3v-5kk-13pv & 1v-1kk-17pv

Alkaa hiljalleen vallata paniikki. Enää pari päivää lähtöön. Ei me olla valmistauduttu mitenkään! Tai siis, aina välillä yritän vähän miettiä, että mitenkäs sitä pitäis nyt valmistautua. Sitten jollakulla on kakkahätä tai joku syö väriliitua tai joku haluaisi päästä kaapille, johon ei ihan ylety.

Niinä hetkinä, kun ehdin ajatella asiaa sekunnin pidempään, alkaa heti ahdistaa. 11 tuntia. Yksitoista tuntia. Kymmenen plus yksi. Ja eikä siinä vielä kaikki! Sen lisäksi vielä se viimenen - varmaan kaikkein tuskallisin osuus - pari tuntia Köpiksestä Suomeen. Mä vähän veikkaan, että lapset ei oo ainoita, jolla alkaa kisakunto olla aika finaalissa.

Mutta siis katsokaamme määränpäätä. Karjanpiirakkaa, isovanhempia, leipäjuustoa, ruisleipää, Pohjanpoikaa. Kavereita, joulua. Lanit. Ehkä jopa hiukan isovanhempien tuomaa vapaa-aikaa! Kyllä me kestetään. Tavalla tai toisella.

Tässä on ollut ihan hyvä viikko. Isompi kävi preschoolissa ja yhteensä kolmannen käynnin jälkeen totesi illalla preschoolin olleen päivän paras juttu. On kanssa ihan selkeesti riemuissaan siitä, että on alkanut pystyä kommunikoida emmanniksi. Meille tuli perjantaina pari äitiä lapsineen kylään ja heti ovelta isompi kohteliaasti avasi eteiskaapin ja totesi ylpeyttä äänessään: hiö. (ohjeistus mihin laittaa kengät / takki)

Pienempi sen sijaan on puskenut aivan järjettömänkokosta poskihammasta ulos. Ja as you can guess, täällä ei oo paljoo nukuttu. Muutamana iltana se heräsi melko pian nukahtamisen jälkeen ja valvoi 3-5 tuntia ennen seuraavaa nukahtamista. Siis aargh. Tällä hetkellä tilanne on se, että tyyppi retkottaa mun sylissä, mutta mun kädet onnistui grand escapessään ja nojailen ja kurkottelen todella epäergonomisesti sivulle kirjottaakseni läppärillä. Mutta hei, mitäpä bloginsa eteen ei tekisi, right? Tai pienemmän unien. Tai omien unien..

Hyvä oli viikonloppukin. Käytiin lauantaina isomman kanssa tutustumassa paikalliseen parkourskeneen. Ja sitten hoidettiin asioita tuolla ja täällä ja vielä se yks (eli ostettiin uusi koskettimisto ja Frozen -nuottivihko), kunnes lopulta käytiin jädellä. Ja siis vitsi että oli kivaa vaihteeksi näin. Ihan vaan isompi ja mä. Isompi on jo niin iso, että sen kanssa voi hoitaa kaikkia juttuja ilman hermojen ratkeemista. Meidän kummankaan siis.

Sunnuntaina satoi. Siis joo-o! Täällä! Vettä ja maahan asti! Käytiin hyppimässä vesilätäköissä ja mä lähdin vielä vuosittaiselle kampaamokäynnilleni. 

Sitten on pakko kertoa vielä yksi incidentti, josta tuli vaan aivan järjettömän hyvä mieli:

Meillä oli playdate aupairinsa kanssa kyläilemässä. Vähän ennen lähtöä mukaan tuli myös meidän babysitteri, joka todella hauskuutti lapsia oikeen olan takaa.

Lähdön hetkellä playdate tyttönen sai kuitenkin raivarin, ei olisi halunnut lähteä ollenkaan. Aupair vähän hapuillen yritti lohduttaa, että saat leikkiä sitten preschoolissa taas ja ei mitään hätää, kaikki ihan hyvin. Tullaan joku toinen kerta taas kylään. Ei hätää.

Katselin sitä hetken, mutta tilanne ei rauhottunut ollenkaan, vaan ehkä jopa vähän paheni. Tyttö kiljui ja töni aupairia ja oli todella kiukkunen. Istuin sen viereen (isompi sylissäni) ja sanoin, että leaving makes you really upset. 

Tyttö hiljeni vähän ja vilkasi mua. You really wish you could stay longer. You had SO much fun playing with us! Tyttö kuunteli ja alkoi rauhottua. Jatkoin sanottamista, tyttö oli kokoajan rauhallisempi ja luottavaisempi.

You really wouldn't want to go just yet. You'd much rather stay and play and listen to Frozen -songs. Tyttö oli jo ihan täysin rauhottunut ja nyökkäsi. We'd really like it if you came and played with us again sometime. Tyttö hymyili ja  nyökkäsi uudestaan. What do you think, maybe [aupair] also has a Frozen song on her phone? Would you like to listen to it on your way to the preschool?

Tässä vaiheessa tyttönen oli jo ihan iloinen, tyytyväinen ja vilkutteli iloisesti heiheit. Ja mä olin oikeasti aika ällistynyt. Tää meni suoraan kuin jostain kirjan esimerkistä, jota lukiessa tulee vähän sellanen mjoo, kuulostaa kyllä vähän optimistiselta -fiilis. Mutta ihan oikeasti se meni näin, vannon! 

Siistii tää oli mulle myös siksi, etten oo koskaan päässyt harjottamaan tota sanottamista noin kiukkuselle lapselle (koska isompi ei koskaan saa noin intensiivisiä raivareita), enkä ole aiemmin saanut noin dramaattista muutosta tilanteeseen. Tuli ihan superhyvä mieli, kaikkien puolesta.

[PS. jos tää sanottaminen oli sulle vierasta, niin suosittelen TODELLA lämpimästi lukasemaan kirjan How to talk so kids will listen & Listen so kids will talk - antaa hyvät työkalut, joilla pelastaa monet tilanteet]

Mutta joo, off to the other side!

Käytiin soitinkaupassa ostamassa koskettimisto. Isompi olisi
halunnut myös kitaran. Ton punasen tossa.