Monday, May 30, 2016

3v-10kk-30pv & 1v-7kk-4pv

Kuumuus palasi. Viime viikko oli monin päivin kuuma, ensi viikko tulee olemaan kuuma. Ihmiset kyselee toisiltaan Facebookissa miten aikovat viettää (lasten kanssa) nää kuumat päivät, kutsuvat toisiaan 'meillä on varjoisa pool, tulkaa tänne' tai 'me mennään sisäleikkipaikkaan, tulkaa mukaan'. Isompi tuskailee sisällä kun on niin kuuma ja haluaa olla vaan pikkareissa ja uimassa. Pienempi harjottelee pukemista, eikä ole moksiskaan vaikka päällä olisi muutama kerros vaatteita ja jalat uikkareiden samassa lahkeessa (tosin tässä vaiheessa luultavasti kuuluu turhautunut 'apuu! Apuu!').

Pienempi on opetellu puhumaan. Tai siis onhan se jo pitkään laukonut osuvia sanoja osuviin välein, mutta nyt on bongattu myös ensimmäiset sanaparit. Niitä on so far kolme:
- Kakka pönttöön. (tokihan aloitetaan vessajutuilla)
- Isi tohon. (ohjeistus puistossa keinussa)
- Tähän book. (potalla kakalla ollessa jakkaralle kirjaa)

Kävi kanssa 18kk lääkärintarkastuksessa. Tätä varten mun piti täyttää kyselylomake, jossa tiedusteltiin mm. lyönkö lastani. Lisäksi annettiin kaikenlaisia ohjeita, kuten että parkkipaikoilla täytyy pitää lapsi lähellä ja nakkeja ei saisi syöttää (täällä nitriitti ei ole ongelma (koska suurin osa nakeista on nitriitittömiä), vaan se, että se on yksi suurin lasten tukehduttaja). Myöskin pitäisi juottaa kokomaitoa ja rasvaisia lihatuotteita, koska jonkun teorian mukaan nimenomaan eläimen rasvasta saa jotain sopivia rasvahappoja neurologista kehitystä ajatellen.

Se on ihan ok, voit vähän tuohtua ja pyöritellä silmiä. Kyllä muakin huvitti miten erilainen ohjeistus suomalaisittain annetaan.

Kasvanutkin oli (vaikka mä olin vähän pää vinossa katsellut että onko se nyt vähän kuitenkin lyhyt. Varsinkin isomman vierellä. Tuntuu että pituuseroa on metri.) ja nykyään on keskiviivalla sekä pituudessa, että painossa.

Isompikin on kasvanut. Ainakin henkisesti. Teki nimittäin jotain sellasta, mitä mä en vieläkään pysty täysin käsittämään. Jotain sellasta, mikä on monille aikuisillekin vaikeeta jos ei mahdotonta. Jotain, mikä saa mut vieläkin ihan .. WOW. Siis WOW.

Se lopetti itse, omasta päätöksestä, vuosia kestäneen kynsien pureskelun.

Minä, jos joku tiedän miten vaikeeta kynsien pureskelua on lopettaa (ja päädyn vieläkin välillä tunkemaan kynsiä hampaitteni väliin) ja sitten tää laps ihan pelkällä tahdonvoimalla teki sen, vaikka alla oli ainakin pari vuotta tiivistä kynsien tuhoamista. Eikä se ollut helppoa! Monen monta kertaa tuskasteli miten vaikeeta on lopettaa, vaikka haluaisi. Mutta että vitsi sen kynnet näyttää terveiltä ja hyviltä! Ja vitsi että mä olen ilonen sen kanssa! 

Kruunattiin tää sen itse pyytämällä punasella kynsilakalla, joka ilmeisesti toimi jonkunlaisena motivaattorina tässä hommassa. Ja nyt on ihanat kimaltelevat kynnet. Mä en vieläkään voi uskoa, että tää tapahtui. 

Täällä on ollut paljon juhlimista ja iloitsemista! Ja ainii, meillä oli myös lapsivapaa muutama-tunti lauantaina kun babysitteri oli täällä. Juhlistettiin tätä viemällä auto pesuun ja käymällä syömässä hyvät burgerit ja juomassa hyvät milkshaket ulkona kahdestaan miehen kanssa. Oli aikamoista.


Astetta päheempi värityskirja.

Punaset glitter-kynnet!

Monday, May 23, 2016

3v-10kk-23pv & 1v-6kk-27pv

Tänään oli aika harvinainen aamu. Heräsin ja olin ihan silleen, että yo bitch, let's get some shit done. Syötiin aamupala. Siivosin keittiön, siivosin valtaisan läjän (mun...) vaatteita makkarin lattialta ja laitoin pyykkiä pyörimään. Laitoin kuivausrummun täydeltä kuivia vaatteita paikoilleen kaappiin ja menin valmistelemaan lounasta. Autoin lapsia askartelemaan ja söin isomman tekemää (puista) hodaria ja hampurilaista. Sitten tuli babysitteri ja ajattelin lähteä lenkille, mutta meninkin canceloimaan kuntosalijäsenyyden ja syömään jätskiä ja kirjottamaan blogia Whole Foodsin terassille.

No okei, tälleen kirjaimille ja sanoille laitettuna ei kuulosta kauhean ihmeelliseltä, mutta tuntuu, että tää on ollut paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Usein yritän tehdä kotona kaikenlaista, mutta tuntuu että aika menee siinä, että kokoajan joku tarvii jotain (on vessakäyntiä (mä alan epäillä että pienempi luulee, että vain vessassa saa lukea kirjoja), on apua askartelussa, on kirjanlukua, on pienempää, joka on kiivennyt ikkunalaudalle ja huutaa siellä kurkku suorana (ikkunasta ulos siis. Thank god nää ei ymmärrä suomea täällä) 'APUU APUU!!', on millon mitäkin).

No mutta anyway. Totta puhuen tässä on viime aikoina ollut vähän ahdistuneisuutta ilmassa. On pakko myöntää, että ilman tukiverkkoja mulla alkaa mennä mielenterveys kotona. Meillä oli toki mun ihana opiskelukaveri kyläilemässä ja se oli aivan valtaisi apu kaikin puolin. Mutta entä ne muut viikot, kun babysitterikin oli poissa? 

Kun tunnelin päässä ei ole valoa. Kun tietää, että täällä meidän elämässä täällä ei ole yhtään ihmistä, joka haluaisi ottaa lapset luokseen ihan sen takia, keitä ne on (toki meidän babysitteri on hyvin kiintyny noihin, mutta silti eri asia). Kun jokainen vapaa sekunti on dollareiden takana ja tilannetta, jossa lapset pääsisi esim. yöksi tai vaikkapa koko viikonlopuksi kyläilemään ei ole eikä tule. Kun siellä Suomessa olisi ne ihanat tukiverkot, joilla on ikävä meitä ja joita meillä on ikävä ja jotka olisi valmiita antamaan enemmän kuin kehdattaisiin pyytää. Ja niin, ite lähdettiin, ite täällä ollaan.

Mä mietin välillä sitä, että missä menee masentuneisuuden raja. Että kuinka paljon kodin siivoomisen, puistossa käymisen ja ruoanlaiton pitää tympiä, että se lasketaan masennukseksi. Tai että onko tälle pikkulapsiarjen väsymykselle jotain omaa diagnoosia. Tai onko sille tukiverkkojen puutteesta johtuvalle turhautumiselle joku oma nimike? Ja kun siihen lisätään vielä tilanne, jossa viimesen parin vuoden aikana mun elämästä on karsittu hirveä määrä turvallisuutta luovia asioita ja se alkaa näkyä jatkuvana huolestumisena millon mistäkin turhanpäiväsestä asiasta?

Onneksi moni asia on palannu raiteilleen. Huolestumisen määrä on vähentynyt, babysitteri on palannut kuvioihin, urheilu on palannut kuvioihin (kyllä! Parkouria! Joogaa! Lenkkeilyä!). On enemmän taas tilaa hengittää ja olla. Lasketaan päiviä Suomi-reissuun (2kk miinus kaks päivää). Pitkästä aikaa tuntuu silleen kokonaisvaltasen valoisalta.

Ps. Huolimatta synkistelystä mä voin ihan hyvin. Lapset voi hyvin. Meidän elely on positiivista ja lämmintä ja rakastavaa. Siltikin, vaikka mua ei yhtään huvittaisi siivota keittiötä ja tekis mieli maata sohvalla kattomassa telkkaria puistoon lähtemisen sijaan.


Leppäkertun pesä.


Thursday, May 12, 2016

3v-10kk-12pv & 1v-6kk-16pv

Perjantai - meidän viides hääpäivä. Tilattiin sushia, joka tuli yli kaks tuntia myöhemmin. Katsottiin scifiä. Juotiin roseeta. Hymisteltiin historiaa.

Mulla on mies ihan kultaa. Se on mun elämän myrskyjen rauhottava ankkuri. Se järkevä ja käytännöllinen. Se, joka tietää. Se, joka syö mun kanssa ntohimolla jädeä sohvalla. Joka silittää hiuksia ja ottaa kainaloon kun itkettää. Joka onnistuu pudottamaan keskelle tyhjyyttä just ne sanat, jotka naurattaa ääneen vielä viikonkin jälkeen. Joka ymmärtää ja ei tuomitse.

Ja joka kiemurtelee vaivaantuneena tuolillaan tätä lukiessaan. Rakas mies.

Oli myös äitienpäivä. Tilasin pancakesejä aamupalaksi, joka toimitetaan sänkyyn. Tilaus meni läpi. Kahvikin tuli kaupan päälle. Ja kortti pienemmältä, kukkia mieheltä. Loppupäivän mies tekikin (osittain) töitä ja mä koitin hoitaa perheelle ruokaa ja ulkoilua. Voihan pienlapsiarki.

Niin, ja lisäksi paruin maamoikävää. Jostain syystä tänä vuonna äitienpäivä oli paljon vaikeampi kuin edellisenä vuonna. Kauhea ikävä. Vaikka kohta siitäkin on jo tasan kaks vuotta.

Ja sitten vielä yks juttu. Oon pantannut tämän kirjottamista, kun mulla on todella vahva uskomus siihen, että Näiden Juttujen kirjottaminen blogiin jinxaa kaiken. Niin siinä aina käy! Nyt tätä ihmeellisyyttä on kuitenkin jatkunut jo pari viikkoa ja ylikin, joten jos nyt kuitenkin vähän uskaltaudun.

Lapsen nukahtaminen yksin sänkyyn. Mä en ole koskaan suostunut kestämään lapsen itkua yksin sängyssä. Nukkumisen ja nukahtamisen pitäisi olla kivaa! Ei kenenkään pitäisi joutua itkemään yksin sängyssä. I've done that, ei ollut hauskaa. Siispä ollaan hampaita kiristellen oltu isomman luona (läppärin / puhelimen kanssa) turvaamassa sen nukahtamista. 

Kunnes sitten. Totaalikypsyneenä vein sille kerran meidän pimeessä näkyvän digitaalisen herätyskellon ja kerroin meneväni olkkariin ja palaavani, kun kellossa on numerot XX (noin viis minuuttia eteenpäin). Näin tein ja isompi jäi ihan sopuisasti sänkyyn odottelemaan ajan kulua. Palasin sovittuun aikaan, annoin suukon poskelle ja kerroin uuden ajan (taas viis minuuttia eteenpäin). Tätä jatkettiin kunnes se oli nukahtanut. Täysin rauhallisesti, ilman sänkypomppimisia, ilman valtataistelua, ilman huutoa, ilman kiukkua, ilman kyyneleitä (vanhemman tai lapsen).

Mä en voi tajuta mikä taika siinä kellossa on, mutta tosta lähtien me ollaan toistettu miehen kanssa kaavaa joka ilta ja joka ilta se vaan toimii! On toiminu jo useamman viikon! Ja tuntuu että tässä ollaan menossa kokoajan vaan parempaan suuntaan. Nykyään käyntien väli on kymmenen minuuttia ja niitä tarvitaan yksi, maks kaks, kunnes isompi on unessa. 

Paitsi tietysti huomenna, kun tätä nyt uskalsin ääneen hehkuttaa. Damn you universe!

Parklife

Saturday, May 7, 2016

3v-10kk-7pv & 1v-6kk-11pv

Lapset leikki sopuisasti telkkaritason edessä, mä olin keittiössä puolittain nurkan takana tekemässä ruokaa. Yhtäkkiä pienempi alkoi itkeä kovaan ääneen ja isompi huutaa hädissään: äiti! Pienempi nielaisi minimuhminssin! (sellanen aikuisen peukalonpäätä isompi muovimuffinssi, jolla pienempi ei normaalisti saisi leikkiä, mutta oli jäänyt nyt päikkäriajalta esille). Pienempi nielaisi minimuhminssin!! Nielasin itse tyhjää, mun pidin kasvot peruslukemilla. Näitkö ihan varmasti, että nielaisi? Kyselin ja kurkin pienemmän tyhjään suuhun. Kyllähän sen näki sen ammottavasta, parkuvasta suusta, että tyhjä oli. 

Jatkoin hölmöjen kyselemistä: minkä värinen se oli? Näitkö siis ihan VARMASTI, että nielaisi? Mietin samalla kuumeisesti. Leluhan se on, mutta irtooko siitä jotain myrkyllistä tai haitallista vatsassa? Mahtuuko se tulemaan läpi? Soitanko lääkäriin? MITÄ NYT KUULUU TEHDÄ?? 

Isompi alkoi itkeä: En saanut sitä ulos sen suusta ja se nielaisi sen! Yritin taputtaa sitä selkään, mutta en saanut sitä ulos!

Koitin hengittää ja rauhotella isompaa: sitten se tulee vaan kakkana ulos. Pään sisällä aloin tajuta tapahtumakulkua vähän selkeemmin ja kurkkua alkoi vähän kuristaa. Kiukkusena karjuvalla pienemmällä ei onneksi ainakaan ollut mitään hengitysvaikeuksia.

Aloin laskea minimuffinsseja. Niitä on kahdeksaa väriä, jokaista kymmenen kappaletta. Tuntui toivottomalta, eihän ne kaikki voi mitenkään enää olla tallessa, täähän ostettiin jo yli puoli vuotta sitten. Laskeminen vaan kertoisi, että x määrä muffinsseja puuttuu, mutta ei sitä, onko niistä yksi pienemmän mahassa vai ei.

Laskin kuitenkin. Kaikki muut löytyi, sinisiä puuttui yksi. Kylmä hiki alkoi vähän nousta otsalle, mutta muistelin nähneeni yhden irtomuffinssin joskus jossain. Jep. JOSKUS JOSSAIN. Oliko se sininen? Ei mitään tietoa. Oliko se jo palautettu muffinssipussiin? Ei mitään tietoa. 

Avasin askartelukaapin ja silmäilin kuumeisesti ympärilleni. Silmiin osui läpinäkyvä pussukka, jossa oli isomman helmitarvikkeita. JA YKSI SININEN MINIMUFFINSSI.

Palasin pöydän ääreen ja laskettiin isomman kanssa kaikki minimuffinssit uudestaan. Yksi kerrallaan. Jokaista väriä kymmenen. 

Luojan kiitos. 

Aloin miettiä tilannetta uudelleen, nyt vähän rauhallisempana ja kelata isomman sanoja. Yritin taputtaa selkään, mutten saanut minimuffinssia ulos. Onko voinut olla niin, että pienemmällä on ollut minimuffinssi jotenkin kurkussa ja isompi on taputellut sen pihalle, samaan tapaan kuin joskus napautan pienempää selkään, jos se jää kakomaan ruokaa? En oikein saanut isommasta enempää irti, joten siirryttiin eteenpäin.

Palasin tähän päivän mittaan uudestaan ja uudestaan. Mitä jos minimuffinsseja olisi puuttunut, yksi tai enemmän. Ja sitten odoteltaisiin päiväkaupalla tuleeko se sieltä ulos. Oltaisiinko päädytty johonkin röntgeniin lopulta? Oltaisiinko vietetty viikonloppu penkoen jokaista kodin neliösenttiä etsiskellen (luultavasti turhaan) kadonneita minimuffinsseja, jotka pienempi olisi luultavasti vaan heittänyt roskiin?

Mutta toisaalta jokainen paluu tuotti enemmän ja enemmän ylpeyden tunteita. Miten isompi olikin osannut toimia noin hyvin (okei, se olisi voinut kutsua mut heti paikalle, mutta kuitenkin). Että se oli toiminut! Ei jähmettynyt, ei jäänyt seuraamaan sivusta, ei panikoinut (ennen kuin vasta jälkikäteen), ei ignoroinut, vaan toiminut, ihan oikeasti!

Isompi on ottanut ihan huikeita harppauksia taas. Niitä semmosia pieniä-suuria asioita. Kuten vaikka miten se nykyään moikkailee ilosesti ja kuuluvalla äänellä esim. meidän taloyhtiön talkkareille (mun mukana) ja vilkuttelee ihan vieraille ihmisille. Tai miten se huutelee kavereilleen baibait preschoolista lähtiessä. Tai ihan yksittäisenä tapauksena miten jossain leikkipaikassa huomasi pienen lapsen kurkottelevan liian korkealla olevaa palloa ja sen kummemmin sanaakaan sanomatta ojensi se pallon sille lapselle. Pieni asia, mutta merkityksellinen.

Sanotaan aina, että lapset oppii esimerkistä ja mulla on pitkään ollut sellanen olo, että jaa-a, koskakohan se alkaa näkyä. No mutta, nyt se alkaa näkyä. Kuulen isomman käyttävän pienemmälle puhuessaan samaa kieltä kuin mä (joo, siinä on hauva! Joo, me lähdetään kohta ulos, äiti käy ensin vessassa. Joo, se menee siihen, mä voin auttaa. Niin, sulle tuli turhauma.). Näen isomman huolehtivan pienemmästä kuten minä (vaikka koitan viimeseen asti välttää isomman joutumista vastuuseen pienemmästä). Huomaan isomman antavan pienemmälle suukkokäden (suukon kädelle ennen lähtöä), ihan kuten minä isommalle preschool-aamuisin. Sydän sulaa.

Isompi on niin isompi. Itsevarma, iloinen, aurinkoinen ja kujeileva. Empaattinen, hellä, sanaisa. Halii, suukottaa, rakastaa. Aivan superkiinnostunut tulivuorista ja osaa kertoa niistä nykyään kaiken. Sillä on parhaat kaverit ja haaveita. Se tanssii, laulaa ja rakastaa juosta. Isona siitä tulee siivuri-pesuri-arkeologi-vuorikiipeilijä (paitsi tänäiltana se halusi isona junankuljettajaksi). Rakastaa junia.

Ja niin joo, puhuttiin tulevista synttäreistä. Haluaa kuulemma Dora-ilmapalloja, Frozen-ilmapalloja ja Peppa-ilmapalloja. Haluaa kakkua, muffinsseja ja jättijätskin. Haluaa parhaat kaverit paikalle. Haluaa lahjaksi AUTON* (näin täällä Jenkeissä - tosin en olisi arvannut tän auton penäämisen alkavan vielä ihan näin nuorena). Ja jos se ei käy niin viisi.. eikun SATA myyrää. Tai Frozen-juttuja. Kaikkia Frozen-juttuja. Mitä vaan Frozen-juttuja.

Niin, kohta se on jo ihan oikeasti neljä.

* Okei, se oli sellainen lasten Frozen-auto, mutta siinä on joku akku ja kaasupoljin, jolla sen saa liikkumaan! Ihan niin kuin oikean!


Kirottu minimuffinssi.



Monday, May 2, 2016

3v-10kk-2pv & 1v-6kk-6pv

Mä tuun taas vähän myöhässä tähän junaan. Aiheena 'Kaksi menee siinä missä yksikin', josta raatorealistisimman tekstin palkinnon saa toki Lähiömutsi (hahaha, se on ton postauksen jälkeen ehtinyt kirjottaa seittemän uutta postausta. Mä olen todella TODELLA hidas näissä) ja lohdullisimman postauksen Valeäiti (tämä on se postaus, joka sai mut kyynelehtimään. Onko siellä tunnelin päässä sittenkin valoa?!).

No, anyway. Enhän varsinaisesti uskonut siihen alunperinkään, mutta olin varautuneen utelias. Voisiko se muka.. mutta siis miten.. ne kuitenkin sanoo..

Kuulkaa, mun veikkaus on että tuon lausahduksen on sanonut mies. Liittyen olueen. Ja jotenkin joku on kuullut ja ymmärtänyt väärin ja yhtäkkiä epidemian tavoin maailma onkin täynnä pettyneitä nais(ja mies)ihmisiä.

Kaksi ei mene siinä missä yksikin. Tai menee, mutta vähän samaan tapaan kuin kaksi palloa pingiksessä. Kaaosta, turhautumista, nivelet reväyttäviä syöksähdyksiä ja kyyneleitä. Toisaalta parhaillaan harmonista, kuin taianomaisesti sujuvaa ja rullaavaa - tosin pienikin virheliike saattaa muuttaa dynamiikan totaalisesti.

Ennen pienemmän syntymää en ollut koskaan tiuskinut tai edes suuttunut isommalle. Kärsivällisyyttä oli riittänyt ihan mainiosti ja ajattelin, että mun pinna ei koskaan tule katkeamaan. No, on se tullut. Kerran, toisenkin.

Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu ilta toisensa jälkeen istua kaikkensa antaneena sohvalla ja miettiä, että valoa tunnelin päässä ei näy. Ja tämä siis silti, vaikka meillä on ihan tavallista että päivät sujuu epädramaattisissa ja positiivisissa tunnelmissa.

Mutta siis se duuni, se kaikki duuni! Kaksi sotkee enemmän kuin yksi! Toinen harhauttaa jollain ja toinen vaeltelee tyhjentämään vaatekaapin tai toteuttamaan intohimoaan kengänpohjien nuolemisessa. Jatkuvasti on hölinää ja vauhtia. Kun yksi alkaa osottaa hidastumisen merkkejä, toinen boostaa vauhdin sataan. Kun kumarrun auttamaan pienempää, isompi hyppää selkään halaamaan / kiipeilemään (kato äiti, minä olen pikkuapina!) kirjaimelliseksi lisäpainoksi. Kun käännyn auttamaan isompaa, pienempi kiipeää jonnekin korkeuksiin reittiä, jota puoltoistavuotiaan ei todellakaan pitäisi osata.

Jokaisesta virheestä rankaistaan - ja niitä virheitähän tulee, kun KOKO AJAN joku keskeyttää! Hitusen pöydästä irti jäänyt tuoli (koska isommalla oli joku kiireellinen asia) ja pienempi on ruokapöydällä ja pudottanut kaiken. Vähäsen roikkumaan jäänyt käsilaukun hihna ja kohta mun lompakko on tyhjennetty pitkin olkkaria, koska olin auttamassa isompaa jolle oli tullut sukkaturhauma. Oon hetkeksi pysähtynyt lukemaan pienemmälle, jonka aikana isommalle tullut pissahätä ja se on jäänytkin kylppäriin lotraamaan vedellä ja saippualla. Jota on kaikkialla.

Meillä ei pelata isomman kanssa pelejä (tää harmittaa, koska olisi musta kivaa) ellei pienempi nuku. Muuten meillä on yksi huutava, kiukkuinen pelaaja, joka haluaa myös osallistua. Ja kun sanon osallistua, tarkoitan: sotkea pelilaudan, pudottaa kaiken lattialle ja syödä pelinappulat (ja se pelaaja en ole minä).

Meillä myöskin luetaan aivan kamalan vähän, koska lukuhetket jatkuu keskeytyksettä maksimissaan minuutin ajan, kunnes pienempi tulee repimään kirjan sivuja, huutamaan kun tahtoo syliin (repimään kirjan sivuja), huutamaan pettymyksestä (kun ei saa repiä kirjan sivuja) tai sitten se löytää taas jonkun uuden reitin, jota pitkin pääsee kiipeämään pöydälle / kirjahyllyyn tai löytää tarran syötäväksi.

Ja hei, muistatteko kun isommalla oli viime kesänä oksennustauti kun olin Suomessa yksin tyttöjen kanssa? Kun se alotti keskellä yötä oksentamalla pitkin sänkyä ja lattiaa ja mä kärräsin sitä vessaan oksennusvana perässä lotisten? Ja sitten juoksin hakemaan pienempää, joka oli tietty jo herännyt ja kontannut läiskimään ja maistelemaan sitä jännää mähnää? Ja sitten juoksin takas vessaan pitelemään isompaa tukasta, kun se laattasi pönttöön samalla kun toisen käden kainalossa raivokarjui ja rimpuili pienempi? Ja sitten tätä toistettiin pari päivää (vaikka kuinka koitin olla one-step-ahead: 'oksettaako sua?' 'Ei.. yskittää vaan.. blarrrggghhhhh'). Ahhh, good times!

Niinjoo, vessasta puheen ollen: pienempi, jonka kakkavaippa pitäisi vaihtaa ja ympärillä pyörivä isompi, joka haluaa osallistua 'haluan nähdä mitä siellä on onko siellä kakkaa mä haluan katsoa näytä mulle se vaippa oliko siellä kakkaa mä haluan nähdä'. Ja vaipan nähtyään siirtyy seuraavaan: kiipee kylppärintasolle experimentoimaan vaahtosaippualla (hei äiti, mä pesen meidän kylppärin!) tai levittää hammastahnaa joka puolelle koska myyrän hampaat täytyy pestä. 

Kotivessassa tietty kaikki on kuitenkin vielä varsin helppoa verrattuna yleisiin vessoihin, jossa ei aina väldeen ole esimerkiksi edes saippuaa jolla sitten pestä kädet. Tässä hengessä oon usein kyykistellyt isomman vieressä ja pyytänyt sitä pitämään minusta pöntön reunan sijaan kiinni. Tietty samaan aikaan mulla on taas toisessa kainalossa pienempi, joka on aika kypsänä siihen ettei pääse tutkimaan vessan jokaista neliömilliä kielellään. Hauskimmillaanhan tämä on tietty sillon kun on kyseessä se pidempi hätä. Niin ne voimat kehittyy lapsen kanssa painiessa yhdellä kädellä.

Noniin, need I go on?

Joka tapauskessa. Meille ei tule kolmatta lasta. Ei siksi, etteikö lapset olis ihania ja etteikö vastasyntynyt käärö kainaloon olisi taas ihana juttu. Ihan vaan siksi, että mulla on kaksi kättä. Selviän jotenkuten yhdellä lapsella per käsi (niin, että pystyn iltasin katsomaan itseäni peilistä ja tuntemaan, että 95% ajasta oon se äiti, joka haluan olla). Kolmannesta lapsesta saisin enää kiinni hampailla ja mun henkinen kapasiteetti loppuisi (koska siitä tulisi ihan taatusti samanlainen busybee-kiipeilijä kuin nää kaks muutakin) ja olisin vaan vihanen, väsynyt ja kamala kokoajan. Ei kiitti.

Ja hei toista lasta miettivät, niin ei nyt kannata ihan lannistua tästä. On niitä hyviäkin hetkiä. Tosi paljon. Tulevaisuudessa kuulemma vielä enemmän. Eikä kaikkien lapset kuulemma oo yhtä ehtiviä kuin nää meidän yksilöt. Ja ainahan voi palata töihin! Ellei ole muuttanut just miehen duunin perässä Amerikkaan, jossa töihinpaluu aiheuttaa paljon hankalia ja ristiriitaisia tunteita.

Ja tähän liittyen vielä: meillä oli viime viikolla mun hyvin oma-alotteinen ja työtäpelkäämätön opiskelukaveri asustelemassa muutamia päiviä ja yhtäkkiä meidän keittiö oli siisti ruokailujen jälkeen ja lapset viihdytettyjä ja mä sain laittaa rauhassa ruokaa ja välillä jopa istahtaa puhelimen äärelle! Saatoin ehkä vähän kosia sitä (vaikka kuulemma liberaali Kaliforniakin tunnustaa vielä vain monogamiaa), koska siis hyvä ihme toinen kokopäivänen aikuinen tekisi tästä kaikesta helpompaa!

Mies pohdiskeli, että ehkä tulevaisuudessa tulee olemaan yleisesti jotain useamman aikuisen liittoja, jotka hankkii lapsen / lapsia. Että aikuisia on aina enemmän kuin lapsia. Naureskeltiin tälle vähän ja alettiin katsoa The Expansea, jossa ollaan tulevaisuudessa ja pian kävikin ilmi, että yhdellä päähenkilöistä oli kolme äitiä ja viis isää (vai olikohan vice versa). Että näin.


Mikä olis vähän niinku au pair mutta vaan paljon parempi?