3v-3kk-26pv & 1v

Vuosi sitten olin epätoivonen. Steppailin ees taas, makoilin sohvalla, olin ihan varma, että mahaotus vol. 2 ei tänäänKÄÄN tuu ulos, ei koskaan, ei mitenkään! Saleen joutuvat käynnistämään ja siltikään ei tule!

Ja sitten AUH, isompi nukahti ja pienempi ilmotti, että nyt olis hyvä aika tavata. Lähdettiin Jorviin. Sanoin, että tartten varmaan epiduraalin ja sit meni, tota, varmaan sentti minuutissa avautumista ja totesin, että eiku nyt pitääkin ponnistaa. Tällä kertaa ei sattunu NIIIN julmetusti ja pystyin hengittämään supistusten välillä ja olemaan ponnistamatta kun ei kerran supista (isomman kohdalla halusin vaan sen ulos, että ponnistin, vaikkei supistanutkaan, ihassama, VAUVA ULOS!).

Ja sitten vauva oli ulkona ja sillä oli nenä vinossa, sanoi mies. Katoin vauvaa. Se oli täydellinen eikä sen nenässä tai missään ollut mitään vikaa. Taustalla soi suomi-iskelmä hiljasella. Itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla... (en tuu unohtamaan tätä yksityiskohtaa koskaan)

Jälkikäteen oon kavahtanut sitä, että vauva syntyi alle kolme varttia sairaalaan pääsystä. Mitä jos ei oltaiskaan ehditty tai jos olis ollut sulku? Myös kätilön vähän vakava kommentti, joka meni synnytyshumussa ohi: napanuora oli kiinni vain kalvossa - kaikki hyvin, mutta ilmeisesti komplikaatioiden riski (napanuora irtoaa synnytyksessä) oli huomattavasti suurempi. Varsinkin kun tätä ei tiedetty etukäteen. Sisällä kuristaa vieläkin, kun mietin tätä. Vaikka kaikkihan meni hyvin!

Pienempi on nykyään tosi paljon isompi pienempi. Syli alkaa olla enemmän tyhjä, koska pienempikin haluaa jo kävellä niin paljon ja käveleekin vauvaksi mun mielestä ihan hirmupitkiä matkoja. Ja kun sanon kävelee, tarkotan että juoksee.

Monella tapaa niin samanlainen kuin isosiskonsa. Monella tapaa niin erilainen. Haluaa minä ite niin monta asiaa jo nyt ja itsenäistyy kilometrejä päivässä. Ilmottaa tahtonsa hyvin selvästi, ymmärtää kaiken ja hymyilee paljon. 

Surin jo etukäteen, että pienempi ei tuu saamaan sellasia kunnollisia mummupappa-kokosuku-synttärijuhlia, eihän me tunneta täältä ketään. Tai siis, ei se pienempi niitä olis kaivannu, MINÄ olisin niitä kaivannut. Saada juhlistaa pienemmän ekaa synttäriä koko suvun kanssa.

Sen sijaan aamulla herättiin miehen lähdettyä jo töihin. Aamutoimien päätteeksi puettiin vähän fancymmät vaatteet päälle. Kaivoin kaapista maamon isommalle lähettämän paita-shortsi-setin, joka isommalla oli päällä omilla ekoilla synttäreillään ja puin pienemmälle. Nieleskelin vähän nostalgiaa ja mietin, että ehkä pienemmässä sittenkin on vähän samaa näköä isomman kanssa. Isompi valitsi itselleen oman lempimekkonsa, tädin tuliainen jo yli vuoden takaa.

Syötiin aamupalaa ja alettiin availla lahjoja. Olin hankkinut ihan oman nuken (jonka korvia pupu ei ole katsonut hampaillaan), koska se selkeästi on kiinnostunut nukeista (toisin kuin isompi aikoinaan). Mukana tuli myös 'Ensimmäiset 100 sanaa' -kirja. Tädiltään oli saanut lahjaksi nuken kerrossängyn, jonka sitten isomman toiveesta kasasin. (Hirveen helppoa ja hauskaa ruuvailla porakoneella kasaan jotain kahden pienen, malttamattoman apulaisen kanssa)

Iltapäivällä sisäleikkipuistoon ja illalla jaettiin yksi suklaamegamuffinssi perheen kesken (annoskoko suhteutettuna ikävuosiin). Kerroin isommalle, kuinka olin antanut sen 1-vuotissynttäreillä sille teelusikallisen juustokakkua ja se oli sylkenyt sen pois. Naurettiin.

Oli meillä ihan mukavat synttärit.