Monday, December 7, 2015

3v-5kk-7pv & 1v-1kk-11pv

Rakas pikkuinen isompi. Se oli mulle aika erityinen hetki, kun tänään painauduit mun syliin perhejoogan lopussa. Taustalla soi hiljainen, herkkä musiikki ja valot oli himmeällä. Kuten arvelinkin, että saattaisit, aloit nyyhkyttää hiljaa. Herkkä musiikki ja himmeät valot tekee sen. Rutistin sua lähemmäksi ja silitin vaaleita hiuksiasi. Tuntui, ettei tähän olisi oikeita sanoja. Mutta toivoin, että mun sydämen syke, joka varmasti kuulit, ehkä toisi turvaa. 

Yhtäkkiä mieleen tulvahti muisto ekasta kerrasta, kun musiikki sai sut itkemään. Se oli sillon kun olit maamon sylissä viimestä kertaa - voi taivas miten mulla onkin ikävä maamoa. Maamo kertoi lähtevänsä seuraavana aamuna lentokoneella pois niin aikasin, että sä vielä nukkuisit. Ja sitten me ei varmaan nähtäisi pitkään aikaan - vaikkakin vielä sillä hetkellä oli toive uudelleennäkemisestä.

Pyysit iltalauluksi sitä sun omaa kehtoalaulua, jota et ollut pyytänyt pitkään aikaan. Lauloin ja aloit itkeä. Pyysit uudestaan ja uudestaan ja mä lauloin. Ja sä itkit. En tuu koskaan unohtamaan sitä. Miten voi pieni alle kaksivuotias käydä läpi sellaista tunnemyllerrystä.

Sen jälkeen sitä iltalaulua ei ole laulettu. Jo ensimmäiset sanat ja sävelet saa sut kyyneliin.

Huokasin siellä joogatunnilla hiljaa ja puristin silmät kiinni. Silti yksi kyynel pääsi karkaamaan. 

Me ollaan jouduttu menemään aika paljon juttuja läpi yhdessä - sinä ja minä. Läheisten menetyksiä, muuttoja vieraaseen maahaan, sukulaisten ja ystävien ikävöintiä. Muutoksia yksi toisensa perään ja sopeutumista hirveellä vauhdilla. Koko sun elämän ajan ainakin joku isovanhempi on ollut Skypen takana.

Musta sä olet selviytynyt aivan käsittämättömän hienosti. Sopeudut ja otat asiat vastaan sellasina kuin ne tulee. Sillonkin kun elämä olisikin niin sekavaa, että joudut välillä kysymään missä me nyt siis ollaan, Suomessa vai Kaliforniassa vai Lontoossa. Oot kestänyt rutiinitonta elämää paljon paremmin kuin minä ja säilyttänyt positiivisen asenteen sillonkin kun mun kärsivällisyys on just nyt herneen kokoluokkaa.

Painoin pitkän suukon sun otsalle siellä joogassa. Halusin sun tietävän, että I know. Mä todellakin ymmärrän. Toivoin, että siitä välittyisi sulle kuinka rakas mulle sä olet. Kuinka mikään tai kukaan ei voi tulla sun ja mun väliin. Mitä ikinä meitä on vastassa, mihin ikinä me vielä päädytään ja mitä ikinä elämä meidän suuntaan heittää, mä olen tässä syli avoinna. Nyt ja aina.


5 comments:

  1. Kaunis ja liikuttava kirjoitus.

    ReplyDelete
  2. Voi pientä rakasta :'( <3

    ReplyDelete
  3. Oon lukenu tän monta kertaa ja itkenyt joka kerta. Kirjoitat niin kauniisti <3

    ReplyDelete