Saturday, November 29, 2014

2v-4kk-29pv & 4vko-6pv

Täällä on (ihan odotetusti) ylämäkiä ja alamäkiä. Enemmän ylämäkiä (jotka tässä analogiassa tarkottaa siis niitä positiivisia juttuja), muutama pudotus.

Ylämäki mm. korjattu boileri. Ja se aamu, kun heräiltiin lasten kanssa vasta ysiltä ja sillonkin tosi rauhallisesti ja auringossa käveltiin puistoon. Nappasin kahvilasta laten mukaan, tapasin puistossa tosi mukavia äitejä (ihastelivat isomman vk-haalaria 'oho, onpa kätevä! Mistä tollasia saa?') ja lounasta syötiin kotimatkan varrella kuppilassa. Ja kaikki meni oikein siivosti! Todella voimaannuttava aamu, sellanen ihmetys kun elämä on helppoa ja mukavaa.

Ylämäkiä myös kun miehen sisko lapsineen tuli kaupunkiin ja käytiin niiden kanssa The Shardissa katsomassa näkymiä (oli kyllä hienot!) ja British Museumissa tsekkaamassa souvenir-kaupat ja syömässä aivan törkeen hyvät pubi-hampurilaiset. Lisäksi nyt on kaapeissa Fazerin sinistä ja turkkareita. Pienempi matkusti ihan tyytyväisenä liinassa, isompi rattaissa ja kävellen. Harjoteltiin rattaiden kanssa kulkemista dösässä ja metrossa ja tällä kokemuksella voin sanoa, että dösällä voin lähteä ilman toista aikuista, metrolla en.

Ylämäkeen mentiin kanssa, kun H&M toi vaatepaketin lauantai-iltana klo 19:45 kotiovelle. Siis lauantaina. Illalla. Kotiin. !!

Ylämäkiä ehdottomasti myös tapaaminen yhden suomiäidin kanssa - sen saman, jonka kanssa hengailtiin San Franciscossa. On hirveän helpottavaa, kun täällä on edes muutamia tuttuja. Varsinkin tämmösiä suomalaisia, joiden kanssa jakaa näitä 'siis mitä IHMETTÄ nää meinaa??' -kokemuksia.

Ylämäkiin myös menee isomman pois jääneet (jätetyt) päikkärit, jotka on tehny iltanukahtamisista helpomia ja aikasempia.

Alamäkenä sen sijaan sain sydämenpysäyttävän pienen paniikkiahdistuksen siitä, että oonko kantanut pienempää liinassa väärin ja nyt jotenkin tuhonnut sen lonkat. God bless mun lääkärikaveria, jolle pistin meilin (en normaalisti vaivaisi kavereitani tämmösillä, mutta äidin hirveä hätä ei lue lakia), ja joka vastasi pitkästi ja perustellusti, että ei hätää. Ja kun sanon pitkästi ja perustellusti, se oli siis ALAOTSIKOINUT mulle pistämänsä meilin. Vähän tuli tippa linssiin helpotuksen lisäksi myös toisen vaivannäöstä. Jotkut ihmiset on timantteja.

Alamäkenä myös paikalliset kasvatustavat. Yksi avokäden läppäsy poskelle (3-4-vuotiaalle pojalle) bongattu. Myös pahantuulinen nanny, joka komensi vajaa parivuotiasta poikaa olemaan koskematta ruohikkoon (tai mutaan), kävelemättä vesilammikon äärelle (no koska puistovaatteina oli merkkifarkut), olemaan koskematta, tutkimatta ja kokeilematta kaikkea, mistä saattaisi tulla sotkua. Sallittua oli vain polkea kolmipyörällä, mutta silläkin ainoastaan siellä tasasella, nurmikolle ei saanut mennä.

No, on täällä muunlaisiakin äitejä ja nannyjä.

Alamäkenä myös uutinen, että täällä on kananlihasta löydetty kampylobakteeria. Siis tosi laajasti. Siis kaikissa testatuissa kanapaketeissa oli (en muista kuinka montaa testattiin). Me syötiin kanaa tässä viikolla. Varmaan sinä päivänä, kun boileri meni rikki eikä ollut kuumaa vettä. Kypsensin kanan kunnolla, totta kai, mutta nyt jännitetään vielä pari päivää oliko käsienpesu riittävän tehokasta (bakteerin itämisaika 1-7 päivää). Yh. 

Tuesday, November 25, 2014

2v-4kk-25pv & 4vko-2pv

Jos tässä on ollut ihan hyviä päiviä, niin tänään oli kyllä sellanen todella 'hakkaan päätä seinään haluan Suomeen' -päivä.

Aamulla yritettiin kylpyyn. Ei tullut lämmintä vettä ja patterit kylminä. Lyhyt tutkinta osoitti, että boileri rikki. Vähän teki mieli kirota. Aamu menikin sitten miehen kanssa vuorotellen setviessä mitä nyt tehdään (ja believe you me, tämä ei tulekaan olemaan ihan hauska homma. Vuokra-asuminen hanurista).

Lounaan jälkeen annoin isomman skipata päikkärit ja ajattelin, että saa vetästä pienen power napin kun mennään puistoon vähän myöhemmin. Ja tää ei ollut ihan mikä tahansa puisto, vaan erityinen adventure park, johon oikein soitin etukäteen (koska niiden sivuja uusitaan ja netistä löytyi tosi heikosti tietoa) ja kysyin voiko sinne tulla. Voi tulla, sanoivat, avataan varttia yli kolme.

Lähdettiin tarkistamatta keliä ja äh, siellähän satoi-tihkutti. Harkitsin vielä ja soitin uudestaan 'siis oliko tämä nyt sisä- vai ulkoleikkipuisto?'. Meillä on molemmat, sanoivat, tulkaa vain.

Reilu kilsa vaunukävelyurheilua (plus muutamia harha-askelia) sateessa (kyllä se on varmasti sen arvosta!) ja oltiin perillä. Tämä on yli viisivuotiaiden after school -kerho, sanoivat, tulkaa takaisin kolmen vuoden päästä. Vähän teki mieli kirota.

Kaksi vaihtoehtoa: herättää isompi ja missata mahikset ehtiä mihinkään näihin sulkeutuviin puistoihin tai antaa nukkua sitten täydet, myöhäiset päikkärit (jota näkyisi sitten taas iltanukutuksessa) ja kiirehtiä vielä yks kilsa kivaan puistoon, jossa ehdittäisiin edes nopeasti keinua.

Valitsin jälkimmäisen ja hiukset sateesta kiharalla painelin puistoon ehdittiin keinua 8 min (joista osa meni lämpimämmän vaatekerraston vaihtoon), kun kuului dingdong - kaks minuuttia etuajassa - ja meidät häädettiin.

Odotettua, mitta silti teki mieli kirota.

Laahustin kotiinpäin lannistuneena ja yritin ehdottaa lapselle, että pysähdyttäisiin lähipihan nuhjuseen puistoon, joka oli sentään auki. Laps tuli hitaasti pois rattaista ja kommentoi 'ohhoh, onpas täällä märkää...'. Onko sulla kylmä, kysyin, haluutko mennä mielummin kotiin? Nyökkäys ja nyökkäys.

Lopullinen silaus: ajattelin ilahduttaa itseäni kotona paistamalla vähän vuohenjuustoa leivälle. Paistoin, haukkasin ja katsoin kuinka se sula vuohenjuusto pyörylä valui alas leivältä mun housujen kautta lattialle. Nyt erityisesti teki mieli kirota.

On the bright side: tuleepahan tässä vaunulenkkeiltyä. Ja ehdin kuitenkin aamupäivällä istua alas lapsen kanssa leikkimään myyrien jäätelökiska-lääkärileikkiä ja kuuntelemaan sen mahtavia juttuja. Nämä on kiviä, jotka laitetaan tohvannulkkaan katvamaan. Titten niitä kattellaan, että ne katvaa ja titten myylät voi työlä ne. 


Sunday, November 23, 2014

2v-4kk-23pv & 4vko

Lontoo-outouksia: täällä puistot suljetaan - siis lukitaan isoilla munalukoilla - iltasin, neljän ja viiden välillä. Hiekkiksiä en ole nähnyt vielä yhtäkään. Lisäksi mies ja isompi on yrittänyt nyt kahdesti päästä uimaan - tuloksetta. Meidän vieressä on uimahalli, mutta lastenallas käytössä arkisin vain tunnin päivässä, muina aikoina se on ilmeisesti opetuskäytössä. Sunnuntaina se on avoinna jopa viisi tuntia, mutta vain 30 ekaa mahtuu sisään. Jonotus alkaa puolta tuntia ennen avaamisaikaa. Oo-koo.

Ja vielä: täällä ei tunneta leivinpaperia. Ilmeisesti laittavat kaiken suoraan pellille - siis waaat?

Muistan jonkun tutun kertoneen jonkun lontoolaisen joskus ihmetelleen jonkun suomalaislapsen syysvaatetusta: "miksi lapsenne on puettu kuin kalastaja?"

No, alkaa selvitä. Täällä lapset käy tosiaan puistoissa farkuissa, hörsöissä, hameissa, sukkiksissa, tunikoissa ja leggareissa. Oli riittävän märkä päivä, että me puettiin lapselle Ticketin kura-asu puistoa varten. Ja niinhän se totta tosiaan näytti ihan kummalliselta smurffi-kalastajalta niiden farkku-leggari-lapsien rinnalla. Toisaalta, eipä tarvinnut paljoa varoa lätäköitä ja ulos pääsee myös päivinä, jollon sataa ihan tosissaan. Mutta vähän outoa silti.

Itsehän en tänään nenääni ulos näyttäny.

Vaan tulisi meidän muuttokuorma jo! Alan olla ihan kypsä keittiön vajavuuteen. Vaatekaappini vajavuuteen. Sänkyvajavuuteen (kunhan pinnasänky tulee, päästään kaikki nukkumaan taas samaan petiin). Noin viikko, sanoivat. Eli pitäisi tulla nyt alkuviikosta. Toivottavasti. 

Kattelin vähän meidän lähialueen harrastetarjontaa ja täällä löytyy siis vaikka ja mitä. Tässä on 50 metrin säteellä (no kidding!) erilaisia tanssi- ja musatunteja ihan kaikenlaisia ja vaikka joka päivälle! En nyt tosiaankaan lähtisi kauhean montaa harrastusta isommalle, mutta siis valinnanvaraa on. Ja sanoinko, tässä 50 metrin säteellä. Meidän asunto on aivan järjettömän hyvällä paikalla.

In other news: noin kokeilumielessä jätettiin isomman päikkärit tänään pois (satoi vettä, vaunuihin ei ollut sadesuojaa äh kun hankalaa). Jaksoi haukottelematta ja ihan hyvin koko päivän, nukahti kohtuullisen helposti ja puoli ysiltä! Päikkäreiden sijasta oli 'rauhallinen aika', himmeämmät valot ja hiljaista, rauhallista leikkiä (laittoi tarroja tarrakirjaan). Odotan jännityksellä miten yö menee ja monelta huomenna herää. So far so good.

Pienempi on nyt neljä viikkoa. Huh.

Friday, November 21, 2014

2v-4kk-21pv & 3vko-5pv

No nyt kuulkaa! Isompi on saatettu onnistuneesti päiväunille ja pienempi nukkuu liinassa. Mies lähti aamupäivällä käymään töissä. Eli koti on rauhallinen paikka, jossa VAIN MINÄ olen hereillä! Keittiö on riittävän siisti ja pyykkejä ei loju ympäriinsä! Lelut on lelulaatikossa! Lattialla on vain vähän muomailulahan murusia! Tadaa, superäiti kuittaa!

(Okei, no nyt tää pienempi alkoi ähistä....)

Me oltiin tänään muskarissa. Siis voi kyllä! Oon nyt ollut täällä ihan oma itseni ja pysäyttänyt tosta noin vain meidän kodin ohi kulkevan äidin kahden pienen lapsen kanssa ja kysynyt notta MOI, missä täällä on hyviä leikkipuistoja. Tää tyyppi olikin ruotsalainen (asunut kyllä jo pidempään Lontoossa) ja osasi vinkata hyvän puiston. Sen lisäksi kertoi, että kadun toisella (eli suoraan vastapäätä meidän kotia) on perjantaisin muskariryhmä, johon Voi Vaan Mennä. Maksaa muutaman punnan, mutta kävele sisään vain. Ei tarvitse sitoutua mihinkään.

Muskarissa oli tosi kivaa, isompi jaksoi olla aktiivisesti ja innoissaan mukana koko sen kolme varttia ja hymyili vielä lopuksikin. Vaikka kaikki oli tietty englanniksi. Vetäjä oli viisissä-kuusissakympeissä nainen, joka siirtyili kitaran kanssa sujuvasti biisistä toiseen ja soitteli toiveita (mm. Supercalifragilisticexpialidocious) tosta noin vain. Mennään uudestaan. Sanoinko: kadun toisella puolella!

Speaking of oma itseni: kävin (again, kadun toisella puolella!) pikasesti lähikaupasta (sellanen elintarvikekiska slash apteekki slash alko. Myyvät myös esim. pattereita) hakemassa jädeä. Mulle tarjottiin mainos jostain nelikymppisille tarkotetusta sairasvakuutuksesta. Kysyi sitten mun ikää ja totesi pettyneesti, että ei olekaan ihan vielä ajankohtaista. Fine, mullei ollu meikkiä, mutta en nyt arvannu ihan nelikymppiseltä näyttäväni... Kellään ryppyvoidevinkkejä??

Löydettiin se ruotsalaismamman vinkkaama puisto ja menin jälleen täysin sumeilematta kyselemään yhdeltä toiselta äidiltä siellä lisää puistovinkkejä ja tällä kertaa tyyppi olikin sitten ranskalainen. Ja tosi mukava. Tarjosi vielä meiliosotteensa myöhempää kontaktointia varten. 

Puistossa oli jännä katsoa miten erilainen tää pukeutumiskulttuuri täällä on. Lapsilla oli pääosin farkut jalassa ja suurin osa näytti suoraan jostain lastenvaatekatalogista ulos astuneilta. Ja sitten oli meidän lapsi Ticketin haalari, Reiman pipo ja saappaat jalassaan. Sama muskarissa - yhdelläkään lapsella (onneksi ei siis myöskään isommalla) ei ollut verkkareita jalassa, vaan kaikilla hametta, boleroa, hörsöä, neuletta, farkkua jne. Mä muistelen, että Suomessa muskarissa oli vähän erinäköstä porukkaa.

Että on niitä kulttuurillisia eroja kaikenlaisia! Kuten yksi kaverini sanoi, usein se kulttuurishokki tulee niistä pienimmistä jutuista. Kuten siitä, kun yritin ostaa suklaata ja tulikin tämmöstä:



Ostettiin muuten ystävän suosituksesta tämmönen laite (vempele, joka kohisee tai pitää sydämen lyöntejä muistuttavaa ääntä. Tarkoituksena luoda turvallinen ääniympäristö vauvalle nukkuessa). Testattiin vähän kohinaa ja äkkiseltään auttoi ainakin vähän pienemmän uniin. Sitten piti lopettaa, kun isompi alkoi itkeä, että ääni pelottaa.

Isompi-parka. Sanoi tossa kokeilevasti, että äiti tykkää minusta...? Johon minä että tottakai tykkää ja rakastaa ja monta pusua päälle. Oli tyytväinen tähän ja totesi itselleen äiti rakastaa minua. 

Oon halaillut ja pussaillut (ja kertonut kuinka paljon tykkään ja rakastan) isompaa viime aikoina kyllä tavallista enemmän, mutta toisaalta viime aikoina on ollut myös hirveästi kaikkea muuta mitä on pitänyt tehdä ja sen puitteissa huomio on jakautunut. Ja tietty isompi on viettänyt tavallista enemmän aikaa isin ja mummun kanssa. No, onneksi vain väliaikaista. Pian ollaankin sitten päivät aikalailla kolmisin, me and the kids. 

Pienempi on selkeesti kasvanu. Silmät on isommat ja entistä tarkkaavaisemmat. Iho on sileämpi. Vaippaihottumakin tuli ja meni (no, ei liity ikään varsinaisesti). Päivällä on välillä pitkiä, virkeitä ja tyytyväisiä hetkiä. Yöllä herää kerran syömään (en voi uskoa tätä itsekään). Koko keho on kokenut muutoksen ja on nykyään paljon jäntevämpi. Hymyilee leveästi toisinaan.

Huomenna on viikonloppu. Sitten mies menee töihin. Siitä se sitten alkaa!

p.s. En mä ihan loppuun asti saanut päikkäreiden aikana kirjotettua..

Thursday, November 20, 2014

2v-4kk-20pv & 3vko-4pv

Lontoossa ollaan ja ihan hengissä. Lento meni hyvin - isompi katsoi Kaapoa ja pienempi nukkui lähestulkoon koko päivän. Taksimatka Gatwickiltä kesti puoltoista tuntia (ehkä päälle?) kun jonoteltiin Lontoon halki. Oltiin tilataksissa, isompi istui miehen kanssa meidän edessä penkkirivillä, minä pienemmän kanssa ihan takana. Puolessa välissä matkaa isompi alkoi kysellä surkealla, väsyneellä äänellä missä äiti on. Silittelin takaa ja pidin kädestä kunnes sammui paikoilleen. Tietenkin herätäkseen täysin, kun tultiin perille.

Purettiin vähän kamoja ja mentiin luvattoman myöhään nukkumaan. Minä vuodesohvalle äitikaipuisten lasten kanssa, mies makkariin - pinnasängyn puutteessa piti keksiä ratkaisu jossa pienempi pääsee mun vierelle, muttei putoa lattialle. Isompi sen sijaan mätkähti yöllä alas. Kolmesti. Onneks olin etukäteisviisaana laittanut pari tyynyä lattialle potentiaaliseksi putoamisalustaksi.

Mä sen sijaan näin unta, jossa isommalle oli tullut todella paha ihottuma ja oltiin viemässä sitä lääkäriin, jollon tajusin yhtäkkiä unohtaneeni pienemmän *jonnekin*. Juoksin hakemaan ja löysin sen kiikkumasta kantoliinassa jonkun oven kulmasta ja juuri ennen kuin ehdin sen luo, se tietenkin luisui liinasta ulos ja putosi lattialle. Fun times.

Mutta siistejä juttuja: vaikuttaisi siltä, että tästä meidän läheltä saa about KAIKKEA. Tässä sadan metrin säteellä on about tuhat eri aiheista putiikkia, Mäkki, KFC, kahviloita, ravintoloita, lastentarvikeliike, pari-kolme ruokakauppaa ja jopa Farmers Market, eli pienimuotonen tori, johon myyjät tulee pari kertaa viikossa myymään (luomu)tuotteitaan. Leivät, vihannekset, lihat jne. Vau!

Vähemmän siistejä juttuja: leikkipuistoja on (odotetusti) harvassa jos sielläkään. En oikein edelleenkään tiedä mitä vanhemmat tekee täällä päivisin lasten kanssa. Jotain drop-in-paikkoja on, perhekahvilan tyylisiä. Mutta siis ulkona, mihin ne menee? Jatkan tutkimuksia...

Omaa aikaa tässä viimeaikoina on ollu about nolla sekuntia. Isompi selkeästi oireilee näitä muutoksia (odotetusti). Varmistelee jatkuvasti ‘missä äiti/isi on’, on ollut herkempi itkemään (kun joku pelottaa tai vaan surettaa) ja haluaa tavallista enemmän syliin. Syö vähän sinnepäin ja vetäsi illalla kunnon iltavillit (tuli itse kertomaan, että nyt on iltavilli) väsymystään ja aikaeroa. Pienempi on vaiheessa, jossa nukkuu päivisin vain (mun) sylissä ja siinäkin vähän pätkittäin. Yöt onneksi (kopkop) menee hyvin, kunhan nukkumaan päästään.

Pienemmällä alkaa tavallisesti iltahyssyttelyaika juuri siinä samoilla hetkillä kun isompi nukahtaa ja sillon kelpaa vain äidin syli, mieluiten jumppapallon päällä. Nukahtaa sitten lopulta samoihin aikoihin mun kanssa. Eilen mulla oli tavote saada sen verran omaa aikaa, että pääsisin illalla suihkuun. Didn’t happen. No, suihkuun tänään aamupäivästä, mutta siinäkin oli koko perhe yleisönä paikalla (isompi halusi seurata mihin menin, mies pienempi olallaan pidättelemässä isompaa, ettei kastelisi ihan kaikkia vaatteitaan).

No, kyllä mä odotinkin, että ekat kuukaudet on täyttä kaaosta :D

Eli postauksissa odotettavissa entistä harvempaa tahtia for now (tänään sentään pitäisi tulla netti kotiin).

Mies viimestä viikkoa lomalla, maanantaina alkaa työt. Tavallaan odotan oikean arjen alkamista, tavallaan oon ihan kauhuissani. Mut hei hiiop ja ilon kautta eteenpäin!

Tuesday, November 18, 2014

2v-4kk-17pv & 3vko-2pv

Muuttomiehet tuli ja vei meidän kamat eilen. Lähdettiin kamojen poistuttua kyläilemään miehen siskolle ja vielä vähän pelko ahterissa mitä jäi vaikka olis pitänyt mennä ja mitä meni vaikka olis pitänyt jäädä. Paljon kaikenlaista jäi kotiin tarkoituksella, vain osa kamoista sai lontoohyväksynnän (loput jäi kotiin miehen vanhempien hoiviin).
Koti on tyhjä ja kaikuisa. Auto on myyty ja jo poissa.

Käytiin nyt vielä eilen neuvolassa pienemmän kanssa. Painoa oli tullut 600g kahdessa viikossa, nyt mennään jo 4400g tienoilla. Pituutta terkka mittasi -0.5cm. Naureskeli, että ei ole ensimmäinen kerta kun saa lyhyemmän mitan neuvolassa kuin synnärillä. Vauvojen pituusmittaus ei kuitenkaan kauhean eksaktia tiedettä. Mä kyllä väitän tämän kasvaneen pituuttakin, painonnousun olen kyllä mäkin huomannut.
Tänään vikat pakkaukset, taas pakastepitsaa ja nyt koneessa menossa. Aamulla heräsin pieneen muutosvastarintaan: en halua lähteä ja jättää kaunista kotia! Laps mietiskeli, että muuttomiehet unohtivat ottaa suihkun.

Skoolattiin kuitenkin koneessa pieni skumppa muutolle. Vähän kyllä mietin mikä hulluus sai mut taas altistamaan itseni ja perheeni lentämään täysin ihmisen luonnolle vastaisesti kilometrien korkeudessa halki taivaan. Lentoemo tuli ystävällisesti kertomaan mitä tehdä jos tulee pakkolasku veteen. Ggnnhh.

Mulla olisi joulukuun puolessa välissä jälkitarkastus, ajattelin tulevani tyttöjen kanssa Suomeen kolmisin. Nyt en oo varma. Okei, selvisin yhden kanssa .. mutta kahden?? Vaikea kuvitella. Vaikka isomman saakin olemaan vähän aikaa aloillaan kuplamuovin kanssa (voi sitä riemua kun oppi poksauttelemaan).

Elämä vähän muuttuu taas. Josko nyt arki vähän tasottuisi.

Saturday, November 15, 2014

2v-4kk-15pv & 2vko-6pv

Meidän pitäisi pakata. Ylihuomenna tulee muuttomiehet. Yli-ylihuomenna on meidän lähtö. En meinaa vieläkään oikein kunnolla tajuta. Ihan rehellisesti sanottuna hiukan jopa jännittää! Yritän miettiä mitä tarvitaan ekalle viikolle, mikä voi tulla rahdissa. Ennen kaikkea tässä on ollut ratkottavana tuhat logistiikkaongelmaa a la susi, lammas ja kaalinpää.

Myydään auto - millä päästään kentälle kahden lapsen kanssa (tilataksilla). Otetaanko mukaan turvakaukalo (otetaan) ja kummat rattaat (en ole varma saavuttiinko lopputulokseen tässä). Entä miten päästään Lontoossa kentältä kotiin (taksilla sielläkin, päädyttiin lopulta). Ja miten me kotona lajitellaan kamat  järkevästi niin, että muuttomiehet tietää mitä pakata mukaan ja mitä ei (ei vieläkään tiedetä). Niin, ja se lajittelu varmaan pitäisi alottaa pikkuhiljaa (joo).

Yksi itemi, joka todellakin lähtee matkalaukkuun mukaan on jumppapallo (onneksi niistä saa ilmat pihalle). Hankittiin sellanen mun loppuraskaudesta jouduttamaan synnytyksen alkamista (kuulemma sellasen päällä kevyt pomputtelu voipi auttaa) ja auttamaan supistusten kanssa (no, siihen se ei hirveämmin ehtinyt hätiin). Näin pienemmän eläessä ulkoraskautta se on todellakin todistanut olevansa hintansa väärti. Ehkä se oli se loppuraskauden pomputtelu, mutta tällä hetkellä jumppapallo on The takuuvarma rauhottaja. Kyllä, viikko ilman tätä on liian pitkä aika.

Anyway. Käytiin nyt vielä tapaamassa mun isoäitiä näin ennen lähtöä. Isompi höpötteli sulosesti menemään as always ja pienempi nukkui koko vierailun. Laitettiin mun isälle Skypet toimimaan, että voidaan soitella välillä ja syötiin isoäidin paistamia kaurakeksilastuja ja juotiin kahvia sata vuotta vanhoista kupeista. 

Isompi on alkanut aivan mainiosti narratoida omia puheitaan. Innostuessaan saattaa huudahtaa esimerkiksi leipäjuuttoo, isompi innottuu! Tai omena vai päälynä, isompi miettii. Tai mennään ulos, isompi hihkuu! Kirjojen runsas lukeminen tulee läpi.

Oonko muuten maininnut Myyrä-kirjat? Mulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen niihin, isompi taas rakastaa. Niiden tarinat on vähän pitkiä ja erikoisia, niiden kerronta on vähän jännää, mutta niissä on kyllä todella rikas sanasto. Saisinko siili häkilöidä piikeissäsi nämä loukutetut pellavat? Tai älä äksöttele, auto! Kyllä joo, sanasto karttuu.

Pienempi on päivää vaille kolme viikkoa. On vaikea verrata isomman näihin päiviin, vaikka yritänkin muistella. Muistan isommasta ajatelleeni, että onpas vähäitkuinen lapsi, mutta toisaalta olin odottanut 24h huutoa. Koska mielikuva on vähäitkuinen, sanoisin nyt pienemmän olevan hiukan itkuisampi. Mahdotonta kuitenkin tietää kuinka paljon todellisuutta ja kuinka paljon mielikuvavääristymää.

Pulauttelee kuitenkin selkeästi enemmän (mun mielestä isomman pulauttelu alkoi vasta joskus myöhemmin, tää on ihan alusta asti). Päivään mahtuu unien lisäksi virkeitä, rauhallisia aikoja, mutta myös harmistuneita aikoja, jollon on vaikeeta löytää asentoa (ellei jumppapallo). On oppinut tosi hienosti vessahätäviestintää. Väläyttelee välillä ihanaa hymyä, huitoo raajoillaan kovasti ja nostaa päätään varsin vahvasti. Hyvä vauva!

Niin, sanoinko jo. Varmaan pitäisi alkaa pakata.

Tuesday, November 11, 2014

2v-4kk-11pv & 2vko-2pv

Isomman unirytmi alkaa olla ihan kauhee. Thank god nykyään sen voi taas jättää itsekseen välillä sänkyyn piehtaroimaan (eli yleensä myllää peitot ja sotkee kaikki vaivalla asetetut sivuvaunun lakanat / viltit). Toivoisin kuitenkin, että uni tulisi vähän aiemmin kuin puoli yhdeltätoista (kuten tänään).

Sentään voidaan laskea, että onnistuin - nukutin lapset yksin. Mies Lontoossa vähän valmistelemassa kotia ja vaikka mummu on täällä auttamassa, nukutushommiin kelpaa vain äiti. Ja kyllä, tulee välillä epätoivon hetkiä, kun istun sängyllä, pienempi sylissä parahtelee epämukavuutta (kuplia mahassa?) ja isompi ei saa unta, vaan voimistelee ja yrittää löytää paikkaansa sylistä, jonka joku muu on jo vallannut.

Menee toistoksi, mutta kaikenkaikkiaan olotilat on tosiaan tasottunu ja henkinen tasapaino (sikäli kun tässä puklunhajuisessa, univelkaisessa elämässä sellasta on) on, noh, tasaisemmassa painossa. Ilmeisesti se HUSUKEn käynti pelotti ja jännitti tosi paljon, koska sen ollessa nyt ohi ei tunnu olevan enää mitään hätää. Pienempi tuntuu voivan hyvin ja kaikki on juuri kuten pitääkin.

In other news: pienemmältä bongattu ensimmäiset selkeesti tarkoitukselliset hymyt. Lisäksi käytiin poliisiasemalla pistämässä sille passi hakuun. Sai ensimmäisen tippansa D-vitamiinia. Isompi taas halusi oman sängyn. Vaaleanpunaisen. Omaan huoneeseen. Ostettiin sellanen ja se nukkui siinä ensimmäisenä yönä pari tuntia, kunnes heräsi ja kävin hakemassa sen meidän väliin. Sen jälkeen on ei ole sängyssään halunnut nukkua. 

Oh well. Ainakin sillä nyt on se oma sänky, johon siirtyä kun on valmis.

Olo on äiti. Vain vartti heräämisestä ja mun maidosta tahriintuneessa yöpaidassa on tuoreet puklut, pissat ja kakat. Isompi juoksee pelkkä pyjamanpaita päällään pitkin kotia, julistaa haluavansa leeeeeipäjuustoa ja mä mietin haavi auki haukotuksesta, että miksiköhän se huuteli keskellä yötä, ettei halua kukkia. Pienempi ähisee käsivarrella ja haluaa kanssa aamupalaa. Yhtäkkiä heräämisestä on kulunut puoltoista tuntia ja mä yritän muistella olenko ehtinyt käydä aamulla heräämisen jälkeen vessassa.

Illalla omaa aikaa jää ei yhtään tai ehkä puoli tuntia, jonka aikana silmät jo oikeestaan painuu kiinni ennen kuin saa lauseen lo

Saturday, November 8, 2014

2v-4kk-8pv & 1vko-6pv

Lentoliputkin nyt ostettu, maksoi 30e/naama (!!). Lähtöpäivä 18.11. Susi, lammas ja kaalinpää lähes ratkottu - jos nyt sitten oma turvakaukalo ja taksi, jossa myös isommalle istuin. Toivotaan, ettei pienempi protestoi koko tunnin matkaa kotiin (autoilu Lontoossa näemmä vähän hidasta). 

Ollaan koitettu nähdä KAIKKI kaverit vielä ennen lähtöä. Totta puhuen se on ollu vähän väsyttävää (vaikka tietty vallan ihania ihmisiä) ja isompi on mennyt ihan vähän pitkin seiniä. Ehkä se on kanssa tää kaikki muukin, pikkusisko ja vähän vähemmälle jäänyt ulkoilu ja pari muuta syytä, mutta tuntuu että isomman energiamäärä on tuplaantunu. Ja se näkyy kanssa iltanukahtamisissa. 

Joskus kesällä nukahtamiset meni tosi jees ja sitten taas sen jälkeen ei enää mennyt. Oon aika clueless mitä kokeilla seuraavaksi, koska en nyt vaan millään haluaisi maata joka ilta puoltatoista tuntia pimeessä huoneessa isomman seurana. Varsinkin kun toi pienempi selkeesti haistaa jos liikahdan puoltatoista metriä kauemmaksi siitä ja alkaa protestoida.

Elämä HUSUKEn jälkeen on ollut tasaista ja paljon vähempihuolista. Käytin pienempää neuvolassakin tässä (en jaksa tsekata ja otan nyt sen riskin, että kirjotin tästä jo. Aivotoiminta ameeban tasolla, you know). Oli ohittanut syntymäpainonsa kauniisti ja kaikki oli mitä ilmeisimmin oikein hyvin. En nyt sanoisi, että ollaan oikeasti päästy arkeen kiinni, mutta ainakin olotilat on tasottunu kovasti. Mitä nyt näitä univelkasia väsymyshetkiä, kun juuri nukkumaanmenon hetkellä pienempi päättää, että eikun nyt olisi hyvä aika olla virkeä ja hereillä. 

Come to think of it, kello on puoli kakstoista. Pienempi nukkuu. Voitaisiin siirtyä suoraan tästä sänkyyn jatkamaan unia, paitsi että sen vaippa pitäisi vaihtaa. Veikkaan, että vaipanvaihdon jälkeen ei ihan heti taas unille päästäkään. Varmaan voisi pistää samatien jakson Suitsia tulille. Jahas nyt se heräskin ihan omia aikojaan.



Wednesday, November 5, 2014

2v-4kk-5pv & 1vko-3pv

Ehdin blogin äärelle tällä hetkellä niin harvoin, että yhteen postaukseen tulee sitten KAIKKI asiat ja niitähän riittää sata kilsaa tunnissa.

Vuoristorataa on. Tulee hetkiä, jollon olo on varsin ihmismoinen, kykenevä ja suorastaan valloittaja. You know, siivoan keittiön! Petaan sängyt! Käyn suihkussa! Meikkaan! Lähden ulos! Laitan molemmat lapset päiväunille IHAN YKSIN! Olen, voin ja teen! Kaikki onnistuu, on hyvin ja menee mainiosti! Selätän Lontoon tosta noin vaan!

Vastapainoksi tulee välillä hetkiä, jollon epämääräinen huoli painaa sydäntä, silittelen nukkuvaa lasta (vieläkö se hengittää??) ja painiskelen turhien murheiden kanssa. Miten mä selviän Lontoossa. Entä jos, entä jos, entä jos. Voi että mä muistan nää ajat isomman syntymän jälkeen. Voi että kadehdin niitä, joiden keho tuottaa riittävän ylitsepursuavasti mielihyvähormooneja, että ne lilluu onnellisessa vauvapilvessä. Köllii, imettää, on rauhallisia, onnellisia, not a care in the world. Mun kroppa ei selkeästikään toimi oikein.

Mut just nyt on toi eka.

Käytiin HUSUKEssa tänään. Jännä, mutta oikein positiivinen käynti. Mut ja pienempi otettiin sisään, ohjattiin omaan huoneeseen (??), jossa sohva ja vaipanvaihtopöytä ja jopa pleikkari. Ensin tuli sairaanhoitaja tapaamaan, sitten osastonhoitaja ja sitten toivat mulle lounaan (???). Pyysivät käymään valokuvassa toisessa kerroksessa kuvaamassa pienemmän kasvot ja palaamaan sitten takasin.

Viimesenä tapasin vielä plastiikkakirurgin, joka itse leikkauksen hoitaisi. Kaikki oli ihan supermukavia, lempeitä ja ystävällisiä. Suhtautuivat empaattisesti nyyhkivään äitiin (joka oli vielä yksin, kun mies oli jäänyt isomman kanssa kotiin) ja pitivät huolen. Ei ihan perus lääkärikäynti.

Tultiin kirurgin kanssa lopputulokseen, että varmaan jossain vaiheessa jotain leikkausta tuohon kannattaisi tehdä, mutta ajankohta jää nyt meidän vanhempien päätettäväksi. Ensimmäinen tilaisuus oli siinä 6kk kohdalla, jollon leikkaus olisi isompi (koko huuli-nenä-osio korjattaisiin), mutta toinen vaihtoehto olisi tehdä pienempi korjaus myöhemmin, kun laps on vähän isompi. Molemmassa vaihtoehdossa on puolensa. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämä on vain pieni kosmeettinen juttu.

Lähdin sieltä todella hyvällä mielellä. Helpottuneena, rauhottuneena ja tyytyväisenä. Ajatus leikkauksesta tuntuu vieläkin aika karulta - mun täydellisen kaunis pieni vauva, tuntuu kauhealta ajatella, että joku alkaisi leikellä sitä! Mutta ainakin tässä on aikaa seurailla ja miettiä ja valmistautua henkisesti.

Juhlistettiin tätä otattamalla passikuvat pienemmästä. Onni on kärsivällinen valokuvaaja, joka ei hermostu, vaikka puoltoistaviikkoinen vauva puklaa neljästi sen vauvakuvauspatjalle, eikä halua avata silmiään kuvaa varten. Onnistumisesta skeptisenä sinne menin, mutta ulos tultiin lopulta kuvien kanssa. Yksi to-do-bullet vähemmän! Lähtöön vajaa kaks viikkoa. En kykene käsittämään.

Oon myöskin tässä miettinyt harrastusmahdollisuuksia Lontoossa. Mitä voisi tehdä ohjatusti, mitä voisi tehdä kotona. Sekä omiani, että lasten. Itelleni liikuntaa, että järki pysyy jotenkin kasassa. Isommalle ainakin myös liikuntaa, mutta ehkä myös musiikkia tai jotain henkisesti kehittävää? Entä pienemmälle?

Lueskelin yhtä kirjaa, jonka kirjoittaja(t) on aivan täysin vakuuttunut siitä, että lapsen opettaminen lukemaan pienempänä on nopeampaa ja helpompaa kuin seitsemänvuotiaana. Ja että se kasvattaa huimasti lapsen älykkyyttä, halua oppia, koulumenestystä ja elämänlaatua. Että kyllä se kannattaisi. 2-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 3-vuotiaalle. 3-vuotiaalle helpompi opettaa kuin 4-vuotiaalle. Jne. Että aivot ovat kuten mikä tahansa lihas: kun sitä jumppaa, se vahvistuu (tai siis hermoradat vahvistuu).

Ihan mielenkiintonen kirja ja kyllähän se nyt herätti kiinnostuksen kokeilla, että tulisko siitä muka nyt mitään. Vaivannäköä ja aikaa se vaatisi paljonkin, mutta olisko se sen arvosta? Voisko se olla hauska harrastus meille Lontoossa, lukemaan opettelu (täysin lapsen ehdoilla toteutettuna tietenkin ja tenttaus on kielletty).

Aika usein harrastuksia miettiessä ajattelee ekana sitä satubalettia tai viulunsoittoa. Sen sijaan kuinka monelle tulisi mieleen etsiä harrastus, joka jumppaakin aivoja? Tähän liittyen nyt seuraa pieni mainos: Leluteekin Emilia on lanseerannut aivan ihanan konseptin: Lasten filosofiakahvilat.

Näissä tapaamisissa on tarkotus kehittää lapsen ajattelua, päättelyä ja kiinnostusta maailmaa kohtaan laajentaa lapsen tapaa nähdä maailma, saada pohtimaan uusia asioita ja yhdessä aikuisten kanssa pohtia mieltä askarruttavia kysymyksiä maailmasta. Jos ei oltais menossa Lontooseen, mentäis isomman kanssa tonne kokeilemaan riittäiskö sillä kärsivällisyys. Ja ehkä mäkin saisin vähän enemmän työkaluja isomman loputtoman kysymystulvan käsittelyssä.

Jos on siis etsinnässä kiva harrastus lapselle, niin kannattaa pistää korvan taakse (ainakin pääkaupunkiseutulaisille)!

Ja ainiin! Käytiin maistraatissa ilmottamassa lapselle nimi!

Sunday, November 2, 2014

2v-4kk-2pv & 1vko

Vihdoin taas blogin äärellä, viikkoon mahtunut vaikka mitä. Monena iltana on pitänyt, on pitänyt, on pitänyt. Sitten oon nukahtanut isomman viereen kesken nukutuksen. Tai sitten herännyt pienemmän kanssa viettämään virkeetä hereilläoloaikaa (ensimmäiset yöt paras vireystila sijottui 22-03 väliselle ajalle. Ei siinä mitään, kunhan osasi orientoitua oikein). Nytkin hytkyttelen sylissä pientä unille, nukutettuani isompaa puoltoista tuntia (oh joy miten rakastan näitä nukutushommia).

Tultiin pienemmän kanssa maanantaina kotiin. Mies ja isompi olivat käyneet sairaalassa aamulla katsomassa meitä ja isompi oli todennut, että pikkutikkolla on niiiiin vähän tukkaa ja niiiiin vähän hampaita. Vaikka tukkaa on oikeasti ihan mukavasti ja tummaakin sellasta! Hampaita ei (onneksi) yhtään. Isompi kotiin ja mies hakemaan mua ja pienempää iltapäivästä. Illalla kylään vaaria ja seuraavana päivänä siskoa ja siinä välissä kahden lapsen kanssa taiteilua ja itseni muistuttelua, että pienempi ja elämä on taas ihan erilaisia kolmen-neljän viikon päästä kun jään näiden kanssa yksin. Nää on vasta näitä ekoja päiviä syntymän jälkeen.

Keskiviikkona illalla mummu ja pappa tulivat vielä käymään ja kysyttiin isommalta haluisiko lähteä mummun ja papan kanssa Poriin käymään. Vastasi isolla äänellä HALUUN ja riensi pakkaamaan myyrän laukkuun. Jäätiin miehen ja pienemmän kanssa vähän orpoina kotiin (oven sulkeuduttua heti tuli isompaa kovasti ikävä) ja asetuttiin lopulta sohvalle lojumaan ja kattomaan telkkaria. Totesin, että näitä hetkiä ei varmaan tuu taas sitten pariin vuoteen, että voidaan oikeasti vaikka koko päivä löhötä tekemättä mitään, joten nyt siitä on nautittava.

Aamulla Skypetettiin isomman kanssa. Leipoi juuri pipareita, oli jo maalannut vesiväreillä, piirtänyt, kuunnellut satuja LP-levyiltä (jotka puöli ja puöli ja puöli nääääiiiin lujaa!), käynyt aamukylvyssä ja leikkinut soivalla junalla, eikä kello ollu vielä kymmentä. Mummu ja pappa pysyi kyllä kiireisinä. Illalla (rankan löhöämis-telkkarintuijotus-session jälkeen) uusi Skype ja pienemmän ollessa mulla sylissä alkoi isompikin vähän ikävöidä takasin. Sovittiin, että lähtevät heti aamusella ajelemaan.

Pienemmällä lääkärintarkastu perjantaina. Lääkäri katseli huulta ja totesi, että koska kyseessä on tyttö, niin lapsen psyykkeen takia se kyllä pitää korjata. Poika voi kasvattaa viikset (eh..?).  Ilmeisesti tämmönen (and I quote) 'huulihalkio, jonka luonto on korjannut' ei ole kauhean tyypillinen kuitenkaan, kun nämä peruslääkärit ihmettelee. Jorvin lapuissa lukee, että plastiikkakirurgia konsultoitu ja osaavat sanoa kannattaako jossain vaiheessa tuolle jotain tehdä.

Lisäksi pieni ylimääränen säikähdys: pienemmällä päässä syntymäpahka, joka on siis itsessään aivan tavallinen, harmiton kuhmu, joka aikanaan tasottuu ja katoaa. Kysäsin kuitenkin lääkäriltä vielä siitä ja lääkäri hämmästelikin, että onpas kummallisessa paikassa ja halusi varmistaa, ettei se ole sittenkin tulehdus / paise, joka on tullut synnytyksessä lapsen päähän kiinnitettävän monitorin yhteydessä.

No, meidät lähetettiin ultrattavaksi ja verikokeisiin (yhyy! Onneksi kuitenkin ottivat kantapäästä). Kaikki saatiin hoidettua samalla käynnillä (joka kyllä venähti yli parituntiseksi) ja lopputulos: pienemmällä on päässä syntymäpahka. No, tulipa sekin tarkastettua. Huokailin miehelle, että kuinkas kauan siihen menee, että pienempikin on ilonen, elinvoimanen parivuotias, jolla kaikki on vaan defaulttina hyvin.

Nää ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet .. huoh. Oon aika kateellinen niille, joiden elämä synnytyksen jälkeen on vauvakuplaa, jossa nuuhkitaan vastasyntynyttä ja köllitään sängyllä ja imetellään euforisen onnellisessa oksitosiinikännissä. Onnellinen minäkin, aivan loputtoman. Tietenkin. Nämä ensimmäiset katsekontaktihetket pienemmän kanssa. Hetket, kun molemmat lapset on tässä lähellä ja luetaan kirjaa. You know.

Lisäksi oon toipunut vallan hyvin ja onhan se toki niin, että siinä missä jotkut asiat on ihan kuin opettelisi uutta, toiset asiat menee ihan tokan kierroksen momentumilla. Kynnys lähteä ulos on paljon matalampi. Kantoliina on tossa noin ja käytössä alusta asti. Imetyksen suhteen jo kokemusta, mutta toisaalta myös expectation management (aina yhtä tärkeää). Jne.

Kaikesta huolimatta oon jonkinlaisessa hälyytystilassa. En yhtä pahassa kuin isomman syntymän jälkeen, mutta kuitenkin. Päällimäisenä kaiketi jonkinlainen irrationaalinen menettämisen pelko (mistä ihmeestä tullut?!). Että tulee joku ylläri / moka / muu ja sit game over. Onneksi tää on kuitenkin kaikki sellasta, mikä tasaantuu ajan kanssa. Ainakin pääosin.

Isompi on ottanut kaiken aika chillisti. Nukutushommat hetkittäin ihan hanurista, mutta en ole huomannut (vielä) merkittäviä muutoksia käytöksessä. Jännittää kyllä miehen paluu töihin kolmen viikon päästä.

Niinjoo. Ja meidän pitäis kahden viikon kuluttua muuttaa Lontooseen. Että morro. Vielä lisäksi: meninpä pesemään hiukset sävyttävällä hoitoaineella (vähän lämmintä kuparin sävyä, joka heijastelee valossa, ajattelin) ja nyt mulla on kirkkaita oranssinpunasia läiskiä epätasasesti siellä täällä. Back to teinivuodet. Jipii.

Se on nyt tätä: pienempi liinassa, isompi sylissä