Sunday, December 17, 2017

5v-5kk-18pv & 3v-2kk-22pv

On keskiviikko ilta. Kuuntelen lasten räkäistä yskimistä sängyssä. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Varaan ajan lääkärille korvien ja keuhkojen tsekkaamista varten. You know, just in case.

On torstaiaamu. Toiseksi viimenen koulupäivä. Isompi valittaa että huono olo ja maha kipee. Katselen epäilevästi, mutta kieltämättä siltä jää aamupuuro vähän vähälle. Toisaalta se saattaa olla vain ilmaa mahassa, joskus näitä tulee ja menee. Muistelen pienemmän mahatautia parin viikon takaa. Päätän  jättää lapsen kotiin koulusta. You know, just in case.

Muutaman tunnin kuluttua isompi on nukahtanut päikkäreille (???). Herää yhdentoista aikaan ja oksentaa saavillisen. Mietin, että luojan kiitos en lähettänyt sitä kouluun. Mietin, että lauantaina lähtee lento Suomeen. Shit.

Isompi on koko päivän aivan pihalla. Nukkuu suurimman osan ajasta, sohvalla, sängyllä, matolla. Hereillä ollessaan ei jaksa nousta istumaan, ei jaksa katsoa videoita, ei jaksa jutella, edes kakkavitsit ei naurata. Vietetään hiljaista päivää kotona.

Pienempi meinaa epähuomiossa hörpätä isomman vesilasista vettä. Ehdin väliin eijeiei, ettet säkin vaan tule kipeäksi. Tehdään ruokaa, isompi ei saa mitään alas, melkein ei vettäkään. Leikitään pienemmän kanssa vähän. Siivotaan vähän. Käyn halimassa isompaa ja kyselemässä vointia ja silittelemässä. Mittaan kuumeen.

Pienempää alkaa harmittaa isomman passiivisuus ja varsinkin saatu erityishuomio. Sanotan, halin pienempää, meen laittamaan pyykkejä. Käännyn katsomaan vain nähdäkseni pienemmän kädessä isomman vesilasin menossa kohti suuta. EIJEIJEIJEIJEIIIII huudan, juoksen kohti. Pienempi pistää kädet täristen lisää vauhtia, tiukka katsekontakti minussa ja hörppää isomman vesilasista ison hörpyn. Minäkin haluan olla kipeä.

Olen melko varma, että mun tukassa kipinöi. Mietin, että lauantaina lähtee kone Suomeen. Tulevaisuus näyttää selvältä: pienempi sairastuu juuri lähtöpäivänä kun tauti on saanut itää sen pari päivää ja jos molemmat lapset on kipeinä, meillä jää koko reissu tekemättä. Jos yksi lapsi olisi kipeenä, voitaisiin ehkä vielä tehdä joku lippumuilutus ja jättää kipeä lapsi pariksi päiväksi Kaliforniaan paranemaan ja tulemaan Suomeen miehen kanssa (joka joka tapauksessa olisi lähdössä vasta parin päivän päästä).

Kiroan ja raivoan mielessäni. Yritän selittää pienemmälle, mutta aivoissa kiehuu. Jopa niin paljon, että ohikiitävän hetken se luovempi aivolohko tarjoaa epätoivoisena ehdotuksena kerro sille kiukkusesti, että mä niiiiin tulen kertomaan tämän sun häissä. Toinen aivolohko ehtii kyllä hätiin ja muistuttaa, että pienempi ei tiedä mitä 'häät' on ja vaikka tietäisi, tuskin olisi kovin huolestunut tässä vaiheessa aikuis-pienemmän tunteista.

On perjantaiaamu. Isompi voi paljon paremmin, vaikka on vielä selkeesti kipeä. Syö kuitenkin aamupalaa, jaksaa nauraa ja nousta sängystä. Ollaan kuitenkin kotona, katsotaan videoita. Harmittaa, että viimenen koulupäivä jää välistä. Pidän myös pienemmän kotona preschoolista. You know, just in case. Pakkolepoa molemmille ennen lähtöä.

Mennään iltapäivällä sinne lääkäriin, jonka varasin jo ennen mahatauteja. Lääkäri purskahtaa nauramaan kun kerron pienemmän edesottamuksista. Smart kid! Kerron miten meinasin alkaa itkeä, kun ajattelin ettei ehkä päästäkään Suomeen jouluksi. Viiskymppinen lääkärisnainen ymmärtää heti: you really need the break. Kyyneleet kihoaa silmiin, kun tajuan että se tajuaa. Ei kyse ole ainoastaan palaamisesta motherlandiin, vaan kyse on myös siitä, että Suomi tarkottaa mulle pientä lomaa. Lastenhoitoapuja. Vapautta. Breikkiä.

Keuhkot ja korvat kaikki ok. Lääkäri suosittelee antihistamiinia mukaan jos on kovin räkästä meininkiä ja kirjottaa reseptin lapsille anti-vomit lääkkeestä. You know, just in case.

On lauantaiaamu, lähtöpäivä. Isompi on toipunut normaaliksi. Kukaan ei oksenna. Mies vähän valittaa mahaansa ja nukahtaa sohvalle. Mulla aivot pelaa tennistä pessimismin kanssa ja koittaa huitoa pois yksi toisensa perään tulevia kauhukuvia matkasta. 

Mistä vetoa, että siinä koneen rullatessa nousukiitoon joku alkaa oksentaa. Entä jos se olenkin minä? Miten tuun selviämään kahden lapsen kanssa vaihdosta Köpiksessä ja ylipäätänsä reissusta jos meen samaan tilaan kuin isompi ja kykenen vain nukkumaan ja oksentamaan. Entä jos me molemmat pienemmän kanssa aletaan oksentaa? Entä jos me kaikki kolme aletaan oksentaa! Mutta toisaalta, olisiko siinä mitään järkeä olla lähtemättä koska ehkä? Tai pistää tonneja lipunvaihtoon, koska ehkä?

Suomalainen lääkärikaveri antaa solidia lääketieteellistä neuvoa: ei varmaan auta kuin laittaa lapsen jätesäkkiin matkan ajaksi ja avata säkki perillä.

Pelko hanurissa teen check-innin ja tunnustelen omaa vointia. Onko maha kummallinen. Oksettaako. Vieläkö tekis mieli jädeä. Tarkkailen pienempää. Syökö se. Syökö se kunnolla. Juoko se. Jaksaako se.

Ja kuulkaa.

On sunnuntai-ilta. Against all odds ollaan Suomessa. Kukaan ei ole oksentanut. Kukaan ei ole voinut huonosti. Juuri kukaan ei ole itkenyt koko matkan aikana (lukuunottamatta lyhyttä väsyprotestia kun piti käydä vessassa koska tuli yö ja äiti ei ollut pakannu mukaan yövaippaa). Ei, vaikka jo ennen koneen nousua toinen videotabletti sammui eikä enää herännyt ja lapset joutui jakamaan videokoneen ja katsomaan molemmat samaa ruutua!

Kaikki sujui, kaikki rullasi, kaikki meni putkeen. Kymppimiinus. Oon vieläkin hämmästynyt.

Espoossa makaroonilaatikkoa, leipäjuustoa, ruisleipää, karjalanpiirakkaa ja munavoita. Vähistä yöunista huolimatta (itsehän nukuin ruhtinaalliset pari tuntia koneessa, koska Grönlannin kohdilla oli pitkä, epämukava (pelottava) turbulenssi, joka piti hereillä (minua, lapset eivät olisi voineet vähempää uniltaan välittää) kukaan ei malttanu mennä kovin pian nukkumaan kun tultiin perille. Lapset leikki mummupapan kanssa, mä .. en edes tiedä mitä tein. Jotain tein. En menny nukkumaan.

Jetlag. Mutta Suomessa. Voisin syödä vähän lisää ruisleipää. You know, just in case.

Suomeen Suomeen!

No comments:

Post a Comment