3v-10kk-23pv & 1v-6kk-27pv

Tänään oli aika harvinainen aamu. Heräsin ja olin ihan silleen, että yo bitch, let's get some shit done. Syötiin aamupala. Siivosin keittiön, siivosin valtaisan läjän (mun...) vaatteita makkarin lattialta ja laitoin pyykkiä pyörimään. Laitoin kuivausrummun täydeltä kuivia vaatteita paikoilleen kaappiin ja menin valmistelemaan lounasta. Autoin lapsia askartelemaan ja söin isomman tekemää (puista) hodaria ja hampurilaista. Sitten tuli babysitteri ja ajattelin lähteä lenkille, mutta meninkin canceloimaan kuntosalijäsenyyden ja syömään jätskiä ja kirjottamaan blogia Whole Foodsin terassille.

No okei, tälleen kirjaimille ja sanoille laitettuna ei kuulosta kauhean ihmeelliseltä, mutta tuntuu, että tää on ollut paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Usein yritän tehdä kotona kaikenlaista, mutta tuntuu että aika menee siinä, että kokoajan joku tarvii jotain (on vessakäyntiä (mä alan epäillä että pienempi luulee, että vain vessassa saa lukea kirjoja), on apua askartelussa, on kirjanlukua, on pienempää, joka on kiivennyt ikkunalaudalle ja huutaa siellä kurkku suorana (ikkunasta ulos siis. Thank god nää ei ymmärrä suomea täällä) 'APUU APUU!!', on millon mitäkin).

No mutta anyway. Totta puhuen tässä on viime aikoina ollut vähän ahdistuneisuutta ilmassa. On pakko myöntää, että ilman tukiverkkoja mulla alkaa mennä mielenterveys kotona. Meillä oli toki mun ihana opiskelukaveri kyläilemässä ja se oli aivan valtaisi apu kaikin puolin. Mutta entä ne muut viikot, kun babysitterikin oli poissa? 

Kun tunnelin päässä ei ole valoa. Kun tietää, että täällä meidän elämässä täällä ei ole yhtään ihmistä, joka haluaisi ottaa lapset luokseen ihan sen takia, keitä ne on (toki meidän babysitteri on hyvin kiintyny noihin, mutta silti eri asia). Kun jokainen vapaa sekunti on dollareiden takana ja tilannetta, jossa lapset pääsisi esim. yöksi tai vaikkapa koko viikonlopuksi kyläilemään ei ole eikä tule. Kun siellä Suomessa olisi ne ihanat tukiverkot, joilla on ikävä meitä ja joita meillä on ikävä ja jotka olisi valmiita antamaan enemmän kuin kehdattaisiin pyytää. Ja niin, ite lähdettiin, ite täällä ollaan.

Mä mietin välillä sitä, että missä menee masentuneisuuden raja. Että kuinka paljon kodin siivoomisen, puistossa käymisen ja ruoanlaiton pitää tympiä, että se lasketaan masennukseksi. Tai että onko tälle pikkulapsiarjen väsymykselle jotain omaa diagnoosia. Tai onko sille tukiverkkojen puutteesta johtuvalle turhautumiselle joku oma nimike? Ja kun siihen lisätään vielä tilanne, jossa viimesen parin vuoden aikana mun elämästä on karsittu hirveä määrä turvallisuutta luovia asioita ja se alkaa näkyä jatkuvana huolestumisena millon mistäkin turhanpäiväsestä asiasta?

Onneksi moni asia on palannu raiteilleen. Huolestumisen määrä on vähentynyt, babysitteri on palannut kuvioihin, urheilu on palannut kuvioihin (kyllä! Parkouria! Joogaa! Lenkkeilyä!). On enemmän taas tilaa hengittää ja olla. Lasketaan päiviä Suomi-reissuun (2kk miinus kaks päivää). Pitkästä aikaa tuntuu silleen kokonaisvaltasen valoisalta.

Ps. Huolimatta synkistelystä mä voin ihan hyvin. Lapset voi hyvin. Meidän elely on positiivista ja lämmintä ja rakastavaa. Siltikin, vaikka mua ei yhtään huvittaisi siivota keittiötä ja tekis mieli maata sohvalla kattomassa telkkaria puistoon lähtemisen sijaan.

Leppäkertun pesä.