Päästiin perille, ollaan täällä. Jetlag ihan jäätävä, meillä ei ole mitään rytmiä missään. Tämäkin postaus on ollut tässä keskeneräisenä, öö, viikon? Wanha, mut olcoon.
Syödään mitä sattuu millon sattuu ja nukutaan tai ei nukuta millon sattuu. Ja missä sattuu. Hankalaksi tämän tekee se, että tämmösten pienempien lasten kanssa ei voida mennä sellasella 'nooo, jokainen rytmissään' -hengessä, vaan jos lapsi valvoo, myös (yksi) aikuinen valvoo. Ja joskus (suurimman osan ajasta) lasten uniaika ei oikein tunnu sijottuvan hyvin vanhempien uniaikaan.
(Pääsin nukkumaan viime 'yönä' aamukasilta.)
Lennosta siis selvittiin. Ja olihan se helpompaa lentää yötä kohden, pienempi nukkui ehkä puolet matkasta, isompi sammui jossain vaiheessa Peppa Pigiensä äärelle ja sai kanssa useamman tunnin unta. Itsehän luonnollisesti en nukkunu ollenkaan. Pienempi veteli sikeitä mun sylissä (vaikka vieressä olis ollut tyhjä turvakaukalo....), enkä oikeen päässyt nukkumista kestävään asentoon siinä tuolilla.
Köpiksestäkin selvittiin, vaikkakin olihan se pitkän lennon jälkeinen tila aika karu. Ajatuskin uudesta noususta ja laskusta tuntui ihan sietämättömältä. Hyvänä puolena väsymys ja halu päästä pois oli niin voimakas, että unohdin pelätä koko lentoa. Lisäksi mä nukahdin jo nousun aikana (otsa turvakaukalon kahvaa vasten) ja heräsi tyyliin siihen, että töyssähdettiin maahan. Huh.
Suomikodissa ne perinteiset valmiina odottamassa: ruisleipää, karjalanpiirakkaa, leipäjuustoa. Makaroonilaatikkoa. Ylpeenä kattelin miten pienempikin ekaa kertaa elämässään veteli karjalanpiirakkaa. Jes! Ei ole vielä jenkit syöny sielua.
Mä kävin seuraavana päivänä hakemassa Isosta Ompusta lapsille toppavaatteet (vaikka kelejä kattellessa en ees tiiä pääsevätkö käyttöön??). Pari joululahjaakin vielä. Piparkakkujädeä ja nutellakaakao. Koko ajan vähän krapulaisen väsynyt olo. Paitsi yöllä, kun pitäisi nukkua. Paitsi jos lapset on hereillä yöllä, niin juuri sillon kyllä väsyttäisi itteä.
Eiliseltä pitkään odotetut kaveriporukan pikkujoulut. Ihanaa olla täällä.
Isompi on ihmetellyt miksi oli niin lyhyt aamu. Ja missä lumi on. Myöskin ajomatka lentokentältä kotiin tuntui pitkältä, mietiskeli ajettiinkohan vahingossa Suomen ohi.
Pienempi on liimaillut tarroja ahkerasti, kaulinnut piparitaikinaa, kiipeillyt tuolille ja pöydälle ja halunnut tehdä kaiken mitä isompikin. Paitsi nukkua.
Sanoinko, jetlag on ihan jäätävä. Tai siis helvetillinen. Siis jäätyneen helvetillinen. On ihan yksi ja hailee kuinka paljon tai ksoka pienempi on nukkunut tai ollut nukkumatta tai kuinka väsynyt tai virkeä se on. Se pitää sitkeesti kiinni Kaliforniarytmistään, joka tarkottaa päiväunia puolen yön aikaan ja yöunia iltapäivästä. Vaikka mitä hitsiä tekisi. Argh. Se tarkottaa myös tosi kiukkuista ja vähäunista äitiä, joka murisee, kun joku tulee hänen ja hänen perustarpeittensa väliin.
Isompi ja mies lähti Poriin sunnuntaina, me tultiin pienemmän kanssa perässä tiistaina. Nyt täällä Porissa serkkuja ja ihania yhteisserkusleikkejä, mutta myös sosiaalista harjottelua. Miksi serkkua harmittaa? Nyt minuakin harmittaa. En tahdo enää pelata serkun kanssa.
Sekin kertoo jotain, että onnistuin nyt vihdoin vasta ottamaan sen hetken, että sain kirjotettua postauksen loppun. Kokoajan jotain.
Syödään mitä sattuu millon sattuu ja nukutaan tai ei nukuta millon sattuu. Ja missä sattuu. Hankalaksi tämän tekee se, että tämmösten pienempien lasten kanssa ei voida mennä sellasella 'nooo, jokainen rytmissään' -hengessä, vaan jos lapsi valvoo, myös (yksi) aikuinen valvoo. Ja joskus (suurimman osan ajasta) lasten uniaika ei oikein tunnu sijottuvan hyvin vanhempien uniaikaan.
(Pääsin nukkumaan viime 'yönä' aamukasilta.)
Lennosta siis selvittiin. Ja olihan se helpompaa lentää yötä kohden, pienempi nukkui ehkä puolet matkasta, isompi sammui jossain vaiheessa Peppa Pigiensä äärelle ja sai kanssa useamman tunnin unta. Itsehän luonnollisesti en nukkunu ollenkaan. Pienempi veteli sikeitä mun sylissä (vaikka vieressä olis ollut tyhjä turvakaukalo....), enkä oikeen päässyt nukkumista kestävään asentoon siinä tuolilla.
Köpiksestäkin selvittiin, vaikkakin olihan se pitkän lennon jälkeinen tila aika karu. Ajatuskin uudesta noususta ja laskusta tuntui ihan sietämättömältä. Hyvänä puolena väsymys ja halu päästä pois oli niin voimakas, että unohdin pelätä koko lentoa. Lisäksi mä nukahdin jo nousun aikana (otsa turvakaukalon kahvaa vasten) ja heräsi tyyliin siihen, että töyssähdettiin maahan. Huh.
Suomikodissa ne perinteiset valmiina odottamassa: ruisleipää, karjalanpiirakkaa, leipäjuustoa. Makaroonilaatikkoa. Ylpeenä kattelin miten pienempikin ekaa kertaa elämässään veteli karjalanpiirakkaa. Jes! Ei ole vielä jenkit syöny sielua.
Mä kävin seuraavana päivänä hakemassa Isosta Ompusta lapsille toppavaatteet (vaikka kelejä kattellessa en ees tiiä pääsevätkö käyttöön??). Pari joululahjaakin vielä. Piparkakkujädeä ja nutellakaakao. Koko ajan vähän krapulaisen väsynyt olo. Paitsi yöllä, kun pitäisi nukkua. Paitsi jos lapset on hereillä yöllä, niin juuri sillon kyllä väsyttäisi itteä.
Eiliseltä pitkään odotetut kaveriporukan pikkujoulut. Ihanaa olla täällä.
Isompi on ihmetellyt miksi oli niin lyhyt aamu. Ja missä lumi on. Myöskin ajomatka lentokentältä kotiin tuntui pitkältä, mietiskeli ajettiinkohan vahingossa Suomen ohi.
Pienempi on liimaillut tarroja ahkerasti, kaulinnut piparitaikinaa, kiipeillyt tuolille ja pöydälle ja halunnut tehdä kaiken mitä isompikin. Paitsi nukkua.
Sanoinko, jetlag on ihan jäätävä. Tai siis helvetillinen. Siis jäätyneen helvetillinen. On ihan yksi ja hailee kuinka paljon tai ksoka pienempi on nukkunut tai ollut nukkumatta tai kuinka väsynyt tai virkeä se on. Se pitää sitkeesti kiinni Kaliforniarytmistään, joka tarkottaa päiväunia puolen yön aikaan ja yöunia iltapäivästä. Vaikka mitä hitsiä tekisi. Argh. Se tarkottaa myös tosi kiukkuista ja vähäunista äitiä, joka murisee, kun joku tulee hänen ja hänen perustarpeittensa väliin.
Isompi ja mies lähti Poriin sunnuntaina, me tultiin pienemmän kanssa perässä tiistaina. Nyt täällä Porissa serkkuja ja ihania yhteisserkusleikkejä, mutta myös sosiaalista harjottelua. Miksi serkkua harmittaa? Nyt minuakin harmittaa. En tahdo enää pelata serkun kanssa.
Sekin kertoo jotain, että onnistuin nyt vihdoin vasta ottamaan sen hetken, että sain kirjotettua postauksen loppun. Kokoajan jotain.
No comments:
Post a Comment