Saturday, September 29, 2012

kuukausi 2, päivä 29

Lähdettiin lapsen kanssa vaunulenkille upeassa syyssäässä. Otettiin vielä kaveri mukaan matkan varrelta nauttimaan kelistä. Harmillisesti siinä vaiheessa, kun oltiin kävelty kolme varttia ja olin ostanut pehmiksen, alkoi sataa. Käveltiin sateessa takaisin kolme varttia ja pehmis suli mun sormille.

Kotiintullessa riisuin lapselta nallepuvun ja huomasin, että meidän lapsi ei osaa vain kääntyä vatsalleen, vaan osaa myös riisua housuistaan - kuin itse Houdini ikään - toisen lahkeen maatessaan vaunuissa nallepuvussa. Lasta nauratti meidän taivastelu.

Aletaan olla miehen kanssa vähän väsyneitä viikon kestäneestä kodin ehostuksesta. Kämppä pitäisi saada huomenna ilmotettua myyntiin (meidän oma tavoite siis), loppusuoralla siis kuitenkin jo ollaan. Kaunis, hyväkuntoinen kaksio Helsingin keskustasta, anyone? Vähän hiljaisena valmistin meille aura-jauheliha-riisi-raejuusto-mätön lounaaksi ja mies kehui luovaksi kokiksi.

Illalla lähdin kaverin 30-vuotisjuhliin, mies jäi lapsen kanssa. Tulivat kuitenkin iltalenkiksi saattelemaan mua puolimatkaa, laps nukahti vaunuihin. Kun kahden ja puolen tunnin kuluttua tekstailin kuulumisia ja ilmotin olevani pian takaisin kotona, mies kertoi lapsen juuri heräilevän uniltaan. Häh? Ei kyllä tuollaisia unia mun kanssa ikinä.

Juhlissa oli anyway kivaa, vaikka unohdin laittaa korvikset. Unohdin myös ottaa ykkösolutta jääkaapista mukaan, joten ostin  matkan varrelta Nikolain alkoholitonta. Ja ainoa kuuluminen, jonka osasin kertoa oli, että lapseni on oppinut kääntymään vatsalleen ja vaikuttaisi haluavan päästä eteenpäin.  Onneksi ihmiset oli tosi kivoja ja tuttuja ja istuttiin ringissä muistelemassa vanhoja tanssitarinoita.

Musta tuntuu, että meidän pupu on alkanut tajuta pienillä pupun aivoillaan, että laps on pentu vielä. Pääosin pitää kunnioittavaa etäisyyttä, mutta osaa loikkia suuttumatta pois, jos saakin kantapäästä päin näköä tolta lattialla sätkivältä pikkuselta (joka on kyllä pupuun nähden jo iso). Hyvä pupu.


Mutta entä toinen lahje?

Thursday, September 27, 2012

kuukausi 2, päivä 27

Laps on lähes kolme kuukautta vanha.

Luulisi, että tässä vaiheessa osaa jo aikamoisen kasan perusasioita, mutta eeeiii. Edelleenkin tulee vastaan sellasia juttuja, että en näemmä vaan oo oppinut. En esimerkiksi osaa siirtää nukkuvaa lasta sylistä (kuvitelkaa risti-istunta, jossa on imettänyt laps toiseen käsivarteen nojaten) toisaalle nukkumaan ilman, että se herää. Kaikki menee hyvin siihen asti, kunnes pitäisi saada käsi sieltä niskan ja pään takaa pois. En osaa, en.

Sen sijaan lapsi osaa jo vaikka mitä. Eilen tuli todistettavasti käännyttyä kaksi kertaa mahalleenkin! Ihan tasasella matolla! Ensimmäinen näistä tapahtui tietenkin niin, että mä olin poissa. Se yksi ainoa kerta kun viikolla käyn tunnin verran poissa omissa jutuissa ilman lasta, niin juuripa sillon hän päättää oppia uutta.

Tätä ensimmäistä kierähdystä ei ollut kyllä nähnyt kukaan muukaan, mies isineen oli maalaamassa eteistä, miehen äiti kääntänyt selkänsä ottaakseen pitsan uunista. Toisen käännöksen näin ihan itse. Ihan siinä mun vieressä ollessaan otti vauhtia ja pyörähti.

Tänään ei kääntyily enää oikein meinannut onnistua, vaikka kuinka ähisi. Yritys hyvä kuitenkin.

Lisäksi laps on ymmärtänyt kommunikaation ja puhumisen tärkeyden. Jokeltelua on kuulunut aikasemminkin pienissä määrissä, mutta nyt ihan viime päivinä on alkanut tulla sellasia lauseenmittaisia jutteluja. Nyökyttelemme kaikki rivissä (kuka nyt sitten sattuukaan olemaan näkemässä) nauruun asti ilahtuneina tästä ja laps hymyilee leveästi takaisin.

Kommnunikaatiota päästiin kokeilemaan myös yöllä. Laps heräsi, imetin, laps käänsi kasvonsa pois, ajattelin imetyksen olevan ohi. Laps kuitenkin muuttuikin levottomaksi, alkoi vähän kuulostaa tyytymättömältä. Puolen minuutin päästä nostin syliin, ajattelin että siellä on tulossa röyhtäys. Minuutin päästä nousin istumaan sängylle ja siitä pian ylös keinuttelemaan ja heijaamaan. Laps äänteli kovaäänisesti, ei nyt varsinaisesti itkien, mutta selkeästi harmistuneena ja suorastaan moittien.

Meni vielä minuutti ja ehdin jo huolestuneena sanoa miehelle, mulla ei ole mitään tietoa mikä on hätänä?!

Lopulta sitten vaan summamutikassa kokeilin tarjota rintaa - ja laps hiljeni ja alkoi syödä tyytyväisenä. Ilmeisesti tarjoilu oli vaan päättynyt liian aikaisin, enkä ollut sitä tajunnut. Oli taas vähän tyhmä olo.

Meillä on täällä tosiaan pieni amatööriremppa meneillään: vähän seinien maalausta sun muuta pientä pintaehostusta, että saadaan koti edustuskuntoon ennen myyntiä. Tämän kunniaksi meis osti ja kokosi pupulle kerrostalon. Ei ollut ihan Ikea-kaluste se, ensimmäinen puolitoista tuntia kului ohjeita lukiessa. Nyt on kuitenkin pupulla ihan oma, suojaisa koti, jonne pääsee pahaa maailmaa karkuun.

Ohjeita ja ruuveja

Pupun kerrostalo
Ps. Käytiin saareessa toiseenkin kertaan. Meni paljon paremmin ja oltiin viisaampia. Hyvä me, kehitytään ja viisastutaan ja kaikkee.

Pps. Refluksioireet tekivät paluun ikävästi. Toivottavasti menee taas parissa päivässä ohi - oonkohan syönyt jotain sopimatonta...

Monday, September 24, 2012

kuukausi 2, päivä 24

Miehen vanhemmat halusivat tulla meille leikkimään uudella höyrypesurillaan (tms). Yritettiin muka vähän kohteliaasti 'no eihän teidän nyt tarvi...' mutta lopulta lähdettiin miehen suvun saareen (näppärästi Espooseen) saunomaan pois tieltä.

Näin jälkikäteen ajateltuna tää oli ehdottomasti näitä juttuja, jotka kuulostaa hyvältä, mutta toteutus näin kokemattomilta jättää vähän parantamisen varaa.

Vähienkin kamojen roudaaminen laps mukana on haastavaa. Erityisesti kun kaikilla on pelastusliivit päällä. Onneksi laps nukkui koko menomatkan. Lisäksi totesin heti alkuunsa, että olis pitänyt ottaa kantoliina sittenkin mukaan. Onneksi oon tosi näppärä, ja liimasin lapsen itseeni tuubihuivin ja kahden hupparin avuin.

Saunominen hankalaa ilman erillistä pukuhuonetilaa saunarakennuksessa. Onneksi laps on kärsivällinen ja anteeksiantavainen. Ja illallisen jälkeen jälkkäriäkin oli liian vähän. Mies oli äänestänyt kohtuuden nimiin kauppareissulla. Kohtuuden! Vaikka ollaan menossa mökille!

Sunnuntaiaamuna kiskoin (pyöritin) pohkeestani irti punkin, tarkistin netistä borrelioositartunnan todennäköisyyden ja totesin, notta jokohan tämä auvoinen saaristolaiselämä saisi riittää (lapsessakaan ei punkkeja, tarkistin). Muutenkin oli kiire avustamaan siskoa muutossa. Niinpä pakattiin kamamme ja alettiin tehdä lähtöä.

Harmillisesti keli ei ollut lainkaan yhtä suotuisa kuin tullessa. Meri oli harmaa, aaltoisa ja luotaantyöntävä. Sadetta tihkutti joka suuntaan. Kylmä tuuli puhalsi. Suoriuduttiin kuitenkin veneeseen ja lähdettiin tekemään (onneksi todella lyhyttä) matkaa satamaan.

Ja nyt kysymys. Onko tämä ihan normaali vauva-feature, että epämieluisassa/vieraassa/pelottavassa paikassa laps vaan vetää itsensä offline-tilaan ja sammuu uneen? Oon aikasemminkin huomannut että lapsella on ollut tapana usein nukkua läpi kaikki tapahtumarikkaimmat hetket - kun kotona on vieraita tai ollaan jossain jännässä paikassa (esim. kavereiden saarella, jossa laps nukkui koko ensimmäisen päivän)?

Nytkin venematkalla tihkutti ja tuuli ja vesi roiskui, ja pitelin lasta suurimman osan ajasta kainaloista (että tunsin sen varmasti hengittävän) niin lähellä itteäni kuin molempien pelastusliivien kanssa mahdollista (jotta tuuli kävisi mahdollisimman vähän hänen naamaansa). Muutamien minuuttien kuluttua huomasin lapsen hiljalleen vaipuvan uneen (yhden suu-mutrulla huudahduksen jälkeen).

Matka kesti alle 10 minuuttia, lapsi oli puettu TODELLA lämpimästi, vaikka posket ja kasvot jäivätkin nyt ulkopuolelle, ja tosiaan suojelin lapsen kasvoja tuulelta niin hyvin kuin mahdollista. Siitä huolimatta säikähdin todella tätä offline-tilaan vetäytymistä. Kiirehdin laitureilta suoraan auton lämpöön, otin pelastusliivit pois ja pistin lapsen jatkamaan nukkumista turvakaukalossa. Koska uni vaikutti normaalilta (säpsähdyksineen ja reagointeineen), annoin lapsen nukkua.

Kotona laps taasen heräsi ja oli ihan normaali oma, iloinen itsensä. Mutta tämä offline-tila? Mitä ihmettä?

Lisäksi huomasin eilen illalla lapsen poskien punottavan epätavallisella tavalla, vähän melkein ihottumamaisesti. Pakotin itseni olemaan google-diagnosoimatta ja odottamaan aamuun. No, nyt aamulla punotus on kadonnut. Onneksi.

Nyt traumojen alettua hälventyä mies ehdotteli uutta reissua saareen viikolla, kun vanhempansakin ovat siellä. Jaa-a.

Rentona menomatkalla.


Thursday, September 20, 2012

kuukausi 2, päivä 20

Ensimmäisiä: kolautin lapsen pään kuivausrummun kannen kulmaan lapsen ollessa mulla kantoliinassa. Itkua kesti noin minuutin, enkä nähnyt yhtään kyyneltä (no, lapsen naamalla ainakaan). Ja loppuvaiheessa itku oli lähinnä sellaista ilmottelua ja luultavasti mun moittimista.

Eniten pelästyin (enkä uskaltanu edes heti katsoa) osuiko se siihen aukileen kohdalle. Ei onneks. Otsan yläreunaan tuli pieni vekki, ei edes verta. Näin myöhemmin hellästi silitellessä en huomannut sen aristavan sitä lainkaan. Tämän jälkeen toki seurasin tarkkaavaisesti jokaista silmänkin liikahdusta analysoiden onko se jotenkin erilainen kuin ennen, nytkö rikoin sen.

No, onneks vauvat ei mene rikki ihan noin pienestä, mutta herätti taas olemaan varovaisempi. Ja mielikuvitus yleisö tietenkin oli ihan *gasp* ja mä arvasin, että se osuu. 

Mies oli (on edelleen) iltaa jossain työjutussa ja mulla oli täällä kaveri käymässä, jeesailin sitä sen koreografian kanssa. Oli hauska huomata miten tarkkaavaisesti laps seuraili sitteristään tanssimista (raivattiin olkkarin lattialle pieni tanssitila) ja viihtyi aivan tyytyväisenä tanssia katsellen vaikka kuinka pitkiä aikoja. Hyvä laps, näitä vaikutteita voit imeä itsees!

Flunssan viimeset limat roikkuu sitkeesti. Kai mun niistäminen hiljalleen vähenee, laps kuulostaa hetkittäin edelleen aika räkäseltä. Oon hoitanut suolatipoilla vaipanvaihdon yhteydessä, liekö vähän auttanut, kun juuri nyt ei kuulosta taas kovinkaan pahalta. Niin, ja avustin taas homeongelman syntymistä taloon eilen höyryhengittelemällä kylppärissä lapsen kanssa.

Ostin lapselle leikkialustan Ikeasta. Hyvin vaikuttaa kelpaavan.

Äksät.


Monday, September 17, 2012

kuukausi 2, päivä 17

Ehdin jo iloita siitä, miten vähillä vaivoilla laps tuntui selvinneen tästä mua ravisuttaneesta flunssasta. Eilen illalla (no, puoli yhden aikaan yöllä) hengitys kuitenkin alkoi rohista sen verran, että päätin vähän avustaa liman poistumista.

Valitsin hellimmän avun, eli vetäydyttiin höyrysaunaksi (tulikuumaa roiskivan suihkun avulla) muuttuneeseen kylppäriin. Kului minuutti ja lapsella oli tukka kiharalla, posket punasina ja mulla vaatteet liimaantuneena ihoon.

Niin, miksi oli vaatteita mulla päällä ylipäätään, kysyn vaan. Lapsen olin tajunnu riisua.

Ainakin varttitunnilta tuntuneen ajan kuluttua kysyin mieheltä oven läpi aikaa. Kaheksan minuuttia kulunut. Huokasin - sen mitä noin kosteassa tilassa voi huokaista - ja istuin vettä tihkuvana, laps sylissä takasin pöntön kannen päälle.

20 minuuttia sinnittelin, kunnes oli pakko päästä ulos. Avasin oven, otin puolikkaan askelteen ja peräännyin ennätysmäisellä vauhdilla takasin kylppäriin, ovi tiukasti kiinni perässä. En oikeasti osannut odottaa, että palohälyytin olisi herännyt vesihöyryyn ja paniikissa alkanut ulista maailmanloppua ja tulipaloa joka suuntaan.

Mies toimi ripeästi ja onneksi tikkaat oli lähellä. Ennenkuin koko kortteli oli ehtinyt evakuoitua, oli laite hiljennetty ja tulin nyt varovasti, kädet edelleen lapsen korvilla, ulos kylppäristä. Mies seisoi oven ulkopuolella ja katsottiin yhdessä katossa ammottavaa kahta tyhjää ruuvipaikkaa. Olisinpa muistanut miten palohälyytin oikeasti kuuluu irrottaa.

Tuloksena tästä höyryhengityksestä voisin mainita avautuneet ihohuokoset (mulla), kiroileva mies (myös mulla), luultavasti heränneet naapurit, joka pohtivat sukuhopeat käsissään pitäiskö soittaa palokunta ja aivan totaalisen raukea ja uninen lapsi. Auttoiko hengittämiseen? En huomannut oitis mitään muutosta lapsessa, mutta mulla kyllä lima selkeästi muuttui juoksevammaksi. Ja aamuun mennessä lapskin hengitti ilman rohinoita - höyryn seurauksesta tai ei. Who knows.

In other news, Päivänkakkara ihasteli (saattoi olla sarkasmiakin, ei kannata laskea sen varaan, että tajuaisin :-) edellisen postauksen kommenteissa eittämättä tarkalla suunnittelulla ja hiotulla disainilla tekemääni särkylääke-taulukkoa. Ajattelin nyt siis esitellä koko lappusen, johon sen taulukon piirtelin: oon kirjoittanut sunnuntaisin tulevan viikon tapahtumat muistilista-henkisesti lapulle, jonka olen laittanut tiheiten silmiin osuvaan paikkaan, eli jääkaapin oveen. Mihinkäs muuallekaan.

Lapussa on mukana kynä, jolla voin yliviivata asiat sitä mukaa, kun ne on tehty. Lappu muistuttaa muun muuassa antamaan lapselle D-vitamiinit (meinaa unohtua jatkuvasti SILTI!) ja tekemään lantiopohjalihasharjotteita joka päivä (ajaa siihen, että päivän päätteeksi huomaan taas unohtaneeni, joten teen yhden kappaleen ja ruksin kohdan).

Se on sitä, kun aivot on oikeasti niin puuroa, että ihan kaikki sovitutkin ja kalenteriin pistetytkin jutut unohtuu.


Sunday, September 16, 2012

kuukausi 2, päivä 16

Flunssan parhaita puolia on ehdottomasti se euforinen hetki, kun alkaa taas tuntea itsensä ihmiseksi. Kävin tänään suihkussa ja pesin hiukset. Käytiin vähän vilkasemassa ulkomaailmaa (ihan vähän lähiympäristöä kurkittiin) ja makujakin maistui suussa.

Eli siis täällä ollaan selviydytty pahimman yli - vain yhdelle suihkauksella Kiellettyä Ainetta (Nasolin). Kokeilin myös suihkautella sillä suolaliuos-nenäsuihkeella, jolla sotkettiin lapsen naama aikasemmin. Ei ihme, että rääkäisi, ei ollut kivaa ainetta se. Kirveli ikävästi kurkussa suolainen, steriili merivesi.

Lisäksi vielä merkittävä muutos flunssassa: oon syönyt tänään yhden (1) särkylääkkeen. Nyt illalla saatan ottaa toisen. Perjantai ja eilinen meni napsiessa maksimimäärä synnäriltä opitun kaavan mukasesti - Buranaa ja Panadolia sekakäytöllä neljän tunnin välein. Jotta flunssaiset hyytyneet aivoni pysyivät tässä perässä, tein hienon taulukon, jolla pysyin perässä koska ottaa mitäkin lääkettä.

P kuin Panadol, B kuin Burana.

Mainittakoon vielä, että en normaalisti syö särkylääkettä kovinkaan usein. Flunssa on kuitenkin poikkeus - ja tälläkin annostuksella oli suurimman osan ajasta kurkku ihan tulessa ja kuumeinen olo.

Lapsen räkäinen olo on ollut niin lievää, ettei Nenä-Fridaa tai muita apuvälineitä olla tarvittu. Vähän rohisee välillä, mutta onneks vain vähän. Ehkä mun vasta-aineet toimii hällä paremmin kuin mulla. Onneksi.

Lapsessakin on huomattu taas edistystä: äidin-naama-menee-piiloon-ja-palaa-takaisin-kukkuu -leikki on alkanut tuottaa hymyjä ja innostusta. Lisäksi leikkimatolla laps on alkanut selkeästi katsella roikkuvia leluja ja heiluttaa käsiään niitä kohti. Erityisesti huomiota on saanut lahjaksi saatu hypnoosi-lampaaksi nimetty vaaleanpunanaamainen villaeläin. Olemme kilpaa kehuneet tarkkaavaista lasta.

Hypnoosi-lammas on hypnoottinen.

Ps. Nukkumaanmenot on taas normalisoitunu. Ei itkuja ja kiukuttelua - vaikkakin eilen oli taas huono ajotus ja lopullinen nukahdus tapahtui vasta vähän ennen yhtä.

Oon alkanut vihdoin tajuta jotain korrelaatiota tässä kuinka pitkä aika edellisestä syömisestä / nukkumisesta vs. koska taas nukutaan / syödään -rytmissä - ja koska kannattaa ajottaa mitäkin tehtäväksi. Kuulostaa uskomattomalta, että tämänkin tajuamiseen meni näin kauan aikaa... Toisaalta, väitän lapsen muuttuneen hiukan ennalta-arvattavammaksi.

Saturday, September 15, 2012

kuukausi 2, päivä 15

Päivitys sairastuvasta: mulla flunssa edennyt normaaliin tahtiin, eli tässä vaiheessa nenä ihan tukossa ja yskin kiinteähköjä limanpalasia kipeästä kurkustani. Lapsella alkoi hengitys rohista viime yönä (siis rohista as in nenä tukkoinen). Nostettiin meidän sängynpäätyä, mutta ei tainnut olla riittävästi että kohotus yltäisi rinnan korkeudella nukkuvaan lapseen asti.

Kokeiltiin suihkuttaa lapsen nenään vauvoille tarkotettua suolaliuosnenäsuihketta. Siinä missä osa siitä varmasti osui sieraimeen, leveä suihku (huolimatta hyvin huolellisesta yrityksestä) levisi lähinnä naamalle. Lapsi parkaisi, mutta rauhottui sekunneissa, kun pääsi olalle. Hetken kuluttua hymyili isän sylissä. Nenän tukkoisuus väheni hiukan, emme yrittäneet toistaa toimenpidettä toiseen sieraimeen.

Itsehän otin tukkoisuuteen perinteisesti Nasolinia. Vastuuntuntoisena luin kuitenkin ohjeet etukäteen. Siellä sanottiin, ettei sovi käyttää raskausaikana ja 'imetyksen yhteydessä käytettävä varoen'. Kuitenkaan ei spesifioitu, notta varoen mitä. Suihkautin siis varovasti Nasolinia puolisuihkausta molempiin sieraimiin ja varoin nyt ainakin ettei sitä osu lapseen tai omiin silmiini. Toivottavasti olin riittävän varovainen.

Annoin pukluliinalle uuden käytön nenäliinanani. Se on juuri sopivan kokoinen tähän hetkeen flunssaa.

Päässäni on valmiina kauppalista miehelle: sipulia, joka voidaan ripustaa pinnasängyn reunalle, suppoja ja yleinen kysymys apteekkarille: mitä kaikkea vauvan flunssaan voidaan tarvita? Pannukakkuaineksia ja karkkia.

Thursday, September 13, 2012

kuukausi 2, päivä 14

Oon alkanut miettiä, että mun aikasemman suihkutissi-diagnoosin sijasta suurempaa kärsimystä saattaa (ainakin osuvien oireiden perusteella) aiheuttaa tosiaan refluksitauti. Ongelmia tämä tuottaa lähinnä juuri ennen nukahtamista (näkyy muun muuassa vihana oikeaa rintaa kohtaan), ja ajattelin olla nyt viikonloppua maidottomalla dieetillä. Jos sattuis olemaan jotain apua.

Mulla sen sijaan tuli eilen illalla kurkku ihan tosi kipeäksi ja se on vaan nyt aamua kohti pahentunu. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tästä nousee pian lämpö/kuume, ontelot menee tukkoon ja seuraavat pari päivää on ihan superkurja olo. 

Tuntuu kuin odottaisin väistämätöntä atomipommi-iskua. Oikein mitenkään ei voi valmistautua - paitsi henkisellä tasolla - ja seison vaan leuka rinnassa odottamassa koska räjähtää. Lähinnä siis muistelen joskus raskausaikana jo miettineeni, että miten ihmeessä kipeänä selvitään lastenhoidosta.

Laps ei vielä osoita kipeytymisen oireita, mutta vähän luulen, että sekin on tulossa sieltä. No, onneksi mies alkaa olla selättänyt flunssansa ja saa sitten pitää huolta meistä molemmista.

kuukausi 2, päivä 13

Outoa indeed. Virnisteltiin yhden muskari-äiti-kaverin kanssa, että joka päivälle sitä kyllä aina keksii uuden huolen, ei hätää! Näitä riittää vaikka muille jakaa!

Tälle hetkelle huolikiintiön on jaettu kolmeen, 33% kullekin:
1. Nukkuuko tää nykyään epänormaalin paljon (lähinnä siis päivisin)?
2. Onko tämä ärinä ja kiemurtelu ja jäykistely refluksitautia ja pitäiskö jossain vaiheessa harkita lekuria, jos sais helpotettua lapsen oloa.
3. Päästäänkö tänään nukkumaan normaaliin aikaan ilman tappeluita ja insomniaa.

Nää kaikki ehkä liittyy vähäsen toisiinsa, enkä kyllä oo oikeasti juurikaan huolissani.

Sen sijaan toivon, ettei tänään enää tarttisi (kuten kahtena edellisenä) lähteä puoli yhden aikaan yöllä vaunulenkkeilemään, kun lasta ei nukuta. Ja toivon myös, että tämä ilmaantunut kurkkukipu häviää yhtä nopeasti kuin tulikin. Mieskin on jo paranemaan päin, en nyt enää voi sairastua!

Tuesday, September 11, 2012

kuukausi 2, päivä 11

Nyt on meneillään taas jotain tosi outoa. Jo toisena päivänä peräkkäin laps vetelee päikkäreitä vielä kolmen tunnin jälkeen. Eilen kävin lopulta herättämässä tyypin, kun ei itse alkanut heräillä. Tänään taidan kohta tehdä saman... Yöt sitä vastoin on ollu jotenkin vähän tavallista levottomampia.

Hereillä ollessaan on kyllä todella virkeä ja normaali, hymyilevä, energinen, alertti ja touhukas. Ja kaikki ketarat viuhtoo joka suuntaan täysiä. Voisiko se nykyään vaan kuluttaa niin paljon, että päivisin väsyttää myös enemmän? Ja ehkä siksi painonnousukaan ei vetele enää siellä >200g/vko tietämillä.

Laps on alkanut as of Sunday myös nykiä päätään eteenpäin takakenossa ollessaan, haluaisi päästä istumaan. Lisäksi eilen todistajien (no, yhden) läsnäollessa (no, Skypen yli videokuvaa katsellen) hienosti kiukkusena vängersi itsensä mahalta selälleen.

Meillä on mies kipeenä. Vielä toistaseksi ei kuitenkaan ole tullu merkkejä siitä, että me oltais lapsen kanssa tartuttu. Onneks. Vaikkakin ennemmin tai myöhemmin laps sairastuu anyway, tässä ollaan vähän aikapommin kyydissä. Koskaan ei tiedä koska se iskee, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Sitä toivois hiljaa, että ton yhden röörit ehtis vähän kasvaa ennen kuin ne täyttyy limalla. Toisaalta, se on ihan sama minkäkokoset röörit on. Jos on tukossa, niin on tukossa.

Oon muutenkin huomannut, että mulla on usein sellanen olo kuin olisin jännärileffan pääosassa. Yleisö katsoo henkeään pidättäen, että KOSKA mä tiputan lapsen. KOSKA sille sattuu jotain. Ja mä koen tarpeelliseksi jatkuvasti rauhotella yleisöä näyttämällä miten erityisen varovainen oon (laitan tarkasti tyynyt niin, ettei laps VARMASTI pääse lähelle reunaa sen sekunnin aikana kun vilkasen vaatekaappiin jne.). Kuulen kuitenkin korvissani katsomosta kuiskattuja kommentteja 'joo, vähän alkoi muakin kylmätä, kun se kantoi lasta yhdellä kädellä roikottaen kylppäriin..'. 

Tää on sitten toinen aikapommi. Koska laps saa ekan kunnon vekkinsä.

Kuten sairastumisesta, niin siitäkin selvitään. Mutta tää tuntuu vähän peliltä - 'kokeile sinäkin kuinka pitkään saat pidettyä lapsen terveenä ja vammatta!'

No, anyway. Menin Hietsuun kahville, mutten saanut kahvia, mut sain sitten aurinkoa. Ulkona on ollut tänään aika lämmin ja nätti, mutta kuitenki vähän syksyinen ilma.


Hietsu ja heinät.





Sunday, September 9, 2012

kuukausi 2, päivä 9

Meillä oli viikonloppuna taas bändin kanssa keikka, ja  laps meni tällä kertaa mun siskolle hoitoon illaksi. Hoitoreissua varten tehtiin aikasemmin viikolla empiirinen testi, jossa mitattiin lapsen tuttipullo-sietokykyä. Hypoteesin mukaan aikaisempi sietokyvyn heikkeneminen on johtunut tuttipullon sisällöstä, joten koetta varten sisältö vaihdettiin korvikkeen sijasta pumpattuun maitoon. Huomioon oltiin kuitenkin otettu, että syitä saattaa olla muitakin, muun muuassa sisäsyntyinen viha tutteihin ja tuttipulloihin.

Hypoteesi kuitenkin piti paikkansa. Se voitaneen laskea hyväksi ja huonoksi uutiseksi. Hoitajan verenpaineet pysyvät kurissa, kun laps saadaan ruokittua ilman raivokasta väsytystaistelua. Tämä kuitenkin tarkoittaa laiskan äidin työllistämistä pumppaamaan. Hmph. Se on mulle kovin aikaavievää ja ärsyttävää touhua.

No, ei auttanut kun muistella hyvät ja huonot vinkit aiheeseen liittyen ja ryhtyä toimeen. Ajattelin, että aikaa ja vaivaa (hah) säästääkseni pumppaisin toisen rinnan samaan aikaan, kun imetän toisesta. Kuulemma flow on hyvää ja tämä multitäskäys säästää aikaa.

Valmistin (sähkö)pumpun käyttövalmiiksi, otin lapsen syliin istuen itse risti-istunnassa sohvalla (koska niinkuin obviously tätä ei voisi tehdä kyljeltään makuulta duh) ja aloin etsiä sopivaa kulmaa, jossa sekä laps, että pumppu saisivat hörpittyä maitoa. Ja näin alkoikin sitten show, josta jopa Circue du Soleil olisi ollut ylpeä.

Vääntelin, kääntelin, lohdutin nälissään itkevää lasta, vaihdoin asentoa, nostin lattialle pudonneen pumpun, imetin vähän, vaihdoin uudelleen asentoa, vaihtelin mietteliäästi lasta puolelta toiselle, nousin sohvalta, peruutin takasin sohvalle ja yritin ajatella out of the box. Lopulta laskin lapsen sohvan reunalle, menin itse lattialle viereen ja todella epämukavasti ja kiikkerästi imetin ja pumppasin. Hirveän helppoa ja mukavaa.

Nyt joku voisi ehkä kertoa miten ihmeessä te kaikki muut naiset sen teette? Siis tämän imetys + pumppaus -combon? Onko teillä joku mystinen kolmas go-go-gadget-HAND, joka singahtaa tarvittaessa kyljestä? Vai mahdollisesti puoliso, joka roikottaa lasta sylissään rintasi kohdalla samalla, kun itse pumppaat (puolison voinee korvata myös jollain seinään asennettavalla Baby Björn (tms kantorepulla, josta laps voi sitten kurotella maitoa kohti)?  Anyway, siis niinkun saisinko ihan step-by-step ohjeen kuvilla havainnollistettuna? Mulla on Aventin sähköpumppu, 2kk laps, itse tehty imetystyyny ja osaan spagaatin. Mitä muuta tarviin?

Manuaaleista puheenollen. Asennettiin (mies asensi kun minä kikatin vieressä) vaunuihin talvi/maastorenkaat. Mukana tullut manuaali ei vakuuttaanut. Ja harmillisesti pyörätkään eivät nytsit enää käänny agiilisti. Toisaalta ne varmaan sitten kestää talvea ja Espoon luontoa paremmin. Kun kerran sinne metsän keskelle muutetaan...



Thursday, September 6, 2012

kuukausi 2, päivä 6

Ihan ensinnäkin, ollut tämmönen ihana blogi-tunnustus jo jonkin aikaa postaus-jonossa. Sain tunnustuksen T:ltä, jolla on ihana, maan- ja järjenläheinen blogi perheensä elämästä uuden tulokkaan, Jiinsä kanssa:





Tunnustuksen säännöt:  

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Elikäs:

1. Kiitos T! Olen ihan super-otettu kauniista sanoistasi :)
2. Lempi blogeja on vaikka kuinka, ja pistän Post it-lapun nyt vähän tuoreemmille (l. mahtavia blogeja, joita en ole aikasemmin häiriköinyt tunnustuksilla / haasteilla) tuttavuuksille:


3. Done!
4. Olen iloinen -->   :)

-------

Tää aamu meni taas pitkäksi - sitkeesti ummistin aamulla silmäni uudestaan ja uudestaan, ja laps sitten tyytyi kohtaloonsa ja jatkoi uniaan myös. Yhdentoista jälkeen luin yksi silmä avoinna (silmät eivät olleet vielä valmiita katsomaan yhteistyössä samaan suuntaan) tekstarina tulleen kutsun kahville Kamppin - kolmen varttitunnin päähän. Suoritin siis aamutoimet vielä puoliunessa, mutta pieteetillä. Olo kuin broilerilla, joka yritti lentää.

Myöhässä tietty oltiin vähän, mutta perille päästiin.

Olin myös tänään ilmottautunut vauva-äiti-jumppaan, joka oli kahdelta. Tämä(kin) asia oli ehtinyt jo kadota mielestäni, ellei kahviseuralaiseni olis siitä muistuttanut. Damn. Ehdin jo kirota mielessäni ja pohtia pitäiskö perua koko homma, mutta en sitten enää kehdannut. Kun kerran olin ilmottautunutkin. Mutta kun väsytti ja oli niin vetelä olo!

Suoriuduin kuitenkin jumppaan ja hitsi että teki hyvää! Vetäjä oli tosi kiva, koko tunti (no, 45min) oli tosi kivaa, oli tosi hyvä tunne päästä vähän käyttämään kehoa ja toi oli  just sitä mitä tarttin. Lisäksi kerrankin laps ei ollut se kaikkein pienin ryhmässä! Vieressä oli äiti, jolla oli  mukana 6-viikkoinen pikkunen.

Melkein koko jumppa tehtiin käyttäen vauvoja sylissä lisäpainona ja ne harvat jutut, joissa laps makasi lattialle vieressä, äidit kuitenkin pääsi antamaan pikkusille huomiota. Ja tunnin päätteeksi saliin sai jäädä varttitunniksi rauhassa tekemään lähtöä, imettämään jne.

Jumpan jälkeen laps nukahti vaunuihin samantein ja mä kävelin puistoon aurinkoon lukemaan Kaksplussan näytenumeroa. Jotenkin huvittavaa miten sitä on uponnut tähän stereotypiaan ihan täysin.

Vaunuissa nukutaan käpälät pystyssä.

Wednesday, September 5, 2012

kuukausi 2, päivä 5

Ton lapsen ehdottomasti parhaita piirteitä on kyllä osata ja tajuta sammua nukkumaan, kun äitkin sammuu. Mulla jäi viime yönä yöunet vähän vähille (omaa syytä kun jäin valvomaan, enkä malttanu mennä ajoissa nukkumaan). Se kostautui sitten sillä, että tänään kuuden-seittemän aikaan aloin olla ihan poikki ja mentiin lapsen kanssa sängylle, ihan vähän vaan jos tässä makoillaan zzzzz...

Puoli kymmeneltä mies tuli kotiin ja herätti mut. Oltiin vedetty lapsen kanssa sikeitä siinä kaks ja puol tuntia. Ja siis laps ei (miltei) koskaan tollasia päikkäreitä kotona. Ja nyt odotan jännityksellä onnistuinko tällä pilaamaan iteltäni ens yönkin (joko niin etten ite saa taas unta tai sitten lapsen yö loppuu aamukuudelta ja taas ollaan silmät ristissä).

Meillä oli tänään se fysioterapiakokoontuminen, jonka lokaatiota hain eilen hattu päässä ja piippu huulessa. Oli oikein informatiivista ja sieltä jäi paljon tietoa ja mielipiteitä käteen. Esimerkiksi sellaista tietoa, että ne järjestää myös raskausajalle fysioterapiaa, josta neuvolan pitäisi kertoa raskaanaoleville. Ei ollut meidän neuvolatypy muistanut kertoa. Kovasti olisin kaivannut. Kaveri sanoi, että sillekin neuvolassa oli kerrottu vasta kun tää oli itse tajunnut kysellä (kuultuaan joltain).

Ja mitä se fysioterapeutti sitten siellä sanoi? Ainakin jos lapsella on jotenkin fyysisesti huono olo, laps siitä kyllä ilmottaa. Vauva saa matkustaa turvakaukalossa niin pitkiä pätkiä, kun viihtyy - vaikka Helsingistä Ouluun.  Kakskuisesta lähtien vauvaa täytyy pitää paljon mahallaan, vaikka tämä ei viihtyiskään ja viis minuuttia pitää antaa kitistä ennenkuin nostaa pois.

Kävelytuoli (se sellanen vauvojen 'rollaattori') ei ole hyväksi, koska saattaa hidastaa lapsen oppimista kävelemään ilman tukea. Lasta ei saa kauheasti hyppyyttää jaloilla, ettei laps totu olemaan pystyssä ennenkuin hällä on siihen valmiuksia. Muutoin ei tule jaksamaan sitä matalammalla tasolla lihasten harjottelua. Ja pään kolausten määrä on vakio.

Ainakin tosta lapsen huudattamisesta mahallaan oon kyllä vähän eri mieltä. En oikein ymmärrä miksi lasta pitäisi pitää mahallaan, kun alkaa väsyttää liikaa ja ottaa päähän. Jotenkin jos ajattelee tota lihasten rasittamisen ja voimistamisen kannalta uskoisin, että saman asian ajaa vaan se, että vaan lasta laittaa mahalleen usein, varsinkin kun ainakin meillä se kuitenkin viihtyy siinä jonkin aikaa.

Miksi se pitäisi jäättää siihen sitten huutamaan pitkäksi aikaa? Jotenkin mun logiikalla voisin kuvitella mahallaan olon vaan assosioituvan ikäväksi asiaksi niin, että siinä viihtyy entistä lyhyempiä aikoja, jos jo mahalleen mennessä tietää, että tässä sitä sitten ollaan ja huudetaan. No, en kysynyt fyssarilta enempää.

Mutta ei siitä sen enempää. Tajusin tänään tuossa vessahätäviestinnän huonon puolen: oltiin kaupassa liikkeellä ja huomasin, että lasta ihan selvästi pissattaa ja lapsparka koittaa lähettää kaikki tietämässä merkit, mutta eihän siinä ollut vessaa, Tylsää katsoa kiemurtelevaa lasta ja koittaa sanoa, että joo, viesti tuli perille, mut mitään en voi nyt tehdä. 

Käytiin Vaunuitassa hakemassa vaunuihin mukiteline ja talvirenkaat (hurraa molempiin!) ja päästiin siellä kanssa vessaan. Koitin sitten vessattaa lasta joka katsoi mua vähän tympääntyneenä: Meni jo, ei multa nyt ENÄÄ mitään tule, daiju.

Vaunuaitassa myös oli hauska kyltti vessanovessa:



Hyvä WC, kiitos muistutuksesta. Muistin olla unohtamatta.

Oltiin tänään myös toista kertaa muskarissa. Meidän opettaja on todella suloinen muusikkotyttönen, joka kuitenkin jotenkin muistuttaa hetkittäin sellasta lastenviihdytysrobottia. Johtuu varmaan siitä, etten oo koskaan nähnyt häntä muuten kuin juttelemassa sellasella lapsenviihdytysäänellä ja siltä se sujuu niin automaattisesti. Se on hassua.

Ihan hauskaa meillä siellä muskarissa kuitenkin on, en tiiä kuinka paljon tää meidän laps nyt tänikäisenä siitä oikeasti saa irti (vaikka kyllä ihan seuraa katsellaan opettajaa ja tuntuu kuuntelevan), mutta onpahan yhteinen, lapsellekin sopiva harrastus meillä. Mua välillä vaan naurattaa se koko koominen tilanne. Siellä me aikuiset ihmiset ollaan ja taputellaan, silitellään ja körötellään lapsiamme, jotka katsoo meitä silmät suurina.

Kotiin ajaessa näkyi sellanen syksyinen maisema: aurinko paistaa kohti tummia pilviä. Näytti upealta. Valokuva ei (ihan yllättäen, who knew?) tee oikeutta.




Tuesday, September 4, 2012

kuukausi 2, päivä 4

Voi hitsi mikä päivä. Hight on niin high ja lowt on niin low. Ja hitsi mikä kruunaus koko päivälle. Juuri kun kirjotin ton, laps mun vasemmalta kyljeltä ja mies oikealta huokasivat synkronoidusti - molemmat syvässä unessa ja minä tässä ahtaasti niiden välissä läppärini kanssa.

Eli päivän uutisanti. Yö meni lapsen kanssa myös oireetta, eikä särkylääkkeitä tarvittu. Hyvä niin, koska ei meillä olis ollutkaan. Yritin motivoida miestä illalla lähtemään apteekkiin niitä ostamaan 'Onko sitten kiva lähteä kolmelta yöllä ostamaan sitä sitten nih?', johon mies tuumasi notta 'löytääpähän helpommin parkkipaikan'. Tämä selvä.

Tehtiin eilen myös se tarjous asunnosta ja tämä päivä sitten kului jännityksen vallassa vastatarjousta odotellen. Iltapäivästä sellainen tulikin, ja pitkän arpomisen jälkeen lähetettiin oma vastatarjous joskus ennen viittä. Hitsi että inhoan tinkimistä, olo on kuin köydellä tasapainoilevalla seepralla, jolla on korkkarit jalassa.

Veikattiin (veikkasin), ettei tänään enää kuulu mitään, mutta POW - olivat hyväksyneet tarjouksen! Sillä  meidän matalahkolla hinnalla! Uskomatonta. Nyt meillä on sitten (melkein) kämppä Espoosta. Yläkerrassa kaks makuuhuonetta, keittiö, olkkari ja suihku-vessa. Alakerrassa sauna, kylppäri (jossa kaks (2) suihkua!), erillinen vessa, kodinhoitohuone ja takkahuone (!!). Rinteeseen tämä rakennettu, ja sekä ylä- että alakerrasta pääsee omille pihoilleen. Muutto joulukuun alussa.

Lisäksi olin voittanut lotossa! Kokonaiset 7,50e! Kyllä nyt kelpaa asuntoja ostella.

Lapsella sen sijaan ei ollut niin hyvä päivä. Tai no, päivä meni ihan ok, mutta iltaa kohden alkoi vatsakouristeluitkut - veikkaisin rota-rokotteen aiheuttavan tätä. Koitettiin selvitä pelkällä rauhottelulla muutama tunti, kunnes lopulta annettiin sitä Panadolia (mies toi tullessaan töistä). Minimiannos, josta varmaan puolet levisi lapsen naamalle (heh, ei ole ainakaan naama kipeä) tuotti  kuitenkin tulossa, ja laps sai vihdoin nukahdettua.

Toki tähän kaiken päälle vielä samoihin aikoihin, kun laps vielä odotti Panadolin vaikutusta, tajusin että meillä on huomenna aamuysiltä vauvaperheille tarkoitettu fysioterapiatapaaminen, johon olin meidät ilmottanut. Ilmeeni, kun tajusin myös heittäneeni pois sen lapun, jossa oli fysioterapiamestan nimi, osote, puhelinnumero ja kaikki muutkin tarpeelliset tiedot:




In other words, mulla ei ollut pienintäkään käryä missä meidän pitäisi olla klo 9:00 huomenaamulla. Hirveällä salapoliisityöllä, kaverin avulla ja superinhimillisellä multitäskäyksellä (laps olalla/rinnalla itkeskelemässä) saatiin kuitenkin lopulta tarvittavat tiedot kasaan.

Ja sit haluisin vielä sanoa sanasen vessahätäviestinnästä. Ollaan tultu nyt siihen pisteeseen, että 4/5 yrityksistä osuu oikeaan - joko tajuan merkit ajoissa tai sitten laps on tosiaan oppinut, että 'jahas, ollaan lavuaarilla ilman vaippaa. Nyt pitää saada jotain ulos, niin sitten saa taas kehuja.'

Oli mikä oli, musta tuntuu että laps on alkanut selkeämmin ilmaista merkkejä ja olettaa / odottaa, että hänet viedään vessaan ja että merkkien ilmasemisesta on jotain hyötyä. Ja kun huomaa, että merkit on havaittu ja vaatteita riisutaan, osaa pidättää sen sekunnin, että vaippa saadaan veke ja pääsee lavuaarille. Elän toivossa, että näitä merkkejä sitten aletaan ilmasta niin pian, että satunnaishoitajakin helposti tajuaa. Ja että tästä on hyötyä potalle harjotellessa.

Toki edelleen varmaan 8/10 vessahädästä menee vaippaan, mutta silti! Oon tosi tyytyväinen tähän.

Ps. äiti, pakaraan puhaltaminen ei auttanut, vaan oli lähinnä pelottavaa viedä naama niin lähelle vaipatonta danger zonea.

Uusi-asunto-skoolaus oikealla champagnella.

Monday, September 3, 2012

kuukausi 2, päivä 3

Mä alan olla todella kypsä näihin äitiysvaistoihin. Nää saa mut välillä toivomaan, että voisin vaan jättää itseni kotiin vaikka lukemaan kirjaa ja lähteä liikkelle ilman mua.

Mainitsin jo aiemmin, etten oikein pysty käsittelemään vaikeita aiheita, kuten Facebookissa mainintaa city-ketusta jahtaamassa city-rusakkoa, puhumattakaan lööpeissä retostellusta 8-vuotiaan tytön raa'asta murhasta. Tämän lisäksi olotila-listaan on voinut lisätä viime päiviltä huolestuneisuutta ilman varsinaista aihetta ja pienien asioiden tuntumista kohtuuttoman suurilta.

Voi kyllä, tässä tilassa sitten kiikutin lapsen rokotetutkimukseen piikitettäväksi. Hermostuneena tutisten, vatsaa kouristellen, valmiiksi jo itkua pidätellen.

Päästiin ovelle, kun jostain uumenista kuului lapsen itkua ja totesin miehelle, että nyt nopeasti sisälle ennenkuin käännyn kannoillani laps kainalossa, enkä koskaan palaa. Päästiin siis sisälle, otin lapselle puudutuslaastarin (kun kysyttiin haluttiinko) ja jäätiin odotushuoneeseen pelkäämään pahinta.

Niin, no sen enempää kuvailematta sanotaan, että ei se varsinaisesti kivaa ollut. Rokotetutkimukseenhan kuuluu verinäyte lapselta. Siinä on kuulkaa kaikki äidinvaistot on ihan paniikkimoodissa ja sekasin, kun laps itkee pöydällä sydäntä särkevästi kyyneleet poskille virraten (päästiin nyt ekaa kertaa näkemään tämäkin) ja käsivarteen työnnetään neulaa (hoitaja totesi silmämääräsesti katsellen, ettei tule löytämään suonta puudutetusta käsivarresta, otettiin puuduttamattomasta). Varsinkin kun sen verinäytteen ottaminen kesti aika kauan - meidän laps kun ei ole sitä liikkumattominta sorttia (tää on kuin kissanpentu...).

Tämän päällehän tuli sitten vielä ne piikit reisiin ja rota-liuos suuhun.

No, kuten äitini lohdutti - laps ei tule muistamaan näistä mitään ja vanhemmilla menee luultavammin kauemmin toipua tästä.

Onneks ilta on mennyt tosi hyvin. Pelkäsin istuvani sormi valmiina vihreellä luurilla, 112 valmiiksi näpyteltynä, tuijottaen sivuvaikutuksista kärsivää lasta. Siihen ei onneks oo kuitenkaan ollut tarvetta.

Lapsella on noussut hiukan kuumetta (38,4), jota en olisi edes huomannut ellei oltaisi mitattu (mittaaminen meni täällä kotona thankgod ihan hyvin, harhautin lasta imettämällä samalla kun mies ujutti mittarin peppuun - laps ilmeestä päätellen vähän yllättyi, mutta jatkoi imemistä protestoimatta). Ja laps on ollut korkeintaan hiukan vaisumpi kuin normaalisti. Ja nukahti tähän sängylle mun viereen lopulta ilman imemistä (vaikka koitin rintaa tarjota).

Eli nyt toivotaan, että yö menee kanssa hyvin ja aamulla kaikki onkin jo takanapäin.

Superjännä päivä on ollut muutenkin. Tehtiin nyt sitten tarjous yhdestä asunnosta! Huomenna iltaan mennessä kuullaan miten käy. Luultavasti sieltä tulee jonkinlainen vastatarjous. Jaiks. Se on hassua, miten tottakai toivon, että saadaan se kämppä, mutta samaan aikaan pienenpieni osa musta jännittää tätä isoa muutosta niin paljon, että se toivoo ettei saataiskaan tota. Ihan vaan, ettei tarttisi mennä sitä kaikkea muutosta läpi. Alan vanhentua ja konservoitua sata kilsaa tunnissa.

Ei kyllä ihme, että on ollut vähän hermostunut päivä, kun tällasia juttuja pyörii ilmassa.

Sunday, September 2, 2012

kuukausi 2, päivä 2

Tänään oli vuorossa kolme asuntonäyttöä. Ja kuulkaa, ollaan siinä hilkulla, että yhdestä tehtäisiin tarjous! Vihdoin! Oon itsekin suorastaan hämmästynyt, että löytyi asunto, josta oon oikeastaan aika innoissani. No, oikeastaan löytyi kaksikin sellasta kämppää, mutta siihen toiseen ei ole varaa (en oo varma miksi me mentiin edes katsomaan sitä - piti käydä vilkasemassa jotain mitä ei voi saada?).

Ja raportti tästä illasta (kaikkiahan kuitenkin kiinnostaa, right?): laps veteli imetyksien yhteydessä ilta-päiväunia mun sylissä muutamatkin, kunnes ysin jälkeen kiepautettiin kylvyn kautta pyjamaan ja vetäydyttiin kammariin imettelemään, tuijottelemaan toisiamme hymyillen ja siirtymään hiljalleen yöunille. Puoli yhdentoista aikaan luomet painui kiinni ja mä jäin tähän vierelle vielä vähän surffailemaan. Meni tällä kertaa jotenkin ihan tosi nappiin. Ajotus on selkeästikin tärkeetä.

Harkitsen siirtäisinkö lapsen 30cm itään, tohon pinniksen puolelle (pinnasänkyhän on siis kylki avoinna kiinni sängyssä).

Vessahätäviestinnässä tuntuu btw tapahtuneen jotain edistystä. Useamman onnistuneen vessahädättämisen perusteella oon jäänyt kuitenkin pohtimaan, että kumpikohan tässä on nyt oppinut jotain, minä vai laps. Jotenkin tuntuu hetkittäin, että mun oikean arvauksen sijasta laps on oppinut rutistamaan pissat ulos lavuaarille päästyään, kun tajuaa olevansa (hurraa!) vaippavapaa. Anyway oli miten oli, siitä tulee kyllä jonkinlaisia onnistumisen tunteita (lapsen ilmeen perusteella meille molemmille).

Laps.

Saturday, September 1, 2012

kuukausi 2, päivä 1

Kertokaas nyt hyvät ihmiset onko tässä mitään järkeä yrittää nukuttaa tätä meidän 2-kuista kullanmurua tälleen puoli yheksän aikaan (lisähaasteena nukuttaminen sänkyyn ilman rintaa ja tutille opettamisen yrittäminen), vai pitäiskö antaa suosiolla valvoa sinne yhteentoista asti, kunnes meki mennään nukkumaan ja yrittää luoda tätä rytmiä vasta myöhmmin?

Tällä hetkellä - tosin takana vasta pari päivää yrittämistä - tämä vaikuttaa jotenkin vähän toivottomalta. Huolimatta siitä, että kerran laps onnistikin sänkyynsä itse nukahtamaan.

Miten muilla nukutetaan / nukutettiin 2-kuiset pienet? Nyt kokemuksia kehiin.

Tilanne on siis se, että pinnasänky on meidän sängyn 'sivuvaununa' ja oon koittanut laskea lapsen imettämisen jälkeen (joskus enemmän, jos vähemmän unisena) sinne neuvottelemaan nukkumatin kanssa (itse maaten sängyssä pinniksen vierellä). Varsin usein seurustelua kestää muutaman minuutin, kunnes muuttuu kiihkeäksi väittelyksi, jollon laps on pakko ottaa ulos kehästä rauhottumaan.

Usein tilanne jatkuu imetyksellä, josta palataan taisteluarenalle, josta taas ulos rauhottumaan. Toisinaan tilannetta tulee pahentamaan suuhun ängetty tulppa, jota ei TODELLAKAAN aiota imastakaan.

Koitan siis tällä päästä eroon siitä, että laps nukahtaa vain ja ainoastaan puolentoista tunnin imemisen jälkeen rinnalle meidän sänkyyn. Että laps oppisi, että pinnikseen on turvallista nukahtaa. Että se ei ole vain paikka, jonne mystisesti joudutaan nukahtamisen jälkeen.

Jotta homma ei olisi liian helppoa, otettiin tähän vielä yksi lisähaaste: lapsen totutteleminen takaisin korvikkeen makuun. Ideana syöttää lapselle hiukan korviketta joka päivä, jotta tarpeen tullen se ei taas (kuten mun sairaalayönä) aiheuttaisi varttitunnin äänen avausta täydennettynä kahden tunnin konsertilla.

Lisättiin tänään siis annos korviketta iltapuuhiin. Aluksi näytti toivottomalta: laps kitisi, itkeskeli, oli aivan suunnattoman loukkaantunut tästä kaikesta, eikä missään tapauksessa aikonut niellä pisaraakaan tarjotusta litkusta. Noin vartin päästä korvike kuitenkin alkoi maistua aivan yhtäkkiä, juuri kuten laps oli sitä alkanut hylkiäkin. Eletään toivossa, että säännöllisellä tarjoamisella päästään tästä kitinästä eroon ja maku jää tutuksi.

No, tänään homma ratkesi sillä, että lähdettiin kymmenen aikaan vaunulenkille, jonne laps nukahti ja nukkuu edelleen vaunuissa.

Nuku laps, nuku! (kuva jostain viikkojen takaa)