Perjantai - meidän viides hääpäivä. Tilattiin sushia, joka tuli yli kaks tuntia myöhemmin. Katsottiin scifiä. Juotiin roseeta. Hymisteltiin historiaa.
Mulla on mies ihan kultaa. Se on mun elämän myrskyjen rauhottava ankkuri. Se järkevä ja käytännöllinen. Se, joka tietää. Se, joka syö mun kanssa ntohimolla jädeä sohvalla. Joka silittää hiuksia ja ottaa kainaloon kun itkettää. Joka onnistuu pudottamaan keskelle tyhjyyttä just ne sanat, jotka naurattaa ääneen vielä viikonkin jälkeen. Joka ymmärtää ja ei tuomitse.
Ja joka kiemurtelee vaivaantuneena tuolillaan tätä lukiessaan. Rakas mies.
Oli myös äitienpäivä. Tilasin pancakesejä aamupalaksi, joka toimitetaan sänkyyn. Tilaus meni läpi. Kahvikin tuli kaupan päälle. Ja kortti pienemmältä, kukkia mieheltä. Loppupäivän mies tekikin (osittain) töitä ja mä koitin hoitaa perheelle ruokaa ja ulkoilua. Voihan pienlapsiarki.
Niin, ja lisäksi paruin maamoikävää. Jostain syystä tänä vuonna äitienpäivä oli paljon vaikeampi kuin edellisenä vuonna. Kauhea ikävä. Vaikka kohta siitäkin on jo tasan kaks vuotta.
Niin, ja lisäksi paruin maamoikävää. Jostain syystä tänä vuonna äitienpäivä oli paljon vaikeampi kuin edellisenä vuonna. Kauhea ikävä. Vaikka kohta siitäkin on jo tasan kaks vuotta.
Ja sitten vielä yks juttu. Oon pantannut tämän kirjottamista, kun mulla on todella vahva uskomus siihen, että Näiden Juttujen kirjottaminen blogiin jinxaa kaiken. Niin siinä aina käy! Nyt tätä ihmeellisyyttä on kuitenkin jatkunut jo pari viikkoa ja ylikin, joten jos nyt kuitenkin vähän uskaltaudun.
Lapsen nukahtaminen yksin sänkyyn. Mä en ole koskaan suostunut kestämään lapsen itkua yksin sängyssä. Nukkumisen ja nukahtamisen pitäisi olla kivaa! Ei kenenkään pitäisi joutua itkemään yksin sängyssä. I've done that, ei ollut hauskaa. Siispä ollaan hampaita kiristellen oltu isomman luona (läppärin / puhelimen kanssa) turvaamassa sen nukahtamista.
Kunnes sitten. Totaalikypsyneenä vein sille kerran meidän pimeessä näkyvän digitaalisen herätyskellon ja kerroin meneväni olkkariin ja palaavani, kun kellossa on numerot XX (noin viis minuuttia eteenpäin). Näin tein ja isompi jäi ihan sopuisasti sänkyyn odottelemaan ajan kulua. Palasin sovittuun aikaan, annoin suukon poskelle ja kerroin uuden ajan (taas viis minuuttia eteenpäin). Tätä jatkettiin kunnes se oli nukahtanut. Täysin rauhallisesti, ilman sänkypomppimisia, ilman valtataistelua, ilman huutoa, ilman kiukkua, ilman kyyneleitä (vanhemman tai lapsen).
Mä en voi tajuta mikä taika siinä kellossa on, mutta tosta lähtien me ollaan toistettu miehen kanssa kaavaa joka ilta ja joka ilta se vaan toimii! On toiminu jo useamman viikon! Ja tuntuu että tässä ollaan menossa kokoajan vaan parempaan suuntaan. Nykyään käyntien väli on kymmenen minuuttia ja niitä tarvitaan yksi, maks kaks, kunnes isompi on unessa.
Paitsi tietysti huomenna, kun tätä nyt uskalsin ääneen hehkuttaa. Damn you universe!
 |
| Parklife |
Voi vitsit, miten hyvä idea taas kerran! Sopivasti just yösyöttöjen hahmottamiseksi ostettiin semmonen kattoon kellonajan heijastava systeemi. Meillä kyllä Kirppu kärsii tällä hetkellä niin kovaa äiti-ikävää äidin palattua taas kouluun, että vielä ei raaski, mutta ehkä kesällä sitten. t. toinen, kohta 4v sängyn reunalla istunut :)
ReplyDeleteHei kertokaa toimiiko toi kellonajan heijastava systeemi toivotulla tavalla?
DeleteToivottavasti Kirpun äitikuppi taas täyttyy pian, tsemppejä sinne kotiarkeen :)
Hehe meillä sama, ei vaan oo ollu sydäntä jättää lasta yksin nukahtamaan jos sillä ei oo hyvä olla siellä sängyssä. Niinpä ilta jos toinenkin on mennyt siinä vieressä matolla. Nyt on kokeiltu klassista tarrataulukkoa ja eilen hankittiin sitten viikon yksinnukahtamisen kunniaksi legopaloauto. Toivottavasti yksinnukahtaminen sujuu tämän jälkeen ilman tarroja ja palkintoja.
ReplyDeleteMukavaa, että on muitakin :) Ja jos alkaa taas yksin nukahtaminen tökkiä, aina voi kokeilla tota kellohommaa!
DeleteNyt iski nukutuskateus! Mutta kyllä meilläkin vielä yksin nukahtamiseen päästään, joskus, ennen kouluikää varmaan ;) Tällä hetkellä meidän isommalla on joku pelko-pelko-vaihe, useimmiten huoneessa voi olla yksin nukahtamassa vain jos samalla piiloutuu peiton alle, koska hirviö. (Olin itse pienenä ihan samanlainen, eli ei sinänsä ihmetytä, enkä vähättele pelkoa.) Eikä meilläkään tätä hoideta huudattamalla, mutten oikein ole saanut selvää että miten sitten hoidettaisiin. Ajan kanssa, läsnäolemalla ehkä...
ReplyDeleteVoi ei, noi pelkovaiheet on varmasti kurjia. Meillä ei isompi ole mitään erityisesti pelännyt, mutta ei ole vaan halunnut olla yksin huoneessa (en oikein tiedä miksi. Ehkä tylsää?). Ihan kummallista miten toi kellohomma muutti koko systeemin kertaheitolla!
DeleteHääpäiväonnea! :)
ReplyDeleteMeillä oli tuon kohta nelivuotiaan nukkumaanmeno melkoista väsytystaistelua (kirjaimellisesti) pitkään, mutta sitten eräänä iltana keksin sanoa lapselle, että katsopas, kuinka paljon daddyä väsyttää, käydäänkö peittelemässä yhdessä. Siitä seurasi se, että lapsi halusi peitellä meidät molemmat joka ilta sänkyyn (minkä jälkeen jomman kumman piti mennä peittelemään hänet), mutta jäi hyvillä mielin omaan huoneeseen, ja nukkumaanmenoruljanssi lyheni tunnista kymmeneen minuuttiin. Nyt ollaan jopa päästy tuosta peittelystä yli, vaikka lapsi haluaakin välillä käydä laulamassa (muka nukkumaanmenevälle) daddylle tuutulaulun. "Go to sleep daddy, go to sleep." :)
Mahtavaa, että teilläkin löytyi ihan yllättäen avain onneen! Teidän toi nelivuotias on kyllä aivan mahtava tyyppi, noita sen edesottamuksia on todella hauska lukea :D
Delete