Tiistaiaamu. Herätyskello alkaa soida varttia yli kuusi, tuntuu kohtuuttomalta. Herätyslamppukaan ei oo kunnolla vielä herännyt. Lapset on - (mun) yöunia lyhentävistä yrityksistä huolimatta jotenkin yöllä sniikanneet meidän sänkyyn ja nyt ne lojuu siinä autuaan unisina. Illalla meni pitkään nukahtaa ja sitten yöllä tuli valvomisia ja unet jäi lyhyeksi. Meitä kaikkia väsyttää. Herättelen itseäni Facebookin kirkkaassa valossa ja mutisen suomikaveri-tsättiin huomenia. Ne on jo pääsemässä duunista ja tiistai alkaa olla paketissa. Meillä vasta alkamassa.
Aamun rauhassa mies nousee vaivihkaa lasten viereltä ja toimitetaan aamuhommat hiljaisuudessa. Isompi herää jossain vaiheessa ja tulee halailemaan, meen auttamaan sitä vaatevalinnoissa ja valmistelemaan aamupalaa. Ja kohta herää pienempikin karjumaan. Tule tänne äiti nukkumaan, nukutaan vielä vähän, minä haluan että on ilta!! Meitä kaikki väsyttää.
Aamutoimet, aamupalat, aamuhaukotukset ja aamuleikit, jotka johtaa aamukiireseen. Ihan perus. Ihan normi. Ei mikään paha. Mennään ihan hyväntuulisina, mutta reippain askelin autolle. Meitä kaikkia väsyttää. Ulkona on harmaata, koleaa ja tihkuttaa. Ohhoh, tänään taitaa sataa, arvioi isompi.
Koululle, ulos pihalle jonoon, muutama sana opettajan kanssa. Joo, isompi täytyy vielä pitää välitunnit sisällä lukemassa kirjaa, ei saa riehua. Joo, taitaa tulla sadetta. Juu, tottakai jos ei tule sadetta lapset menee ulos haukkaamaan raitista ilmaa, ilman muuta (ollaan Kaliforniassa, täällä lapset viettää kouluissa sadepäivinä välkät sisällä).
Isompi koulussa, ajellaan pienemmän preschoolille. Piirrän kuvan, kuten joka aamu. Tällä kertaa kuvassa pienempi odottaa huppariopea (se ope, jonka nimeä pienempi ei ekan päivän jälkeen tiennyt, mutta jolla oli huppari ja johon pienempi samantein kiintyi täysin) pöydän äärellä. Kymmenen minuuttia vielä kunnes kello ysi. Lupaan odottaa pienemmän kanssa. En mä muuten, mutta meitä kaikkia väsyttää. Pienempikään ei ole parhaimmillaan.
Nousen ylös huppariopen astuessa sisään. Pienempikin pomppaa ylös ja huppariopella on vielä rotsi päällä, kun tulevat ikkunaan vilkuttamaan. Tuhat suukkokättä ikkunan verkon läpi ja kaasuttelen kotiin. Just do it, mutisen itelleni ja vaihdan leggarit ja t-paidan ja hupparin. Väsyttää, ulkona on harmaata ja tekis mieli mennä sohvalle nukkumaan, mutta nyt vaan kuntosalille, kyllä se siitä, lupailen itelleni. Nappaan kamat mukaan ja kävelen kompleksin kuntosalille muutaman minuutin päähän.
Treeni väsyttää, mutta tulipa tehtyä. Kotona viikkopuhelu siskon kanssa, lounasta, sänkyjen petaus ja hakemaan pienempi. Minkälainen päivä sulla oli, kyselen autossa. Mjää! pienempi vastaa ja näyttää peukkujaan. Meillä lapset ei halua paljastaa päivänsä yksityiskohtia, vaan näyttää vain käsimerkkejä. Onneksi sormista vain pekku on käytössä. Anna otssssa pusssu. (pienempi on oppinut s-kirjaimen viimeaikoina)
Nappaan isomman mukaan koulusta nopeasti, kiirehditään, kohta pitäisi olla lääkärissä. Tihkuttaa yhä vain, lapset vöihin, tuleeko rokotus? Ei tule rokotusta, tulee vain tarkastus. Tuleeko isi mukaan? Isi on töissä, rakas, ei tule isi mukaan.
Lääkäriasema on lähellä, ollaan siellä ajoissa. Puen lapsille hengityssuojat kasvoille (ihan kuten muillakin paikallaolevilla odotushuoneessa on - tämän vuoden influenssakausi on ollut erityisen kamala ja ärhäkkä) isomman protestoinnista huolimatta. Päästään pian sisään, ensin hoitaja mittaa ja punnitsee, sitten otetaan isomman happisaturaatio ja sitten odotellaankin lääkäriä.
Lääkäri kuuntelee keuhkot, katsoo korvat 'ah, so normal' ja kurkun. Hymyilee ja sanoo kaiken olevan ok. Mahaan voi vielä vähän sattua ja voi olla, että ei jaksa ehkä riehua nyt hetkeen ihan yhtä paljoa kuin aikasemmin, mutta nyt on lupa. Nyt saa riehua. Nyt saa juosta. Saa mennä jumppatunnille ja leikkipuistoon. Nieleskelen muutaman helpotuksen kyyneleen samalla kun isompi protestoi ettei halua enää pitää maskia ja haluaa jo mennä mennään mennään jo! Pienempi on iltapäiväväsymyksessään sen näkönen että nukahtaa pian istualleen. Meitä kaikkia väsyttää.
Kiiruhdetaan ulos ja kiskastaan maskit naamalta parkkiksella. Tehdään muutama ilohyppy, koska isompi oot terve! Voit juosta ja hyppiä!
Vilkasen kelloa, ei me oikein enää ehditä jumppatunnille. Mennään jätskille, isompi ehdottaa ja no, ehkä me voidaan vähän juhlistaa tätä. Syödään meidän lemppari FroYo-paikassa lemppari FroYot (isommalle mansikkaa ja vaniljaa, pienemmälle chuklaata (kuten itse tämän ääntää) ja mansikkaa ja vaniljaa. Mulle jääkahvia) ja palataan kotiin.Välikausivaatteet päälle ja pyöräillään tyhjään puistoon. Juostaan, koska voidaan. Kiipeillään, koska voidaan. Istun hetkeksi penkille lukemaan kirjaa ja usutan lapset leikkimään. Koska voin. Mutta sitten tulee nopeasti kylmä ja liityn lasten seuraan taas.
Pimeä alkaa tulla ja nälkä kanssa. Pyöräillään kotiin, illalliseksi jääkaapista eilistä punasta linssikeittoa. Mies tulee kotiin, jollon mä vaihdan vaatteet ja käyn vielä juoksemassa pimeässä tihkussa puol tuntia.
Iltahulinat, meitä kaikki väsyttää paitsi että lapsia ei väsytä. Isompi tekee ledi-kynttilöistä alttarin Tatu ja Patu -kirjoille, pienempi hyppii sängyllä apinansa kanssa ja kikattaa. Muistelen aamuista 'tänään mennään ajoissa nukkumaan' mutinaani ja katson virkeitä lapsia. Miksei niitä nukuta?!
Lopulta tulee autuas uni. Munkin pitäisi mennä nukkumaan, koska muuten huomenna meitä kaikkia väsyttää.
 |
| Ei enää keuhkokuumetta -jäde |
No comments:
Post a Comment