Ehdin blogin äärelle tällä hetkellä niin harvoin, että yhteen postaukseen tulee sitten KAIKKI asiat ja niitähän riittää sata kilsaa tunnissa.
Vuoristorataa on. Tulee hetkiä, jollon olo on varsin ihmismoinen, kykenevä ja suorastaan valloittaja. You know, siivoan keittiön! Petaan sängyt! Käyn suihkussa! Meikkaan! Lähden ulos! Laitan molemmat lapset päiväunille IHAN YKSIN! Olen, voin ja teen! Kaikki onnistuu, on hyvin ja menee mainiosti! Selätän Lontoon tosta noin vaan!
Vastapainoksi tulee välillä hetkiä, jollon epämääräinen huoli painaa sydäntä, silittelen nukkuvaa lasta (vieläkö se hengittää??) ja painiskelen turhien murheiden kanssa. Miten mä selviän Lontoossa. Entä jos, entä jos, entä jos. Voi että mä muistan nää ajat isomman syntymän jälkeen. Voi että kadehdin niitä, joiden keho tuottaa riittävän ylitsepursuavasti mielihyvähormooneja, että ne lilluu onnellisessa vauvapilvessä. Köllii, imettää, on rauhallisia, onnellisia, not a care in the world. Mun kroppa ei selkeästikään toimi oikein.
Mut just nyt on toi eka.
Käytiin HUSUKEssa tänään. Jännä, mutta oikein positiivinen käynti. Mut ja pienempi otettiin sisään, ohjattiin omaan huoneeseen (??), jossa sohva ja vaipanvaihtopöytä ja jopa pleikkari. Ensin tuli sairaanhoitaja tapaamaan, sitten osastonhoitaja ja sitten toivat mulle lounaan (???). Pyysivät käymään valokuvassa toisessa kerroksessa kuvaamassa pienemmän kasvot ja palaamaan sitten takasin.
Viimesenä tapasin vielä plastiikkakirurgin, joka itse leikkauksen hoitaisi. Kaikki oli ihan supermukavia, lempeitä ja ystävällisiä. Suhtautuivat empaattisesti nyyhkivään äitiin (joka oli vielä yksin, kun mies oli jäänyt isomman kanssa kotiin) ja pitivät huolen. Ei ihan perus lääkärikäynti.
Tultiin kirurgin kanssa lopputulokseen, että varmaan jossain vaiheessa jotain leikkausta tuohon kannattaisi tehdä, mutta ajankohta jää nyt meidän vanhempien päätettäväksi. Ensimmäinen tilaisuus oli siinä 6kk kohdalla, jollon leikkaus olisi isompi (koko huuli-nenä-osio korjattaisiin), mutta toinen vaihtoehto olisi tehdä pienempi korjaus myöhemmin, kun laps on vähän isompi. Molemmassa vaihtoehdossa on puolensa. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämä on vain pieni kosmeettinen juttu.
Lähdin sieltä todella hyvällä mielellä. Helpottuneena, rauhottuneena ja tyytyväisenä. Ajatus leikkauksesta tuntuu vieläkin aika karulta - mun täydellisen kaunis pieni vauva, tuntuu kauhealta ajatella, että joku alkaisi leikellä sitä! Mutta ainakin tässä on aikaa seurailla ja miettiä ja valmistautua henkisesti.
Juhlistettiin tätä otattamalla passikuvat pienemmästä. Onni on kärsivällinen valokuvaaja, joka ei hermostu, vaikka puoltoistaviikkoinen vauva puklaa neljästi sen vauvakuvauspatjalle, eikä halua avata silmiään kuvaa varten. Onnistumisesta skeptisenä sinne menin, mutta ulos tultiin lopulta kuvien kanssa. Yksi to-do-bullet vähemmän! Lähtöön vajaa kaks viikkoa. En kykene käsittämään.
Oon myöskin tässä miettinyt harrastusmahdollisuuksia Lontoossa. Mitä voisi tehdä ohjatusti, mitä voisi tehdä kotona. Sekä omiani, että lasten. Itelleni liikuntaa, että järki pysyy jotenkin kasassa. Isommalle ainakin myös liikuntaa, mutta ehkä myös musiikkia tai jotain henkisesti kehittävää? Entä pienemmälle?
Lueskelin yhtä kirjaa, jonka kirjoittaja(t) on aivan täysin vakuuttunut siitä, että lapsen opettaminen lukemaan pienempänä on nopeampaa ja helpompaa kuin seitsemänvuotiaana. Ja että se kasvattaa huimasti lapsen älykkyyttä, halua oppia, koulumenestystä ja elämänlaatua. Että kyllä se kannattaisi. 2-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 3-vuotiaalle. 3-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 4-vuotiaalle. Jne. Että aivot ovat kuten mikä tahansa lihas: kun sitä jumppaa, se vahvistuu (tai siis hermoradat vahvistuu).
Ihan mielenkiintonen kirja ja kyllähän se nyt herätti kiinnostuksen kokeilla, että tulisko siitä muka nyt mitään. Vaivannäköä ja aikaa se vaatisi paljonkin, mutta olisko se sen arvosta? Voisko se olla hauska harrastus meille Lontoossa, lukemaan opettelu (täysin lapsen ehdoilla toteutettuna tietenkin ja tenttaus on kielletty).
Aika usein harrastuksia miettiessä ajattelee ekana sitä satubalettia tai viulunsoittoa. Sen sijaan kuinka monelle tulisi mieleen etsiä harrastus, joka jumppaakin aivoja? Tähän liittyen nyt seuraa pieni mainos: Leluteekin Emilia on lanseerannut aivan ihanan konseptin: Lasten filosofiakahvilat.
Näissä tapaamisissa on tarkotus kehittää lapsen ajattelua, päättelyä ja kiinnostusta maailmaa kohtaan laajentaa lapsen tapaa nähdä maailma, saada pohtimaan uusia asioita ja yhdessä aikuisten kanssa pohtia mieltä askarruttavia kysymyksiä maailmasta. Jos ei oltais menossa Lontooseen, mentäis isomman kanssa tonne kokeilemaan riittäiskö sillä kärsivällisyys. Ja ehkä mäkin saisin vähän enemmän työkaluja isomman loputtoman kysymystulvan käsittelyssä.
Jos on siis etsinnässä kiva harrastus lapselle, niin kannattaa pistää korvan taakse (ainakin pääkaupunkiseutulaisille)!
Ja ainiin! Käytiin maistraatissa ilmottamassa lapselle nimi!
Vuoristorataa on. Tulee hetkiä, jollon olo on varsin ihmismoinen, kykenevä ja suorastaan valloittaja. You know, siivoan keittiön! Petaan sängyt! Käyn suihkussa! Meikkaan! Lähden ulos! Laitan molemmat lapset päiväunille IHAN YKSIN! Olen, voin ja teen! Kaikki onnistuu, on hyvin ja menee mainiosti! Selätän Lontoon tosta noin vaan!
Vastapainoksi tulee välillä hetkiä, jollon epämääräinen huoli painaa sydäntä, silittelen nukkuvaa lasta (vieläkö se hengittää??) ja painiskelen turhien murheiden kanssa. Miten mä selviän Lontoossa. Entä jos, entä jos, entä jos. Voi että mä muistan nää ajat isomman syntymän jälkeen. Voi että kadehdin niitä, joiden keho tuottaa riittävän ylitsepursuavasti mielihyvähormooneja, että ne lilluu onnellisessa vauvapilvessä. Köllii, imettää, on rauhallisia, onnellisia, not a care in the world. Mun kroppa ei selkeästikään toimi oikein.
Mut just nyt on toi eka.
Käytiin HUSUKEssa tänään. Jännä, mutta oikein positiivinen käynti. Mut ja pienempi otettiin sisään, ohjattiin omaan huoneeseen (??), jossa sohva ja vaipanvaihtopöytä ja jopa pleikkari. Ensin tuli sairaanhoitaja tapaamaan, sitten osastonhoitaja ja sitten toivat mulle lounaan (???). Pyysivät käymään valokuvassa toisessa kerroksessa kuvaamassa pienemmän kasvot ja palaamaan sitten takasin.
Viimesenä tapasin vielä plastiikkakirurgin, joka itse leikkauksen hoitaisi. Kaikki oli ihan supermukavia, lempeitä ja ystävällisiä. Suhtautuivat empaattisesti nyyhkivään äitiin (joka oli vielä yksin, kun mies oli jäänyt isomman kanssa kotiin) ja pitivät huolen. Ei ihan perus lääkärikäynti.
Tultiin kirurgin kanssa lopputulokseen, että varmaan jossain vaiheessa jotain leikkausta tuohon kannattaisi tehdä, mutta ajankohta jää nyt meidän vanhempien päätettäväksi. Ensimmäinen tilaisuus oli siinä 6kk kohdalla, jollon leikkaus olisi isompi (koko huuli-nenä-osio korjattaisiin), mutta toinen vaihtoehto olisi tehdä pienempi korjaus myöhemmin, kun laps on vähän isompi. Molemmassa vaihtoehdossa on puolensa. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämä on vain pieni kosmeettinen juttu.
Lähdin sieltä todella hyvällä mielellä. Helpottuneena, rauhottuneena ja tyytyväisenä. Ajatus leikkauksesta tuntuu vieläkin aika karulta - mun täydellisen kaunis pieni vauva, tuntuu kauhealta ajatella, että joku alkaisi leikellä sitä! Mutta ainakin tässä on aikaa seurailla ja miettiä ja valmistautua henkisesti.
Juhlistettiin tätä otattamalla passikuvat pienemmästä. Onni on kärsivällinen valokuvaaja, joka ei hermostu, vaikka puoltoistaviikkoinen vauva puklaa neljästi sen vauvakuvauspatjalle, eikä halua avata silmiään kuvaa varten. Onnistumisesta skeptisenä sinne menin, mutta ulos tultiin lopulta kuvien kanssa. Yksi to-do-bullet vähemmän! Lähtöön vajaa kaks viikkoa. En kykene käsittämään.
Oon myöskin tässä miettinyt harrastusmahdollisuuksia Lontoossa. Mitä voisi tehdä ohjatusti, mitä voisi tehdä kotona. Sekä omiani, että lasten. Itelleni liikuntaa, että järki pysyy jotenkin kasassa. Isommalle ainakin myös liikuntaa, mutta ehkä myös musiikkia tai jotain henkisesti kehittävää? Entä pienemmälle?
Lueskelin yhtä kirjaa, jonka kirjoittaja(t) on aivan täysin vakuuttunut siitä, että lapsen opettaminen lukemaan pienempänä on nopeampaa ja helpompaa kuin seitsemänvuotiaana. Ja että se kasvattaa huimasti lapsen älykkyyttä, halua oppia, koulumenestystä ja elämänlaatua. Että kyllä se kannattaisi. 2-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 3-vuotiaalle. 3-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 4-vuotiaalle. Jne. Että aivot ovat kuten mikä tahansa lihas: kun sitä jumppaa, se vahvistuu (tai siis hermoradat vahvistuu).
Ihan mielenkiintonen kirja ja kyllähän se nyt herätti kiinnostuksen kokeilla, että tulisko siitä muka nyt mitään. Vaivannäköä ja aikaa se vaatisi paljonkin, mutta olisko se sen arvosta? Voisko se olla hauska harrastus meille Lontoossa, lukemaan opettelu (täysin lapsen ehdoilla toteutettuna tietenkin ja tenttaus on kielletty).
Aika usein harrastuksia miettiessä ajattelee ekana sitä satubalettia tai viulunsoittoa. Sen sijaan kuinka monelle tulisi mieleen etsiä harrastus, joka jumppaakin aivoja? Tähän liittyen nyt seuraa pieni mainos: Leluteekin Emilia on lanseerannut aivan ihanan konseptin: Lasten filosofiakahvilat.
Näissä tapaamisissa on tarkotus kehittää lapsen ajattelua, päättelyä ja kiinnostusta maailmaa kohtaan laajentaa lapsen tapaa nähdä maailma, saada pohtimaan uusia asioita ja yhdessä aikuisten kanssa pohtia mieltä askarruttavia kysymyksiä maailmasta. Jos ei oltais menossa Lontooseen, mentäis isomman kanssa tonne kokeilemaan riittäiskö sillä kärsivällisyys. Ja ehkä mäkin saisin vähän enemmän työkaluja isomman loputtoman kysymystulvan käsittelyssä.
Jos on siis etsinnässä kiva harrastus lapselle, niin kannattaa pistää korvan taakse (ainakin pääkaupunkiseutulaisille)!
Ja ainiin! Käytiin maistraatissa ilmottamassa lapselle nimi!
Pakko käydä tännekin kommentoimassa. Omassa lapsuudenperheessäni on nimittäin 4/6 lapsista opetettu lukemaan joskus 2v alkaen, ja ainakin itselläni on siitä pelkästään hyviä muistoja, vaikkei musta erityisen älykästä koskaan tullutkaan. Tuntuu, että jostain selkärangasta huokuu vieläkin se oppimisen ilo, joka tuli niistä lukemaan opettelun hetkistä. Ehkä osa siitä ilosta oli vaan siitä äidin jakamattomasta huomiosta, mutta kyllä mä ihan innosta soikeana hiukan myöhemmin askartelin niiden ensimmäisten Opin itse -tehtäväkirjojen parissakin. Ja ensimmäinen oma aapinen on edelleen tallessa ja tärkeä.
ReplyDeleteOman lapseni suhteen mulla ei ollut kummempia lukemaan opettamissuunnitelmia, mutta olin kuitenkin alennusmyynnistä ostanut sellaiset hauskat pahviset aakkoskortit (alphabet wall cards). Yllättäen sainkin joskus keväällä kouluun tekstiviestin isoäidiltä: "Jii tunnisti aakkosista 12/26", ja vähän myöhemmin "Jii tunnisti kaikki aakkoset". Isoäiti oli niitä kai lähinnä omaksi ilokseen ruvennut opettamaan lapselle, ja nyt ovat vähitellen siirtymässä kuulemma tavuihin. Opetusmenetelmistä en tiedä, mutta hauskaa tuntuu olevan. Myös ohikulkijoilla, kun lapsi alkuvaiheessa bongaili tuttuja kirjaimia ("kiimane") myös kaupungilla: "Kasso! Äiti kiimane!". :D
Ai niin. Kerro nyt vähän siitä nimestä..:)
No kas, olipa kiinnostavaa kuulla tämmönen! Mähän olen oppinut lukemaan itse joskus 5v. Tiesin että meillä oli kirja joka opetti lukemaan ja kerran päätin, että nyt on sen aika. Sitten opettelin.
DeleteKyllä mä kanssa haluaisn uskoa että siitä on paljon iloa lapselle! 2v:nä lukemaan oppiminen kuulostaa kuitenkin aika hurjalta, vaikka laps kyllä jo oman nimensä kirjotettuna tunnistaa. Ja varmaan kirjaimia lähemmäks 10kpl.
Ja hei kiimane äiti, sikäli kun olen oikein ymmärtänyt opinahjosi, niin ei sinne kyllä ihan tyhjällä päällä mennä ;)
Oon tehnyt periaatepäätöksen, että nimiä en blogissa mainitse, mutta kuten siskollankin, nimi alkaa E:llä ja on neljä kirjainta :)
Mä korjauttaisin huulen heti kun voi eli silloin 6 kk iässä jos kerta silloin jo voi leikata.olispahan pois alta ja lapsi ei muistais toimenpiteestä jälkeenpäin mitään. Arpi tietty siitä jää anyway.Onko nenässäkin jotain että sinne asti pitää leikata?
ReplyDeleteTuossa 6kk:n kohdalla leikkaamisessa on just noi mainitsemasi hyvät puolet. Mutta sitten siinä on niitä mietityttäviä puolia:
Delete- kirurgi ei itsekään ollut varma toisiko se esteettisesti leikkauksen arvosta hyötyä (pohdiskeli meneekö ylihoidoksi). Muutos olisi lähinnä huulessa olevan juosteen tilalle leikkausarpi.
- 6kk kohdalla se leikkaus olisi kuitenkin iso verrattuna siihen, että samaan lopputulokseen (kirurgin arvion mukaan) päästäisiin varmaan myöhemmällä, pienemmällä operaatiolla
- Vauvoja leikatessa on ns. keloidi riski, eli toisin kuin intuitiivisesti ajattelisi, arpi ei välttämättä lähde katoamaan ja häviämään kasvun myötä vaan päin vastoin: suurenee ja laajenee
- kuulemma vaikka nyt 6kk leikattaisiin, voi olla että mytöhemmin silti pitäisi korjata jotain
- kirurgi itse sanoi (kun pohdiskelin ja päädyin nyt vielä ainakin vähän seurailemaan ton kasvua), että tekisi oman lapsen kohdalla varmaan samoin. Luotan, että tietää mistä puhuu ;)
Miinuspuolia sitten taas myöhemmässä leikkauksessa on ainakin se, että se voi olla lapselle pelottavampi kokemus (toisaalta, multakin leikattiin kitarisat about 5v vanhana ja siitä ei jääny traumoja).
Nenää pitää ehkä vähän oikoa, mutta ei siinä juuri huomaa.
No, katselemme. Onneks ei tarvii vielä päättää, vaikka lopulta tohon 6kk ratkasuun päädyttäisiinkin.
Mä jäin pohtimaan tossa 6kk iässä sitä, että vaikka lapsi ei muistakaan sitä jälkeenpäin, saattaa siitä silti jotain traumoja jäädä. Jos vauva kokee pelkoa, yksinäisyyttä tai kipua, noin pienellä ei ole vielä keinoja käsitellä tilannetta yksin ja traumat saattavat mennä "syvemmälle". Mitä isompi lapsi on sitä helpompi asioita on selittää ja kun perusturvallisuus on jo muodostunut ei siihen tule vaurioita niin helposti. Kyllähän sairaaloissa varmasti osataan ottaa pikkuvauvojen turvallisuudentunne hyvin huomioon ja pelkoni saattaa olla turha. Kuitenkin jos valita voi, minä suosisin tästä syystä ennemmin isompana leikkaamista.
DeleteOsaatte kyllä varmasti tehdä sen kaikkein parhaan päätöksen ja onneksi on tosiaan aikaa miettiä.
Meidän poika tuntuu nyt vähän yli 3-vuotiaana olevan tosi kiinnostunut kirjaimista. Kyselee kaikesta "mitä tuossa lukee?", tunnistaa paljon kirjaimia ja osaa tietokoneella kirjoittaa pienellä neuvomisella tai henkisellä tuella oman nimensä sekä mummu ja pappa. Ei mitenkään tavoitteellisesti ole opetettu, mutta lukemisen yhteydessä ja leikin kautta tutustuttu pikkuhiljaa kirjaimiin.
Kyllä sulla kroppa toimii ihan niinku pitääkin, harvalla muulla äidillä vaan on niin paljon mielen päällä kuin sulla: muutto ulkomaille, vauvan huuli.. Älä ole niin ankara itsellesi! :) Reagoisin ainakin itse sun tilanteessa ihan samanlailla. Oonhan mäkin täällä välillä ihan vauhkona jostain pikkuasioista, ja mulla nyt on vaan ihan tavallinen arki täällä pyöritettävänä. Eli siimaa, siimaa!
ReplyDeleteTosi ihana kuulla että tapaaminen HUSUKEssa meni hyvin. Aika usein, varsinkin itselle vaikeissa tilanteissa, lääkäreiltä jää kaipaamaan juuri sitä empatiaa ja inhimillisyyttä :)
Onnea pikkuiselle nimestä!
- Unae
Voi kiitos ihanista sanoista :) Tässä on kieltämättä kaikenlaista lautasella yhtä aikaa!
DeleteHUSUKEssa on varmaan paljon huolestuneita ja itkusia vanhempia, ehkä ne saa ekstrakoulutuksen niiden käsittelyyn ;)
Yhdellä kädellä (heh) ei paljon viitsi kommentoida mutta pikaisesti tuohon lukujuttuun että itsekin törmäsin aikoinaan kirjaan jossa puhuttiin samasta asiasta ja kuulostihan se järkevältä. No mä oon superhuono leikkimään lasten kanssa mutta tykkään puuhailla ja esim juuri asiat joissa voin opettaa jotain on mieleisiä, tarviin sellasta konkreettista enkä nauti vaikka autoilla pärisyttelystä. Onneksi lapsia on kaksi niin he leikkivät sujuvasti keskenään :D Mutta siis siihen lukujuttuun, muistaakseni poika oli jotain 3v kun aloitettiin, joten tyttö on päässyt osalliseksi "opetukseen" siitä puolitoistavuotiaasta alkaen koska hänhän toki seurasi vierestä alusta saakka. Tässä käy hyvin lasten erot ilmi, poika on innokas oppimaan ja kun hän jotain haluaa osata niin hän tekee kunnes osaa. Neljävuotiaana luki jo jonkin verran ja 5-vuotiaana luki pitkiä pätkiä sekä isoilla että tekstauskirjaimilla, lainattiin kirjastosta kirjoja ja koska kiinnostusta riitti niin saattoi lukea monta päivässä. Nyt 6.5v lukee yhtä sujuvasti kuin minä suurinpiirtein, lukee paljon ääneen ja koko ajan eläytyminenkin ääneenlukiessa on parempaa ja parempaa.
ReplyDeleteSen sijaan pikkusisko jolla tää projekti alkoi paljon aiemmin täytti juuri 5v ja lukee lyhyitä sanoja. Siis 4-5 -kirjaimisia mutta esim vierasperäisiä kirjaimia ei osaa ollenkaan. Koska häntä ei huvita :D On siis myöskin tiedonhaluinen mutta hän nyt ei vaan ole kiinnostunut juuri lukemisesta ja vaikka mahdollisuudet olis ollu hyvät oppia vaikka vielä aiemmin kuin veljensä niin nope. Aapisen hakee hyllystä ehkä 2x kuussa ja sitä sitten käydään sen aikaa läpi kun neitiä huvittaa ja sitten se katoaa taas hyllyyn. No kiire ei todellakaan ole (tää kun tosiaan alkoi enemmänkin mielenkiinnosta että toimiiko se kirjan ajatus) ja mennään lapsen tahtiin. :)
Pointtina siis.. öh.. olikohan sitä.. Vaikka ehkä että toimii jos lapsi haluaa :D
Niin ja tosiaan ihan älyttömästihän teillä on siellä lautasella kerralla, muutto vastasyntyneen kanssa edes saman kunnan sisällä olisi tosi stressaavaa ja vaatisi kamalasti tekemistä ja muistettavaa mutta te ootte muuttamassa pois koko maasta! Ei todellakaan ihme jos tuntuu vähän epämääräiseltä välillä. Vastasyntyneen kanssa kun muutenkin on kaikki uutta taas tavallaan vaikka tuttua olisikin. Erona kuitenkin vauvan persoonan lisäksi se että on toinenkin lapsi niin ei samat keinot välttämättä ole enää mahdollisia ja pitää sitä löytää se tasapaino taas.
Tsemppiä siis hirveesti muuttoon ja onneksi se arki sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin :) Ensimmäinen ajatus muuten mulla kun ajeltiin kotiinpäin sairaalasta että olisipa jo normaali arki :D Ihan vielä ei olla siellä kun beibi onkin vähän haastavampi tapaus kuin sisarensa mutta sinnepäin kuitenkin menossa..
(sori sekava kommenttioksennus, beibi nukahti tähän syliin imetystyynylle ja sainkin kaksi kättä käyttöön :D )
Haha, aattelinkin jo, että aika hyvin suoriuduttu yhdellä kädellä :D
ReplyDeleteTäytyy kyllä pistää ihan aktiiviseen harkintaan toi lukemisen oppimisen tarjoaminen! Mitä kirjaa sä luit ja miten sen opettamisen hoidit?
Kiitti tsempeistä - kyllä se arkikin sieltä varmasti :-) Nyt on jo taas jotenkin tosi paljon helpompaa, ilmeisesti se HUSUKEn käynti sitten kuitenkin painoi ja jännitti aika paljon. Nyt kun se on ohi, on tosi helpottunut olo. Toki kyllä vähän kauhulla mietin miten siellä Lontoossa selvitään, mutta toisaalta kaikki muukin on mennyt tähän asti kuitenkin paremmin kuin pelkäsin, joten lähdetään siitä, että hyvin menee sielläkin :)
Ja tsemppiä teilläkin arkeen! Näin kahden lapsen kanssa on vaikea kuvitellakaan mitä se olis kolmen ;)
Heh, oon varma siitä, että vauvapilvi on mahdollista vain esikoisen kanssa... Kun ei oo sitä touhukasta esikoista siinä vieressä tohlaamassa koko aikaa. :D
ReplyDeleteLukuhommelit kuulostaa mielenkiintoisilta. Meillä poika on innostunut numeroista, laskee viiteen ja vähän yli, sit menee jo hassuillen. Kiinnostusta on kaikenlaiseen mut äidillä rajallisesti aikaa leikin varjolla opettaa.