Ja sitä paremmin tiedän miltä se sen kaipaus tuntuu (vaikkakin mähän olen siis kuopus, en esikoinen).

Kun vaan osaisin olla just oikein sille nyt. Ja ihan yhtälailla pienemmällekin.
---

No anyway.  Käytiin perjantaina laulamassa vähän Christmas carrolseja kirkossa. Suomalaisia usein moititaan liiasta hiljaisuudesta, mutta on siinä puolensakin. Täällä aikuisetkaan ihmiset ei osaa olla hiljaa. Edes kirkossa.

Konsertti oli suunnattu lapsille. Lapsista lähtee ääniä, se on ihan ok. Mutta vähän ihmetytti ne äidit, jotka olivat paikalla parikuisten vauvojen kanssa (joista osa vielä nukkui koko konsertin läpi) lähinnä juoruamaan kavereittensa kanssa. Pitikö tulla nyt kirkkoon konsertin päälle puhumaan, eikö joku kahvila olisi ajanut asian paremmin? Varsinkin, kun esiintyjät erikseen pyysivät, etteivät aikuiset puhuisi musiikin päälle. Kismitti tällasella suomalaisella kukkahattu-penseydellä ja erityisesti esiintyjien puolesta. 

Tätä samaa todistin yhdessä muskarissa. Äidit / nannyt tuuppasivat lapsensa lattialle juoksentelemaan ja ryhmittyivät itse reunoilla jauhamaan. Needless to say, kukaan ei (pyynnöistä huolimatta) keskittynyt kuuntelemaan muskarivetäjää, joka sitten soitteli itsekseen ilman minkäänlaista kontaktia paikalla oleviin. Äh.

Muita uutisia: ollaan saatu yläkerran naapurista kavereita. Siellä asuu kolmihenkinen perhe, jossa isompaa hiukan vanhempi poikanen. Käytiin siellä leikkideitillä ja mukavia olivat. Upea asunto ja paljon leluja. Pienempi nukkui ja isompi tyhjensi lelulaatikot ja lastenkirjat lattialle. Osasi sanoa helou, kun mentiin ja baibai kun lähdettiin. 

Tänään on ollut vähän hiljasempi, täysin rytmitön päivä. Isompi oksensi viime yönä sängyn täydeltä ja on ollut vähän veto veks tänään (onneksi kuitenkin syönyt jotenkuten eikä kehittänyt kuumetta). Pienempi heräsi sängyn siivoamiseen ja jatkoi uniaan vartin pätkissä aina jonnekin viiteen asti. Aamulla väsytti joo, mutta toisaalta olin yöllä saanut pienemmältä maailman leveimpiä hymyjä. Priceless <3

Käytiin bussilla puolen tunnin päässä ostarissa katsomassa rattaita. Isompi intoili, että jee bussiin, otan siellä nokoset. Ja otti. Päikkärit on jääny pois, mutta näemmä bussissa on mukava nukkua. Näin puolikuntoisena se sallittakoon. Varsinkin kun oli mies mukana nostamassa nukahtaneen viistoistakilosen ulos.

ps. Päikkäreiden pois jättäminen on muuttanut radikaalisti iltanukutusta. Nykyään nukutus on nopea ja melko kivuton tapahtuma, joka tapahtuu kahdeksan ja (puoli) yhdeksän välillä ja jonka jälkeen vanhemmille jää keskinäistä aikaa (kuusviikkosen kanssa) useampi tunti! Näin asiat välillä ratkee.

Thursday, December 4, 2014

2v-5kk-4pv & 5vko-4pv

Laatikkotuskaa! Koti edelleen laatikoiden vallassa ja aargh. Mitään ei ehdi tehdä, kun päivisin kaksi lasta ja iltaisin mies vapautuu töistä samoihin aikoihin, kun isompi menisi nukkumaan (ps. ollaan jätetty päikkärit pois, aikastettu nukkumaanmenoa ja johan alkaa olla taas helpompaa!). Silmät kiinni uskon siihen, että näiden pahvien alta kuoriutuu vielä ihan kiva koti. Onneksi huomenna perjantai.

In other news oon tässä suoritellut äitiyden sankaritekoja. Ehkä yksi vaikuttavimmista (omasta mielestäni) oli isommalle housujen vaihto ulkona puistossa, sateessa (farkut pois, ulkoiluhousut tilalle), ilman mitään penkkiä apuna, mutta niin ettei sen sukkahousuilla verhotut jalat käyny maassa. Ja pienempi luonnollisesti koko tämän prosessin ajan kantoliinassa. 

Oon myös raahannut nukkuvan isomman sylissäni kerran ihan vaan ulos bussista ja toisen kerran myös portaat alas (täällä dösissä kaks kerrosta), pienempi samaan aikaan kantoliinassa. Dösissä on muutenkin ollut actioniä: oon mm. imettänyt vaivihkaa. Ja rauhoitellut itkevän pienemmän rauhalliseksi ruuhkassa isomman istuessa myös mun sylissä (ja huutaen kovaan ääneen tööt tööt! joka kerta kun bussi tööttäsi. Tätä tapahtui tiheään). 

[Ja siis todellisuudessahan nämä eivät ole mitenkään merkittäviä urotöitä, vaan perusäidin arkea, mutta mun rima urotöille ei ole kauhean korkealla mitä äitiyteen tulee.]

Ollaan kaikenkaikkiaan liikuttu aika paljon busseilla ja kiitos nykykännyköiden se ei ole ollut edes yhtään pelottavaa (niin ikään eksymisaspektia miettien).

On jännä miten normaaliksi elämä on tavallaan muuttunu. Puistot on jo tuttuja ja joka päivälle olis ohjelmaa (yksi äiti vinkkasi mulle ihan mahtavasta sivustosta, jossa on listattuna lähialueen kaikki lapsiystävälliset aktiviteetit päivittäin). 

Toissapäivänä avoimessa päiväkodissa, jonne mentiin tuulessa, mudassa ja tihkussa (rohkeasti ilman vaunuja - virhe). Ehdittiin olla vartti paikan päällä, kun alkoivat sulkea mestaa, mutta tulipahan käytyä.

Eilen paikallisessa "hoplopissa" kadun toisella puolen. Isompi hyppi ilosesti korkeelle ponnistaen about 130cm korkeelta korokkeelta pallomereen. Liukastui myös ja sai huuleensa hampaanjäljet (omansa). Ennen kuin ehdin hakea (eli ryömiä pienempi kantoliinassa) itkevän lapsen pois, joku poika oli mennyt pussaamaan sitä poskelle lohdutukseksi. Ele kaunis, isompi ei ehkä vastaanottavaisimmillaan. 

Verta siis joka puolella, mutta onneksi kun nirhauma (melko pieni kuitenkin lopulta) oltiin siistitty laps haluskin jo takasin leikkimään. Leikkien jälkeen kahvilasta meille välipala-smoothiet (täällä on hei tarjolla muutakin kuin Hese-ruokaa!) ja banaani ja lähdettiin yhdelle suomiäitikaverille kylään.

Tänään mentiin iltapäivällä puistoon, jonka viereisessä kirjastossa oli meidän perjantai-muskari-täti muskaroimassa. Puiston jälkeen siis muskariin (kyllä vain, näin helppoa se on!), koska huomisaamulle oon suunnitellut lapsille suunnattua klassista konserttia, joka menee muskarin kaa päällekäin. 

Pienempi vetelee sikeitä liinassa todella hyvin ja se tekee kyllä kulkemisen aika helpoksi. Täällä on paljon ystävällisiä äitejä, jotka tarjoavat yhteystietojaan, mikä sekin saa aikaan aika tervetulleen olon. Tuntuu, että seuraa ei ole vaikea löytää, aktiviteeteista puhumattakaan. Tavattiin tossa yläkerran naapurikin, siellä isompaa hiukan vanhempi poika. Ja heti sieltä tuli we should do a play-date! Toki ystävällisyys on täällä varmaan paljon enemmän vaan kohteliaisuutta, mutta kuitenkin.

Kerrottakoon vielä, että pienempi kasvaa ja on hereillä ollessaan aika aktiivinen raajoiltaan. Hymyilee ihanasti, jaksaa kannatella päätään ihan hienosti ja on alkanut öisin mystisesti liikkua. Hivuttautuu lähemmäksi ja oon pari kertaa herätessäni löytäny sen 90 astetta eri suunnasta kuin mihin se oli nukkumaan mennessä jäänyt. 

Kaikki ihan hyvin siis, varsinkin nyt kun Fazerin sinistäkin löytyy (vielä vähän aikaa) kaapista!

Monday, December 1, 2014

2v-5kk-1pv & 5vk-1pv

Meidän suomikamat tuli! Niitä oli, herttinen, jotain 60 laatikollista, vaikka juuri mitään ei meidän pitänyt ottaa mukaan. Aloin ymmärtää asiaa kyllä vähän paremmin siinä kun jännityksestä kädet väristen avasin ensimmäisen laatikon ja käärin monta kerrosta paperia auki vain löytääkseni sisältä - tan tan taa - neljä loppuunpoltettua tuikkua. Jep, muuttomiehet ei kysele. Muuttomiehet pakkaa.

Onneksi mukaan oli tarttunut kyllä vähän hyödyllistäkin, kuten ilmeisesti yli 90% meidän keittiökamoista, jotka nyt sitten ängin 50% pienempään keittiöön. Mies katseli ylintä vetolaatikkoa, johon olin heittänyt kaikki lusikat, muumilusikat, pikkulusikat haarukat, pikkuhaarukat, muumihaarukat, veitset ja pikkuveitset isoon sekasotkuun, notta ihanan orgaanista. Alempi laatikko on vielä parempi: siellä on kaikki paistilastat, puuhaarukat, VEITSET jne. ja niitä on yli 20cm paksu epämääräinen kasa siellä laatikossa. Try sticking your hand in there.

Ja kaiken tämän päälle matkaan oli tarttunut myös yksi kirjaston kirja. Hienoa. No, joulukuun puolessa välissä on lennot Suomeen, kunhan vielä kirjakin lähtee mukaan. Ja voi kyllä, lähden Suomeen ainoana aikuisena kahden lapsen kanssa. Pitäähän sitä ottaa vähän lisähaastetta, kun noi lentokenttähommat on jo onnistuneesti tän isomman kanssa yksin hoidettu (voi miten simppeliltä se nyt tuntuu ajatuksena).

Meillä arki noin muuten rullailee. Pienempi on tässö pari kertaa kääntynyt mahalta selälleen ja selältä kyljelleen ja epäilen ettei ainakaan jää paljoa jälkeen isomman (joka kääntyi selältä mahalleen pari päivää vajaa 3kk) aikataulusta. Isompi kysyi ensimmäisen miksi-kysymyksensä. Sen kirvoitti mun kielto syödä siivouspesuaineita.

Käytiin myöskin ensimmäistä kertaa sinä lupasit -keskustelu. Olin sanonut (muistaakseni....), että Kaapo-videoia varmaan katsotaan tänään myöhemminkin (en edelleenkään äänestä videoiden puolesta, mutta koti täynnä purettavia laatikoita ajaa kaivamaan viloat esille) ja eihän siinä auttanut kuin lunastaa lupaus. En kyllä arvannut isomman alkavan muistaa ja yhdistellä tämmösiä jo tässä vaiheessa.

Joulu on tulossa. Muut blogiäidit on kaikki tehny ihania joulukalentereita lapsilleen ihan ite. Meillä on partiolaisten kalenteri, myyrä-kalenteri ja yksi lahjaksi saatu brittikalenteri. Asianmukaisesti koen tästä syyllisyyttä ja huonoa äitiyttä, olisihan tässä pitänyt ehtiä joulukalenteri väsätä hauskoine pikku yllätyksineen. Muut äidit kyllä olisi. Jos olisin ollut fiksu, olisin pantannut rahdin mukana tulleita lapsen leluja ja kirjoja ja antanu ne sille yks kerrallaan pitkin joulukuuta. Äh kun hyvät ideat tulee aina liian myöhään!

Anyway, koti on kyllä alkanu heti tuntua paljon enemmän kodilta.

Saturday, November 29, 2014

2v-4kk-29pv & 4vko-6pv

Täällä on (ihan odotetusti) ylämäkiä ja alamäkiä. Enemmän ylämäkiä (jotka tässä analogiassa tarkottaa siis niitä positiivisia juttuja), muutama pudotus.

Ylämäki mm. korjattu boileri. Ja se aamu, kun heräiltiin lasten kanssa vasta ysiltä ja sillonkin tosi rauhallisesti ja auringossa käveltiin puistoon. Nappasin kahvilasta laten mukaan, tapasin puistossa tosi mukavia äitejä (ihastelivat isomman vk-haalaria 'oho, onpa kätevä! Mistä tollasia saa?') ja lounasta syötiin kotimatkan varrella kuppilassa. Ja kaikki meni oikein siivosti! Todella voimaannuttava aamu, sellanen ihmetys kun elämä on helppoa ja mukavaa.

Ylämäkiä myös kun miehen sisko lapsineen tuli kaupunkiin ja käytiin niiden kanssa The Shardissa katsomassa näkymiä (oli kyllä hienot!) ja British Museumissa tsekkaamassa souvenir-kaupat ja syömässä aivan törkeen hyvät pubi-hampurilaiset. Lisäksi nyt on kaapeissa Fazerin sinistä ja turkkareita. Pienempi matkusti ihan tyytyväisenä liinassa, isompi rattaissa ja kävellen. Harjoteltiin rattaiden kanssa kulkemista dösässä ja metrossa ja tällä kokemuksella voin sanoa, että dösällä voin lähteä ilman toista aikuista, metrolla en.

Ylämäkeen mentiin kanssa, kun H&M toi vaatepaketin lauantai-iltana klo 19:45 kotiovelle. Siis lauantaina. Illalla. Kotiin. !!

Ylämäkiä ehdottomasti myös tapaaminen yhden suomiäidin kanssa - sen saman, jonka kanssa hengailtiin San Franciscossa. On hirveän helpottavaa, kun täällä on edes muutamia tuttuja. Varsinkin tämmösiä suomalaisia, joiden kanssa jakaa näitä 'siis mitä IHMETTÄ nää meinaa??' -kokemuksia.

Ylämäkiin myös menee isomman pois jääneet (jätetyt) päikkärit, jotka on tehny iltanukahtamisista helpomia ja aikasempia.

Alamäkenä sen sijaan sain sydämenpysäyttävän pienen paniikkiahdistuksen siitä, että oonko kantanut pienempää liinassa väärin ja nyt jotenkin tuhonnut sen lonkat. God bless mun lääkärikaveria, jolle pistin meilin (en normaalisti vaivaisi kavereitani tämmösillä, mutta äidin hirveä hätä ei lue lakia), ja joka vastasi pitkästi ja perustellusti, että ei hätää. Ja kun sanon pitkästi ja perustellusti, se oli siis ALAOTSIKOINUT mulle pistämänsä meilin. Vähän tuli tippa linssiin helpotuksen lisäksi myös toisen vaivannäöstä. Jotkut ihmiset on timantteja.

Alamäkenä myös paikalliset kasvatustavat. Yksi avokäden läppäsy poskelle (3-4-vuotiaalle pojalle) bongattu. Myös pahantuulinen nanny, joka komensi vajaa parivuotiasta poikaa olemaan koskematta ruohikkoon (tai mutaan), kävelemättä vesilammikon äärelle (no koska puistovaatteina oli merkkifarkut), olemaan koskematta, tutkimatta ja kokeilematta kaikkea, mistä saattaisi tulla sotkua. Sallittua oli vain polkea kolmipyörällä, mutta silläkin ainoastaan siellä tasasella, nurmikolle ei saanut mennä.

No, on täällä muunlaisiakin äitejä ja nannyjä.

Alamäkenä myös uutinen, että täällä on kananlihasta löydetty kampylobakteeria. Siis tosi laajasti. Siis kaikissa testatuissa kanapaketeissa oli (en muista kuinka montaa testattiin). Me syötiin kanaa tässä viikolla. Varmaan sinä päivänä, kun boileri meni rikki eikä ollut kuumaa vettä. Kypsensin kanan kunnolla, totta kai, mutta nyt jännitetään vielä pari päivää oliko käsienpesu riittävän tehokasta (bakteerin itämisaika 1-7 päivää). Yh. 

Tuesday, November 25, 2014

2v-4kk-25pv & 4vko-2pv

Jos tässä on ollut ihan hyviä päiviä, niin tänään oli kyllä sellanen todella 'hakkaan päätä seinään haluan Suomeen' -päivä.

Aamulla yritettiin kylpyyn. Ei tullut lämmintä vettä ja patterit kylminä. Lyhyt tutkinta osoitti, että boileri rikki. Vähän teki mieli kirota. Aamu menikin sitten miehen kanssa vuorotellen setviessä mitä nyt tehdään (ja believe you me, tämä ei tulekaan olemaan ihan hauska homma. Vuokra-asuminen hanurista).

Lounaan jälkeen annoin isomman skipata päikkärit ja ajattelin, että saa vetästä pienen power napin kun mennään puistoon vähän myöhemmin. Ja tää ei ollut ihan mikä tahansa puisto, vaan erityinen adventure park, johon oikein soitin etukäteen (koska niiden sivuja uusitaan ja netistä löytyi tosi heikosti tietoa) ja kysyin voiko sinne tulla. Voi tulla, sanoivat, avataan varttia yli kolme.

Lähdettiin tarkistamatta keliä ja äh, siellähän satoi-tihkutti. Harkitsin vielä ja soitin uudestaan 'siis oliko tämä nyt sisä- vai ulkoleikkipuisto?'. Meillä on molemmat, sanoivat, tulkaa vain.

Reilu kilsa vaunukävelyurheilua (plus muutamia harha-askelia) sateessa (kyllä se on varmasti sen arvosta!) ja oltiin perillä. Tämä on yli viisivuotiaiden after school -kerho, sanoivat, tulkaa takaisin kolmen vuoden päästä. Vähän teki mieli kirota.

Kaksi vaihtoehtoa: herättää isompi ja missata mahikset ehtiä mihinkään näihin sulkeutuviin puistoihin tai antaa nukkua sitten täydet, myöhäiset päikkärit (jota näkyisi sitten taas iltanukutuksessa) ja kiirehtiä vielä yks kilsa kivaan puistoon, jossa ehdittäisiin edes nopeasti keinua.

Valitsin jälkimmäisen ja hiukset sateesta kiharalla painelin puistoon ehdittiin keinua 8 min (joista osa meni lämpimämmän vaatekerraston vaihtoon), kun kuului dingdong - kaks minuuttia etuajassa - ja meidät häädettiin.

Odotettua, mitta silti teki mieli kirota.

Laahustin kotiinpäin lannistuneena ja yritin ehdottaa lapselle, että pysähdyttäisiin lähipihan nuhjuseen puistoon, joka oli sentään auki. Laps tuli hitaasti pois rattaista ja kommentoi 'ohhoh, onpas täällä märkää...'. Onko sulla kylmä, kysyin, haluutko mennä mielummin kotiin? Nyökkäys ja nyökkäys.

Lopullinen silaus: ajattelin ilahduttaa itseäni kotona paistamalla vähän vuohenjuustoa leivälle. Paistoin, haukkasin ja katsoin kuinka se sula vuohenjuusto pyörylä valui alas leivältä mun housujen kautta lattialle. Nyt erityisesti teki mieli kirota.

On the bright side: tuleepahan tässä vaunulenkkeiltyä. Ja ehdin kuitenkin aamupäivällä istua alas lapsen kanssa leikkimään myyrien jäätelökiska-lääkärileikkiä ja kuuntelemaan sen mahtavia juttuja. Nämä on kiviä, jotka laitetaan tohvannulkkaan katvamaan. Titten niitä kattellaan, että ne katvaa ja titten myylät voi työlä ne. 


Sunday, November 23, 2014

2v-4kk-23pv & 4vko

Lontoo-outouksia: täällä puistot suljetaan - siis lukitaan isoilla munalukoilla - iltasin, neljän ja viiden välillä. Hiekkiksiä en ole nähnyt vielä yhtäkään. Lisäksi mies ja isompi on yrittänyt nyt kahdesti päästä uimaan - tuloksetta. Meidän vieressä on uimahalli, mutta lastenallas käytössä arkisin vain tunnin päivässä, muina aikoina se on ilmeisesti opetuskäytössä. Sunnuntaina se on avoinna jopa viisi tuntia, mutta vain 30 ekaa mahtuu sisään. Jonotus alkaa puolta tuntia ennen avaamisaikaa. Oo-koo.

Ja vielä: täällä ei tunneta leivinpaperia. Ilmeisesti laittavat kaiken suoraan pellille - siis waaat?

Muistan jonkun tutun kertoneen jonkun lontoolaisen joskus ihmetelleen jonkun suomalaislapsen syysvaatetusta: "miksi lapsenne on puettu kuin kalastaja?"

No, alkaa selvitä. Täällä lapset käy tosiaan puistoissa farkuissa, hörsöissä, hameissa, sukkiksissa, tunikoissa ja leggareissa. Oli riittävän märkä päivä, että me puettiin lapselle Ticketin kura-asu puistoa varten. Ja niinhän se totta tosiaan näytti ihan kummalliselta smurffi-kalastajalta niiden farkku-leggari-lapsien rinnalla. Toisaalta, eipä tarvinnut paljoa varoa lätäköitä ja ulos pääsee myös päivinä, jollon sataa ihan tosissaan. Mutta vähän outoa silti.

Itsehän en tänään nenääni ulos näyttäny.

Vaan tulisi meidän muuttokuorma jo! Alan olla ihan kypsä keittiön vajavuuteen. Vaatekaappini vajavuuteen. Sänkyvajavuuteen (kunhan pinnasänky tulee, päästään kaikki nukkumaan taas samaan petiin). Noin viikko, sanoivat. Eli pitäisi tulla nyt alkuviikosta. Toivottavasti. 

Kattelin vähän meidän lähialueen harrastetarjontaa ja täällä löytyy siis vaikka ja mitä. Tässä on 50 metrin säteellä (no kidding!) erilaisia tanssi- ja musatunteja ihan kaikenlaisia ja vaikka joka päivälle! En nyt tosiaankaan lähtisi kauhean montaa harrastusta isommalle, mutta siis valinnanvaraa on. Ja sanoinko, tässä 50 metrin säteellä. Meidän asunto on aivan järjettömän hyvällä paikalla.

In other news: noin kokeilumielessä jätettiin isomman päikkärit tänään pois (satoi vettä, vaunuihin ei ollut sadesuojaa äh kun hankalaa). Jaksoi haukottelematta ja ihan hyvin koko päivän, nukahti kohtuullisen helposti ja puoli ysiltä! Päikkäreiden sijasta oli 'rauhallinen aika', himmeämmät valot ja hiljaista, rauhallista leikkiä (laittoi tarroja tarrakirjaan). Odotan jännityksellä miten yö menee ja monelta huomenna herää. So far so good.

Pienempi on nyt neljä viikkoa. Huh.

Friday, November 21, 2014

2v-4kk-21pv & 3vko-5pv

No nyt kuulkaa! Isompi on saatettu onnistuneesti päiväunille ja pienempi nukkuu liinassa. Mies lähti aamupäivällä käymään töissä. Eli koti on rauhallinen paikka, jossa VAIN MINÄ olen hereillä! Keittiö on riittävän siisti ja pyykkejä ei loju ympäriinsä! Lelut on lelulaatikossa! Lattialla on vain vähän muomailulahan murusia! Tadaa, superäiti kuittaa!

(Okei, no nyt tää pienempi alkoi ähistä....)

Me oltiin tänään muskarissa. Siis voi kyllä! Oon nyt ollut täällä ihan oma itseni ja pysäyttänyt tosta noin vain meidän kodin ohi kulkevan äidin kahden pienen lapsen kanssa ja kysynyt notta MOI, missä täällä on hyviä leikkipuistoja. Tää tyyppi olikin ruotsalainen (asunut kyllä jo pidempään Lontoossa) ja osasi vinkata hyvän puiston. Sen lisäksi kertoi, että kadun toisella (eli suoraan vastapäätä meidän kotia) on perjantaisin muskariryhmä, johon Voi Vaan Mennä. Maksaa muutaman punnan, mutta kävele sisään vain. Ei tarvitse sitoutua mihinkään.

Muskarissa oli tosi kivaa, isompi jaksoi olla aktiivisesti ja innoissaan mukana koko sen kolme varttia ja hymyili vielä lopuksikin. Vaikka kaikki oli tietty englanniksi. Vetäjä oli viisissä-kuusissakympeissä nainen, joka siirtyili kitaran kanssa sujuvasti biisistä toiseen ja soitteli toiveita (mm. Supercalifragilisticexpialidocious) tosta noin vain. Mennään uudestaan. Sanoinko: kadun toisella puolella!

Speaking of oma itseni: kävin (again, kadun toisella puolella!) pikasesti lähikaupasta (sellanen elintarvikekiska slash apteekki slash alko. Myyvät myös esim. pattereita) hakemassa jädeä. Mulle tarjottiin mainos jostain nelikymppisille tarkotetusta sairasvakuutuksesta. Kysyi sitten mun ikää ja totesi pettyneesti, että ei olekaan ihan vielä ajankohtaista. Fine, mullei ollu meikkiä, mutta en nyt arvannu ihan nelikymppiseltä näyttäväni... Kellään ryppyvoidevinkkejä??

Löydettiin se ruotsalaismamman vinkkaama puisto ja menin jälleen täysin sumeilematta kyselemään yhdeltä toiselta äidiltä siellä lisää puistovinkkejä ja tällä kertaa tyyppi olikin sitten ranskalainen. Ja tosi mukava. Tarjosi vielä meiliosotteensa myöhempää kontaktointia varten. 

Puistossa oli jännä katsoa miten erilainen tää pukeutumiskulttuuri täällä on. Lapsilla oli pääosin farkut jalassa ja suurin osa näytti suoraan jostain lastenvaatekatalogista ulos astuneilta. Ja sitten oli meidän lapsi Ticketin haalari, Reiman pipo ja saappaat jalassaan. Sama muskarissa - yhdelläkään lapsella (onneksi ei siis myöskään isommalla) ei ollut verkkareita jalassa, vaan kaikilla hametta, boleroa, hörsöä, neuletta, farkkua jne. Mä muistelen, että Suomessa muskarissa oli vähän erinäköstä porukkaa.

Että on niitä kulttuurillisia eroja kaikenlaisia! Kuten yksi kaverini sanoi, usein se kulttuurishokki tulee niistä pienimmistä jutuista. Kuten siitä, kun yritin ostaa suklaata ja tulikin tämmöstä:



Ostettiin muuten ystävän suosituksesta tämmönen laite (vempele, joka kohisee tai pitää sydämen lyöntejä muistuttavaa ääntä. Tarkoituksena luoda turvallinen ääniympäristö vauvalle nukkuessa). Testattiin vähän kohinaa ja äkkiseltään auttoi ainakin vähän pienemmän uniin. Sitten piti lopettaa, kun isompi alkoi itkeä, että ääni pelottaa.

Isompi-parka. Sanoi tossa kokeilevasti, että äiti tykkää minusta...? Johon minä että tottakai tykkää ja rakastaa ja monta pusua päälle. Oli tyytväinen tähän ja totesi itselleen äiti rakastaa minua. 

Oon halaillut ja pussaillut (ja kertonut kuinka paljon tykkään ja rakastan) isompaa viime aikoina kyllä tavallista enemmän, mutta toisaalta viime aikoina on ollut myös hirveästi kaikkea muuta mitä on pitänyt tehdä ja sen puitteissa huomio on jakautunut. Ja tietty isompi on viettänyt tavallista enemmän aikaa isin ja mummun kanssa. No, onneksi vain väliaikaista. Pian ollaankin sitten päivät aikalailla kolmisin, me and the kids. 

Pienempi on selkeesti kasvanu. Silmät on isommat ja entistä tarkkaavaisemmat. Iho on sileämpi. Vaippaihottumakin tuli ja meni (no, ei liity ikään varsinaisesti). Päivällä on välillä pitkiä, virkeitä ja tyytyväisiä hetkiä. Yöllä herää kerran syömään (en voi uskoa tätä itsekään). Koko keho on kokenut muutoksen ja on nykyään paljon jäntevämpi. Hymyilee leveästi toisinaan.

Huomenna on viikonloppu. Sitten mies menee töihin. Siitä se sitten alkaa!

p.s. En mä ihan loppuun asti saanut päikkäreiden aikana kirjotettua..

Thursday, November 20, 2014

2v-4kk-20pv & 3vko-4pv

Lontoossa ollaan ja ihan hengissä. Lento meni hyvin - isompi katsoi Kaapoa ja pienempi nukkui lähestulkoon koko päivän. Taksimatka Gatwickiltä kesti puoltoista tuntia (ehkä päälle?) kun jonoteltiin Lontoon halki. Oltiin tilataksissa, isompi istui miehen kanssa meidän edessä penkkirivillä, minä pienemmän kanssa ihan takana. Puolessa välissä matkaa isompi alkoi kysellä surkealla, väsyneellä äänellä missä äiti on. Silittelin takaa ja pidin kädestä kunnes sammui paikoilleen. Tietenkin herätäkseen täysin, kun tultiin perille.

Purettiin vähän kamoja ja mentiin luvattoman myöhään nukkumaan. Minä vuodesohvalle äitikaipuisten lasten kanssa, mies makkariin - pinnasängyn puutteessa piti keksiä ratkaisu jossa pienempi pääsee mun vierelle, muttei putoa lattialle. Isompi sen sijaan mätkähti yöllä alas. Kolmesti. Onneks olin etukäteisviisaana laittanut pari tyynyä lattialle potentiaaliseksi putoamisalustaksi.

Mä sen sijaan näin unta, jossa isommalle oli tullut todella paha ihottuma ja oltiin viemässä sitä lääkäriin, jollon tajusin yhtäkkiä unohtaneeni pienemmän *jonnekin*. Juoksin hakemaan ja löysin sen kiikkumasta kantoliinassa jonkun oven kulmasta ja juuri ennen kuin ehdin sen luo, se tietenkin luisui liinasta ulos ja putosi lattialle. Fun times.

Mutta siistejä juttuja: vaikuttaisi siltä, että tästä meidän läheltä saa about KAIKKEA. Tässä sadan metrin säteellä on about tuhat eri aiheista putiikkia, Mäkki, KFC, kahviloita, ravintoloita, lastentarvikeliike, pari-kolme ruokakauppaa ja jopa Farmers Market, eli pienimuotonen tori, johon myyjät tulee pari kertaa viikossa myymään (luomu)tuotteitaan. Leivät, vihannekset, lihat jne. Vau!

Vähemmän siistejä juttuja: leikkipuistoja on (odotetusti) harvassa jos sielläkään. En oikein edelleenkään tiedä mitä vanhemmat tekee täällä päivisin lasten kanssa. Jotain drop-in-paikkoja on, perhekahvilan tyylisiä. Mutta siis ulkona, mihin ne menee? Jatkan tutkimuksia...

Omaa aikaa tässä viimeaikoina on ollu about nolla sekuntia. Isompi selkeästi oireilee näitä muutoksia (odotetusti). Varmistelee jatkuvasti ‘missä äiti/isi on’, on ollut herkempi itkemään (kun joku pelottaa tai vaan surettaa) ja haluaa tavallista enemmän syliin. Syö vähän sinnepäin ja vetäsi illalla kunnon iltavillit (tuli itse kertomaan, että nyt on iltavilli) väsymystään ja aikaeroa. Pienempi on vaiheessa, jossa nukkuu päivisin vain (mun) sylissä ja siinäkin vähän pätkittäin. Yöt onneksi (kopkop) menee hyvin, kunhan nukkumaan päästään.

Pienemmällä alkaa tavallisesti iltahyssyttelyaika juuri siinä samoilla hetkillä kun isompi nukahtaa ja sillon kelpaa vain äidin syli, mieluiten jumppapallon päällä. Nukahtaa sitten lopulta samoihin aikoihin mun kanssa. Eilen mulla oli tavote saada sen verran omaa aikaa, että pääsisin illalla suihkuun. Didn’t happen. No, suihkuun tänään aamupäivästä, mutta siinäkin oli koko perhe yleisönä paikalla (isompi halusi seurata mihin menin, mies pienempi olallaan pidättelemässä isompaa, ettei kastelisi ihan kaikkia vaatteitaan).

No, kyllä mä odotinkin, että ekat kuukaudet on täyttä kaaosta :D

Eli postauksissa odotettavissa entistä harvempaa tahtia for now (tänään sentään pitäisi tulla netti kotiin).

Mies viimestä viikkoa lomalla, maanantaina alkaa työt. Tavallaan odotan oikean arjen alkamista, tavallaan oon ihan kauhuissani. Mut hei hiiop ja ilon kautta eteenpäin!

Tuesday, November 18, 2014

2v-4kk-17pv & 3vko-2pv

Muuttomiehet tuli ja vei meidän kamat eilen. Lähdettiin kamojen poistuttua kyläilemään miehen siskolle ja vielä vähän pelko ahterissa mitä jäi vaikka olis pitänyt mennä ja mitä meni vaikka olis pitänyt jäädä. Paljon kaikenlaista jäi kotiin tarkoituksella, vain osa kamoista sai lontoohyväksynnän (loput jäi kotiin miehen vanhempien hoiviin).
Koti on tyhjä ja kaikuisa. Auto on myyty ja jo poissa.

Käytiin nyt vielä eilen neuvolassa pienemmän kanssa. Painoa oli tullut 600g kahdessa viikossa, nyt mennään jo 4400g tienoilla. Pituutta terkka mittasi -0.5cm. Naureskeli, että ei ole ensimmäinen kerta kun saa lyhyemmän mitan neuvolassa kuin synnärillä. Vauvojen pituusmittaus ei kuitenkaan kauhean eksaktia tiedettä. Mä kyllä väitän tämän kasvaneen pituuttakin, painonnousun olen kyllä mäkin huomannut.
Tänään vikat pakkaukset, taas pakastepitsaa ja nyt koneessa menossa. Aamulla heräsin pieneen muutosvastarintaan: en halua lähteä ja jättää kaunista kotia! Laps mietiskeli, että muuttomiehet unohtivat ottaa suihkun.

Skoolattiin kuitenkin koneessa pieni skumppa muutolle. Vähän kyllä mietin mikä hulluus sai mut taas altistamaan itseni ja perheeni lentämään täysin ihmisen luonnolle vastaisesti kilometrien korkeudessa halki taivaan. Lentoemo tuli ystävällisesti kertomaan mitä tehdä jos tulee pakkolasku veteen. Ggnnhh.

Mulla olisi joulukuun puolessa välissä jälkitarkastus, ajattelin tulevani tyttöjen kanssa Suomeen kolmisin. Nyt en oo varma. Okei, selvisin yhden kanssa .. mutta kahden?? Vaikea kuvitella. Vaikka isomman saakin olemaan vähän aikaa aloillaan kuplamuovin kanssa (voi sitä riemua kun oppi poksauttelemaan).

Elämä vähän muuttuu taas. Josko nyt arki vähän tasottuisi.

Saturday, November 15, 2014

2v-4kk-15pv & 2vko-6pv

Meidän pitäisi pakata. Ylihuomenna tulee muuttomiehet. Yli-ylihuomenna on meidän lähtö. En meinaa vieläkään oikein kunnolla tajuta. Ihan rehellisesti sanottuna hiukan jopa jännittää! Yritän miettiä mitä tarvitaan ekalle viikolle, mikä voi tulla rahdissa. Ennen kaikkea tässä on ollut ratkottavana tuhat logistiikkaongelmaa a la susi, lammas ja kaalinpää.

Myydään auto - millä päästään kentälle kahden lapsen kanssa (tilataksilla). Otetaanko mukaan turvakaukalo (otetaan) ja kummat rattaat (en ole varma saavuttiinko lopputulokseen tässä). Entä miten päästään Lontoossa kentältä kotiin (taksilla sielläkin, päädyttiin lopulta). Ja miten me kotona lajitellaan kamat  järkevästi niin, että muuttomiehet tietää mitä pakata mukaan ja mitä ei (ei vieläkään tiedetä). Niin, ja se lajittelu varmaan pitäisi alottaa pikkuhiljaa (joo).

Yksi itemi, joka todellakin lähtee matkalaukkuun mukaan on jumppapallo (onneksi niistä saa ilmat pihalle). Hankittiin sellanen mun loppuraskaudesta jouduttamaan synnytyksen alkamista (kuulemma sellasen päällä kevyt pomputtelu voipi auttaa) ja auttamaan supistusten kanssa (no, siihen se ei hirveämmin ehtinyt hätiin). Näin pienemmän eläessä ulkoraskautta se on todellakin todistanut olevansa hintansa väärti. Ehkä se oli se loppuraskauden pomputtelu, mutta tällä hetkellä jumppapallo on The takuuvarma rauhottaja. Kyllä, viikko ilman tätä on liian pitkä aika.

Anyway. Käytiin nyt vielä tapaamassa mun isoäitiä näin ennen lähtöä. Isompi höpötteli sulosesti menemään as always ja pienempi nukkui koko vierailun. Laitettiin mun isälle Skypet toimimaan, että voidaan soitella välillä ja syötiin isoäidin paistamia kaurakeksilastuja ja juotiin kahvia sata vuotta vanhoista kupeista. 

Isompi on alkanut aivan mainiosti narratoida omia puheitaan. Innostuessaan saattaa huudahtaa esimerkiksi leipäjuuttoo, isompi innottuu! Tai omena vai päälynä, isompi miettii. Tai mennään ulos, isompi hihkuu! Kirjojen runsas lukeminen tulee läpi.

Oonko muuten maininnut Myyrä-kirjat? Mulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen niihin, isompi taas rakastaa. Niiden tarinat on vähän pitkiä ja erikoisia, niiden kerronta on vähän jännää, mutta niissä on kyllä todella rikas sanasto. Saisinko siili häkilöidä piikeissäsi nämä loukutetut pellavat? Tai älä äksöttele, auto! Kyllä joo, sanasto karttuu.

Pienempi on päivää vaille kolme viikkoa. On vaikea verrata isomman näihin päiviin, vaikka yritänkin muistella. Muistan isommasta ajatelleeni, että onpas vähäitkuinen lapsi, mutta toisaalta olin odottanut 24h huutoa. Koska mielikuva on vähäitkuinen, sanoisin nyt pienemmän olevan hiukan itkuisampi. Mahdotonta kuitenkin tietää kuinka paljon todellisuutta ja kuinka paljon mielikuvavääristymää.

Pulauttelee kuitenkin selkeästi enemmän (mun mielestä isomman pulauttelu alkoi vasta joskus myöhemmin, tää on ihan alusta asti). Päivään mahtuu unien lisäksi virkeitä, rauhallisia aikoja, mutta myös harmistuneita aikoja, jollon on vaikeeta löytää asentoa (ellei jumppapallo). On oppinut tosi hienosti vessahätäviestintää. Väläyttelee välillä ihanaa hymyä, huitoo raajoillaan kovasti ja nostaa päätään varsin vahvasti. Hyvä vauva!

Niin, sanoinko jo. Varmaan pitäisi alkaa pakata.

Tuesday, November 11, 2014

2v-4kk-11pv & 2vko-2pv

Isomman unirytmi alkaa olla ihan kauhee. Thank god nykyään sen voi taas jättää itsekseen välillä sänkyyn piehtaroimaan (eli yleensä myllää peitot ja sotkee kaikki vaivalla asetetut sivuvaunun lakanat / viltit). Toivoisin kuitenkin, että uni tulisi vähän aiemmin kuin puoli yhdeltätoista (kuten tänään).

Sentään voidaan laskea, että onnistuin - nukutin lapset yksin. Mies Lontoossa vähän valmistelemassa kotia ja vaikka mummu on täällä auttamassa, nukutushommiin kelpaa vain äiti. Ja kyllä, tulee välillä epätoivon hetkiä, kun istun sängyllä, pienempi sylissä parahtelee epämukavuutta (kuplia mahassa?) ja isompi ei saa unta, vaan voimistelee ja yrittää löytää paikkaansa sylistä, jonka joku muu on jo vallannut.

Menee toistoksi, mutta kaikenkaikkiaan olotilat on tosiaan tasottunu ja henkinen tasapaino (sikäli kun tässä puklunhajuisessa, univelkaisessa elämässä sellasta on) on, noh, tasaisemmassa painossa. Ilmeisesti se HUSUKEn käynti pelotti ja jännitti tosi paljon, koska sen ollessa nyt ohi ei tunnu olevan enää mitään hätää. Pienempi tuntuu voivan hyvin ja kaikki on juuri kuten pitääkin.

In other news: pienemmältä bongattu ensimmäiset selkeesti tarkoitukselliset hymyt. Lisäksi käytiin poliisiasemalla pistämässä sille passi hakuun. Sai ensimmäisen tippansa D-vitamiinia. Isompi taas halusi oman sängyn. Vaaleanpunaisen. Omaan huoneeseen. Ostettiin sellanen ja se nukkui siinä ensimmäisenä yönä pari tuntia, kunnes heräsi ja kävin hakemassa sen meidän väliin. Sen jälkeen on ei ole sängyssään halunnut nukkua. 

Oh well. Ainakin sillä nyt on se oma sänky, johon siirtyä kun on valmis.

Olo on äiti. Vain vartti heräämisestä ja mun maidosta tahriintuneessa yöpaidassa on tuoreet puklut, pissat ja kakat. Isompi juoksee pelkkä pyjamanpaita päällään pitkin kotia, julistaa haluavansa leeeeeipäjuustoa ja mä mietin haavi auki haukotuksesta, että miksiköhän se huuteli keskellä yötä, ettei halua kukkia. Pienempi ähisee käsivarrella ja haluaa kanssa aamupalaa. Yhtäkkiä heräämisestä on kulunut puoltoista tuntia ja mä yritän muistella olenko ehtinyt käydä aamulla heräämisen jälkeen vessassa.

Illalla omaa aikaa jää ei yhtään tai ehkä puoli tuntia, jonka aikana silmät jo oikeestaan painuu kiinni ennen kuin saa lauseen lo

Saturday, November 8, 2014

2v-4kk-8pv & 1vko-6pv

Lentoliputkin nyt ostettu, maksoi 30e/naama (!!). Lähtöpäivä 18.11. Susi, lammas ja kaalinpää lähes ratkottu - jos nyt sitten oma turvakaukalo ja taksi, jossa myös isommalle istuin. Toivotaan, ettei pienempi protestoi koko tunnin matkaa kotiin (autoilu Lontoossa näemmä vähän hidasta). 

Ollaan koitettu nähdä KAIKKI kaverit vielä ennen lähtöä. Totta puhuen se on ollu vähän väsyttävää (vaikka tietty vallan ihania ihmisiä) ja isompi on mennyt ihan vähän pitkin seiniä. Ehkä se on kanssa tää kaikki muukin, pikkusisko ja vähän vähemmälle jäänyt ulkoilu ja pari muuta syytä, mutta tuntuu että isomman energiamäärä on tuplaantunu. Ja se näkyy kanssa iltanukahtamisissa. 

Joskus kesällä nukahtamiset meni tosi jees ja sitten taas sen jälkeen ei enää mennyt. Oon aika clueless mitä kokeilla seuraavaksi, koska en nyt vaan millään haluaisi maata joka ilta puoltatoista tuntia pimeessä huoneessa isomman seurana. Varsinkin kun toi pienempi selkeesti haistaa jos liikahdan puoltatoista metriä kauemmaksi siitä ja alkaa protestoida.

Elämä HUSUKEn jälkeen on ollut tasaista ja paljon vähempihuolista. Käytin pienempää neuvolassakin tässä (en jaksa tsekata ja otan nyt sen riskin, että kirjotin tästä jo. Aivotoiminta ameeban tasolla, you know). Oli ohittanut syntymäpainonsa kauniisti ja kaikki oli mitä ilmeisimmin oikein hyvin. En nyt sanoisi, että ollaan oikeasti päästy arkeen kiinni, mutta ainakin olotilat on tasottunu kovasti. Mitä nyt näitä univelkasia väsymyshetkiä, kun juuri nukkumaanmenon hetkellä pienempi päättää, että eikun nyt olisi hyvä aika olla virkeä ja hereillä. 

Come to think of it, kello on puoli kakstoista. Pienempi nukkuu. Voitaisiin siirtyä suoraan tästä sänkyyn jatkamaan unia, paitsi että sen vaippa pitäisi vaihtaa. Veikkaan, että vaipanvaihdon jälkeen ei ihan heti taas unille päästäkään. Varmaan voisi pistää samatien jakson Suitsia tulille. Jahas nyt se heräskin ihan omia aikojaan.



Wednesday, November 5, 2014

2v-4kk-5pv & 1vko-3pv

Ehdin blogin äärelle tällä hetkellä niin harvoin, että yhteen postaukseen tulee sitten KAIKKI asiat ja niitähän riittää sata kilsaa tunnissa.

Vuoristorataa on. Tulee hetkiä, jollon olo on varsin ihmismoinen, kykenevä ja suorastaan valloittaja. You know, siivoan keittiön! Petaan sängyt! Käyn suihkussa! Meikkaan! Lähden ulos! Laitan molemmat lapset päiväunille IHAN YKSIN! Olen, voin ja teen! Kaikki onnistuu, on hyvin ja menee mainiosti! Selätän Lontoon tosta noin vaan!

Vastapainoksi tulee välillä hetkiä, jollon epämääräinen huoli painaa sydäntä, silittelen nukkuvaa lasta (vieläkö se hengittää??) ja painiskelen turhien murheiden kanssa. Miten mä selviän Lontoossa. Entä jos, entä jos, entä jos. Voi että mä muistan nää ajat isomman syntymän jälkeen. Voi että kadehdin niitä, joiden keho tuottaa riittävän ylitsepursuavasti mielihyvähormooneja, että ne lilluu onnellisessa vauvapilvessä. Köllii, imettää, on rauhallisia, onnellisia, not a care in the world. Mun kroppa ei selkeästikään toimi oikein.

Mut just nyt on toi eka.

Käytiin HUSUKEssa tänään. Jännä, mutta oikein positiivinen käynti. Mut ja pienempi otettiin sisään, ohjattiin omaan huoneeseen (??), jossa sohva ja vaipanvaihtopöytä ja jopa pleikkari. Ensin tuli sairaanhoitaja tapaamaan, sitten osastonhoitaja ja sitten toivat mulle lounaan (???). Pyysivät käymään valokuvassa toisessa kerroksessa kuvaamassa pienemmän kasvot ja palaamaan sitten takasin.

Viimesenä tapasin vielä plastiikkakirurgin, joka itse leikkauksen hoitaisi. Kaikki oli ihan supermukavia, lempeitä ja ystävällisiä. Suhtautuivat empaattisesti nyyhkivään äitiin (joka oli vielä yksin, kun mies oli jäänyt isomman kanssa kotiin) ja pitivät huolen. Ei ihan perus lääkärikäynti.

Tultiin kirurgin kanssa lopputulokseen, että varmaan jossain vaiheessa jotain leikkausta tuohon kannattaisi tehdä, mutta ajankohta jää nyt meidän vanhempien päätettäväksi. Ensimmäinen tilaisuus oli siinä 6kk kohdalla, jollon leikkaus olisi isompi (koko huuli-nenä-osio korjattaisiin), mutta toinen vaihtoehto olisi tehdä pienempi korjaus myöhemmin, kun laps on vähän isompi. Molemmassa vaihtoehdossa on puolensa. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämä on vain pieni kosmeettinen juttu.

Lähdin sieltä todella hyvällä mielellä. Helpottuneena, rauhottuneena ja tyytyväisenä. Ajatus leikkauksesta tuntuu vieläkin aika karulta - mun täydellisen kaunis pieni vauva, tuntuu kauhealta ajatella, että joku alkaisi leikellä sitä! Mutta ainakin tässä on aikaa seurailla ja miettiä ja valmistautua henkisesti.

Juhlistettiin tätä otattamalla passikuvat pienemmästä. Onni on kärsivällinen valokuvaaja, joka ei hermostu, vaikka puoltoistaviikkoinen vauva puklaa neljästi sen vauvakuvauspatjalle, eikä halua avata silmiään kuvaa varten. Onnistumisesta skeptisenä sinne menin, mutta ulos tultiin lopulta kuvien kanssa. Yksi to-do-bullet vähemmän! Lähtöön vajaa kaks viikkoa. En kykene käsittämään.

Oon myöskin tässä miettinyt harrastusmahdollisuuksia Lontoossa. Mitä voisi tehdä ohjatusti, mitä voisi tehdä kotona. Sekä omiani, että lasten. Itelleni liikuntaa, että järki pysyy jotenkin kasassa. Isommalle ainakin myös liikuntaa, mutta ehkä myös musiikkia tai jotain henkisesti kehittävää? Entä pienemmälle?

Lueskelin yhtä kirjaa, jonka kirjoittaja(t) on aivan täysin vakuuttunut siitä, että lapsen opettaminen lukemaan pienempänä on nopeampaa ja helpompaa kuin seitsemänvuotiaana. Ja että se kasvattaa huimasti lapsen älykkyyttä, halua oppia, koulumenestystä ja elämänlaatua. Että kyllä se kannattaisi. 2-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 3-vuotiaalle. 3-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 4-vuotiaalle. Jne. Että aivot ovat kuten mikä tahansa lihas: kun sitä jumppaa, se vahvistuu (tai siis hermoradat vahvistuu).

Ihan mielenkiintonen kirja ja kyllähän se nyt herätti kiinnostuksen kokeilla, että tulisko siitä muka nyt mitään. Vaivannäköä ja aikaa se vaatisi paljonkin, mutta olisko se sen arvosta? Voisko se olla hauska harrastus meille Lontoossa, lukemaan opettelu (täysin lapsen ehdoilla toteutettuna tietenkin ja tenttaus on kielletty).

Aika usein harrastuksia miettiessä ajattelee ekana sitä satubalettia tai viulunsoittoa. Sen sijaan kuinka monelle tulisi mieleen etsiä harrastus, joka jumppaakin aivoja? Tähän liittyen nyt seuraa pieni mainos: Leluteekin Emilia on lanseerannut aivan ihanan konseptin: Lasten filosofiakahvilat.

Näissä tapaamisissa on tarkotus kehittää lapsen ajattelua, päättelyä ja kiinnostusta maailmaa kohtaan laajentaa lapsen tapaa nähdä maailma, saada pohtimaan uusia asioita ja yhdessä aikuisten kanssa pohtia mieltä askarruttavia kysymyksiä maailmasta. Jos ei oltais menossa Lontooseen, mentäis isomman kanssa tonne kokeilemaan riittäiskö sillä kärsivällisyys. Ja ehkä mäkin saisin vähän enemmän työkaluja isomman loputtoman kysymystulvan käsittelyssä.

Jos on siis etsinnässä kiva harrastus lapselle, niin kannattaa pistää korvan taakse (ainakin pääkaupunkiseutulaisille)!

Ja ainiin! Käytiin maistraatissa ilmottamassa lapselle nimi!

Sunday, November 2, 2014

2v-4kk-2pv & 1vko

Vihdoin taas blogin äärellä, viikkoon mahtunut vaikka mitä. Monena iltana on pitänyt, on pitänyt, on pitänyt. Sitten oon nukahtanut isomman viereen kesken nukutuksen. Tai sitten herännyt pienemmän kanssa viettämään virkeetä hereilläoloaikaa (ensimmäiset yöt paras vireystila sijottui 22-03 väliselle ajalle. Ei siinä mitään, kunhan osasi orientoitua oikein). Nytkin hytkyttelen sylissä pientä unille, nukutettuani isompaa puoltoista tuntia (oh joy miten rakastan näitä nukutushommia).

Tultiin pienemmän kanssa maanantaina kotiin. Mies ja isompi olivat käyneet sairaalassa aamulla katsomassa meitä ja isompi oli todennut, että pikkutikkolla on niiiiin vähän tukkaa ja niiiiin vähän hampaita. Vaikka tukkaa on oikeasti ihan mukavasti ja tummaakin sellasta! Hampaita ei (onneksi) yhtään. Isompi kotiin ja mies hakemaan mua ja pienempää iltapäivästä. Illalla kylään vaaria ja seuraavana päivänä siskoa ja siinä välissä kahden lapsen kanssa taiteilua ja itseni muistuttelua, että pienempi ja elämä on taas ihan erilaisia kolmen-neljän viikon päästä kun jään näiden kanssa yksin. Nää on vasta näitä ekoja päiviä syntymän jälkeen.

Keskiviikkona illalla mummu ja pappa tulivat vielä käymään ja kysyttiin isommalta haluisiko lähteä mummun ja papan kanssa Poriin käymään. Vastasi isolla äänellä HALUUN ja riensi pakkaamaan myyrän laukkuun. Jäätiin miehen ja pienemmän kanssa vähän orpoina kotiin (oven sulkeuduttua heti tuli isompaa kovasti ikävä) ja asetuttiin lopulta sohvalle lojumaan ja kattomaan telkkaria. Totesin, että näitä hetkiä ei varmaan tuu taas sitten pariin vuoteen, että voidaan oikeasti vaikka koko päivä löhötä tekemättä mitään, joten nyt siitä on nautittava.

Aamulla Skypetettiin isomman kanssa. Leipoi juuri pipareita, oli jo maalannut vesiväreillä, piirtänyt, kuunnellut satuja LP-levyiltä (jotka puöli ja puöli ja puöli nääääiiiin lujaa!), käynyt aamukylvyssä ja leikkinut soivalla junalla, eikä kello ollu vielä kymmentä. Mummu ja pappa pysyi kyllä kiireisinä. Illalla (rankan löhöämis-telkkarintuijotus-session jälkeen) uusi Skype ja pienemmän ollessa mulla sylissä alkoi isompikin vähän ikävöidä takasin. Sovittiin, että lähtevät heti aamusella ajelemaan.

Pienemmällä lääkärintarkastu perjantaina. Lääkäri katseli huulta ja totesi, että koska kyseessä on tyttö, niin lapsen psyykkeen takia se kyllä pitää korjata. Poika voi kasvattaa viikset (eh..?).  Ilmeisesti tämmönen (and I quote) 'huulihalkio, jonka luonto on korjannut' ei ole kauhean tyypillinen kuitenkaan, kun nämä peruslääkärit ihmettelee. Jorvin lapuissa lukee, että plastiikkakirurgia konsultoitu ja osaavat sanoa kannattaako jossain vaiheessa tuolle jotain tehdä.

Lisäksi pieni ylimääränen säikähdys: pienemmällä päässä syntymäpahka, joka on siis itsessään aivan tavallinen, harmiton kuhmu, joka aikanaan tasottuu ja katoaa. Kysäsin kuitenkin lääkäriltä vielä siitä ja lääkäri hämmästelikin, että onpas kummallisessa paikassa ja halusi varmistaa, ettei se ole sittenkin tulehdus / paise, joka on tullut synnytyksessä lapsen päähän kiinnitettävän monitorin yhteydessä.

No, meidät lähetettiin ultrattavaksi ja verikokeisiin (yhyy! Onneksi kuitenkin ottivat kantapäästä). Kaikki saatiin hoidettua samalla käynnillä (joka kyllä venähti yli parituntiseksi) ja lopputulos: pienemmällä on päässä syntymäpahka. No, tulipa sekin tarkastettua. Huokailin miehelle, että kuinkas kauan siihen menee, että pienempikin on ilonen, elinvoimanen parivuotias, jolla kaikki on vaan defaulttina hyvin.

Nää ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet .. huoh. Oon aika kateellinen niille, joiden elämä synnytyksen jälkeen on vauvakuplaa, jossa nuuhkitaan vastasyntynyttä ja köllitään sängyllä ja imetellään euforisen onnellisessa oksitosiinikännissä. Onnellinen minäkin, aivan loputtoman. Tietenkin. Nämä ensimmäiset katsekontaktihetket pienemmän kanssa. Hetket, kun molemmat lapset on tässä lähellä ja luetaan kirjaa. You know.

Lisäksi oon toipunut vallan hyvin ja onhan se toki niin, että siinä missä jotkut asiat on ihan kuin opettelisi uutta, toiset asiat menee ihan tokan kierroksen momentumilla. Kynnys lähteä ulos on paljon matalampi. Kantoliina on tossa noin ja käytössä alusta asti. Imetyksen suhteen jo kokemusta, mutta toisaalta myös expectation management (aina yhtä tärkeää). Jne.

Kaikesta huolimatta oon jonkinlaisessa hälyytystilassa. En yhtä pahassa kuin isomman syntymän jälkeen, mutta kuitenkin. Päällimäisenä kaiketi jonkinlainen irrationaalinen menettämisen pelko (mistä ihmeestä tullut?!). Että tulee joku ylläri / moka / muu ja sit game over. Onneksi tää on kuitenkin kaikki sellasta, mikä tasaantuu ajan kanssa. Ainakin pääosin.

Isompi on ottanut kaiken aika chillisti. Nukutushommat hetkittäin ihan hanurista, mutta en ole huomannut (vielä) merkittäviä muutoksia käytöksessä. Jännittää kyllä miehen paluu töihin kolmen viikon päästä.

Niinjoo. Ja meidän pitäis kahden viikon kuluttua muuttaa Lontooseen. Että morro. Vielä lisäksi: meninpä pesemään hiukset sävyttävällä hoitoaineella (vähän lämmintä kuparin sävyä, joka heijastelee valossa, ajattelin) ja nyt mulla on kirkkaita oranssinpunasia läiskiä epätasasesti siellä täällä. Back to teinivuodet. Jipii.

Se on nyt tätä: pienempi liinassa, isompi sylissä