Sunday, March 19, 2017

4v-8kk-19pv & 2v-4kk-23pv

Torstai-ilta. Ollaan puistoiltu koko iltapäivä lasten ja kavereiden kanssa, isompi on muistanut monta kertaa, että mummupappa tulee huomenna! No, oikeestaan tätä sanottiin jo tossa kuukausi sitten, mutta nyt se on vihdoin totta.

Illalla mulle tulee vähän öklö olo. Ei tee mieli jätskiä, mikä on aina vähän huolestuttava merkki. Sä oot raskaana, mulle vitsaillaan. Hyvä luoja, en ole. Katotaan telkkaria, alan yhdentoista aikaan mennä nukkumaan. Vessaan hampaita harjaamaan, oksennus lentää majesteettisessa kaaressa, kuin mentholeilla kyllästetty kokis. Vapisen vähän, pyyhin kyyneleitä poskilta, siivoan jälkiä, pesen hampaat. Mulla on vähän huono olo, kerron miehelle.

Yö menee puolen tunnin välein kroppaa tyhjentäessä. Mummupappa tulee huomenna! mietin synkästi. Perfect timing.

Aamulla en meinaa päästä sängystä ylös. Hedari, heikko olo. Lähetän kaverille viestin ja perun tuloni esittelemään parkouria paikallisessa SportExpossa. Harmittaa, paljon. Mies tekee töitä kotoa. 20 vaille 12 havahdun katsomaan kelloa. Muistan, että miehellä oli puhelinpalaveri yhdeltätoista. Kääriydyn peittoon ja meen katsomaan tilannetta. Lapset on rakentanu olkkariin kolmikerroksisen junaradan ja siinä ne leikkii, about ilman holhousta. Ihan sovussa, ihan turvallisesti, ihan keskittyneinä. Vedän peiton peitoksi, kääriydyn sohvaan. 

Mies lähtee hakemaan ensin SFO:n kentältä vuokra-autoa ja sitten Oaklandin kentältä mummupappaa. Mä en kykene mihinkään. Laitan lapsille Paw Patrolin (tiesittekö, sana 'paw' lausutaan vähän murteesta ja paikasta riippuen joko 'paa' tai 'poo' (kuten mä sen lausuisin)! Tää oli ihan blow my mind, isomman kanssa keskustelin ja se väitti kivenkovaa, että 'paa') ja nukahdan sohvalle.

Pari tuntia menee, joku istuu kaukosäätimen päälle, telkkari menee pois eikä Paw Patrol halua enää käynnistyä. Yritetään, kunnes luovutetaan, lapset jatkaa leikkiä. Mä makaan sohvalla. Mies soittaa, on myöhässä kentältä, oli tietenkin kauhea ruuhka. Tuu kotiin jo, mietin. 

Lopulta ovi käy kuuden jälkeen. Lapsille tulee ujous, isompi ryntää piiloon. Pienempikin ryntää piiloon, mutta tulee kohta ulos kikattaen. Mä uikutan tervetulot peiton alta, en ees yritä nousta ylös. Vaikka oon koittanut nesteytyä järkevästi, edelleenkin päätä särkee ja jokainen korkeustilanmuutos aiheuttaa head rushin. Tuliaissuklaat ei houkuta, ei ruisleipä myöskään. Lapset hihkuvat ja vetävät napaansa useamman palan ruisleipää iltapalaksi. Mua harmittaa, että en oo käynyt kaupassa tai tehnyt makaroonilaatikkoa odottamaan kuten olin suunnitellut. Pizzaa olin sentään tilannu.

Sammun ysin aikaan nukkumaan. Väsyttää.

Seuraavat päivät olo paranee. Kunnes lauantai-iltana kun menen nukkumaan, ehdin nukkua tunnin ja herätä puolen yön aikaan siihen, että pienempi pitää mölyä ja piehtaroi. Ulisee, että vatsaan sattuu ja tahtoo hammaslääkäriin. Mun sydämeen sattuu, voisinpa ottaa masupipin pois. Istun pienemmän kanssa jumppapallolla tunnin yrittäen turhaan saada sitä nukahtamaan. Laitan sängylle pyyhkeen. Herätän miehen ja pyydän hakemaan ämpärin. Tästä yöstä ei selvitä ilman oksennuksia. 

Nappaan ekan kierroksen suhteellisen taitavasti maaliin. Okei, vähän joudutaan vaihtamaan vaatteita molemmilta, mutta kuitenkin. Elän toivossa, että olo olisi helpottanut riittävästi, että uni tulisi. Elän toivossa, ettei pienemmälle tuu tyhjennystä yhtä rajuna kuin mulle. Elän toivossa, että päästäisiin nukkumaan. 

Masuun sattuu sattuu au au! Laastari laastari! Pienempi huudahtelee. Fine, ajattelen, plasebo ihan yhtä hyvä kuin oikeakin, right? Lähden hakemaan laastaria. Palaan alle puolen minuutin päästä. Pienempi istuu oksennuksessaan sängyllä pyyhkeen vieressä. Mental facepalm. Sijotan lisää pyyhkeitä. Annan vettä. Pienempi asettelee tarkasti Dora ja Boots laastarin mahansa päälle. Palataan jumppapallolle. 

Puoli neljän aikaan pienempi nukkuu ja siirrän varovasti sylistä sängylle. Itsekin makaamaan kevyesti oksennuksen hajuiseen pilveen ja ajattelen kiitollisena, että onneksi muita aikuisia, ehkä saan aamulla nukkua pitkään. Ajattelen masentuneena, että huonoksi onneksi isovanhemmat, se nyt enää puuttuu että nekin saa tartunnan.

Aamulla pienempi haluaa herätä ajoissa, mutta ei suostu mihinkään ilman äitiä. Nousen ylös. Pienempi haluaa syliin syliin syliin mutta haluaa myös alottaa päivän. Syö aamupalaksi vähän leipää ja banaania. Oksentaa kohta kaiken pois lattialle. Käydään suihkussa ja pienempi palaa hakemaan lisää leipää. Tällä kertaa ruoka pysyy sisällä. Leikkii vain sylistä käsin. Väsähtää ja nukkuu mun sylissä puolentoista tunnin päikkärit. Okei, me ollaan kaikki vähän väsyneitä.

No mutta! Nyt on ilta, kukaan ei ole oksentanut enempää, mahatauti näytti menevän pienemmällä ohi sillä, nyt sormet ristiin, että ehditään tehdä vielä jotain kivaa tällä lomalla!

Pienempi on jossain vaiheessa oppinut itse
rakentamaan magneeteista pallon.

Saturday, March 11, 2017

4v-8kk-11pv & 2v-4kk-15pv

Perjantai. Mies on kadonnut jo töihin, kun seitsemän jälkeen heräillään. Masupipi, isompi katsoo mua harmistuneena ja silittää vatsaansa. Hei, ulkona on jo aamu, pienempikin avaa silmänsä. 

Masupipi, taas. Eikö tästä jo päästy. Tiistaina iltapäivällä se alkoi, kahden oksennuksen jälkeen keskiviikkoaamuna seittemältä heräsi kuumeinen, epämukavuuksissaan ja masupipissään pyöriskelevä isompi. Päästin parin tunnin päästä lekuriin, jollon kuume oli jo laskenut (??) ja masupipikin enää keskikokoinen. Torstaina masupipi pelkkä muisto, pyöräiltiin kirjakauppaan (pienempikin menee jo aika mukavasti potkupyörällään) ja jäätiin puistoon laittamaan tarrakirjoja ja leikkimään piilosta.

Noustaan ylös. Isommalle ei maistu aamupala, pyytää videoita. Pienempi haluaa juustoleipää. Syödään ja huokasten laitan videot päälle. Fine. Katsokaa sitten. Kaivan pakkasesta mehujäät. Että isompikin saisi jotain vatsaansa.

Siivoan, luen nettiä, sammutan videot tunnin jälkeen. Tehdään nyt jotain muuta. Isompi valittaa edelleen vatsaansa. Pienempi leikkii magneeteilla. Me muut valutaan sohvalle, isompi kyselee minuutin välein joko videopaussi on ohi. Aika kuluu hitaasti.

Laitan lounasta, isommalle ei peruspastakaan juuri maistu, mutta yhden Frozen-keksin voisi syödä. Mennään sohvalle lukemaan kirjoja. Mulla pyörii Paw Patrolin tunnari edelleenkin päässä. Luetaan taas Totoroa ja päätän vihdoin etsiä jonkun pienen videopätkän, näyttää että hei, nämä kuvat on kanssa liikkuvassa muodossa. Isompi tuntuu olevan haltioissaan. Pienempi haluaisi lisää Paw Patrolia. Tarjoilen välipalaa, mutta vain pienemmälle kelpaa.

Ulkona näkyy auringonsäteitä ja avaan partsin oven. Isompikin viimein liikahtaa sohvalta ja alkaa harjata partsin lattiaa. Keksivät jonkun leikin pienemmän kanssa ja mä hivuttaudun taka-alalle. Kello tuntuu matelevan. Pyykit on pesty. Koti on siistihkö (tavarat suurin piirtein paikoillaan) ja keittiökin siivottu. Alan pestä ikkunoita. Ikkunoiden jälkeen siirryn vessan jakkaroihin. Lähetän miehelle kyselyn koska tulee kotiin, tänään on maailman hitain päivä. Kello on kolme. Isompi tulee mun luo leveästi hymyillen: tänään on tosi kiva päivä!

Isompi on silminnähden virkistynyt, masupipi on poissa. Haluaa välipalaa, haetaan välipala-aineksia partsille, syödään auringonpaisteessa. Pienempi on ilahtunut kakkoskierroksesta snäkkiä. Isompi haluaisi omppua. Annan näkkäriä. Aurinko häikäsee ja lämmittää tosi lujasti. Ulkona on yhtäkkiä hirveästi värejä ja kirkkautta. Ehdotan snäkin jälkeen leikkipuistoa, mikä saa myönteisiä nyökytyksiä jälkikasvussa.

Puoli tuntia myöhemmin päästään vihdoin ulos. Mua naurattaa näky: molemmilla lapsilla nukenrattaat, joissa nukkuu myyrä. Mukana eväsruokia (leikki) ja selässä pieni reppu, joka toimii hoitolaukkuna (varavaatteita jos myyrän tulee kylmä tai pissat housuun). Kolistellen kävellään, isompi ei tahdo vielä puistoon, vaan haluaa jatkaa kävelyä että myyrä nukahtaisi. Pysähtyy kesken kävelyn puskapissattamaan myyrän puun juurelle. Sshh, se ei ole ihan vielä nukahtanut.

Puistossa täydellinen ilma. Ei kuuma, ei kylmä, ilta-aurinkoa, hyvää hiekkakakkuhiekkaa. Pienempi kaivaa mun laukkua mä tahdon snäkkiä (no ei meillä nyt enää kolmsokattausta ole!). Pistän miehelle viestin, että tulee kodin sijasta puistoon. Pienempi ei ole nukkunut päikkäreitä ja epäilen, että kotimatkalla (vaikka kuinka lyhyt) tulee hetki, että haluaa syliin ja sitten kannan pienemmän lisäksi nukenrattaita ja myyrää. Sitäpaitsi hei, ulkona on täydellinen ilma ja ilta. Kannattaa tulla.

Hengitän kevätilmaa. Hyvää ilmaa. Tuntuu kevyeltä ilman takkia lämpimässä tuulessa. Pienempi pysähtyy puolivälissä matkaa ja haluaa syliin, väsyttää. I thought as much, ajattelen.

Aurinko vielä vähän paistaa, ihana aurinko. 


Monday, March 6, 2017

4v-8kk-6pv & 2v-4kk-10pv

Taas maanantai. 

Muistan etäisesti havahtuneeni miehen töihinlähtöääniin ja vilkasseeni kelloa. Kuus-jotain. Muistan myös havahtuneeni siihen, että isompi kiipeää mun vierelle sänkyyn - luulen, että se tapahtui samaan aikaan kun mies lähtee töihin. Puoli kasin jälkeen pienempi herää. Vettä. En tiedä tarkoittaako sadetta vai jano, mutta raottelen silmiäni ja aletaan heräillä.

Tapani mukaan makoilen sitkeesti sängyssä, niin pitkään että lapset kyllästyy ja lähtee etsimään viihdettä muualta. Leikit on jo pitkällä, kun viimein nousen nautiskellen liiotellun hitaasti ja vedän lähimmät verkkarit jalkaan. Kuka tulee pesemään hampaat? Huhuilen. Ei kukaan. Shocker. Pesen omat hampaani.

Katson puhelinta, luen päivän polttavimmat nopeasti ja etsin netistä kaupungin vesiviraston puhelinnumeron. Ei nyt mitään kauhean ihmeellistä, mutta Kaliforniassa ei ole kaikkialla kauhean laadukasta vettä ja silmiin sattui internetistä jotain ja .. nojoo. Huolestunut kansalainen (paitsi ettei kansalainen) haluaa tietää ja varmistella. Soitan, kukaan ei vastaa.

Kello on yhdeksän kun viimein saan lapset aamutoimien kautta aamupalalle. Meidät aamupalat, ne on myöhäsiä ja hitaita. Se on ok. Viikonloppunakin meni vahingossa brunssiksi asti, varsinkin kun leivänpuutteessa kävin hakemassa alakerran leipomosta meille tuoreita bageleitä ja danish crunchia. Nytkin aletaan valmistautua jumppaan jo heti aamupalan jälkeen.

Isompi haluaa sen pinkin jumppapaidan. Etsitään kaapista, etsitään pyykistä, etsitään pesukoneista, etsitään ympäriinsä. Ei löydy. Alan vähän hoputtaa, tukka pitäisi saada vielä harjattua ja niputettua kasaan. Luovutetaan etsintä ja annan isommalle Totoro-mangan käteen. Luetaan yhdessä, isompi pyytää kun letit on valmiina. Aikaa on vielä vähän, luetaan vaan. Tää on mun lempi-yhteinen tekeminen kotona isomman kanssa.

Pitää lähteä. Annan isommalle harmaan jumppapaidan. Valtavat kyyneleet alkavat valua harmistuneen isomman poskille. PINKKI JUMPPAPAITA!! Mutta kun sen etsimisaika meni siihen, että luettiin Totoroa, mutisen ja keksin vielä yhden paikan mistä etsiä sitä hemmetin maan nielassutta paitaa. Pinkki jumppapaita löytyy naamiaisvaatelaatikosta, vaikka siinä paidassa ei ole mitään naamiaista. Isompi rauhottuu, vedetään saappaat jalkaan ja lähdetään. Syliin syliin, en jaksa kävellä! Pienempi ojentelee käsiään heti oven ulkopuolella. On vähän kiire, nostan pienemmän syliin.

Päästään autoon, isompi potkii heti saappaat pois jaloistaan. Pienempi haluaa kiivetä istuimeen itse (eli oikeasti mennä takapenkin jalkatilaan leikkimään eikä ollenkaan mennä istuimeen). Turhaudun, miksi autoon meneminen on aina näin vaikeeta?! Hengitän, astun askeleen taaksepäin. Suljen silmät. Hengitän.

Jumpassa pienemmällä on vauhti päällä. Tekee rohkeampia juttuja kuin ennen, juoksee kovempaa kuin ennen, on innoissaan. Katso, osotan pienemmälle trampoliinin keskelle piirrettyä ympyrää, koitapa hyppiä siellä ympyrän sisällä. Pienempi pomppii iloisesti trampalle ja hyppii ympyrää ympäri, ääriviivan ulkopuolella. Tietty. Ohjaajaa naurattaa.

Palataan kotiin, lämmitän edellisen päivän papupastaa meille lounaaksi. Saadaanko pelata? Isompi pyytää. Lupaan vähän peliaikaa kun kaikki lelut on siivottu olkkarista, käytävältä ja lastenhuoneesta paikoilleen. Kuluu vartti, isompi ilmottaa olevansa valmis. En melkein usko silmiäni, mutta ihan totta. Kaikkialla on ihan siistiä. Annan iPadit lapsille ja vilkasen kelloa. Kymmenen minuuttia varmaan riittää. Pienempi tekee digitaalista palapeliä, autan isompaa logiikkapelin kanssa. 

Pian tulee babysitteri. Lapset kiljahtelevat iloisesti, mä sulkeudun makkariin. Jotain piti tehdä. Vastata viesteihin. Kirjottaa pari asiaa. Viedä yksi paketti postiin. Harkitsen blogin kirjottamista, mutta tuntuu heti, ettei kuitenkaan mitään ilosta, pelkkää huolta ja valitusta. Miksi pienemmällä oli niska kipeenä (huono nukkumisasento? No anyway, se tuntuu - luojan kiitos - poistuneen)? Miksi mulla on vieläkin iltasin kurkku kipeänä. Miksi menkkakierto on vähemmän säännöllinen kuin ennen. Voiko meidän vesijohtovettä juoda.

Yritän muistella jotain hyviä asioita. Viikonloppuna laitettiin parveke kesäkuntoon yhdessä lasten kanssa. Se oli tosi kivaa. Ajettiin tunti yhteen luonnonsuojelukohteeseen, mutta olin katsonut laskuveden väärin ja lisäksi siellä varoteltiin veden olevan epäpuhdasta ja kaikki oli harmaata ja sateista ja ajettiin vaan takasin kotiin katsomaan videoita ja syömään pitsaa. Kävin parkouraamassa, mikä oli ihan huippua, kunnes alkoi sataa, lihakset tuli kipeiksi ja tuli kylmä. Illalla tuli babysitteri poikkeuksellisesti ja käytiin miehen kanssa syömässä nuorekkaan vauhdikkaassa paikassa, jossa sai mimosia koko viikonlopun, illallakin. Sanoin miten kivaa on (taas) asua keskustassa (eli kyläraitilla, tirskahti mies), kun pääsee kävellen ravintolaan.

Neljä tuntia kuluu hujauksessa. Valmistan meille päivälliseksi couscousta mozzarellan, palsternakan, raejuuston ja fetan (ja avokadon) kanssa, lisäksi tuoretta kurkkua, paprikaa ja porkkanaa. Tunnen pienen piston sydämessä aterian köyhyydestä, mutta nimeän sen uudelleen kolmen juuston couscoukseksi tuoresalaatin kera ja alkaa tuntua vähän paremmalta. 

Illalla luetaan Totoro-sarjis loppuun. Isompi on rakastunut, mutta murheissaan ettei ole enempää sarjakuvia, joissa Mei ja Satsuki. Mietin mielessäni, että tilaan isommalle jättitotoron Amazonilta joskus. Ja kun sanon isommalle, tarkotan oikeestaan mulle. Päätän tilata meille Kiki's Delivery Servicen seuraavaksi. 

Lapset käy kylvyssä ja tulee iltapalalle sotkeakseen itsensä uudelleen puuroon. Pienempää väsyttää, mua myös. Pian koti on hämärä, rauhaisa ja lapset on unilla. Neljä päivää viikonloppuun.



Monday, February 13, 2017

4v-7kk-13pv & 2v-3kk-17pv

Maanantaiaamu. Isompi herää poikkeuksellisesti ekana ja nousee lämpimän peiton alta katsomaan ulos. Äiti siellä on aamu. Ja ihan sumeeta. Raotan silmiäni kellon - en ikkunan - suuntaan ja mutisen ettei nyt ihan vielä nousta. Kello on seittemän. Oikeasti olisi ihan hyvä aika nousta. Mutta väsyttää. Vilkasen myös verhojen välistä ulos kurkkivaa lasta. Meidän ikkunan eteen on tosiaan laskeutunut pilvi.

Isompi tulee takaisin mun vierelle loikoilemaan. Muistan ajatella miten ihanaa se on, että lapsi osaa palata sänkyyn ja makoilla vielä ennen nousemista. Että se on niin iso jo. Että kun joku joskus kertoi lapsensa sanoneen 'ei nousta ihan vielä', ajattelin että urbaani legenda. Ei niin tule meillä koskaan tapahtumaan. Mutta tuli sittenkin.

Puoli kasilta pienempi nousee yhtäkkiä istumaan ja avaa silmät. Moi pienempi, isompi hymyilee. Nyt on aamu? pienempi toteaa vähän ihmeissään. Vedän vielä vähän peittoa korville, lapset lähtee yhteistuumin leikkimään. Tänään ei oo preschoolia. Aamu voi venyä. 

Kröhäsen käheä mies makoilee vielä sängyssä. Normaalisti se olisi ollu tähän aikaan jo duunissa, mutta flunssa hidastaa. Töihin on kuitenkin mentävä, vähin äänin mies nousee ja siirtää itsensä suihkun kautta ulos. Mä houkuttelen lapset aamutoimiin ja aamupalalle. Babysitteriltä tulee viesti, että on kipeänä. Taudinkuva kuulostaa tutulta. Pistän pikaiset paranemiset takaisin ja totean, että jos on samaa, niin luultavasti ei nähdä keskiviikkonakaan.

Aamupalan jälkeen siivoilen vähän, leikin vähän, autan lapsia jumppakamoissa. Säilytän tyyneni siitäkin huolimatta, että lähtötouhuissa kestää ja muistan syyttää kiireestä vain itseäni. Mitäs en alkanut valmistella lapsia aikasemmin. Lopulta molemmat lapset ulos ovesta, ollaan jumpasta viis minuuttia myöhässä. Pysyn rauhallisena ja hymyilevänä. Viis minuuttia sinne tänne.

Paluumatkalla jumpasta pienempi alkaa väsyä. Portaat autotallista kotiin on hirveän pitkät. Niin pitkät, että niiden jälkeen täytyy käydä vähäksi aikaa maahan makaamaan. Sä olet ihan poikki, huokaan pienemmälle ja nostan syliin. Kotona nälkäväsy yltyy myrskyksi, mikään ei ole hyvin. Ei syliin, silti syliin, suututtaa. Nostan pienemmän kuitenkin syliini samalla kun lämmitän meille soppaa lounaaksi. EI SOPPAA!! 

Pienempi syö lautasellisen soppaa, itku hellittää. Isompi käy pyörähtämässä pöydän äärellä ja sanoo, ettei ole vielä nälkä. Sovitaan, että syö soppaa snäkkiaikaan. Ja snäkkiä sitten kanssa, isompi varmistaa. Pienempi syö isommankin lautasellisen soppaa.

Yritän houkutella pienempää päiväunille, mutta ei kuuleviin korviinsa. Hyväntuulisena ja täynnä tarmoa siirtyy leikkimään isomman kanssa Peppa Pigiä. 

Siivoilen pöydän, teen jotain ja sitten jotain muuta. Luen ehkä Facebookkia ja päätän keittää meille päivällisohran jo valmiiksi. Siinä menee päälle tunti, mutta ei se mitään, ei me kuitenkaan päästäisi aikasemmin lähtemään. Siivoilen lisää, laitan pyykkejä paikoilleen, leikkelen ananaksen paloiksi ja pakkaseen, irrottelen sydäntarroja huonekaluista, siirrän leluja olohuoneesta takaisin lastenhuoneeseen. Alan etsiä palautettavia kirjastonkirjoja. Yhtäkkiä ohra onkin jo valmis. Ja yhtäkkiä kohta oliskin jo snäkkiaika. Tajuan lasten leikkineen keskenään hyvinkin tunnin ilman keskeytyksiä. Muistan joskus ajatelleeni, että tämä aika ei koskaan tule.

Alan valmistella snäkkiä. Granaattiomena - vesimelooni - ananas - jugurtti -smoothie. Vaaleenpunaista, maistuu tosi hyvälle. Syödään, juodaan, yritetään päästä ulos. Pienempi ei halua, ei ei ei, ei housuja. Luovutan ja alan neuvotella isomman kanssa. Yhtäkkiä ollaankin keskellä kiikarisotaa. Isommalla kädessään lelukiikarit, pienempikin haluaisi. Yritän auttaa lapsia ratkaisemaan, mutta kumpikaan ei halua ratkaista, molemmat haluavat kiikarit. Mä haluan ulos.

Tuskastun, hermostun, väsyn, turhaudun. Moitin isompaa, joka ei saa pyynnöistä huolimatta kiikarileikkiään sellaiseen lopetukseen, että pienempikin saisi kiikarivuoron. Isompi sanoo huuli väpättäen, minä en pidä siitä, että sanot minua kurjaksi tyypiksi. Mulla vatsa kutistuu palloksi. Inhoan itseäni. Enkä edes sanonut kurjaksi tyypiksi, mutta ajattelin sitä ja sieltä se tuli rivien välistä ja tottakai lapsi osasi sen kuulla. Hävettää, että edes ajattelin. Isompi on aivan mahtava, huomaavainen, fiksu, kiva, hauska, mukava, ystävällinen, rakas, ihananihana tyyppi, ei kurja! Yritän selitellä ja pyydän anteeksi. Suututtaa. Vaikka kuinka lupasin itelleni, että tänään osaan, en siltikään osannutkaan. 

Isompi on jo rauhottunut ja pohdiskelee ääneen, että pienempi osaa paremmin pyytää anteeksi ja antaa vuoron, isommalle on vaikeampaa. Myönnän näin olevan ja lupaan auttaa isompaa harjottelussa. Oon ylpeä miten hienosti isompi osaa nähdä itsensä. Oon surullinen, että isompi joutuu toteamaan tämmösen.

Saadaan viimein kaikki ulos. Kypärät päässä, fillarit alla, päästään viiskyt metriä asuntokompleksin lasioville. Huomaan, että kännykkä unohtui. Palaan hakemaan. En löydä koko hemmetin puhelinta, joten avaan läppärin, jolla saan puhelimen piippaamaan. Isompi tulee perässä sisälle. Pissattaa. Löydän puhelimen taskustani.

Yritetään uudestaan ulos. Päästään lasiovien ohi sisäpihan suihkulähteelle. Pienempi ilmottaa, että ei aio enää pyöräillä ja haluaa syliin. Niin tietty, väsyttää. Se ei ollu nukkunu päikkäreitä, kello on paljon. Huokaan, palataan takaisin viemään pienemmän pyörää pyörävarastoon ja kypärää kotiin. Kotoa kantoliina mukaan, pienempi nukahtaa kun vielä kiristelen kantoliinaa kohdalleen. 

Jatketaan puistoon, isompi pyörällä, minä taapertean olallani nukkuva puolue. Pysähdytään  sadan metrin päähän ensimmäiselle etapille, kivipuutarhaan (joka on aika suureellinen nimitys alueesta pikkukivisoraa ja muutama keskikokoinen kivenjärkäle). Isompi kehittää mahtavat dinosaurs-vuori-leikit mukaan ottamilla dinosauruksillaan, minä istun penkillä puhelimeni kanssa. Kuluu puoli tuntia, kolme varttia, pienempi herää yhtäkkiä hätkähtäen. Katselee ympärilleen ja on samantien valmis menemään leikkiin. 

Kello on paljon, piti ehtiä käydä kirjastossakin. Missä on minun pyörä?? pienempi kysyy vähän harmistuneena. Annan pienemmälle mukaan tulleet kiikarit käteen ja ehdotan että tarkkailee mihin ollaan menossa.

Lainataan pari kirjaa ja kiirehditään kotiin. Päivällisaika ja isikin tulee pian. Lohta ja ohraa lapsille ja jälkkäriksi poikkeuksellisesti pikkasen jätskiä. Vietetään isomman kanssa special time kahdestaan, lupaan viettää pienemmän kanssa myöhemmin, ennen nukkumaanmenoa. Vaihdan vaatteet ja juoksen joogaan. Hengitän. Mä niiiiin tarviin tätä, ajattelen.

Takaisin kotona toisella on käymättä iltapissalla ja toisella hampaat harjaamatta. Mutta on siistiä, lapset on iltaruokittu ja kaikki on valmiita nukkumaan. Pidetään pienemmän kanssa special time, luetaan pari kirjaa ja otan pikkuisen syliin jumppapallolle. Laula Let it go, se pyytä ja mä laulan. Ei mene kauaa ja pienempi on unessa. Teen itelleni leivän ja menen sohvalle vaihtamaan päivän kuulumisia miehen kanssa. Kuulemma duunipaikan fun size -suklaapatukat on nykyään pienempiä.

Laatuaikaa mudassa.

Saturday, February 4, 2017

4v-7kk-5pv & 2v-3kk-8pv

Koulu(semi)ahdistusta.

Kauhistelin täällä aikani sitä, kuinka täällä viisvuotiaat pienet menee kouluun, kunnes muistin, että mäkin menin viisvuotiaana vastaavanlaiseen kindergarteniin (olin Suomessa amerikkalaisessa koulussa). Okei, olin puolvuotta vanhempi (koska oon syntynyt tammikuussa ja isompi kesäkuussa) ja päivät oli ehkä tunnin-pari lyhyempiä. Mutta kuitenkin.

Muistan sieltä kaksi ikävää juttua: en muistanut sanaa raccoon kun sitä kysyttiin (oltiin melkein kaikki suomalaisia ja harjoteltiin englantia meidän english only puhuvan opettajan kanssa). Ja toinen kerta mut laitettiin syyttömänä nurkkaan, kun koitin saada takasin mun Karvis-pehmoa joltain raggarilta. Voi myös olla, että en päässyt protokollan mukaisesti jonon ensimmäiseksi, vaikka oli mun synttärit. Muistan sieltä muutaman hauskan jutun, kuten meidän lempparileikin: pyramidien rakentelua pienillä muovisilla 10ml kertakäyttökipoilla.

Täällä koulurekisteröityminen tapahtuu niin, että pitää itse olla aktiivinen ja varata kouludistriktin toimistoon aika ja mennä tekemään rekisteröitymislomakkeita, viemään rokotustodistus (god bless, täällä tarvii olla rokotukset kunnossa, että pääsee kouluun) ja .. noniin. Valitsemaan koulu. Ja sehän tää jännä juttu on.

Täällä kouluilla on arvosana (kuinka ihastuttavan metaa). Tai siis täällä on webi-sivusto, joka on antanut osavaltion kouluille suhteellisen arvosanan koetulosten ja öö, ehkä jonkun muunkin perusteella. Kun lapsi rekisteröidään kouluun, se automaattisesti menee lähikouluun. Meidän lähikoulu on kasin koulu, eli tällä rankingillä parhaan 20-30% joukossa osavaltion kouluista. Meistä pikkusen etelään löytyisi paljon kympin kouluja (eli parhaan 10% joukossa), mutta tehtiin tietonen ratkaisu, että kasin koulu on isommalle varmaan ihan hyvä ja riittävä (ja alueen vuokra meidän ei räjäytä meidän budjettia).

Omana eksoottisuutena täällä on kanssa, no, yksityiskouluja ja sitten tämmösiä parent engagement kouluja, joissa vanhemmat osallistuu koulunkäyntiin kaksi tuntia viikossa kindergartenista kuudenteen (hmm kai) luokkaan asti. Eli luokassa on jatkuvasti opettajan lisäksi oppilaiden vanhempia, jollon opettaja/oppilas-ratio on pieni ja opetus tapahtuu paljolti pienryhmissä. Ja vanhemmat käy tietenkin läpi koulutuksen tähän liittyen, jotta opetus on konsistenttia ja kaikki käyttävät samanlaista kieltä lasten kanssa jne.

Opetus tapahtuu 'project based' ideologialla ("Students go through an extended process of inquiry in response to a complex question, problem, or challenge. While allowing for some degree of student "voice and choice," rigorous projects are carefully planned, managed, and assessed to help students learn key academic content, practice 21st Century Skills (such as collaboration, communication & critical thinking), and create high-quality, authentic products & presentations." ) mikä käytännössä nähdäkseni tarkottaa, että ei ole niinkään 'matikan tunti' tai 'historian tunti', vaan tehdään projekteja, jonka sisällä eri osa-alueiden taitoja harjoitellaan (ehkä).

Näihin kouluihin on yllättävän paljon halukkaita (ottaen huomioon vanhempien ajasta lohkeava pala) ja niihin haetaan ilmottautumalla lottoarvontaan josta sitten nimet vedetään hatusta ja toisten ei.

No, me päätettiin lopulta (piiiiiitkällisen harkinnan jälkeen) laittaa isomman nimi arvontaan. Mun mielestä kuulostaa hyvältä noin muuten (ja kouluhan on tietenkin kympin koulu), mutta se monimutkaistaa asioita mun töihinpalaamisen suhteen, jos sitoudun olemaan koululla kaks tuntia viikossa (plus se kaikki muu komitea-homma mikä siihen kuuluu). Toisaalta, jos onni ei suosi, niin sitten isompi saa paikan sieltä meidän lähikoulusta. Eli sinällään tilanne on ihan hyvä. Ei suurta pettymystä suuntaan tai toiseen.

No mutta. Päätös on tehty. Ei voi enää perua. Nyt vaan odotamme mitä tuleman pitää. Ja sillä välillä vähän sairastamme (joo, en valita (kauheasti), ollaan selvitty koko talvi tosi vähällä, mutta just nyt on vähän hanurista se, että se ainoa reitti, joka pitkin ilma tällä hetkellä kulkee on ihan tulessa). Okei, mä en nouse huomenna sängystä ollenkaan.

Viikon vinkki: lasten tuubihuivista tulee hyvä pipo niinä päivinä
kun hoidossa on nähty täitä ja tukka täytyy laittaa antenneille.

Friday, January 27, 2017

4v-6kk-28pv & 2v-3kk-1pv

Ollakseen teknologian kehto täällä on tosi paljon metsää. Ja luontoa. Ja all things nice. Eikä pelkästään robottivartijoita ja itseajavia autoja. Who knew! Ja että lapset tapaa juurikin täällä peuroja lähietäisyydellä (ilman aitaa välissä) ja oppii nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja rakastuu metsiin ja maisemiin ja puroihin. Että leikkipuiston sijaan valitsevat haikkauksen anytime. Ja että se olis näin helppoa. Vartti-parikyt minsaa suuntaan ja toiseen, niin ollaan jo kännykkäverkon ulottumattomissa luonnon helmassa.

Mulla on btw nälkä. Söin kaks hapankorppua, mutta ne ei auttanu.

Me lähdettiin taas kavereiden kanssa metsään. Oikeestaan se oli pieni eläintila, jossa on kanoja (joiden luokse sai mennä aitaukseen) ja vuohia ja lampaita ja possujakin. Ja metsää ja ennen kaikkea joki-puro (mä en rehellisesti tiedä missä kohti menee joen ja puron raja. Veteen piirretty viiva, I guess. HEH.). En oo ees ihan varma mitä lapset siinä leikki, mutta ne olis voinu viettää siinä varmaan koko päivän.

Ja btw vielä, mulla on muutenkin ollu syömiset vähän mitäsattuu tässä. Eilen söin lounaaksi rivin Fazerin sinistä (luojan kiitos Amazon toimittaa sitä) ja iltapäivällä roikuin nälkäkuoleman partaalla joskus ennen päivällistä. Yritin hirveesti sinnitellä, mutta ote alkoi livetä ja tein itelleni jättimegavoileivän, johon laitoin päälle KAIKKEA mitä jääkaapista löysin: avokadoa, majoneesia, mozzarellaa, kurkkua, tomaattia, sinappia, juustoa jne. ja söin sen lapsilta salaa piilossa keittiön lattialla istuen. Miten meni noin niinkun omasta mielestä? No vissiin just niinkuin kaikissa kasvatusoppaissa neuvotaan.

No anyway. Nää luontoilut on alkanu karata ihan käsistä. Niitä saattaa tapahtua monta kertaa viikossa! Viime viikonloppuan haikkailtiin. Eilen luontoiltiin oikein nilkkoja myöten. Ja heti tänään taas. Voiko tulla yliannostus?

Nilkkoja myöten luonnossa

Maanantaina me ei luontoiltu. Maanantaina me ei edes jumppailtu vaikka olikin designoitu jumppapäivä. Maanantaina isompi ontui oikeeta jalkaa (oli alkanut jo sunnuntai-iltana) ja minä kiikutin sitä (isompaa ja sen jalkaa) lääkäriin (muuten kun huolista puhutaan, let me tell you miten mun aivot toimii: mietin sunnuntaina juuri ennen nukahtamista, että jos isompi ontuu vielä huomenna, vien sen lekuriin. Ne varmaan haluaa kuvata sen jalan. Siinä on varmaan jotain kamalaa vialla ja se pitää amputoida. Mulla menee koko iltapäivä lekurissa. Sillä aikaa meillä on babysitteri ja MITÄ JOS se antaa pienemmälle välipalaksi omppua ja pienempi jotenkin tukehtuukin siihen ja päivän päätteeksi mulla on tasan nolla lasta jäljellä?! Onneks tää oli riittävän absurdia, että se alkoi vähän naurattaa ja nukahdin). Ei se lääkäri mitään siitä löytänyt ja eiköhän muutaman tunnin kuluttua koko kipu ollut jo poissa. Lääkäri väitti, että ei kuulosta kasvukivuilta ja kaikki kaverit väitti, että kuulostaa just kasvukivuilta.

No, pääasia että laps juoksee taas.

Meillä ei ole edes jätskiä vaikka meillä yleensä aina on jätskiä. Pitäisköhän ottaa vaikka vaan jugurttia.



Sunday, January 22, 2017

4v-6kk-22pv & 2v-2kk-26pv

Kalifornialla on meneillään vaihe, jollon sataa viisi päivää kuudesta. Tänne muuttaessa en todellakaan olis arvannut kuinka usein tulen vetämään kumisaappaat jalkaani ja kuinka paljon lapset noita kurahousujaan ja välikausivermeitään oikeestaan tarttevatkaan. Se tarkottaa sitä, että joudun monta kertaa viikossa sankaroimaan ja lähtemään ulos vaikka, and get this, SATAA (btw se myös tarkottaa, että Kaliforniaa vuosikaudet riivannut kuivuus on nyt tältä erää ohi, pohjavesitilanne on ihan vain tämän talven myötä palautunut normaaliksi).

Perjantainakin viivyttelin kotona niin pitkään kuin mahdollista (koska perjantai. Koska voin. Koska kotona on alkanut yllättäen olla välillä tosi rauhaisaa kun lapset leikkii ja äiti somett laittaa ruokaa tai siivoo), kunnes iltapäivällä mentiin ulos. Satoi ja paistoi vuorotellen paitsi kun me mentiin ulos niin sitten heti satoi eikä yhtään paistanut koko sen tunnin ajan kunnes mentiin takasin sisälle.

Toisaalta torstaina oltiin melkein neljä tuntia metsässä tekemässä virran kupeessa mutakakkuja eikä satanut (juurikaan), joten a) ei aina sada; b) puolet perjantain ulkoiluista oli hoidettu jo torstaina, right?

Perjantaina havahduin pohtimaan, että tämmöstäköhän olis jos oltais Suomessa. Paitsi kylmempää. Ja pimeempää. Ja räntäsämpää. All year round.




Tuli viikonloppu ja taas oli luvattu sadetta. Lähdettiin kuitenkin kukkuloille haikkaamaan, koska isompi oli halunnut metsään metsään metsään luontoon luontoon näköala maisemaa! Ja me mentiin. Pienempi nukahti satunnaisille päikkäreilleen ja jatkoi sikeitään Manducassa (niin nostalgista, että Manduca on päässyt taas käyttöön), isompi kirmasi, hyppelehti, juoksenteli ja laukkasi koko sen parin mailin matkan, joka tarvottiin ylämäkeen ja alamäkeen ja järven vierustaa. 

Nähtiin pupu ja iso satelliittilautanen. Myös kolme hevosta ja muutama pyöräilijä. Kylteissä varoteltiin punkeista, kalkkarokäärmeistä ja poison oakista. Ei nähty käärmeitä eikä punkkeja (vaikka nyt on täällä jälkimmäisten prime time, sanoi google) ja poison oakkia ei tunnistettu, joten jätettiin kaikki fauna suosiolla lääppimättä. Käytiin vielä varmuuden vuoksi haikin jälkeen leikkipuistossa kuluttamassa vikatkin energiat.

Kohisee

Kotona päivällistä ja alettiin leipoa isomman kanssa mustikkapiirakkaa. Ja sitten se tapahtui.

Pienempi leikki lastenhuoneessa omiaan ensin kolme varttia (!!) ja tuli sitten keittiön pöydän äärelle piirtelemään. Isompi leipoi mun kanssa mustikkapiirakkaa ja osasi sekottaa sotkematta, olla nuoleskelematta raakaa kananmunaa ja kuunnella ohjeita. Mies istu sohvalla läppäröimässä ja sai tehtyä hommansa keskeytyksettä loppuun asti. 

Leipurilla täytyy olla tietty leipurin hattu!
Mä laitoin mustikkapiirakat uuniin ja pysähdyin havainnoimaan tilannetta. Kukaan ei kirkunut, sählännyt, sotkenut, huutanut, tapellut, rikkonut, parkunut tai vaatinut. Kodissa oli ihan hallittavasti tavaroita levällään, kaikki oli ihan rauhaisaa ja stressikertoimet pyöri siellä nollan tienoilla. 

Siinä miestä halaillessa tuli yhtäkkiä sellanen onnellisuuseuforia, jota en muista viikkoihin, kuukausiin kokeneeni. Ja quite frankly miettineeni, että koskakohan sellanen taas tulee vai tuleeko ja osaankohan mä enää. Mutta osasin mä. It's like riding a bike.