Lapset leikki sopuisasti telkkaritason edessä, mä olin keittiössä puolittain nurkan takana tekemässä ruokaa. Yhtäkkiä pienempi alkoi itkeä kovaan ääneen ja isompi huutaa hädissään: äiti! Pienempi nielaisi minimuhminssin! (sellanen aikuisen peukalonpäätä isompi muovimuffinssi, jolla pienempi ei normaalisti saisi leikkiä, mutta oli jäänyt nyt päikkäriajalta esille). Pienempi nielaisi minimuhminssin!! Nielasin itse tyhjää, mun pidin kasvot peruslukemilla. Näitkö ihan varmasti, että nielaisi? Kyselin ja kurkin pienemmän tyhjään suuhun. Kyllähän sen näki sen ammottavasta, parkuvasta suusta, että tyhjä oli.
Jatkoin hölmöjen kyselemistä: minkä värinen se oli? Näitkö siis ihan VARMASTI, että nielaisi? Mietin samalla kuumeisesti. Leluhan se on, mutta irtooko siitä jotain myrkyllistä tai haitallista vatsassa? Mahtuuko se tulemaan läpi? Soitanko lääkäriin? MITÄ NYT KUULUU TEHDÄ??
Isompi alkoi itkeä: En saanut sitä ulos sen suusta ja se nielaisi sen! Yritin taputtaa sitä selkään, mutta en saanut sitä ulos!
Koitin hengittää ja rauhotella isompaa: sitten se tulee vaan kakkana ulos. Pään sisällä aloin tajuta tapahtumakulkua vähän selkeemmin ja kurkkua alkoi vähän kuristaa. Kiukkusena karjuvalla pienemmällä ei onneksi ainakaan ollut mitään hengitysvaikeuksia.
Aloin laskea minimuffinsseja. Niitä on kahdeksaa väriä, jokaista kymmenen kappaletta. Tuntui toivottomalta, eihän ne kaikki voi mitenkään enää olla tallessa, täähän ostettiin jo yli puoli vuotta sitten. Laskeminen vaan kertoisi, että x määrä muffinsseja puuttuu, mutta ei sitä, onko niistä yksi pienemmän mahassa vai ei.
Laskin kuitenkin. Kaikki muut löytyi, sinisiä puuttui yksi. Kylmä hiki alkoi vähän nousta otsalle, mutta muistelin nähneeni yhden irtomuffinssin joskus jossain. Jep. JOSKUS JOSSAIN. Oliko se sininen? Ei mitään tietoa. Oliko se jo palautettu muffinssipussiin? Ei mitään tietoa.
Avasin askartelukaapin ja silmäilin kuumeisesti ympärilleni. Silmiin osui läpinäkyvä pussukka, jossa oli isomman helmitarvikkeita. JA YKSI SININEN MINIMUFFINSSI.
Palasin pöydän ääreen ja laskettiin isomman kanssa kaikki minimuffinssit uudestaan. Yksi kerrallaan. Jokaista väriä kymmenen.
Luojan kiitos.
Aloin miettiä tilannetta uudelleen, nyt vähän rauhallisempana ja kelata isomman sanoja. Yritin taputtaa selkään, mutten saanut minimuffinssia ulos. Onko voinut olla niin, että pienemmällä on ollut minimuffinssi jotenkin kurkussa ja isompi on taputellut sen pihalle, samaan tapaan kuin joskus napautan pienempää selkään, jos se jää kakomaan ruokaa? En oikein saanut isommasta enempää irti, joten siirryttiin eteenpäin.
Palasin tähän päivän mittaan uudestaan ja uudestaan. Mitä jos minimuffinsseja olisi puuttunut, yksi tai enemmän. Ja sitten odoteltaisiin päiväkaupalla tuleeko se sieltä ulos. Oltaisiinko päädytty johonkin röntgeniin lopulta? Oltaisiinko vietetty viikonloppu penkoen jokaista kodin neliösenttiä etsiskellen (luultavasti turhaan) kadonneita minimuffinsseja, jotka pienempi olisi luultavasti vaan heittänyt roskiin?
Mutta toisaalta jokainen paluu tuotti enemmän ja enemmän ylpeyden tunteita. Miten isompi olikin osannut toimia noin hyvin (okei, se olisi voinut kutsua mut heti paikalle, mutta kuitenkin). Että se oli toiminut! Ei jähmettynyt, ei jäänyt seuraamaan sivusta, ei panikoinut (ennen kuin vasta jälkikäteen), ei ignoroinut, vaan toiminut, ihan oikeasti!
Isompi on ottanut ihan huikeita harppauksia taas. Niitä semmosia pieniä-suuria asioita. Kuten vaikka miten se nykyään moikkailee ilosesti ja kuuluvalla äänellä esim. meidän taloyhtiön talkkareille (mun mukana) ja vilkuttelee ihan vieraille ihmisille. Tai miten se huutelee kavereilleen baibait preschoolista lähtiessä. Tai ihan yksittäisenä tapauksena miten jossain leikkipaikassa huomasi pienen lapsen kurkottelevan liian korkealla olevaa palloa ja sen kummemmin sanaakaan sanomatta ojensi se pallon sille lapselle. Pieni asia, mutta merkityksellinen.
Sanotaan aina, että lapset oppii esimerkistä ja mulla on pitkään ollut sellanen olo, että jaa-a, koskakohan se alkaa näkyä. No mutta, nyt se alkaa näkyä. Kuulen isomman käyttävän pienemmälle puhuessaan samaa kieltä kuin mä (joo, siinä on hauva! Joo, me lähdetään kohta ulos, äiti käy ensin vessassa. Joo, se menee siihen, mä voin auttaa. Niin, sulle tuli turhauma.). Näen isomman huolehtivan pienemmästä kuten minä (vaikka koitan viimeseen asti välttää isomman joutumista vastuuseen pienemmästä). Huomaan isomman antavan pienemmälle suukkokäden (suukon kädelle ennen lähtöä), ihan kuten minä isommalle preschool-aamuisin. Sydän sulaa.
Isompi on niin isompi. Itsevarma, iloinen, aurinkoinen ja kujeileva. Empaattinen, hellä, sanaisa. Halii, suukottaa, rakastaa. Aivan superkiinnostunut tulivuorista ja osaa kertoa niistä nykyään kaiken. Sillä on parhaat kaverit ja haaveita. Se tanssii, laulaa ja rakastaa juosta. Isona siitä tulee siivuri-pesuri-arkeologi-vuorikiipeilijä (paitsi tänäiltana se halusi isona junankuljettajaksi). Rakastaa junia.
Ja niin joo, puhuttiin tulevista synttäreistä. Haluaa kuulemma Dora-ilmapalloja, Frozen-ilmapalloja ja Peppa-ilmapalloja. Haluaa kakkua, muffinsseja ja jättijätskin. Haluaa parhaat kaverit paikalle. Haluaa lahjaksi AUTON* (näin täällä Jenkeissä - tosin en olisi arvannut tän auton penäämisen alkavan vielä ihan näin nuorena). Ja jos se ei käy niin viisi.. eikun SATA myyrää. Tai Frozen-juttuja. Kaikkia Frozen-juttuja. Mitä vaan Frozen-juttuja.
Niin, kohta se on jo ihan oikeasti neljä.
* Okei, se oli sellainen lasten Frozen-auto, mutta siinä on joku akku ja kaasupoljin, jolla sen saa liikkumaan! Ihan niin kuin oikean!
 |
| Kirottu minimuffinssi. |
No comments:
Post a Comment