Monday, December 28, 2015

3v-5kk-28pv & 1v-2kk-2pv

Okei, jetlag on edelleen niskan päällä. Lapset menee nukkumaan miten sattuu. Herää myös miten sattuu. Mä yritän nukkua öisin, aina välillä jompikumpi jälkikasvusta valvottaa. Virkein ajanjakso mun päivää sijottuu puolen yön ympärille (huolimatta menneestä yöstä). Kroppa on edelleenkin ihan wtf-tilassa.

Yritettiin ulkoillakin. Kovan MULLON KUUMA -karjumisen (ja pienemmän sanattomamman, mutta sitäkin kovaäänisemmän) protestoinnin jälkeen onnistuttiin vääntäytymään ulos. Kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Sinä aikana pienempi meinasi nukahtaa keinuun, isompi potki jäistä hiekkalaatikkoa mitä me nyt tehtäisiin?, mä näppäsin ihan kivan valokuvan. Otin pienemmän ulos keinusta vähän jalottelemaan, mikä tarkoitti lähinnä klompsottelemista uusilla, hankalilla, painavilla Soreleilla ja muutaman askeleen välein avun karjumista downward facing dogista, josta ei päässy omin neuvoin ylös.

Tultiin kotiin syömään nallepastaa (ekaa kertaa ostin!), josta isompi ihasteli miten sinä osasitkin tehdä tämmöset?

Joo, joulukin meni. Oltiin Porin täyshoidossa (anoppila), nukuttiin (välillä) pitkään, syötiin paljon, juteltiinkin ja jotenkin aika kului ihan hirveän nopeesti. Vähän olin lukevinani kirjaa (josta varmasti tulen vielä sanomaan joskus jotain täälläkin), mutta kaikki sellanen 'ah, loikoilen tässä sohvalla ilman häiriötä' oli kadoksissa. Vaikka siis olihan lepposaa. Ei paljoo ulkoiltu. Hyvä kun päivänvalo ehdittiin nähdä. Hoilasin Let it Go:ta isomman piano- ja serkkutytön tanssisäestyksellä. 

Lahjoja saatiin läjäpäin. Tai siis erityisesti lapset sai. Ihan liikaa. Silleen kiitollisesti ja kaikki se hyväntahtoisuus avosylin vastaanottaen toki (ja toki itsekin ihan syyllisenä, kun nyt tuli tää eka joulu, jollon isommalle oli helppoa ostaa lahjoja, koska tiesi mitä se haluaisi ja tiesi sen arvostavan). Mutta siis se tavaramäärä. Kun päästään kotiin, heitetään lahjotetaan puolet leluista pois. Gnnh. 

Ostin isommalle lahjaksi Frozen Elsa -prinsessamekon. Kyllä, ristiriitaista. Samaan aikaan en haluaisi kasvattaa lapsen päässä stereotypiaa, joka tekee tytöistä prinsessoita. Mutta toisaalta, en todellakaan aio olla isomman esteenä matkallaan itsetoteuttamisen vuorella. Saa olla mitä haluaa. Vaikka se prinsessa. Tai siis Elsa. Tai oikeastaan on maininnut muutamaan otteeseen, että tykkää kyllä enemmän Annasta, koska ne Elsan lumivoimat vähän jännittää. Jostain syystä H&M ei myynyt Anna-mekkoa. Silti rakastaa mekkoa.

Ajeltiin eilen Porista takasin Espooseen. Mies tekee päivisin töitä, me yritetään tehdä jotain muuta. Tänään käytiin pienemmän nukkuessa päikkäreitä kotona isomman kanssa kaksin dösällä Ompussa ostamassa vähän askartelutarvikkeita ja pienemmälle verkkarit. Siinä kävellessä (en tosiaankaan mitään rattaita ottanu mukaan) mietin miten helppoa ja siistiä yhden (näin ison) lapsen kanssa meneminen ja tuleminen on. 

Joo, kahden lapsen äitinä perspektiivi on muuttunut aivan täysin yhden lapsen kanssa olemiseen. Pienemmänkin kanssa kahdestaan olisin voinut ihan hyvin mennä. Yhden lapsen kanssahan kaikki on ihan piece of cake! Kahden kanssa alkaa sitten hiki vähän valua kun yrittää ostaa nettiliittymää ja modeemia ja molemmat karjuu kuorossa vierellä.

Anyway, täällä vielä ollaan. Saunotaan kanssa ja tavallaan oon ihan tyytyväinen näihin pakkasiin. Lunta kanssa saisi tulla vielä oikein kunnolla, niin saisi isompi siitäkin hyvän muiston. Sit voitaisiinkin palata Kalifornian lämpöön. Tää Suomi-reissu on vähän niinkuin käänteinen aurinkoloma. 

Mun sähköpostissa on itse itselleni lähettämä artikkeli edelleen avaamattomana, mutta pelkkä otsikko on ihanan lohduttava: Älä usko ajatuksiasi tai tunteitasi väsyneenä.



Downward facing AARRRGGHHH!!

Myös myyrä osallistuu.

Wednesday, December 23, 2015

3v-5kk-23pv & 1v-1kk-27pv

Päästiin perille, ollaan täällä. Jetlag ihan jäätävä, meillä ei ole mitään rytmiä missään. Tämäkin postaus on ollut tässä keskeneräisenä, öö, viikon? Wanha, mut olcoon.

Syödään mitä sattuu millon sattuu ja nukutaan tai ei nukuta millon sattuu. Ja missä sattuu. Hankalaksi tämän tekee se, että tämmösten pienempien lasten kanssa ei voida mennä sellasella 'nooo, jokainen rytmissään' -hengessä, vaan jos lapsi valvoo, myös (yksi) aikuinen valvoo. Ja joskus (suurimman osan ajasta) lasten uniaika ei oikein tunnu sijottuvan hyvin vanhempien uniaikaan.

(Pääsin nukkumaan viime 'yönä' aamukasilta.)

Lennosta siis selvittiin. Ja olihan se helpompaa lentää yötä kohden, pienempi nukkui ehkä puolet matkasta, isompi sammui jossain vaiheessa Peppa Pigiensä äärelle ja sai kanssa useamman tunnin unta. Itsehän luonnollisesti en nukkunu ollenkaan. Pienempi veteli sikeitä mun sylissä (vaikka vieressä olis ollut tyhjä turvakaukalo....), enkä oikeen päässyt nukkumista kestävään asentoon siinä tuolilla.

Köpiksestäkin selvittiin, vaikkakin olihan se pitkän lennon jälkeinen tila aika karu. Ajatuskin uudesta noususta ja laskusta tuntui ihan sietämättömältä. Hyvänä puolena väsymys ja halu päästä pois oli niin voimakas, että unohdin pelätä koko lentoa. Lisäksi mä nukahdin jo nousun aikana (otsa turvakaukalon kahvaa vasten) ja heräsi tyyliin siihen, että töyssähdettiin maahan. Huh.

Suomikodissa ne perinteiset valmiina odottamassa: ruisleipää, karjalanpiirakkaa, leipäjuustoa. Makaroonilaatikkoa. Ylpeenä kattelin miten pienempikin ekaa kertaa elämässään veteli karjalanpiirakkaa. Jes! Ei ole vielä jenkit syöny sielua.

Mä kävin seuraavana päivänä hakemassa Isosta Ompusta lapsille toppavaatteet (vaikka kelejä kattellessa en ees tiiä pääsevätkö käyttöön??). Pari joululahjaakin vielä. Piparkakkujädeä ja nutellakaakao. Koko ajan vähän krapulaisen väsynyt olo. Paitsi yöllä, kun pitäisi nukkua. Paitsi jos lapset on hereillä yöllä, niin juuri sillon kyllä väsyttäisi itteä.

Eiliseltä pitkään odotetut kaveriporukan pikkujoulut. Ihanaa olla täällä.

Isompi on ihmetellyt miksi oli niin lyhyt aamu. Ja missä lumi on. Myöskin ajomatka lentokentältä kotiin tuntui pitkältä, mietiskeli ajettiinkohan vahingossa Suomen ohi.

Pienempi on liimaillut tarroja ahkerasti, kaulinnut piparitaikinaa, kiipeillyt tuolille ja pöydälle ja halunnut tehdä kaiken mitä isompikin. Paitsi nukkua.

Sanoinko, jetlag on ihan jäätävä. Tai siis helvetillinen. Siis jäätyneen helvetillinen. On ihan yksi ja hailee kuinka paljon tai ksoka pienempi on nukkunut tai ollut nukkumatta tai kuinka väsynyt tai virkeä se on. Se pitää sitkeesti kiinni Kaliforniarytmistään, joka tarkottaa päiväunia puolen yön aikaan ja yöunia iltapäivästä. Vaikka mitä hitsiä tekisi. Argh. Se tarkottaa myös tosi kiukkuista ja vähäunista äitiä, joka murisee, kun joku tulee hänen ja hänen perustarpeittensa väliin.

Isompi ja mies lähti Poriin sunnuntaina, me tultiin pienemmän kanssa perässä tiistaina. Nyt täällä Porissa serkkuja ja ihania yhteisserkusleikkejä, mutta myös sosiaalista harjottelua. Miksi serkkua harmittaa? Nyt minuakin harmittaa. En tahdo enää pelata serkun kanssa.

Sekin kertoo jotain, että onnistuin nyt vihdoin vasta ottamaan sen hetken, että sain kirjotettua postauksen loppun. Kokoajan jotain.





Sunday, December 13, 2015

3v-5kk-13pv & 1v-1kk-17pv

Alkaa hiljalleen vallata paniikki. Enää pari päivää lähtöön. Ei me olla valmistauduttu mitenkään! Tai siis, aina välillä yritän vähän miettiä, että mitenkäs sitä pitäis nyt valmistautua. Sitten jollakulla on kakkahätä tai joku syö väriliitua tai joku haluaisi päästä kaapille, johon ei ihan ylety.

Niinä hetkinä, kun ehdin ajatella asiaa sekunnin pidempään, alkaa heti ahdistaa. 11 tuntia. Yksitoista tuntia. Kymmenen plus yksi. Ja eikä siinä vielä kaikki! Sen lisäksi vielä se viimenen - varmaan kaikkein tuskallisin osuus - pari tuntia Köpiksestä Suomeen. Mä vähän veikkaan, että lapset ei oo ainoita, jolla alkaa kisakunto olla aika finaalissa.

Mutta siis katsokaamme määränpäätä. Karjanpiirakkaa, isovanhempia, leipäjuustoa, ruisleipää, Pohjanpoikaa. Kavereita, joulua. Lanit. Ehkä jopa hiukan isovanhempien tuomaa vapaa-aikaa! Kyllä me kestetään. Tavalla tai toisella.

Tässä on ollut ihan hyvä viikko. Isompi kävi preschoolissa ja yhteensä kolmannen käynnin jälkeen totesi illalla preschoolin olleen päivän paras juttu. On kanssa ihan selkeesti riemuissaan siitä, että on alkanut pystyä kommunikoida emmanniksi. Meille tuli perjantaina pari äitiä lapsineen kylään ja heti ovelta isompi kohteliaasti avasi eteiskaapin ja totesi ylpeyttä äänessään: hiö. (ohjeistus mihin laittaa kengät / takki)

Pienempi sen sijaan on puskenut aivan järjettömänkokosta poskihammasta ulos. Ja as you can guess, täällä ei oo paljoo nukuttu. Muutamana iltana se heräsi melko pian nukahtamisen jälkeen ja valvoi 3-5 tuntia ennen seuraavaa nukahtamista. Siis aargh. Tällä hetkellä tilanne on se, että tyyppi retkottaa mun sylissä, mutta mun kädet onnistui grand escapessään ja nojailen ja kurkottelen todella epäergonomisesti sivulle kirjottaakseni läppärillä. Mutta hei, mitäpä bloginsa eteen ei tekisi, right? Tai pienemmän unien. Tai omien unien..

Hyvä oli viikonloppukin. Käytiin lauantaina isomman kanssa tutustumassa paikalliseen parkourskeneen. Ja sitten hoidettiin asioita tuolla ja täällä ja vielä se yks (eli ostettiin uusi koskettimisto ja Frozen -nuottivihko), kunnes lopulta käytiin jädellä. Ja siis vitsi että oli kivaa vaihteeksi näin. Ihan vaan isompi ja mä. Isompi on jo niin iso, että sen kanssa voi hoitaa kaikkia juttuja ilman hermojen ratkeemista. Meidän kummankaan siis.

Sunnuntaina satoi. Siis joo-o! Täällä! Vettä ja maahan asti! Käytiin hyppimässä vesilätäköissä ja mä lähdin vielä vuosittaiselle kampaamokäynnilleni. 

Sitten on pakko kertoa vielä yksi incidentti, josta tuli vaan aivan järjettömän hyvä mieli:

Meillä oli playdate aupairinsa kanssa kyläilemässä. Vähän ennen lähtöä mukaan tuli myös meidän babysitteri, joka todella hauskuutti lapsia oikeen olan takaa.

Lähdön hetkellä playdate tyttönen sai kuitenkin raivarin, ei olisi halunnut lähteä ollenkaan. Aupair vähän hapuillen yritti lohduttaa, että saat leikkiä sitten preschoolissa taas ja ei mitään hätää, kaikki ihan hyvin. Tullaan joku toinen kerta taas kylään. Ei hätää.

Katselin sitä hetken, mutta tilanne ei rauhottunut ollenkaan, vaan ehkä jopa vähän paheni. Tyttö kiljui ja töni aupairia ja oli todella kiukkunen. Istuin sen viereen (isompi sylissäni) ja sanoin, että leaving makes you really upset. 

Tyttö hiljeni vähän ja vilkasi mua. You really wish you could stay longer. You had SO much fun playing with us! Tyttö kuunteli ja alkoi rauhottua. Jatkoin sanottamista, tyttö oli kokoajan rauhallisempi ja luottavaisempi.

You really wouldn't want to go just yet. You'd much rather stay and play and listen to Frozen -songs. Tyttö oli jo ihan täysin rauhottunut ja nyökkäsi. We'd really like it if you came and played with us again sometime. Tyttö hymyili ja  nyökkäsi uudestaan. What do you think, maybe [aupair] also has a Frozen song on her phone? Would you like to listen to it on your way to the preschool?

Tässä vaiheessa tyttönen oli jo ihan iloinen, tyytyväinen ja vilkutteli iloisesti heiheit. Ja mä olin oikeasti aika ällistynyt. Tää meni suoraan kuin jostain kirjan esimerkistä, jota lukiessa tulee vähän sellanen mjoo, kuulostaa kyllä vähän optimistiselta -fiilis. Mutta ihan oikeasti se meni näin, vannon! 

Siistii tää oli mulle myös siksi, etten oo koskaan päässyt harjottamaan tota sanottamista noin kiukkuselle lapselle (koska isompi ei koskaan saa noin intensiivisiä raivareita), enkä ole aiemmin saanut noin dramaattista muutosta tilanteeseen. Tuli ihan superhyvä mieli, kaikkien puolesta.

[PS. jos tää sanottaminen oli sulle vierasta, niin suosittelen TODELLA lämpimästi lukasemaan kirjan How to talk so kids will listen & Listen so kids will talk - antaa hyvät työkalut, joilla pelastaa monet tilanteet]

Mutta joo, off to the other side!


Käytiin soitinkaupassa ostamassa koskettimisto. Isompi olisi
halunnut myös kitaran. Ton punasen tossa.

Monday, December 7, 2015

3v-5kk-7pv & 1v-1kk-11pv

Rakas pikkuinen isompi. Se oli mulle aika erityinen hetki, kun tänään painauduit mun syliin perhejoogan lopussa. Taustalla soi hiljainen, herkkä musiikki ja valot oli himmeällä. Kuten arvelinkin, että saattaisit, aloit nyyhkyttää hiljaa. Herkkä musiikki ja himmeät valot tekee sen. Rutistin sua lähemmäksi ja silitin vaaleita hiuksiasi. Tuntui, ettei tähän olisi oikeita sanoja. Mutta toivoin, että mun sydämen syke, joka varmasti kuulit, ehkä toisi turvaa. 

Yhtäkkiä mieleen tulvahti muisto ekasta kerrasta, kun musiikki sai sut itkemään. Se oli sillon kun olit maamon sylissä viimestä kertaa - voi taivas miten mulla onkin ikävä maamoa. Maamo kertoi lähtevänsä seuraavana aamuna lentokoneella pois niin aikasin, että sä vielä nukkuisit. Ja sitten me ei varmaan nähtäisi pitkään aikaan - vaikkakin vielä sillä hetkellä oli toive uudelleennäkemisestä.

Pyysit iltalauluksi sitä sun omaa kehtoalaulua, jota et ollut pyytänyt pitkään aikaan. Lauloin ja aloit itkeä. Pyysit uudestaan ja uudestaan ja mä lauloin. Ja sä itkit. En tuu koskaan unohtamaan sitä. Miten voi pieni alle kaksivuotias käydä läpi sellaista tunnemyllerrystä.

Sen jälkeen sitä iltalaulua ei ole laulettu. Jo ensimmäiset sanat ja sävelet saa sut kyyneliin.

Huokasin siellä joogatunnilla hiljaa ja puristin silmät kiinni. Silti yksi kyynel pääsi karkaamaan. 

Me ollaan jouduttu menemään aika paljon juttuja läpi yhdessä - sinä ja minä. Läheisten menetyksiä, muuttoja vieraaseen maahaan, sukulaisten ja ystävien ikävöintiä. Muutoksia yksi toisensa perään ja sopeutumista hirveellä vauhdilla. Koko sun elämän ajan ainakin joku isovanhempi on ollut Skypen takana.

Musta sä olet selviytynyt aivan käsittämättömän hienosti. Sopeudut ja otat asiat vastaan sellasina kuin ne tulee. Sillonkin kun elämä olisikin niin sekavaa, että joudut välillä kysymään missä me nyt siis ollaan, Suomessa vai Kaliforniassa vai Lontoossa. Oot kestänyt rutiinitonta elämää paljon paremmin kuin minä ja säilyttänyt positiivisen asenteen sillonkin kun mun kärsivällisyys on just nyt herneen kokoluokkaa.

Painoin pitkän suukon sun otsalle siellä joogassa. Halusin sun tietävän, että I know. Mä todellakin ymmärrän. Toivoin, että siitä välittyisi sulle kuinka rakas mulle sä olet. Kuinka mikään tai kukaan ei voi tulla sun ja mun väliin. Mitä ikinä meitä on vastassa, mihin ikinä me vielä päädytään ja mitä ikinä elämä meidän suuntaan heittää, mä olen tässä syli avoinna. Nyt ja aina.


Sunday, December 6, 2015

3v-5kk-6pv & 1v-1kk-10pv

Mulla oli jo pitkä, syvällinen lusikka tossa viime viikolla somessa tilaa ottaneessa lasten fyysinen kurinpito -sopassa. Mutta kuten tavallista, tommosille postauksille käy viime tinkaan 'äh, emmä taida'. Jotta nyt ei kuitenkaan ihan täysin aihetta ohitettaisi, niin vinkkejä (löyhästi) aiheeseen liittyen, olkaa hyvä!

* Vinkki 1: kun tekis mieli läimästä, ota lapsi syliin. Ihan oikeesti! Just sillon kun vähiten tekis mieli! Kokeile! Kerro sitten mitä kävi.

* Vinkki 2: Lapsi (kuten sun puoliso, naapurin Pena tai se todella ärsyttävä duunikaveri, joka ei osaa tukkia suutaan vaan täyttää koko toimistotilan valituksellaan) ei ole sun omaisuutta enempää kuin Ukraina Putinin. Vertauksena voit pohtia oletko puolisosi omistuksessa ja olisiko puolisollasi oikeutta tukistaa sua, vaikka se tekis sen vain sillon, kun oot erityisen rasittava etkä tottele ollenkaan. (Vinkki 2.5: ostamasi sohvatyyny on sun omaisuutta, sitä saa läimiä.)

* Vinkki 3: Ja nyt seuraa oikea pro tip! Pysähdy sekunniksi miettimään mikä oikeastaan ärsyttää. Entä jos se onkin, että mä VIHAAN myöhästyä! Mua ottaa todella paljon päähän piirrosjäljet seinässä, haluan että täällä on puhtaat seinät! Mä pelästyin kuoliaaksi, että juokset auton alle! Mua ÄRSYTTÄÄ siivota kurajälkiä lattiasta! Sano vaan ääneen!

Vinkki 4: Vanhempina meidän vastuu on antaa lapsille työkalut ja eväät elämään. Toinen pro tip: sen opettaminen, että jos joku ärsyttää, sitä saa fyysisesti rankaista ei ole hyvä työkalu tai eväs. 


Noniin, in other news: 

1) Isompi alotti preschoolin.

En oo ikinä jättänyt isompaa itkien mihinkään (no, ehkä joskus miehen kanssa kotiin, mutta sitä ei lasketa), mutta nyt tuli sitten sekin eka kerta. Pyysin, että soittavat jos kymmenen minuutin kuluttua vielä surettaa. No suretti. Palasin paikalle ja isompi olikin sitten just rauhottunut, mutta oli aika surkeana siinä (ja vaikutti vähän yllättyneeltä mun paluusta).

Mentiin yhdessä sisälle ja isompi alkoikin heti muiden mukana askarrella. Kattelin sitä vartin siinä ja totesin, että mä voisin lähteä käymään kaupassa. Isompi vilkasi mua ilosesti ja huikkas heihei!

Ou-kei. Olin poissa sitten about tunnin ja palasin niiden lounaalle. Löysin isomman sieltä muiden mukana syömästä ja pyytämässä (kuuluvaan, ujostelemattomaan ääneen): more apple, more apple!

Lähdettiin kotiin ja isompi tiedusteli autossa miksi olin aluksi ollutkin vaan niin vähän aikaa poissa. Ilmeisesti (ja VANNON että lupasin palata kyllä hakemaan sitä) sille oli jäänyt sellanen käsitys, että mä en palaisi .. ehkä koskaan? Sanoi myös, että varmaan ensi kerralla preschooliin mennessä vähän jännittää, mutta se varmaan menee sitten ohi.

2) Isompi kävi lääkärissä.

Ennen preschoolin alkua piti käydä lääkärissä. Koska lääkärikäynti oli isommalle ensimmäinen laatuaan, siihen kuului kokonainen physical examination mukaan (täällä valitaan jotkut omat lääkärit, että aina olis sama lääkäri vastaanotolle mennessä). Lääkärikäynnillä oli myös tarkotus keskustella tarviiko isomman ottaa DTap -rokote nyt vai odotellaanko ensi kesään asti, jollon se olisi ohjelmassa muutenkin.

Lääkäri katteli rokotekortin läpi ja tuomio tuli: suosittelisivat neljää (4!) rokotetta. Nielasin. Huonoja uutisia isommalle. Ja hetken päästä sairaanhoitaja palasi mukanaan VIISI (5!!) piikkiä.

Tuberkuloositesti-piikki onneksi saatiin heivattua pois, samoin influenssarokote. Sen sijaan jäljelle jäi HiB, DTap (annetaan täällä erillisinä rokotteina) ja PCV. Huokasin, pistin Frozen-lauluja soimaan Youtubesta ja otin isomman syliin valmiina lohduttamaan. Ensimmäinen piikki, toinen piikki ja kolmas piikki. Isompi vilkasi välillä pistettävää käsivarttaan, mutta ilmekään ei värähtänyt. Ei kyyneleen kyyneltä. Ohhoh. 

3) Babysitteri alotti. 

Olin ite kanssa kotona, tein makaroonilaatikkoa. Kuuntelin sivukorvalla kun isompi jutteli babysitterille: sshh, mole is sleeping. No, no, here! This is noppa. Nauratti. Who knows, ehkä se babysitterikin tulee oppimaan vielä Suomea tässä.

4) Meillä oli (aikuisia, joilla ei vielä omia lapsia) vieraita ja se oli tosi kivaa. Kävin ilmajoogan jälkeen lounaalla yhden (aikuisen, jolla ei vielä omia lapsia) kaverin kanssa ja sekin oli kivaa. Aivot on saanu taas ihan uudenlaisia virikkeitä, kun on päässyt välillä puhumaan muustakin kuin lapsista muidenkin kuin lasten kanssa.

5) Pienempi puskee aivan valtaisaa poskihammasta ulos. Aivan superliikuttavalla tavalla osaa avata suunsa ja sanoa aaaaa kun pyydetään. Oppi myös laittamaan pipon päähänsä, taputtamaan päätään ja sanomaan pää. Kohta alkaa kuulkaa dialogi!

MISSÄ KYPÄRÄT! Lisäksi uskoisin, että toi on rekisteröity
vain yhdelle matkustajalle! No menkää sitten, mutta TOSI
HILJAA! SE KELTANEN ON TÖYSSY!

Piirtelyä babysitterin kanssa.

Lääkärillä pukeuduttiin tähän. Kyllä, se on takaa auki. Kyllä,
nauratti.