3v-10kk-2pv & 1v-6kk-6pv

Mä tuun taas vähän myöhässä tähän junaan. Aiheena 'Kaksi menee siinä missä yksikin', josta raatorealistisimman tekstin palkinnon saa toki Lähiömutsi (hahaha, se on ton postauksen jälkeen ehtinyt kirjottaa seittemän uutta postausta. Mä olen todella TODELLA hidas näissä) ja lohdullisimman postauksen Valeäiti (tämä on se postaus, joka sai mut kyynelehtimään. Onko siellä tunnelin päässä sittenkin valoa?!).

No, anyway. Enhän varsinaisesti uskonut siihen alunperinkään, mutta olin varautuneen utelias. Voisiko se muka.. mutta siis miten.. ne kuitenkin sanoo..

Kuulkaa, mun veikkaus on että tuon lausahduksen on sanonut mies. Liittyen olueen. Ja jotenkin joku on kuullut ja ymmärtänyt väärin ja yhtäkkiä epidemian tavoin maailma onkin täynnä pettyneitä nais(ja mies)ihmisiä.

Kaksi ei mene siinä missä yksikin. Tai menee, mutta vähän samaan tapaan kuin kaksi palloa pingiksessä. Kaaosta, turhautumista, nivelet reväyttäviä syöksähdyksiä ja kyyneleitä. Toisaalta parhaillaan harmonista, kuin taianomaisesti sujuvaa ja rullaavaa - tosin pienikin virheliike saattaa muuttaa dynamiikan totaalisesti.

Ennen pienemmän syntymää en ollut koskaan tiuskinut tai edes suuttunut isommalle. Kärsivällisyyttä oli riittänyt ihan mainiosti ja ajattelin, että mun pinna ei koskaan tule katkeamaan. No, on se tullut. Kerran, toisenkin.

Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu ilta toisensa jälkeen istua kaikkensa antaneena sohvalla ja miettiä, että valoa tunnelin päässä ei näy. Ja tämä siis silti, vaikka meillä on ihan tavallista että päivät sujuu epädramaattisissa ja positiivisissa tunnelmissa.

Mutta siis se duuni, se kaikki duuni! Kaksi sotkee enemmän kuin yksi! Toinen harhauttaa jollain ja toinen vaeltelee tyhjentämään vaatekaapin tai toteuttamaan intohimoaan kengänpohjien nuolemisessa. Jatkuvasti on hölinää ja vauhtia. Kun yksi alkaa osottaa hidastumisen merkkejä, toinen boostaa vauhdin sataan. Kun kumarrun auttamaan pienempää, isompi hyppää selkään halaamaan / kiipeilemään (kato äiti, minä olen pikkuapina!) kirjaimelliseksi lisäpainoksi. Kun käännyn auttamaan isompaa, pienempi kiipeää jonnekin korkeuksiin reittiä, jota puoltoistavuotiaan ei todellakaan pitäisi osata.

Jokaisesta virheestä rankaistaan - ja niitä virheitähän tulee, kun KOKO AJAN joku keskeyttää! Hitusen pöydästä irti jäänyt tuoli (koska isommalla oli joku kiireellinen asia) ja pienempi on ruokapöydällä ja pudottanut kaiken. Vähäsen roikkumaan jäänyt käsilaukun hihna ja kohta mun lompakko on tyhjennetty pitkin olkkaria, koska olin auttamassa isompaa jolle oli tullut sukkaturhauma. Oon hetkeksi pysähtynyt lukemaan pienemmälle, jonka aikana isommalle tullut pissahätä ja se on jäänytkin kylppäriin lotraamaan vedellä ja saippualla. Jota on kaikkialla.

Meillä ei pelata isomman kanssa pelejä (tää harmittaa, koska olisi musta kivaa) ellei pienempi nuku. Muuten meillä on yksi huutava, kiukkuinen pelaaja, joka haluaa myös osallistua. Ja kun sanon osallistua, tarkoitan: sotkea pelilaudan, pudottaa kaiken lattialle ja syödä pelinappulat (ja se pelaaja en ole minä).

Meillä myöskin luetaan aivan kamalan vähän, koska lukuhetket jatkuu keskeytyksettä maksimissaan minuutin ajan, kunnes pienempi tulee repimään kirjan sivuja, huutamaan kun tahtoo syliin (repimään kirjan sivuja), huutamaan pettymyksestä (kun ei saa repiä kirjan sivuja) tai sitten se löytää taas jonkun uuden reitin, jota pitkin pääsee kiipeämään pöydälle / kirjahyllyyn tai löytää tarran syötäväksi.

Ja hei, muistatteko kun isommalla oli viime kesänä oksennustauti kun olin Suomessa yksin tyttöjen kanssa? Kun se alotti keskellä yötä oksentamalla pitkin sänkyä ja lattiaa ja mä kärräsin sitä vessaan oksennusvana perässä lotisten? Ja sitten juoksin hakemaan pienempää, joka oli tietty jo herännyt ja kontannut läiskimään ja maistelemaan sitä jännää mähnää? Ja sitten juoksin takas vessaan pitelemään isompaa tukasta, kun se laattasi pönttöön samalla kun toisen käden kainalossa raivokarjui ja rimpuili pienempi? Ja sitten tätä toistettiin pari päivää (vaikka kuinka koitin olla one-step-ahead: 'oksettaako sua?' 'Ei.. yskittää vaan.. blarrrggghhhhh'). Ahhh, good times!

Niinjoo, vessasta puheen ollen: pienempi, jonka kakkavaippa pitäisi vaihtaa ja ympärillä pyörivä isompi, joka haluaa osallistua 'haluan nähdä mitä siellä on onko siellä kakkaa mä haluan katsoa näytä mulle se vaippa oliko siellä kakkaa mä haluan nähdä'. Ja vaipan nähtyään siirtyy seuraavaan: kiipee kylppärintasolle experimentoimaan vaahtosaippualla (hei äiti, mä pesen meidän kylppärin!) tai levittää hammastahnaa joka puolelle koska myyrän hampaat täytyy pestä. 

Kotivessassa tietty kaikki on kuitenkin vielä varsin helppoa verrattuna yleisiin vessoihin, jossa ei aina väldeen ole esimerkiksi edes saippuaa jolla sitten pestä kädet. Tässä hengessä oon usein kyykistellyt isomman vieressä ja pyytänyt sitä pitämään minusta pöntön reunan sijaan kiinni. Tietty samaan aikaan mulla on taas toisessa kainalossa pienempi, joka on aika kypsänä siihen ettei pääse tutkimaan vessan jokaista neliömilliä kielellään. Hauskimmillaanhan tämä on tietty sillon kun on kyseessä se pidempi hätä. Niin ne voimat kehittyy lapsen kanssa painiessa yhdellä kädellä.

Noniin, need I go on?

Joka tapauskessa. Meille ei tule kolmatta lasta. Ei siksi, etteikö lapset olis ihania ja etteikö vastasyntynyt käärö kainaloon olisi taas ihana juttu. Ihan vaan siksi, että mulla on kaksi kättä. Selviän jotenkuten yhdellä lapsella per käsi (niin, että pystyn iltasin katsomaan itseäni peilistä ja tuntemaan, että 95% ajasta oon se äiti, joka haluan olla). Kolmannesta lapsesta saisin enää kiinni hampailla ja mun henkinen kapasiteetti loppuisi (koska siitä tulisi ihan taatusti samanlainen busybee-kiipeilijä kuin nää kaks muutakin) ja olisin vaan vihanen, väsynyt ja kamala kokoajan. Ei kiitti.

Ja hei toista lasta miettivät, niin ei nyt kannata ihan lannistua tästä. On niitä hyviäkin hetkiä. Tosi paljon. Tulevaisuudessa kuulemma vielä enemmän. Eikä kaikkien lapset kuulemma oo yhtä ehtiviä kuin nää meidän yksilöt. Ja ainahan voi palata töihin! Ellei ole muuttanut just miehen duunin perässä Amerikkaan, jossa töihinpaluu aiheuttaa paljon hankalia ja ristiriitaisia tunteita.

Ja tähän liittyen vielä: meillä oli viime viikolla mun hyvin oma-alotteinen ja työtäpelkäämätön opiskelukaveri asustelemassa muutamia päiviä ja yhtäkkiä meidän keittiö oli siisti ruokailujen jälkeen ja lapset viihdytettyjä ja mä sain laittaa rauhassa ruokaa ja välillä jopa istahtaa puhelimen äärelle! Saatoin ehkä vähän kosia sitä (vaikka kuulemma liberaali Kaliforniakin tunnustaa vielä vain monogamiaa), koska siis hyvä ihme toinen kokopäivänen aikuinen tekisi tästä kaikesta helpompaa!

Mies pohdiskeli, että ehkä tulevaisuudessa tulee olemaan yleisesti jotain useamman aikuisen liittoja, jotka hankkii lapsen / lapsia. Että aikuisia on aina enemmän kuin lapsia. Naureskeltiin tälle vähän ja alettiin katsoa The Expansea, jossa ollaan tulevaisuudessa ja pian kävikin ilmi, että yhdellä päähenkilöistä oli kolme äitiä ja viis isää (vai olikohan vice versa). Että näin.

Mikä olis vähän niinku au pair mutta vaan paljon parempi?