3v-4kk-28pv & 1v-1kk-2pv

No nyt kuulkaa!

Isommalle löytyi preschool! Se on pieni ja levollinen ja kodikas. Siellä on kerrallaan - koko päiväkodissa that is - 20-24 lasta (kaikki yli kolmevuotiaita ja tyttöjä ja poikia yhtä monta) ja neljä (sympaattista) opettajaa. Siellä ei pidetä kenkiä jalassa [Kuulemma regulaatiot ei sittenkään määrää kenkiä jalkoihin sisätiloissa, vaikka näin mulle väitettiin.]. Siellä ulkoillaan pihalla kivassa ulkotilassa, askarrellaan sisällä pienissä ryhmissä ja leikitään paljon. Siellä isompi tulee viettämään kaksi puolikasta päivää viikossa. Nyt on kuulkaa pieni tuuletus paikallaan!

Ja sitten! Oon löytänyt lapsille babysitterin! Pari muodollisuutta vielä ja pääsee alottamaan. Yhtäkkiä on taas tosi paljon enemmän tilaa hengittää. Toinen tuuletus!

Ja sekin vielä, että oli ihan oikea jenkki-Thanksgiving! Kätevänä emäntänä tilasin ruoat Whole Foodsista, viskasin kalkkunan uuniin (ja pistin miehen hoitamaan loppujen ruokien lämmittämiset) ja nautin päivällisellä siitä tunteesta, kuinka olin loihtinut pöytään mahtavan kiitospäiväpäivällisen kalkkunoineen, perunamuusseineen, karpalososeineen, stuffingseineen ja kastikkeineen. Ja jälkkäriksi tietty pumpkin pie (en tosin tiennyt kuuluiko se nauttia kylmänä vai lämpimänä, joten pistettiin se nyt varuiksi uuniin ja syötiin kuumana).

Oli tosi hyvää. Paitsi pumpkin pie. Se maistui (aivan yllättäen) kurpitsalta. Joka mun mielestä maistuu sosekeitolta. Onneks pakkasessa oli jädeä.

Käytiin kanssa katsomassa punapuita! Vähän meinasi mailien ja mailien (no, tunnin) pitusella kiemuratiellä loppua usko kesken kun navikin näytti pelkkää harmaata. Ihan yllättäen lopulta kuitenkin päädyttiin Big Basin State Parkin parkkikselle, joka oli - tadaa - täynnä. Onneksi kauempaa löytyi sattumalta meidän auton kokonen läntti ja päästiin taas ihmettelemään isoja puita (voit ottaa suomalaisen pois metsästä, mutta se palaa sinne silti aina takasin).

Suurin ero edelliseen vierailuun oli isompi, jolle joku oli ilmeisesti ujuttanut shotin kräkkiä isomman veteen. Väsynyt, melkein matkalle nukahtanut isompi yhtäkkiä ponnahti perillä pystyyn, alkoi käkättää koko metsän täydeltä ja lähti juoksemaan! Siis kyllä! Käveltiin yhteensä tunti-puoltoista, josta isompi juoksi (!) ja nauroi (!) lähes kokoajan! Lopuksi alkoi vähän ilmotella nälkää, mutta ei olis kuitenkaan halunnut pois metsästä. Mahtavaa! En tajua yhtään mistä tuuli, mutta who cares! Mahtavaa!

Oon myöskin nyt päässyt TODO-listalla riittävän pitkälle, että alkoi olla aika panostaa sosialisoimiseen. Sain siis vihdoin aikaseksi alkaa ottaa yhteyttä ihmisiin ja sopia playdeittejä (tai siis aikuista puistoseuraa mulle). Ja tää on just tätä kun avaa vähän silmiä. Törmäsin pariin suomalaiseen äitiin puistossa (joka sitten tunsikin näitä muita suomalaisia tuttuja täällä) ja törmäsin meidän kanssa samassa taloyhtiössä asuvana äitiin, jolla samanikäiset lapset. Ja sitten törmäsin puistossa tosi mukavaan sveitsiläiseen, jolla myös (melkein) samanikäiset lapset. PAM. Kalenteri täynnä - varsinkin kun tähän lisää tarhat ja babysitterit.

Ja hei uutisia ja ekoja kertojahan tässä riittää! Vein ärsyttävästi tinnittävät korvani lääkäriin. Vastaanottoon kuului ennen lääkärille pääsyä tapaaminen hoitajan kanssa (en tiedä kuuluuko tämä jokaiseen kertaan vai oliko tämmönen erityis treat ekakertalaiselle), joka pyöritti mua kuin discopalloa. Mitattiin verenpaine, happisaturaatio, lämpö, onko suvussa sitä tai tätä? Entä tota? Ja astu tähän vaa'alle vielä. Eää, kengät jalassako..? Just join puoli litraa vettä.. Entä pituus? Ja kaikkeen tähän kulutettiin noin puoltoista minuuttia.

Lääkäri katsoi korviin ja totesi, että ihan terveeltä näyttää. K, thnx bye.

Sain kuitenkin myöhemmin soiton, että kuulon mielellään testaisivat (ihan turhaan, ajattelin) ja nenäkorvalääkäri voisi vielä vilkasta.

Keskiviikkona tulin sitten kuulokokeeseen - mutta väärälle lääkäriasemalle. Auton tankkivalo vilkutteli hädissään, kun polkasin uuteen vauhtiin ja mietin, että ehkä se kuulo on sittenkin hyvä tarkastaa.

Vartin myöhässä, mutta kuulo todettiin oikein hyväksi (I can hear, but I can't think). Nenäkorvalääkäri putsasi korvat vielä ja totesi, että ihan hyvältä näyttää. Näillä oireilla ei syytä jatkotutkimuksiin.

Eletään kiitospäiväviikonlopun lauantaita. Syötiin kolmatta päivää peräkkäin kalkkunaa, laitettiin pienempi päikkäreille ja käytiin isomman kanssa raikkaassa syysilmassa uimassa kuumassa ulkoporealtaassa. Pakkasin läppärin laukkuun, laittoin hipsterinutturan päähän, vedin farkut jalkaan (tajusin, että nyt tässä ilmastossa sellanen kevyt toppaliivi olisi hyödyllinen) ja ajelin Mountain Viewn keskustaan istumaan kahvilaan olemaan olematta äiti.

Kahvilan seinustaa pitkin menee sohva, jolla on kymmenen pöytää vierekkäin. Jokaisen pöydän ääressä istuu vähintään yksi henkilö läppäreineen (mäkkeineen). Toisella seinustalla kolme hipsteripoikaa sommittelee hilpeinä tauluja kahvilan seinälle pipot ja lätsät heiluen ja ottaa kuvia hipsterikameroillaan.

Mmh. Ollaan pisteessä, jolla alkushokki on ohi. That too did pass. Elämä on oikeestaan aika hyvää ja valosaa. Koti tuntuu kodilta, siellä on meidän tavaroita: sohva, okranpunainen nojatuoli ja pari sisustustyynyä. Seinällä on meidän kuvia, vaatekaapissa on meidän vaatteita. Pahvilaatikot hävitetty. Hyllyt on kiinnitetty seinään (ja telkkari kanssa) maanjäristysten varalle. Joskus vuosien päästä mietitään miehen kanssa sitä ohikiitänyttä Lontoo-vuotta, että asuttiinko me tosiaan joskus Lontoossakin?