Monday, December 28, 2015

3v-5kk-28pv & 1v-2kk-2pv

Okei, jetlag on edelleen niskan päällä. Lapset menee nukkumaan miten sattuu. Herää myös miten sattuu. Mä yritän nukkua öisin, aina välillä jompikumpi jälkikasvusta valvottaa. Virkein ajanjakso mun päivää sijottuu puolen yön ympärille (huolimatta menneestä yöstä). Kroppa on edelleenkin ihan wtf-tilassa.

Yritettiin ulkoillakin. Kovan MULLON KUUMA -karjumisen (ja pienemmän sanattomamman, mutta sitäkin kovaäänisemmän) protestoinnin jälkeen onnistuttiin vääntäytymään ulos. Kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Sinä aikana pienempi meinasi nukahtaa keinuun, isompi potki jäistä hiekkalaatikkoa mitä me nyt tehtäisiin?, mä näppäsin ihan kivan valokuvan. Otin pienemmän ulos keinusta vähän jalottelemaan, mikä tarkoitti lähinnä klompsottelemista uusilla, hankalilla, painavilla Soreleilla ja muutaman askeleen välein avun karjumista downward facing dogista, josta ei päässy omin neuvoin ylös.

Tultiin kotiin syömään nallepastaa (ekaa kertaa ostin!), josta isompi ihasteli miten sinä osasitkin tehdä tämmöset?

Joo, joulukin meni. Oltiin Porin täyshoidossa (anoppila), nukuttiin (välillä) pitkään, syötiin paljon, juteltiinkin ja jotenkin aika kului ihan hirveän nopeesti. Vähän olin lukevinani kirjaa (josta varmasti tulen vielä sanomaan joskus jotain täälläkin), mutta kaikki sellanen 'ah, loikoilen tässä sohvalla ilman häiriötä' oli kadoksissa. Vaikka siis olihan lepposaa. Ei paljoo ulkoiltu. Hyvä kun päivänvalo ehdittiin nähdä. Hoilasin Let it Go:ta isomman piano- ja serkkutytön tanssisäestyksellä. 

Lahjoja saatiin läjäpäin. Tai siis erityisesti lapset sai. Ihan liikaa. Silleen kiitollisesti ja kaikki se hyväntahtoisuus avosylin vastaanottaen toki (ja toki itsekin ihan syyllisenä, kun nyt tuli tää eka joulu, jollon isommalle oli helppoa ostaa lahjoja, koska tiesi mitä se haluaisi ja tiesi sen arvostavan). Mutta siis se tavaramäärä. Kun päästään kotiin, heitetään lahjotetaan puolet leluista pois. Gnnh. 

Ostin isommalle lahjaksi Frozen Elsa -prinsessamekon. Kyllä, ristiriitaista. Samaan aikaan en haluaisi kasvattaa lapsen päässä stereotypiaa, joka tekee tytöistä prinsessoita. Mutta toisaalta, en todellakaan aio olla isomman esteenä matkallaan itsetoteuttamisen vuorella. Saa olla mitä haluaa. Vaikka se prinsessa. Tai siis Elsa. Tai oikeastaan on maininnut muutamaan otteeseen, että tykkää kyllä enemmän Annasta, koska ne Elsan lumivoimat vähän jännittää. Jostain syystä H&M ei myynyt Anna-mekkoa. Silti rakastaa mekkoa.

Ajeltiin eilen Porista takasin Espooseen. Mies tekee päivisin töitä, me yritetään tehdä jotain muuta. Tänään käytiin pienemmän nukkuessa päikkäreitä kotona isomman kanssa kaksin dösällä Ompussa ostamassa vähän askartelutarvikkeita ja pienemmälle verkkarit. Siinä kävellessä (en tosiaankaan mitään rattaita ottanu mukaan) mietin miten helppoa ja siistiä yhden (näin ison) lapsen kanssa meneminen ja tuleminen on. 

Joo, kahden lapsen äitinä perspektiivi on muuttunut aivan täysin yhden lapsen kanssa olemiseen. Pienemmänkin kanssa kahdestaan olisin voinut ihan hyvin mennä. Yhden lapsen kanssahan kaikki on ihan piece of cake! Kahden kanssa alkaa sitten hiki vähän valua kun yrittää ostaa nettiliittymää ja modeemia ja molemmat karjuu kuorossa vierellä.

Anyway, täällä vielä ollaan. Saunotaan kanssa ja tavallaan oon ihan tyytyväinen näihin pakkasiin. Lunta kanssa saisi tulla vielä oikein kunnolla, niin saisi isompi siitäkin hyvän muiston. Sit voitaisiinkin palata Kalifornian lämpöön. Tää Suomi-reissu on vähän niinkuin käänteinen aurinkoloma. 

Mun sähköpostissa on itse itselleni lähettämä artikkeli edelleen avaamattomana, mutta pelkkä otsikko on ihanan lohduttava: Älä usko ajatuksiasi tai tunteitasi väsyneenä.



Downward facing AARRRGGHHH!!

Myös myyrä osallistuu.

Wednesday, December 23, 2015

3v-5kk-23pv & 1v-1kk-27pv

Päästiin perille, ollaan täällä. Jetlag ihan jäätävä, meillä ei ole mitään rytmiä missään. Tämäkin postaus on ollut tässä keskeneräisenä, öö, viikon? Wanha, mut olcoon.

Syödään mitä sattuu millon sattuu ja nukutaan tai ei nukuta millon sattuu. Ja missä sattuu. Hankalaksi tämän tekee se, että tämmösten pienempien lasten kanssa ei voida mennä sellasella 'nooo, jokainen rytmissään' -hengessä, vaan jos lapsi valvoo, myös (yksi) aikuinen valvoo. Ja joskus (suurimman osan ajasta) lasten uniaika ei oikein tunnu sijottuvan hyvin vanhempien uniaikaan.

(Pääsin nukkumaan viime 'yönä' aamukasilta.)

Lennosta siis selvittiin. Ja olihan se helpompaa lentää yötä kohden, pienempi nukkui ehkä puolet matkasta, isompi sammui jossain vaiheessa Peppa Pigiensä äärelle ja sai kanssa useamman tunnin unta. Itsehän luonnollisesti en nukkunu ollenkaan. Pienempi veteli sikeitä mun sylissä (vaikka vieressä olis ollut tyhjä turvakaukalo....), enkä oikeen päässyt nukkumista kestävään asentoon siinä tuolilla.

Köpiksestäkin selvittiin, vaikkakin olihan se pitkän lennon jälkeinen tila aika karu. Ajatuskin uudesta noususta ja laskusta tuntui ihan sietämättömältä. Hyvänä puolena väsymys ja halu päästä pois oli niin voimakas, että unohdin pelätä koko lentoa. Lisäksi mä nukahdin jo nousun aikana (otsa turvakaukalon kahvaa vasten) ja heräsi tyyliin siihen, että töyssähdettiin maahan. Huh.

Suomikodissa ne perinteiset valmiina odottamassa: ruisleipää, karjalanpiirakkaa, leipäjuustoa. Makaroonilaatikkoa. Ylpeenä kattelin miten pienempikin ekaa kertaa elämässään veteli karjalanpiirakkaa. Jes! Ei ole vielä jenkit syöny sielua.

Mä kävin seuraavana päivänä hakemassa Isosta Ompusta lapsille toppavaatteet (vaikka kelejä kattellessa en ees tiiä pääsevätkö käyttöön??). Pari joululahjaakin vielä. Piparkakkujädeä ja nutellakaakao. Koko ajan vähän krapulaisen väsynyt olo. Paitsi yöllä, kun pitäisi nukkua. Paitsi jos lapset on hereillä yöllä, niin juuri sillon kyllä väsyttäisi itteä.

Eiliseltä pitkään odotetut kaveriporukan pikkujoulut. Ihanaa olla täällä.

Isompi on ihmetellyt miksi oli niin lyhyt aamu. Ja missä lumi on. Myöskin ajomatka lentokentältä kotiin tuntui pitkältä, mietiskeli ajettiinkohan vahingossa Suomen ohi.

Pienempi on liimaillut tarroja ahkerasti, kaulinnut piparitaikinaa, kiipeillyt tuolille ja pöydälle ja halunnut tehdä kaiken mitä isompikin. Paitsi nukkua.

Sanoinko, jetlag on ihan jäätävä. Tai siis helvetillinen. Siis jäätyneen helvetillinen. On ihan yksi ja hailee kuinka paljon tai ksoka pienempi on nukkunut tai ollut nukkumatta tai kuinka väsynyt tai virkeä se on. Se pitää sitkeesti kiinni Kaliforniarytmistään, joka tarkottaa päiväunia puolen yön aikaan ja yöunia iltapäivästä. Vaikka mitä hitsiä tekisi. Argh. Se tarkottaa myös tosi kiukkuista ja vähäunista äitiä, joka murisee, kun joku tulee hänen ja hänen perustarpeittensa väliin.

Isompi ja mies lähti Poriin sunnuntaina, me tultiin pienemmän kanssa perässä tiistaina. Nyt täällä Porissa serkkuja ja ihania yhteisserkusleikkejä, mutta myös sosiaalista harjottelua. Miksi serkkua harmittaa? Nyt minuakin harmittaa. En tahdo enää pelata serkun kanssa.

Sekin kertoo jotain, että onnistuin nyt vihdoin vasta ottamaan sen hetken, että sain kirjotettua postauksen loppun. Kokoajan jotain.





Sunday, December 13, 2015

3v-5kk-13pv & 1v-1kk-17pv

Alkaa hiljalleen vallata paniikki. Enää pari päivää lähtöön. Ei me olla valmistauduttu mitenkään! Tai siis, aina välillä yritän vähän miettiä, että mitenkäs sitä pitäis nyt valmistautua. Sitten jollakulla on kakkahätä tai joku syö väriliitua tai joku haluaisi päästä kaapille, johon ei ihan ylety.

Niinä hetkinä, kun ehdin ajatella asiaa sekunnin pidempään, alkaa heti ahdistaa. 11 tuntia. Yksitoista tuntia. Kymmenen plus yksi. Ja eikä siinä vielä kaikki! Sen lisäksi vielä se viimenen - varmaan kaikkein tuskallisin osuus - pari tuntia Köpiksestä Suomeen. Mä vähän veikkaan, että lapset ei oo ainoita, jolla alkaa kisakunto olla aika finaalissa.

Mutta siis katsokaamme määränpäätä. Karjanpiirakkaa, isovanhempia, leipäjuustoa, ruisleipää, Pohjanpoikaa. Kavereita, joulua. Lanit. Ehkä jopa hiukan isovanhempien tuomaa vapaa-aikaa! Kyllä me kestetään. Tavalla tai toisella.

Tässä on ollut ihan hyvä viikko. Isompi kävi preschoolissa ja yhteensä kolmannen käynnin jälkeen totesi illalla preschoolin olleen päivän paras juttu. On kanssa ihan selkeesti riemuissaan siitä, että on alkanut pystyä kommunikoida emmanniksi. Meille tuli perjantaina pari äitiä lapsineen kylään ja heti ovelta isompi kohteliaasti avasi eteiskaapin ja totesi ylpeyttä äänessään: hiö. (ohjeistus mihin laittaa kengät / takki)

Pienempi sen sijaan on puskenut aivan järjettömänkokosta poskihammasta ulos. Ja as you can guess, täällä ei oo paljoo nukuttu. Muutamana iltana se heräsi melko pian nukahtamisen jälkeen ja valvoi 3-5 tuntia ennen seuraavaa nukahtamista. Siis aargh. Tällä hetkellä tilanne on se, että tyyppi retkottaa mun sylissä, mutta mun kädet onnistui grand escapessään ja nojailen ja kurkottelen todella epäergonomisesti sivulle kirjottaakseni läppärillä. Mutta hei, mitäpä bloginsa eteen ei tekisi, right? Tai pienemmän unien. Tai omien unien..

Hyvä oli viikonloppukin. Käytiin lauantaina isomman kanssa tutustumassa paikalliseen parkourskeneen. Ja sitten hoidettiin asioita tuolla ja täällä ja vielä se yks (eli ostettiin uusi koskettimisto ja Frozen -nuottivihko), kunnes lopulta käytiin jädellä. Ja siis vitsi että oli kivaa vaihteeksi näin. Ihan vaan isompi ja mä. Isompi on jo niin iso, että sen kanssa voi hoitaa kaikkia juttuja ilman hermojen ratkeemista. Meidän kummankaan siis.

Sunnuntaina satoi. Siis joo-o! Täällä! Vettä ja maahan asti! Käytiin hyppimässä vesilätäköissä ja mä lähdin vielä vuosittaiselle kampaamokäynnilleni. 

Sitten on pakko kertoa vielä yksi incidentti, josta tuli vaan aivan järjettömän hyvä mieli:

Meillä oli playdate aupairinsa kanssa kyläilemässä. Vähän ennen lähtöä mukaan tuli myös meidän babysitteri, joka todella hauskuutti lapsia oikeen olan takaa.

Lähdön hetkellä playdate tyttönen sai kuitenkin raivarin, ei olisi halunnut lähteä ollenkaan. Aupair vähän hapuillen yritti lohduttaa, että saat leikkiä sitten preschoolissa taas ja ei mitään hätää, kaikki ihan hyvin. Tullaan joku toinen kerta taas kylään. Ei hätää.

Katselin sitä hetken, mutta tilanne ei rauhottunut ollenkaan, vaan ehkä jopa vähän paheni. Tyttö kiljui ja töni aupairia ja oli todella kiukkunen. Istuin sen viereen (isompi sylissäni) ja sanoin, että leaving makes you really upset. 

Tyttö hiljeni vähän ja vilkasi mua. You really wish you could stay longer. You had SO much fun playing with us! Tyttö kuunteli ja alkoi rauhottua. Jatkoin sanottamista, tyttö oli kokoajan rauhallisempi ja luottavaisempi.

You really wouldn't want to go just yet. You'd much rather stay and play and listen to Frozen -songs. Tyttö oli jo ihan täysin rauhottunut ja nyökkäsi. We'd really like it if you came and played with us again sometime. Tyttö hymyili ja  nyökkäsi uudestaan. What do you think, maybe [aupair] also has a Frozen song on her phone? Would you like to listen to it on your way to the preschool?

Tässä vaiheessa tyttönen oli jo ihan iloinen, tyytyväinen ja vilkutteli iloisesti heiheit. Ja mä olin oikeasti aika ällistynyt. Tää meni suoraan kuin jostain kirjan esimerkistä, jota lukiessa tulee vähän sellanen mjoo, kuulostaa kyllä vähän optimistiselta -fiilis. Mutta ihan oikeasti se meni näin, vannon! 

Siistii tää oli mulle myös siksi, etten oo koskaan päässyt harjottamaan tota sanottamista noin kiukkuselle lapselle (koska isompi ei koskaan saa noin intensiivisiä raivareita), enkä ole aiemmin saanut noin dramaattista muutosta tilanteeseen. Tuli ihan superhyvä mieli, kaikkien puolesta.

[PS. jos tää sanottaminen oli sulle vierasta, niin suosittelen TODELLA lämpimästi lukasemaan kirjan How to talk so kids will listen & Listen so kids will talk - antaa hyvät työkalut, joilla pelastaa monet tilanteet]

Mutta joo, off to the other side!


Käytiin soitinkaupassa ostamassa koskettimisto. Isompi olisi
halunnut myös kitaran. Ton punasen tossa.

Monday, December 7, 2015

3v-5kk-7pv & 1v-1kk-11pv

Rakas pikkuinen isompi. Se oli mulle aika erityinen hetki, kun tänään painauduit mun syliin perhejoogan lopussa. Taustalla soi hiljainen, herkkä musiikki ja valot oli himmeällä. Kuten arvelinkin, että saattaisit, aloit nyyhkyttää hiljaa. Herkkä musiikki ja himmeät valot tekee sen. Rutistin sua lähemmäksi ja silitin vaaleita hiuksiasi. Tuntui, ettei tähän olisi oikeita sanoja. Mutta toivoin, että mun sydämen syke, joka varmasti kuulit, ehkä toisi turvaa. 

Yhtäkkiä mieleen tulvahti muisto ekasta kerrasta, kun musiikki sai sut itkemään. Se oli sillon kun olit maamon sylissä viimestä kertaa - voi taivas miten mulla onkin ikävä maamoa. Maamo kertoi lähtevänsä seuraavana aamuna lentokoneella pois niin aikasin, että sä vielä nukkuisit. Ja sitten me ei varmaan nähtäisi pitkään aikaan - vaikkakin vielä sillä hetkellä oli toive uudelleennäkemisestä.

Pyysit iltalauluksi sitä sun omaa kehtoalaulua, jota et ollut pyytänyt pitkään aikaan. Lauloin ja aloit itkeä. Pyysit uudestaan ja uudestaan ja mä lauloin. Ja sä itkit. En tuu koskaan unohtamaan sitä. Miten voi pieni alle kaksivuotias käydä läpi sellaista tunnemyllerrystä.

Sen jälkeen sitä iltalaulua ei ole laulettu. Jo ensimmäiset sanat ja sävelet saa sut kyyneliin.

Huokasin siellä joogatunnilla hiljaa ja puristin silmät kiinni. Silti yksi kyynel pääsi karkaamaan. 

Me ollaan jouduttu menemään aika paljon juttuja läpi yhdessä - sinä ja minä. Läheisten menetyksiä, muuttoja vieraaseen maahaan, sukulaisten ja ystävien ikävöintiä. Muutoksia yksi toisensa perään ja sopeutumista hirveellä vauhdilla. Koko sun elämän ajan ainakin joku isovanhempi on ollut Skypen takana.

Musta sä olet selviytynyt aivan käsittämättömän hienosti. Sopeudut ja otat asiat vastaan sellasina kuin ne tulee. Sillonkin kun elämä olisikin niin sekavaa, että joudut välillä kysymään missä me nyt siis ollaan, Suomessa vai Kaliforniassa vai Lontoossa. Oot kestänyt rutiinitonta elämää paljon paremmin kuin minä ja säilyttänyt positiivisen asenteen sillonkin kun mun kärsivällisyys on just nyt herneen kokoluokkaa.

Painoin pitkän suukon sun otsalle siellä joogassa. Halusin sun tietävän, että I know. Mä todellakin ymmärrän. Toivoin, että siitä välittyisi sulle kuinka rakas mulle sä olet. Kuinka mikään tai kukaan ei voi tulla sun ja mun väliin. Mitä ikinä meitä on vastassa, mihin ikinä me vielä päädytään ja mitä ikinä elämä meidän suuntaan heittää, mä olen tässä syli avoinna. Nyt ja aina.


Sunday, December 6, 2015

3v-5kk-6pv & 1v-1kk-10pv

Mulla oli jo pitkä, syvällinen lusikka tossa viime viikolla somessa tilaa ottaneessa lasten fyysinen kurinpito -sopassa. Mutta kuten tavallista, tommosille postauksille käy viime tinkaan 'äh, emmä taida'. Jotta nyt ei kuitenkaan ihan täysin aihetta ohitettaisi, niin vinkkejä (löyhästi) aiheeseen liittyen, olkaa hyvä!

* Vinkki 1: kun tekis mieli läimästä, ota lapsi syliin. Ihan oikeesti! Just sillon kun vähiten tekis mieli! Kokeile! Kerro sitten mitä kävi.

* Vinkki 2: Lapsi (kuten sun puoliso, naapurin Pena tai se todella ärsyttävä duunikaveri, joka ei osaa tukkia suutaan vaan täyttää koko toimistotilan valituksellaan) ei ole sun omaisuutta enempää kuin Ukraina Putinin. Vertauksena voit pohtia oletko puolisosi omistuksessa ja olisiko puolisollasi oikeutta tukistaa sua, vaikka se tekis sen vain sillon, kun oot erityisen rasittava etkä tottele ollenkaan. (Vinkki 2.5: ostamasi sohvatyyny on sun omaisuutta, sitä saa läimiä.)

* Vinkki 3: Ja nyt seuraa oikea pro tip! Pysähdy sekunniksi miettimään mikä oikeastaan ärsyttää. Entä jos se onkin, että mä VIHAAN myöhästyä! Mua ottaa todella paljon päähän piirrosjäljet seinässä, haluan että täällä on puhtaat seinät! Mä pelästyin kuoliaaksi, että juokset auton alle! Mua ÄRSYTTÄÄ siivota kurajälkiä lattiasta! Sano vaan ääneen!

Vinkki 4: Vanhempina meidän vastuu on antaa lapsille työkalut ja eväät elämään. Toinen pro tip: sen opettaminen, että jos joku ärsyttää, sitä saa fyysisesti rankaista ei ole hyvä työkalu tai eväs. 


Noniin, in other news: 

1) Isompi alotti preschoolin.

En oo ikinä jättänyt isompaa itkien mihinkään (no, ehkä joskus miehen kanssa kotiin, mutta sitä ei lasketa), mutta nyt tuli sitten sekin eka kerta. Pyysin, että soittavat jos kymmenen minuutin kuluttua vielä surettaa. No suretti. Palasin paikalle ja isompi olikin sitten just rauhottunut, mutta oli aika surkeana siinä (ja vaikutti vähän yllättyneeltä mun paluusta).

Mentiin yhdessä sisälle ja isompi alkoikin heti muiden mukana askarrella. Kattelin sitä vartin siinä ja totesin, että mä voisin lähteä käymään kaupassa. Isompi vilkasi mua ilosesti ja huikkas heihei!

Ou-kei. Olin poissa sitten about tunnin ja palasin niiden lounaalle. Löysin isomman sieltä muiden mukana syömästä ja pyytämässä (kuuluvaan, ujostelemattomaan ääneen): more apple, more apple!

Lähdettiin kotiin ja isompi tiedusteli autossa miksi olin aluksi ollutkin vaan niin vähän aikaa poissa. Ilmeisesti (ja VANNON että lupasin palata kyllä hakemaan sitä) sille oli jäänyt sellanen käsitys, että mä en palaisi .. ehkä koskaan? Sanoi myös, että varmaan ensi kerralla preschooliin mennessä vähän jännittää, mutta se varmaan menee sitten ohi.

2) Isompi kävi lääkärissä.

Ennen preschoolin alkua piti käydä lääkärissä. Koska lääkärikäynti oli isommalle ensimmäinen laatuaan, siihen kuului kokonainen physical examination mukaan (täällä valitaan jotkut omat lääkärit, että aina olis sama lääkäri vastaanotolle mennessä). Lääkärikäynnillä oli myös tarkotus keskustella tarviiko isomman ottaa DTap -rokote nyt vai odotellaanko ensi kesään asti, jollon se olisi ohjelmassa muutenkin.

Lääkäri katteli rokotekortin läpi ja tuomio tuli: suosittelisivat neljää (4!) rokotetta. Nielasin. Huonoja uutisia isommalle. Ja hetken päästä sairaanhoitaja palasi mukanaan VIISI (5!!) piikkiä.

Tuberkuloositesti-piikki onneksi saatiin heivattua pois, samoin influenssarokote. Sen sijaan jäljelle jäi HiB, DTap (annetaan täällä erillisinä rokotteina) ja PCV. Huokasin, pistin Frozen-lauluja soimaan Youtubesta ja otin isomman syliin valmiina lohduttamaan. Ensimmäinen piikki, toinen piikki ja kolmas piikki. Isompi vilkasi välillä pistettävää käsivarttaan, mutta ilmekään ei värähtänyt. Ei kyyneleen kyyneltä. Ohhoh. 

3) Babysitteri alotti. 

Olin ite kanssa kotona, tein makaroonilaatikkoa. Kuuntelin sivukorvalla kun isompi jutteli babysitterille: sshh, mole is sleeping. No, no, here! This is noppa. Nauratti. Who knows, ehkä se babysitterikin tulee oppimaan vielä Suomea tässä.

4) Meillä oli (aikuisia, joilla ei vielä omia lapsia) vieraita ja se oli tosi kivaa. Kävin ilmajoogan jälkeen lounaalla yhden (aikuisen, jolla ei vielä omia lapsia) kaverin kanssa ja sekin oli kivaa. Aivot on saanu taas ihan uudenlaisia virikkeitä, kun on päässyt välillä puhumaan muustakin kuin lapsista muidenkin kuin lasten kanssa.

5) Pienempi puskee aivan valtaisaa poskihammasta ulos. Aivan superliikuttavalla tavalla osaa avata suunsa ja sanoa aaaaa kun pyydetään. Oppi myös laittamaan pipon päähänsä, taputtamaan päätään ja sanomaan pää. Kohta alkaa kuulkaa dialogi!

MISSÄ KYPÄRÄT! Lisäksi uskoisin, että toi on rekisteröity
vain yhdelle matkustajalle! No menkää sitten, mutta TOSI
HILJAA! SE KELTANEN ON TÖYSSY!

Piirtelyä babysitterin kanssa.

Lääkärillä pukeuduttiin tähän. Kyllä, se on takaa auki. Kyllä,
nauratti.

Saturday, November 28, 2015

3v-4kk-28pv & 1v-1kk-2pv

No nyt kuulkaa!

Isommalle löytyi preschool! Se on pieni ja levollinen ja kodikas. Siellä on kerrallaan - koko päiväkodissa that is - 20-24 lasta (kaikki yli kolmevuotiaita ja tyttöjä ja poikia yhtä monta) ja neljä (sympaattista) opettajaa. Siellä ei pidetä kenkiä jalassa [Kuulemma regulaatiot ei sittenkään määrää kenkiä jalkoihin sisätiloissa, vaikka näin mulle väitettiin.]. Siellä ulkoillaan pihalla kivassa ulkotilassa, askarrellaan sisällä pienissä ryhmissä ja leikitään paljon. Siellä isompi tulee viettämään kaksi puolikasta päivää viikossa. Nyt on kuulkaa pieni tuuletus paikallaan!

Ja sitten! Oon löytänyt lapsille babysitterin! Pari muodollisuutta vielä ja pääsee alottamaan. Yhtäkkiä on taas tosi paljon enemmän tilaa hengittää. Toinen tuuletus!

Ja sekin vielä, että oli ihan oikea jenkki-Thanksgiving! Kätevänä emäntänä tilasin ruoat Whole Foodsista, viskasin kalkkunan uuniin (ja pistin miehen hoitamaan loppujen ruokien lämmittämiset) ja nautin päivällisellä siitä tunteesta, kuinka olin loihtinut pöytään mahtavan kiitospäiväpäivällisen kalkkunoineen, perunamuusseineen, karpalososeineen, stuffingseineen ja kastikkeineen. Ja jälkkäriksi tietty pumpkin pie (en tosin tiennyt kuuluiko se nauttia kylmänä vai lämpimänä, joten pistettiin se nyt varuiksi uuniin ja syötiin kuumana).

Oli tosi hyvää. Paitsi pumpkin pie. Se maistui (aivan yllättäen) kurpitsalta. Joka mun mielestä maistuu sosekeitolta. Onneks pakkasessa oli jädeä.

Käytiin kanssa katsomassa punapuita! Vähän meinasi mailien ja mailien (no, tunnin) pitusella kiemuratiellä loppua usko kesken kun navikin näytti pelkkää harmaata. Ihan yllättäen lopulta kuitenkin päädyttiin Big Basin State Parkin parkkikselle, joka oli - tadaa - täynnä. Onneksi kauempaa löytyi sattumalta meidän auton kokonen läntti ja päästiin taas ihmettelemään isoja puita (voit ottaa suomalaisen pois metsästä, mutta se palaa sinne silti aina takasin).

Suurin ero edelliseen vierailuun oli isompi, jolle joku oli ilmeisesti ujuttanut shotin kräkkiä isomman veteen. Väsynyt, melkein matkalle nukahtanut isompi yhtäkkiä ponnahti perillä pystyyn, alkoi käkättää koko metsän täydeltä ja lähti juoksemaan! Siis kyllä! Käveltiin yhteensä tunti-puoltoista, josta isompi juoksi (!) ja nauroi (!) lähes kokoajan! Lopuksi alkoi vähän ilmotella nälkää, mutta ei olis kuitenkaan halunnut pois metsästä. Mahtavaa! En tajua yhtään mistä tuuli, mutta who cares! Mahtavaa!

Oon myöskin nyt päässyt TODO-listalla riittävän pitkälle, että alkoi olla aika panostaa sosialisoimiseen. Sain siis vihdoin aikaseksi alkaa ottaa yhteyttä ihmisiin ja sopia playdeittejä (tai siis aikuista puistoseuraa mulle). Ja tää on just tätä kun avaa vähän silmiä. Törmäsin pariin suomalaiseen äitiin puistossa (joka sitten tunsikin näitä muita suomalaisia tuttuja täällä) ja törmäsin meidän kanssa samassa taloyhtiössä asuvana äitiin, jolla samanikäiset lapset. Ja sitten törmäsin puistossa tosi mukavaan sveitsiläiseen, jolla myös (melkein) samanikäiset lapset. PAM. Kalenteri täynnä - varsinkin kun tähän lisää tarhat ja babysitterit.

Ja hei uutisia ja ekoja kertojahan tässä riittää! Vein ärsyttävästi tinnittävät korvani lääkäriin. Vastaanottoon kuului ennen lääkärille pääsyä tapaaminen hoitajan kanssa (en tiedä kuuluuko tämä jokaiseen kertaan vai oliko tämmönen erityis treat ekakertalaiselle), joka pyöritti mua kuin discopalloa. Mitattiin verenpaine, happisaturaatio, lämpö, onko suvussa sitä tai tätä? Entä tota? Ja astu tähän vaa'alle vielä. Eää, kengät jalassako..? Just join puoli litraa vettä.. Entä pituus? Ja kaikkeen tähän kulutettiin noin puoltoista minuuttia.

Lääkäri katsoi korviin ja totesi, että ihan terveeltä näyttää. K, thnx bye.

Sain kuitenkin myöhemmin soiton, että kuulon mielellään testaisivat (ihan turhaan, ajattelin) ja nenäkorvalääkäri voisi vielä vilkasta. 

Keskiviikkona tulin sitten kuulokokeeseen - mutta väärälle lääkäriasemalle. Auton tankkivalo vilkutteli hädissään, kun polkasin uuteen vauhtiin ja mietin, että ehkä se kuulo on sittenkin hyvä tarkastaa. 

Vartin myöhässä, mutta kuulo todettiin oikein hyväksi (I can hear, but I can't think). Nenäkorvalääkäri putsasi korvat vielä ja totesi, että ihan hyvältä näyttää. Näillä oireilla ei syytä jatkotutkimuksiin.

Eletään kiitospäiväviikonlopun lauantaita. Syötiin kolmatta päivää peräkkäin kalkkunaa, laitettiin pienempi päikkäreille ja käytiin isomman kanssa raikkaassa syysilmassa uimassa kuumassa ulkoporealtaassa. Pakkasin läppärin laukkuun, laittoin hipsterinutturan päähän, vedin farkut jalkaan (tajusin, että nyt tässä ilmastossa sellanen kevyt toppaliivi olisi hyödyllinen) ja ajelin Mountain Viewn keskustaan istumaan kahvilaan olemaan olematta äiti. 

Kahvilan seinustaa pitkin menee sohva, jolla on kymmenen pöytää vierekkäin. Jokaisen pöydän ääressä istuu vähintään yksi henkilö läppäreineen (mäkkeineen). Toisella seinustalla kolme hipsteripoikaa sommittelee hilpeinä tauluja kahvilan seinälle pipot ja lätsät heiluen ja ottaa kuvia hipsterikameroillaan. 

Mmh. Ollaan pisteessä, jolla alkushokki on ohi. That too did pass. Elämä on oikeestaan aika hyvää ja valosaa. Koti tuntuu kodilta, siellä on meidän tavaroita: sohva, okranpunainen nojatuoli ja pari sisustustyynyä. Seinällä on meidän kuvia, vaatekaapissa on meidän vaatteita. Pahvilaatikot hävitetty. Hyllyt on kiinnitetty seinään (ja telkkari kanssa) maanjäristysten varalle. Joskus vuosien päästä mietitään miehen kanssa sitä ohikiitänyttä Lontoo-vuotta, että asuttiinko me tosiaan joskus Lontoossakin?

Haikkaamassa. Pienempi vielä hetken hereillä.

Harmaalla alueella. Menomatka ei vaikuttanut kauhean lupaavalta..





Kalkkuna! Ite laitoin uuniin!

Wednesday, November 18, 2015

3v-4kk-18pv & 1v-0kk-24pv

Ruoanlaitto, ah tuskaa. Oon aika huono kombinaatio periaatteita ja kokkausahdistusta (eiihuohhh, mitähän me TÄLLÄ viikolla syötäis..). Lämpimän ruoan loihtiminen pöytään kahdesti päivässä on aargh. Varsinkin jos ei pysty taipumaan siihen, että ostaa eineksiä, vaan joku hitsin keppi ahterissa pakottaa marttyyrimaiseen [insert väräjävä ääni] kyyylllä minä lapsille kokkaan, kun kerran kotona ollaan, ei se ole mikään vaiva. Näin säästytään KEMIKAALEILTA ja LISÄAINEILTA.

Noniin. No, tässä kiroillessa kokkaillessa on tullut muutamia hyödyllisiä oivalluksia, jotka ajattelin jakaa teillekin. Oon nimittäin päässyt pisteeseen, jossa oon aika tyytyväinen lasten (erityisesti epäluuloisen valikoivan isomman) vihannes-in-take määrään ja huolimatta satunnaisista inspiraation totaalisista kuivumisista, ruokahuolto alkaa jotakuinkin taas hiljalleen rullailla. Ja myös: jämäruoat pääsee (usein) käyttöön! Tässäpä siis kootut vinkit ja oivallukset.

1) Tee siitä leipä / lätty / pyörykkä / pihvi / pizzapohja. Melkein mikä tahansa ylijäämäruoka taipuu tähän. Muussaat ainekset ja sekotat joukkoon kaurahiutaleita ja täysjyväjauhoja (täällä on self-raising -jauhoja, jotka ei oo täysjyvää, mutta tekee tosi hyvän koostumuksen). Sitten hauskasta, makurikkaasta taikinasta pyöräytät kurpitsa-peruna-couscous-sämpylät tai parsakaali-herne-pizzapohjan. Voila!

2) Tee siitä munakas. Again, melkein mikä tahansa taipuu tähän. Jäikö kana-ohrattoa yli? Ei hätää! Sekaan kananmunaa ja pannulle!

3) Tee siitä soppa. Tää on erityisesti isomman kohdalla aivan kultanen homma. Vihanneksia inhoava (ei koskisi juuri mihinkään vihannekseen pitkällä tikullakaan) isompi vetelee sosesoppia monta lautasellista kerrallaan. Plakkarissa on tällä hetkellä kolme bravuuria: viherkeitto (parsakaali, herne, kaali, kukkakaali, pinaatti + mahdollinen peruna / parsnip antamaan koostumusta), oranssikeitto (joku sekotus näitä bataatti, peruna, porkkana, talvikurpitsa) ja porkkanakeitto (porkkanaa + kookosmaitoa + inkivääriä ja jeeraa). Tarjoillaan raejuuston kera. Varaa monta lautasellista.

4) Tee siitä pastakastike / sekota couscoukseen. Toisinaan oon sekottanut couscoukseen esim. jotain noista sopista. Oon myös tehnyt oman pastakastikkseen, eli kaikki talon tomaatit (tai mahdollinen tomaattimurska kuivakaapista) ja sekaan mitä nyt keitettyjä vihanneksia valmiina löytyykään. Toimii myös pizzan tomaattikastikkeena. Soseutin kanssa kasan valkopapuja (ihan vaan kokeillakseni mitä lapset sanoo. Ite en oo mikään erityinen papujen ystävä huolimatta niiden terveyshyödyistä) ja sekotin pastaan. Päälle heitin vähän parmesaania. 

Ja mitä sanoi isompi? Voi kuulkaa, meinasin pudota tuolilta kun pöydän toiselta puolelta kuuluu yhtäkkiä KIITOS äiti, että teet näin hyvää ruokaa! Miten tämä onkin näin hyvää! Maista sinäkin! (en ollu ehtinyt vielä ottaa omalle lautaselle). Kokeilin välittömästi isomman otsaa, mutta ei sillä ollut kuumetta. 

Pienempi komppasi, että äh äh äh ja söi kanssa reilun annoksen.

Noniin, olkaa hyvä, eiköhän tässä ollut taas inspiraatiota vähäksi aikaa! Pitäisköhän hei alottaa oma kokkishow...

Tässä vielä kuva tästä jämäruoasta - pohja taisi olla quinoaa
ja päällä hapankermaa, kurpitsaa, punasipulia ja parsakaalia.

Tuesday, November 10, 2015

3v-4kk-10pv & 1v-0kk-14pv

Tuuli on ihan selkeesti  kääntynyt. Täällä alkoi talvi (vai sanoinko mä tän jo?). Aurinkoisetkin päivät saattaa olla vilposia, ilma on kirkas, raikas ja rapea. Varjot on pitkiä, illat lyhyitä. Eilen ukkosti. Ja satoi! Siis vettä! Siis ihan maahan asti ja paljon! Sattumoisin eilen oli kanssa meidän muuttokuorman kotiutumispäivä. Ei paljoo kamaa, ajateltiin, vähän sitä ja tätä vaan Lontoosta. 

Yhteen 60 (!!) itemiä - olkoonkin suhteellisen väljästi pakattua matskua, mutta silti. Hengittelen taas epätoivoa ulos ja optimismia sisään. Päätin myös, etten tosiaan rakenna lapsille mitään joulukalenteria, jossa on hauskoja pieniä yllätyksiä - krääsää on jo nyt ihan liikaa. Kyllä nää tästä vielä puretaan ja jokaiselle tavaralla löytyy paikka. Tulee aika, kun olkkarissa ei ole pahvin pahvia, eikä tarvi pidättää hengitystä, kun ympärillä huojuu täysiä ja tyhjiä laatikkopinoja huokaillen omaa hiillijalanjälkeään.

Ajelin eilen pimeessä sateessa kauppaan. Oli täkäläisittäin aika sateisen hyistä. Ja pimee. Ilman takkia tuli vilunväristyksiä ja yhtäkkiä olikin aika jouluinen olo. Ihan kuin marraskuu. Kylmä ja pimeä. Kuuntelin autossa musiikkia kaheksan vuoden takaa ja mietin miten kaukana oon. Silti jotkut olot osaa oikean musiikin kanssa edelleen palata.

Speaking of which. Isompi katsoi Frozenin (englanniksi, suomentelin siellä täällä lumivoimia) ja siitä lähtien se on pyydellyt päivittäin saada kuunnella prinsessamusiikkia. Se tarkottaa mm. sitä, että mun vähäistä aivokapasiteettia kuluu tällä hetkellä Frozen jukeboksin pyörittämiseen päässä. Great. Toisaalta, onhan ne aika hyviä biisejä ja onhan se ihan hienoa, että isompi istuu paikoillaan kuuntelemassa ison orkesterin musiikkia, jossa ei ole välttämättä edes laulua.

Meillä on nukkumajärjestelyt vähän muuttuneet. Isomman sänky tuli ja isompi pääsi omaan sänkyynsä nukkumaan (meidän sängyn vierelle). Pienemmän kanssa sovittiin (no okei, mä sovin), että lopetan yöimetykset - juttu, joka on ollut pinnalla jo jonkin aikaa tässä, mutta mulla ei ole ollut oikein voimavaroja tai kapasiteettia alottaa. Koko projekti on tuntunut suoraan sanottuna ihan epätoivoselta. Kun protestiahan siitä kuitenkin tulee ja kun pienempi protestoi, siihen herää koko naapurusto ja se tarkottaa, että jonkin aikaa koko perhe nukkuu huonosti.

Väsymyksen ja hallusinaatioiden rajamailla päätin kuitenkin yrittää ja mahdollisimman lempeesti. Ekana yönä imetin edelleen, mutta en antanut nukahtaa siihen, vaan pidin sylissä kunnes nukahti. Ja arvatkaa! Siis protestoihan se, mutta protestiksi riitti pari minuuttia kiukkua, jonka päätteeksi nukahdus! Pari minuuttia! Tokana yönä ei sitäkään vähää, vaan pelkkä syli kelpasi!

Eli yöimetykset on (suurinpiirtein) historiaa, mutta yöheräilyt ei. Viime yönä valvoin yli tunnin virkeä lapsi sylissäni jumppapallolla Let It Go:n pyöriessä päässä. Asiaan liittynee (myös) nuha, joka riivaa tällä hetkellä koko nuorisoa. Parempia öitä odotellessa... Oon päässyt taas pisteeseen, jossa aamu ei ala ilman kahvia.

Niin joo. Kävin Preschool fairessa. Yksi pieni halli tai iso huone, miten sitä nyt haluaakaan katsoa ja pari-kolkyt bootthia / pöytää, jokaisella oma preschool esittelyssään. Lähdin sieltä pää pyörällä ja kassi täynnä esitteitä. Illalla koitin saada jotain tolkkua niistä, mutta puolessa välissä alkoi tuntua siltä, että oon lukemassa tenttiin vikana iltana ilman Redbullia. Lannistuin.

Ollaan käyty nyt vissiin neljässä - viidessä? - vierailulla ja täydellistä matchiä ei oo vielä löytynyt (sikäli kun sellasta on olemassakaan). Päätin käydä tän viikon vielä ja sitten vaan täytyy alkaa tehdä päätöksiä. Ja siinähän mä olen erityisen hyvä. Päätöksissä.

Eli siis preschool-metsästyksen, tavaroiden purkamisen, kaupassa käymisen, huonekalujen etsimisen, päättämisen, ostamisen ja kasaamisen yms. välillä omaa aikaa vuorokaudessa on tasan suihkun verran, ja toisinaan jos lapset on hereillä, niin ne saattaa sniikkaa mukaan tähän 'omaan' aikaan. Again, nytkin pitäisi purkaa laatikoita. Opiskella preschooleja. Siivota keittiö. Laittaa ees pari tavaraa paikoilleen. Anyway, kertonee miksi blogin puolella on jopa tavallista hiljasempaa.

Niin joo, iltoja kanssa siivittää tää pienempi, joka ei tähän ikään mennessä ole vielä kovinkaan monena iltana nukahtanut illalla unille, jotka kestäisi sykliä, kahta pidempään heräämättä. Eli mitä ikinä yrittää tehdä, keskeytyksiä tulee viimeistään puolen tunnin välein ja välillä meno kiihtyy pariin minuuttiin unta kerrallaan. Tämä blogientry on tehty pienempi sylissä nukkuen. Suihku taitaa jäädä tältä illalta välistä. Jääkööt. Reppana tuhisija. Ei oo kivaa sairastaa.

Syys

Tuesday, November 3, 2015

Blogihaaste

Melkein ihan pyöreä luku: tämä on blogin 690 (julkaistu) postaus. Se on aika monta postausta. 

Mä sain 7-vuotislahjaksi isosiskolta päiväkirjan. Sen täyty olla aika merkittävää, koska mä edelleen muistan sen. Itseasiassa se on ainoa synttärilahja, jonka osaisin nimetä, jos nyt yhtäkkiä pitäisi muistella vuosien saatossa saamiani synttärilahjoja. 

Ja olihan se merkittävää! Sinne tallentui tärkeitä muistiinpanoja kuten <SISKO> ON TYHMÄ (jokainen sana kirjotettuna 7-vuotiaan kiukulla omalle sivulleen keltasella yliviivaustussilla) ja merkintä siitä, että äiti on kuumeessa. Viereen olin liimannut vaaleanpunaisen sydäntarran, jossa luki: hot mama.

Lukuisien päiväkirjojen jälkeen alotin blogin joskus - apua - 15 ja yli vuotta sitten. Kirjottelin ihan ekaan blogiini syvällisiä ajatuksia elämästä, ihmisistä ja sävyjä ja vivahteita, joita kumpusi mun taiteellisista syvyyksistäni. Luin tässä muutaman postauksen internetin arkistoista ja ne olikin (aivan yllättäen!) sekavaa dadaa ilman päätä ja häntää. Luojan kiitos niitä ei ole enää missään muualla tallella.

Bloggaaminen jatkui suhteellisen säännöllisenä, vaikka toisinaan vaihtui alusta (oma serveri / palveluntarjoaja), toisinaan kieli (suomi / englanti). Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että jutellessani miehen kanssa ekoja kertoja (hiukan huppelissa, kaverin häissä, siis ennen mitään seurusteluja), se meni paljastamaan stalkanneensa mua ja löytäneensä mun blogin. Ja seuranneensa sitä.

Sitten tulin raskaaksi. Oli pakko alottaa uusi blogi, koska en halunnut paljastaa raskautta maailmalle, mutta bloggaamisen tarve oli valtava (syytän arkistoija-dokumentoija-sukuani tästä). Anonyymi blogi siis aiheesta raskaana-apua-mitä-nyt (olkoonkin, että raskaus oli kuinka suunniteltu). En tosin miettinyt blogin otsikkoa ihan loppuun saakka. Pakko myöntää, että en kyllä ehkä enää jaksais olla gravid-raskaana, mutta nimenvaihtaminen niin haaankalaaaahh.

Eka postaus sisälsi kuvan positiivisesta raskaustestistä ja ihan hukassa olevan tyypin pohdintoja aiheesta mitä saan syödä mitä en saa tehdä mitä nyt mitä nyt. Sitten tein listan hankittavista asioista, jotka pitää olla kun vauva syntyy. Listasta löytyi mm. ensilusikka ja -haarukka. Todella ajankohtasta. Sitten dokumentoin jokaisen neuvolakäynnin, mittausten muutokset, painon heittelyn jne. kunnes lopulta syntyi laps. Sitten dokumentoin taas jokaisen neuvolakäynnin, mittausten muutokset, painon heittelyn.

Lopulta elämään tuli vähän muutakin, kuten töitä ja parkouria. Kunnes sitten tulin taas raskaaksi. Yritin muistaa välillä kirjottaa jostain neuvolakäynneistäkin, mutta oikeesti elämä oli räjähtämispisteessä täynnä kaikkea muuta.

.. ja siinä pisteessä taidetaan olla edelleen. Elämä räjähtämispisteessä kaikkea.

Miksi mä bloggaan. Miksi miksi.

Blogia (tätä) alotellessa mietin, että haluan dokumentoida. Haluan muistaa tän kaiken. Sitten mietin, että vitsi että olis kiva saada vertaistukea ja etsin jotain viiskyt äitiysblogia, joita aloin seurata. Sitten yhtäkkiä joku tuli kommentoimaan blogiin. Ja sitten joku toinen. Ja sitten joku urpo anonyymi, mutta unohdetaan nyt se.

Yhtäkkiä tuli vertaistukea! Niin paljon, että oon ihan oikeasti saanut pari ystävääkin ja jopa kaveriporukan blogin kautta!

Jengi pyörittää silmiä, jos joku sanoo 'bloggaavansa itselleen'. Mutta siis eikö tää nyt oo aikalailla just sitä? Bloggaan koska haluun dokumentoida koska haluun muistaa (ja siis tää blogi ei edes yksistään riitä sammuttamaan dokumentaation paloa! Mulla on meneillään myös Mom's 5 year one line diary. Tosin mä en pysty ylläpitämään kuin yhtä, toisin kuin Periaatteen Nainen (äh, en nyt löydä linkkiä joka todistaisi tämän oikeaksi), joka pistelee jokaiselle poikaselleen omaansa. Huh. Kudos!) 

Bloggaan, koska toivon että sieltä löytyy vertaistukea ja 'niin just, meillä kans!' -tyyppejä. Bloggaan, koska ... no emmä keksinytkään enää enempää.  Vai sanoinko jo, että itseilmaisua. Ajatusten jäsentelyä. Muistamista. Jos mä jollekin muulle tätä kirjotan kun ittelleni, niin se on noille parille tyypille, isommalle ja pienemmälle, jotka saa tän kaiken joskus luettavaksi.

Tää toisaalta myös kertoo aika paljon tän blogin sisällöstä ja luonteesta. Kyy-hyllähän tänne välillä joku satunnaispohdiskelu puoliraakana eksyy, mutta aikalailla tässä jauhetaan arkea, käydään läpi tapahtumia ja raportoidaan. Jos tästä blogista pitäis jotain tunnusmerkkejä antaa, niin sanoisin, että jokainen entry on noin 50% liian pitkä. Tämäkin. 

No mutta, eihän se ole toki mikään syy lopettaa. Raportoinpa nyt seuraavaksi, että ajattelin viime yönä lopettaa yöimetyksen. Pienemmän soidessa mun sylissä puolilta öin ajattelin, että älä nyt hullu nainen maanantai-yönä mitään imetyksiä lopeta. Viikonloppuna sitten kun saat nukkua päivät kun valvot yöt. Annoin siis mennä, mutta jäätiin pienemmän kanssa nukkumaan lastenhuoneen kokolattiamatolle. Heräsin seuraavan kerran (muistaakseni) puoli seiskalta aamulla. God bless.

Niin joo, siis tämä oli haaste, jonka sain mainiolta Onni-Annilta. Haasteen säännöt:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia. 
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan. 
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

Mä en silleen periaatteessa tykkää haastaa, mutta sanotaanko nyt vaikka että olisi kiinnostavaa kuulla näiden blogien tarinat:

1. PeNa


Aurinko, sadepilvi, sateenkaari, nurmikkoa. 


Saturday, October 31, 2015

3v-3kk-31pv & 1v-0kk-5

Ahh. Viikonloppu.

Pukeuduttiin eilen - minä ja tytöt - pandapukuihin ja käytiin miehen duunissa trick-or-treattaamassa. Ja hei don't worry, ei oltu ainoita. Päinvastoin, mesta hulisi naamioituja tyyppejä - isoja ja pieniä - heiluttelemassa kurpitsakorejaan varta vasten trick-or-treattaamista varten designoiduilla pisteillä.

Isompi oli odottanu tätä jo pitkin viikkoa, kun sen pandapuku tuli postissa. Että koska mennään isin töihin pandoina! Jännän käänteen tähän teki se, kun vasta siellä paikan päällä kerroin mitä niihin kurpitsakoreihin laitetaan (karkkia). Karkkia? Siis minulle??

Onneksi syötyään muutaman se jo unohti ne, eikä oo sen koommin niiden perään kyselly (more for me). Tätä varsinaista juhlapäivää vietettiin ihan tavallisena lauantaina, puistossakin käytiin. Vaikea asennoitua synkkään loka-marraskuuhun, kun täällä edelleen aurinko paistaa ja ulkona on helle ja erämaa. 

Noin muuten tässä elo alkaa tasaantua. Meillä ei ole vieläkään sohvaa (mutta on tilattu!). Mulla on social security number. Isommalle ei ole vieläkään pre-schoolia, kolmea ollaan käyty katsomassa ja paria haluaisin vielä vilkasta.

Btw, fun fact: täällä kolme+ vuotiaiden ryhmäkoot on regulaatioiden mukasesti 12 lasta per 1 aikuinen. Että repikää siitä kun Suomessa kauhistellaan (ja siis mun mielestä kyllä ihan aiheestakin) ryhmäkokojen kasvattamista tarhoissa.

Fun fact #2: Täällä lapset on tarhoissa kengät jalassa. Sisällä. Siis ulkokengät jalassa. Samat, jotka niillä on ulkona. Myös nukkuessaan. Miksi? Koska (Kalifornian regulaatioiden mukaisest) jos tulee joku emergency (tulipalo, maanjäristys jne.) niin ei ehdi laittaa kenkiä ja ei ole turvallista lähteä ulos sukkasiltaan.

Morro. Näin suomalaisena tuntuu aivan tajuttoman epähygieeniseltä, vaikka kuinka ei olis loskaa ja mutaa ulkona. Ja vaikka kuinka eivät ulkoilisi sateella (huoh - vaikkakin sadepäiviähän täällä on tyyliin never). Ja vaikka kuinka tilat sanitoitaisiin päivittäin.

Mutta joo. Ollaan käyty puistoissa. Ollaan käyty kaupoissa. Ollaan askarreltu kotona Halloween-koristeita (mun alkeellisilla askartelutaidoilla, onneksi isompi on silti ihan innoissaan). Ollaan käyty uimassa. Ollaan käyty kertaalleen jopa tossa naapurikylässä - San Francisco, ootte saattanu kuulla joskus - tutustumassa paikalliseen Heurekaan (no, yhteen niistä monista). Ollaan saatu päivärytmi taas hallintaan: pienempi nukkuu yhdet pitkät päikkärit iltapäivällä, mikä tekee elämästä aivan tosi paljon helpompaa.

Oikeastaan tässä on ollu tosi paljon tosi iisejäkin päiviä. Isompi on innostunut kaikenlaisesta askartelusta tosi paljon ja saattaa hyvin istua tunnin pöydän ääressä laittelemassa tarroja ja piirtämässä ja kirjottamassa kortteja (osaa kirjottaa oman nimensä lisäksi ainakin isi ja pappa). Ja sitten niitä voi lähettää Suomeen ja Lontooseen sukulaisille ja kavereille. Ja jos tämä ajottuu pienemmän päikkärien aikaan, niin mähän saatan suorastaan hengähtää välillä! Se on viime viikkojen jälkeen aika wow.


Pandat valmiina lähtöön!
Synkissä Halloween-tunnelmissa.



Monday, October 26, 2015

3v-3kk-26pv & 1v

Vuosi sitten olin epätoivonen. Steppailin ees taas, makoilin sohvalla, olin ihan varma, että mahaotus vol. 2 ei tänäänKÄÄN tuu ulos, ei koskaan, ei mitenkään! Saleen joutuvat käynnistämään ja siltikään ei tule!

Ja sitten AUH, isompi nukahti ja pienempi ilmotti, että nyt olis hyvä aika tavata. Lähdettiin Jorviin. Sanoin, että tartten varmaan epiduraalin ja sit meni, tota, varmaan sentti minuutissa avautumista ja totesin, että eiku nyt pitääkin ponnistaa. Tällä kertaa ei sattunu NIIIN julmetusti ja pystyin hengittämään supistusten välillä ja olemaan ponnistamatta kun ei kerran supista (isomman kohdalla halusin vaan sen ulos, että ponnistin, vaikkei supistanutkaan, ihassama, VAUVA ULOS!).

Ja sitten vauva oli ulkona ja sillä oli nenä vinossa, sanoi mies. Katoin vauvaa. Se oli täydellinen eikä sen nenässä tai missään ollut mitään vikaa. Taustalla soi suomi-iskelmä hiljasella. Itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla... (en tuu unohtamaan tätä yksityiskohtaa koskaan)

Jälkikäteen oon kavahtanut sitä, että vauva syntyi alle kolme varttia sairaalaan pääsystä. Mitä jos ei oltaiskaan ehditty tai jos olis ollut sulku? Myös kätilön vähän vakava kommentti, joka meni synnytyshumussa ohi: napanuora oli kiinni vain kalvossa - kaikki hyvin, mutta ilmeisesti komplikaatioiden riski (napanuora irtoaa synnytyksessä) oli huomattavasti suurempi. Varsinkin kun tätä ei tiedetty etukäteen. Sisällä kuristaa vieläkin, kun mietin tätä. Vaikka kaikkihan meni hyvin!

Pienempi on nykyään tosi paljon isompi pienempi. Syli alkaa olla enemmän tyhjä, koska pienempikin haluaa jo kävellä niin paljon ja käveleekin vauvaksi mun mielestä ihan hirmupitkiä matkoja. Ja kun sanon kävelee, tarkotan että juoksee.

Monella tapaa niin samanlainen kuin isosiskonsa. Monella tapaa niin erilainen. Haluaa minä ite niin monta asiaa jo nyt ja itsenäistyy kilometrejä päivässä. Ilmottaa tahtonsa hyvin selvästi, ymmärtää kaiken ja hymyilee paljon. 

Surin jo etukäteen, että pienempi ei tuu saamaan sellasia kunnollisia mummupappa-kokosuku-synttärijuhlia, eihän me tunneta täältä ketään. Tai siis, ei se pienempi niitä olis kaivannu, MINÄ olisin niitä kaivannut. Saada juhlistaa pienemmän ekaa synttäriä koko suvun kanssa.

Sen sijaan aamulla herättiin miehen lähdettyä jo töihin. Aamutoimien päätteeksi puettiin vähän fancymmät vaatteet päälle. Kaivoin kaapista maamon isommalle lähettämän paita-shortsi-setin, joka isommalla oli päällä omilla ekoilla synttäreillään ja puin pienemmälle. Nieleskelin vähän nostalgiaa ja mietin, että ehkä pienemmässä sittenkin on vähän samaa näköä isomman kanssa. Isompi valitsi itselleen oman lempimekkonsa, tädin tuliainen jo yli vuoden takaa.

Syötiin aamupalaa ja alettiin availla lahjoja. Olin hankkinut ihan oman nuken (jonka korvia pupu ei ole katsonut hampaillaan), koska se selkeästi on kiinnostunut nukeista (toisin kuin isompi aikoinaan). Mukana tuli myös 'Ensimmäiset 100 sanaa' -kirja. Tädiltään oli saanut lahjaksi nuken kerrossängyn, jonka sitten isomman toiveesta kasasin. (Hirveen helppoa ja hauskaa ruuvailla porakoneella kasaan jotain kahden pienen, malttamattoman apulaisen kanssa)

Iltapäivällä sisäleikkipuistoon ja illalla jaettiin yksi suklaamegamuffinssi perheen kesken (annoskoko suhteutettuna ikävuosiin). Kerroin isommalle, kuinka olin antanut sen 1-vuotissynttäreillä sille teelusikallisen juustokakkua ja se oli sylkenyt sen pois. Naurettiin.

Oli meillä ihan mukavat synttärit. 




Thursday, October 22, 2015

3v-3kk-22pv & 11kk-26pv

Meillä on nyt takana kolme kohtuullisen heikosti (onko nyt täysikuu?) nukuttua yötä täällä uudessa kämpässä. 

Aamut alkaa usein ihan sinisilmäisellä optimismilla, että hei joo! Kyllähän tämä tästä ja kaikkee! Täällähän on kiva asua! Sitten päivän mittaan, kun saan ..

rämmittyä läpi aamupalan,
nostettua pienemmän noin sata kertaa ulos jostain keittiön laatikosta / kaapista, 
kaivettua sen suusta ulos pahvinpalaset tai ulkoa sisään kulkeutuneet puusäleet (??), 
pelastettua sen käsistä isomman kirjat ennen kuin kaikki sivut on revitty irti, 
syöksyttyä nappaamaan sen ennen kuin se kiskoo lampun johdon puoliksi irti, työntää sormensa sinne väliin ja kuolee sähköiskuun (tämän maan töpselit oikeasti tekee sen),
juostua hakemaan sen pois läiskyttelemästä menemään vessanpöntöltä (koska isompi unohti oven auki),
rynnättyä estämään sitä tonkimasta keittiön roskista,
kerättyäni laatikoista / kaapeista tyhjennetyt tavarat takaisin paikoilleen,
etsittyä vaatteita matkalaukuista lapsille (ja itselle),
haalittuani kasaan kaikki isomman leikkihinsä ottamat ja piilottamat ei-lelut,
improvisoituani jotain lounasta jääkaapin random-aineksista,
haettuani jompikumpi (tai molemmat) lapsista pois telkkaritason päältä hyppimästä,
siivottua isomman tussinjäljet jostain mihin ne ei kuulu,

.. huomaan, että onkin jo ilta ja koti on edelleen aivan levällään, mikään tavara ei ole paikoillaan, lattiat on kuorrutettu vaatteilla, joille ei ole paikkaa. Mitään en ole kyennyt tekemään, koska jompi kumpi lapsi vie huomion (on kakkaylläriä, on vaarallisia paikkoja, on sisarusten välisiä kahinoita, on muksahduksia, you name it) ja huominen ei näytä sen paremmalta. Epätoivoon alan vaipua ma. Siis ei mun nytkään pitäisi olla bloggaamassa vaan tekemässä jotain hyödyllistä. Ehkä tilata Amazonilta jotain tarpeellista. Tai nukkua. Definitely nukkua!

Onneksi ollaan saatu nyt vähän beibiprooffattua tätä kämppää, mutta siis voi luoja ton pienemmän vahtimista. Se juoksee, siis KIRMAA järjetöntä vauhtia touhusta toiseen, tyhjentää jokaisen laatikon ja kiipee sisään, kokeilee kaikkea, kipeää kaikkialle ja syö kaiken. Ja isompi taas leikkii aika kokonaisvaltasia leikkejä, mieluiten kaikella ei-lelulla. Eli kokoajan on jotain hukassa ja menetän viimeisetkin univajeiset järjenrippeeni etsiskellessä tavaroita, jotka juuri äsken oli tossa. 

Myyrä on TAAS hukassa (for real) enkä jaksanu enää ees pahottaa kunnolla mieltäni (vaikka tämänkin katoaminen tuntuu aivan mysteeriltä, siis tuhkana tuuleen savuna ilmaan, mihin IHMEESEEN se on voinut hävitä??), vaan tilasin suoraan pari kappaletta niitä lisää ja mietittiin isomman kanssa, että taaskohan se lähti Suomeen.

Välillä mietin, kun on puhetta siitä, että äidit käyttää liikaa puhelintaan eikä interaktioi lastensa kanssa, notta missä välissä?? Jos mä katson puhelintani kahta sekuntia pidempään, niin koko paletti on jo hajonnut käsistä. Pienempi järsii keittiönroskiksesta löytämäänsä jauhelihapakettia ja isompi on ottanut leikkeihinsä talon lusikkavaraston ja siinä ohella kätkenyt hauskaa piiloleikkiä ajatellen maitotölkin kyljelleen sängyn alle, jossa se hiljaa tihkuttaa kokolattiamatolle.

No, ei tää nyt ole niin synkeetä oikeesti (vaikka epätoivon partaalla hetkittäin keikunkin). Täällä on aurinkoa ja aamuihin on tosiaan aika kiva herätä. Täällä on uima-allas, jonne isompi sai mutkin houkuteltua jo parina päivänä pienemmän päikkäreiden aikaan. Ja siis kyllähän me kikatettiin yhdessä, kun ison altaan vesi oli aivan järjettömän kylmää ja silti sinne porras kerrallaan hivuttauduttiin. Onneksi vieressä oli kanssa kuuma poreamme, jonne pääsee lämmittelemään.

Lisäksi meidän viikonlopun molemmat (huoh) Ikea-reissut meni aivan järjettömän hyvin lasten jaksamisen kannalta. Maanantai-iltana alkoi tosin stamina olla lopussa vähän kaikilta. 

Ja kyllähän isompi jaksoi mua kehua, kun paistoin tänään hätäpäissäni porkkanalättyjä päivälliseksi: Hyvä äiti, hyvä että teet tarkasti hyvää ruokaa.

Mutta siis viisasta isompaani lainaten:
Tulen niiiiiiin täyteen, että kädetkään ei jaksaa enää heilua. Sitten tyhjennyn taas, jotta voin täyttyä taas uudelleen.

Näin henkiseltä kannalta ollaan tossa tyhjässä kohdassa, mutta täyttymässä uudelleen. Kyllä nämä rutiinit tästä taas arjen tylsistyttää ihanan lempeäksi pyöräksi, joka vie mennessään.






Wednesday, October 14, 2015

3v-3kk-14pv & 11kk-18pv

Myyräpäivitys: myyrä löytyi seuraavana päivänä.

Kyselin sillon isommalta muistaako se yhtään mihin se myyrä olis voinut jäädä, johon isompi yhtäkkiä vakuutti varmasti, että se jäi kirjastoon tietokonepenkkien alle. Okei. Isomman muisti ja mielikuvitus näissä jutuissa kulkee aikalailla rinnatusten. Limittäin. Päällekäin. No anyway, en nyt ihan 100% aina luottaisi kaikkeen.

No anyway, ajeltiin kuitenkin seuraavana aamuna kirjastoon. Siellä juuri kirjaston tätönen teippasi myyrään lappua, jossa luki löytymisajankohta. Kivi vierähti sydämeltä. Myyrä palasi seikkailultaan. Meinasin alkaa nyyhkiä helpotuksesta.

Muita pävitiyksiä: meillä on asunto. Tosin ei se asunto, jonka parin päivän pähkäilyn jälkeen päätin haluavani, koska viivyteltiin ja toiset hakijat ehti tunnilla ennen meitä. Argh.



No, hyvähän se toinenkin asunto on. Mä en vaan tajua tätä näiden lattiamattofetissiä. Siis syntyykö amerikkalaiset vauvat joku alkuruokalusikka kädessään ja ei elämässään pudota yhtään murua lattialle vai miten - siis MITEN - nää oikein selviää ruokailusta (sormiruokailu tai nou, kyllä meille aina tulee sotkua, isommaltakin vielä)?! Entä sitten kun vaipat jää veks. Amerikkalaisilla taaperoilla ei tule pissavahinkoja? Nggghh. Onneksi vuokra on pienempi, 'ylijäämärahat' käytetään viikottaiseen siivoojaan, joka höyrypesuroi matot.

Muutto olisi ensi viikonloppuna / viikon alussa. Olisi tässä vähän ikeoitavaa. Oon myöskin alottanut tutustumispäivien bookkaamiset isomman pre-schoolia ajatellen. Ja uus babysitterikin pitäis löytää. Nngghh.

Muut asiat ei sitten ookaan edistyny. Kai. Paitsi paikallistuntemus. Käytiin katsomassa punapuita Friscon pohjoispuolella ja ajeltiin Golden Gaten yli siinä samalla. Olivat valtavia, erityisesti puut, vähän myös silta. 

Isompi oli innoissaan, kun luettiin, että siellä metsissä asuu paljon myyriä. Pettymys oli kova, kun yhtään myyrää ei nähnyt (vain peuraan poikasen), vaikka omamyyrä (kyllä, yhdyssana) väitti kyllä nähneensä. Toisaalta, omamyyrä kurkkikin nenä pitkällä niihin lukuisiin myyränkoloihin, joita siinä kävellessä nähtiin.

Käytiin kanssa jo viime vuodelta tutussa Golden Gate Parkissa karuselleineen. Taas oli kylmä ja kolea. Puisto kiva ja karuselli pyöri lujaa (erehdyin tulemaan mukaan 'no kyllähän pienemmänkin on päästävä kyytiin'). Musta on tullut tasan niin seniili, etten kestä lasten karusellia puolta minuuttia pidempään alkamatta voida pahoin. Terve.

Noin muuten päivät kuluu millon puistoissa (kirottu jäätelöauto!), millon sisäleikkipaikassa. Tänään yritettiin uimaan pienemmän päikkäreiden aikana. Näin jo mielessäni haavekuvia kuinka lillun kiireettä vedessä isomman leikkiessä leikkejään .. vaan ei (tietenkään). Pienempi heräsi ennen kuin ehdin kelluketta sanoa ja ei toivoakaan uudelleennukahtamisesta. Ei auttanut kun hakea sille uimavaippa ja uikkarit ja unohtaa kiireettömät lillumistoiveet.

Meillä täällä kovasti harjotellaan puhumista.

Isompi harjottelee rohkeesti heloun ja baibain sanomista vieraille (pakko sopeutua kulttuuriin) ja pienempi harjottelee sanojen toistelemista. Tänään huudahti kerran isomman perässä ihan kirkkaalla äänellä 'kattokaa!'. Toisinaan saattaa kuulua se kakka, myös piiloleikkien 'täällä' on aika suosittu.

Joo, kyllä täällä elämä alkaa olla tosi paljon valosempaa. Pakkasessakin alkaa olla taas ruokaa, eikä aina tarvi kiirepäivällisen hetkellä kääntyä couscouksen puoleen!

Redwoodseja

Wednesday, October 7, 2015

3v-3kk-7pv & 11kk-11pv

Mä en kestä, uusi myyräonnettomuus! Näyttää siltä, että se damn mole on taas kadonnut, tällä kertaa Redwood Cityyn. En tiiä miten selviän. Yhyy! Pitääkö mun tosiaan tilata myyräkaupasta niitä myyriä jollain paljousalennuksella, että voin vetästä hihasta aina uuden kun edellinen on lähteny uusille seikkailuille.. 

Ehkä me nyt kuitenkin käydään huomenna ajelemassa siellä Pumpkin Patchillä, josta tänään ostettiin kurpitsa Halloweenia varten ja jonne mentiin, kun isompi ei halunnut mennä meidän tavispuistoon, koska siellä oli jäätelöauto, jonka olemassaolo olisi harmittanut liikaa, kun jäätelöä ei kuitenkaan ollut luvassa. En kyllä muista nähneeni myyrää siellä mukana pomppulinnoissa hyppimässä, mutta en toisaalta keksi muutakaan selitystä. 

No. Voi kai olla, että se tuli kuitenkin mukana kirjastoon, jossa meidän oli tarkotus mennä arts & crafts -workshoppiin, mutta isompi halusikin lukea ja leikkiä niillä lapsille tarkotetuilla tietokoneilla. Mutta en mä kyllä muista sitä sielläkään nähneeni.

Autosta koitin etsiä, mies myös, mutta ei näkynyt. Se olisi nyt korkea aika löytää sieltä, koska vuokra-auto palautetaan kohta tarpeettomana. Ostettiin tänään auto. One task down, like a million to go.

So far meillä on siis auto. Miehellä on social security number, mulla on käsiteltävänä hakemus. Mies menee huomenna autokouluteoriakokeeseen, joka mullakin on jossain vaiheessa tässä edessä. Ei ole asuntoa (on vaan tää temporary housing), koska ei olla kyetty päättämään kahden välillä (pitäis varmaan tänään alkaa tehdä päätöksiä). Koska toisessa on vaaleankeltaiset seinät ja toisessa pidempi työmatka, mutta pienempi vuokra. Ja koska me ollaan surkeita tekemään päätöksiä.

No mutta, nyt on kurpitsa. Enää pitäis hankkia kunnon välineet, joilla siitä saa lyhdyn. Lisäksi pienempi sanoi ehkä ensimmäisen sanansa. Sana, jolla varmasti moni on alottanu puhumisensa. Ei, ei 'äiti'. 

Khak-ka.

Osuvaa, sama fiilis mullakin tässä. Vihaan asioiden hukkaamista. Seuraavaan myyrään ompelen GPS trackerin.

Myyrääää missä ooooleet?